Onnen orja - 1

  
  ONNEN ORJA
  Kirj.
  Eino Leino
  
  1913.
  
  [Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
  Onnen orja.]
  
  
  1.
  
  Pikajuna syöksyi halki Tyrolin.
  Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannalle
  suurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuin
  etuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattomina
  jonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimalteleva
  ritaristo.
  Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku.
  Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin.
  Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta
  pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen
  kypärtöyhdön.
  Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli
  matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä
  vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina
  korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen.
  Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat
  ääriviivansa.
  Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon.
  Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat.
  Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata
  halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin
  hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin
  pelottavilta.
  Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan.
  Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa
  olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa
  kamppaelussa?
  Taaskin uhkasi yö.
  Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei
  nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille,
  lapsellisille edustajille.
  Johanneksen silmät painuivat umpeen.
  Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan.
  Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi,
  joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät
  pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä,
  joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään.
  Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman
  ja Kartagon kohtalosta.
  Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni
  tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen.
  Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa
  kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan
  kaikkialta.
  Ei tehnyt mieli asua siinä.
  Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia
  sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian
  kalseilta ja kunnianarvoisilta.
  Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin.
  Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi
  noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla
  maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja
  tunteitaan.
  Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista
  Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla.
  Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan
  aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa
  odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat
  talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä!
  Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään
  tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta.
  Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut
  kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi
  alppien ainainen läsnä-olo.
  Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut.
  Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho
  vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä
  jääkirkko vilahtanut.
  Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa
  myllertäneet.
  Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti.
  Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään.
  Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä
  ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja
  minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet?
  Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin
  takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa.
  Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes
  pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa.
  Hän oli onnellinen.
  Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä
  enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan
  elämännautinnon lähde.
  Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta
  ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen.
  Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan
  takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja
  uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata
  luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja.
  Ja kaikki huvitti häntä.
  Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden
  sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä
  mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia.
  Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä,
  käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä
  katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet.
  Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon,
  ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia
  yllätyksiä.
  Se olikin hänen mielestään elämän tarkoitus.
  Kuinka lähellä se itse asiassa oli ja kuinka kaukaa hän oli ollut ennen
  sitä etsivinään!
  Onni oli elämän tarkoitus. Eikä mikään onnellinen olotila taas ollut
  pitemmän päälle mahdollinen ilman kaikkien voimien tasapainoa.
  Mikä tomppeli hän oli ollut, ettei hän ollut tuota ennen ymmärtänyt!
  Onni oli ollut hänelle siellä ja onni oli ollut täällä. Ja hän oli
  ollut heti valmis sen jälestä syöksymään kuin lapsi sateenkaaren
  jälestä!
  Muistamatta, ettei onnea voi tavoittaa, ellei se tule, ja ettei onnea
  ole monta eikä monena heijastuvaa, vaan että se on, samoin kuin jumala
  ja samoin kuin elämäntotuus, sisäiseltä olemukseltaan yksi, pyhä ja
  jakamaton.
  Nuorena hän oli etsinyt onnea työstä!
  Epäilemättä oli onnea sekin, mutta eihän se voinut kelvata miksikään
  elämän ohjenuoraksi.
  Olihan työ keino eikä tarkoitusperä. Keino elää, koska ei ollut mitään
  isiltä-perittyjä pääomia. Elää ja elää mukavasti, ajatella kauniita
  asioita, lukea hyviä kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa,
  harjoittaa politiikkaa, jos oli siihen halu, seurustella ihmisten
  kanssa ja matkustella.
  Sanalla sanoen: keino laiskotella.
  Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen
  kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei
  tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä
  miehestä eikä toisen työllä elää.
  Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä
  periaatetta.
  Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet
  onnelliset.
  Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä.
  Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön
  takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois
  kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä
  siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan
  periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa.
  Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva.
  Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti
  kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet,
  velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä
  varten.
  Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin
  kitaan!
  Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta.
  Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän
  kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät
  tarkoitusperät.
  Oli jäänyt jälelle vain tämä elämä, hetken elämä, ihmis-ijän elämä,
  oman itsensä ja ympärillä olevien ihmisten elämä, joka vaati vastausta.
  Miten oli siihen suhtauduttava?
  Se oli vallittava!
  Tuo oli se uusi totuus, joka äkkiä oli hänen aivoissaan ilmi
  pulpahtanut.
  Jos kerran oli hassutusta tehdä työtä jonkun ihanteellisen,
  ajallisuutta uhmaavan, ihmis-ystävällisen tai omaa kunniaa, mainetta ja
  ijäisempää itseyttä säilyttävän tarkoitusperän hyväksi, niin saattoi
  olla kysymys enää vain tämän lyhyen elämän mahdollisimman mukavasta,
  huolettomasta ja itsekkäästä elämisestä.
  Mutta siihenhän oli sangen vaikea työllä päästä.
  Eihän työ vallinnut maailmaa, vaan raha! Ja rahaa oli saatavissa niin
  monella muulla helpommallakin keinolla maailmassa.
  Hän oli senvuoksi mennyt varakkaisiin naimisiin, ruvennut liikemieheksi
  ja käyttämään muiden työtä hyväkseen. Raha oli valtaa, ja ulkonaisesti
  hän olikin jo sangen hyvin vallinnut maailmaa.
  Mutta hän ei ollut sittenkään ollut onnellinen.
  Hänen sisäinen minänsä oli kaivannut jotakin muuta. Niin monet
  oleelliset puolet hänestä olivat kituneet ja kärsineet tässä
  yhteiskunnallisen valheen, yhteiskunnallisen vääryyden ja mädätyksen
  ilmakehässä.
  Sitten hän oli siitäkin vapautunut.
  Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen.
  Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota
  hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta
  saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen
  rakastunut.
  Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli.
  Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä
  paljon surua, tuskaa ja kärsimystä.
  Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa
  määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä
  suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti.
  Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen.
  Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen
  eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja
  pelastusta.
  Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua
  hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä,
  levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä
  päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset
  lemmenhetket tekivät mahdolliseksi.
  Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa.
  Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa.
  Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen
  antanut hänelle.
  Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan
  Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen
  tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä
  vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut.
  Ainakin ulkonaisesti.
  Hän oli jättänyt Liisan, joka oli ollut hänen vapaan, suuren
  rakkautensa nimi. Hän eli nyt siviliavioliitossa rouva Rabbingin
  kanssa, joka samoin kuin hänkin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja
  sattunut Köpenhaminaan samaan aikaan kuin oli loppunut hänen särmäkäs
  suhteensa Liisan kanssa.
  Nyt matkusti rouva Rabbing tuossa, häntä vastapäisellä sohvalla, hänen
  kanssaan Italiaan.
  Kahdeksan tyyntä, turvallista vuotta oli jo kestänyt heidän
  avioliittonsa.
  Rouva Rabbing oli ollut juuri se nainen, jota Johannes kaipasi, jonka
  rakkaus ei häntä vanginnut eikä orjuuttanut, vaan tuki, vapautti ja
  teki hänen sydämensä nöyräksi ja hiljaiseksi.
  Hän ei nimittäin mitenkään tuntenut tuollaista naista ansaitsevansa. Ja
  se olikin ollut hänen syvimpinä hetkinään pistävän omantunnon tuskan
  aihe hänelle.
  Sillä eihän hän missään suhteessa voinut verrata itseään rouva
  Rabbingiin.
  Liisa oli ollut hänen vertaisensa, yhtä alhaalta lähtenyt kuin hänkin
  ja ehkä vieläkin alempaa. Rouva Rabbing taas oli ylimysnainen ja
  kokonaan toisissa olosuhteissa kasvanut voidakseen mokomia tunnontuskia
  käsittää, joille hän hymyili ja joita hän piti pelkkänä
  lapsellisuutena.
  Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan?
  Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne
  toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän
  kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat
  kärsimyksensä?
  Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa
  rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin
  kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona
  Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä.
  Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin
  monia muitakin ihmisiä.
  Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen
  tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia
  muita ihmisiä.
  Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä.
  Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä,
  järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon
  hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut.
  Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan
  sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan
  vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen
  olemuksensa syvyydestä.
  Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli
  vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa
  purkautuminen ja toteuttaminen.
  Sille oli kaikki uhrattava.
  Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun
  hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti
  perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva
  Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin
  tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut.
  Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa.
  Nyt hän tiesi, mikä oli onni.
  Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä
  ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää,
  hyödyllistä ja järjellistä.
  Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis.
  Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja
  ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen.
  Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia
  nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää!
  Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän
  köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja
  naurettaviksi.
  Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä
  elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut
  siedettävissä.
  Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen
  hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut
  ja painanut arpeutumaan.
  Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni,
  vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen
  ja täydellinen.
  Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli
  suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen.
  
  
  2.
  
  Noita hän nyt mietti mielessään.
  Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua
  mitään odottamatonta?
  Samaa hän oli itseltään joka päivä vuodet pitkät kysynyt. Ja tullut
  aina siihen turvalliseen lopputulokseen, että inhimillisesti katsoen
  hänen onnensa oli taatumpi kuin kenenkään.
  Ennen hän ei olisi tätä onnena pitänyt.
  Kuinka hän olikin mahtanut muuttua näissä kahdeksassa vuodessa! Hän
  tuskin muisti enää entistä itseään.
  Kuinka hullu hän oli silloin ollutkaan! Mitä tuhmuuksia hän oli
  tehnytkään ja mitä vielä suurempia hän olikaan ollut tekemäisillään!
  Ja kuinka hulluja hän oli haaveksinut!
  Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin
  jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä
  tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin
  uutta ja ihmeellistä.
  Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä.
  Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin
  oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille.
  --Johannes!
  --Niin, armaani?
  Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen
  hänelle.
  Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen
  kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan.
  Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa
  suhteen täysin turvalliset.
  Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin.
  Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja
  ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan
  vähääkään välittämättä.
  Oliko tämäkään onni sitten?
  Johannes _tahtoi_ vastata myöntävästi.
  Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä
  mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja
  sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.
  Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa
  häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat
  jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina.
  Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla.
  Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä
  eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään.
  He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan.
  Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan
  itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut.
  Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen.
  Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään
  erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin
  ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä.
  Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä
  Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli
  niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten
  halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut.
  Hän _osasi_ siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä
  intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina
  vain tämän tuokion vivussa keikkua.
  Tuo tieto teki hänet turvalliseksi.
  --Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan.
  --Niin, armaani?
  --Missä me olemme?
  --Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä.
  Rouva Rabbing huoahti ja painoi silmänsä jälleen umpeen. Ei voinut edes
  nukkua kunnollisesti, ennen kuin tullitarkastus oli tapahtunut.
  Samassa syöksyy sisälle junankuljettaja hengästyksissään:
  --Tämä vaunu jää ensi asemalle! hän selittää hätäisesti. Kaikkien
  matkustajien on muutettava.
  --Kuinka niin? kysyy Johannes terävästi. Pitihän tämän mennä suoraan
  Napoliin.
  --Kyllä. Mutta vaunu on rikki. Kaikkien matkustajien on muutettava.
  Hän. meni menojaan kuin tuuliaispää.
  Kiusallista! Muuttaa keskellä yötä kimpsuineen ja kampsuineen. Ja
  mihin? Jumala ties, oliko niillä makuupaikkojakaan!
  Siinä silmänräpäyksessä juna vihelsi ja pysähtyikin.
  Ulkona oli hämminki täydellinen. Kaikki sen vaunun matkustajat
  työntyivät yht'aikaa tavaroineen asemasillalle ja tahtoivat tietää,
  mihin heidän oikeastaan oli muutettava.
  --Milanon vaunuun! vastattiin.
  --Mutta emmehän me matkusta Milanoon, väitti Johannes. Me matkustamme
  Napoliin.
  --Te saatte muuttaa Veronassa!
  Sangen lohdullista! Mutta siinä ei ollut mitään tehtävissä.
  Tulliasema tuli ja sivuutettiin. Mutta ei ollut ajattelemistakaan
  nukkumista. Mitään makuupaikkoja ei ollut saatavissa.
  Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja
  kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa.
  Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan.
  Mutta Johannes hermostui.
  --Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään
  polttelemaan.
  Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi.
  Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan
  ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan
  vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka
  kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut.
  --No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi!
  --Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan.
  --Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä.
  Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen?
  --Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme
  toisiamme tavanneet.
  Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin
  vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä
  täyteen tuppautunut.
  --Niin, emme sitten kuin Köpenhaminassa, virkahti Muttila, heittäen
  vieläkin tarkastelevan ja hyväksyvän katseen häneen.
  Katso, mitä katsot! ajatteli Johannes. Et minussa vikaa löydä.
  Hän tiesi, että Muttila pani paljon arvoa ihmisen ulkoasuun. Mutta hän
  tiesi myös olevansa siinä suhteessa moitteeton ja hyvin kestävänsä
  ankarimmankin arvostelun.
  --Kuulepas, mistä sinä olet tuon kravattineulan ostanut? kysyi Muttila
  samassa henkeyksessä.
  Ahaa, sekö se siis oli! Olipa aika asiantuntija, kun heti ymmärsi
  kiintyä siihen.
  --Lontoosta, vastasi Johannes hymyillen. Mitä pidät siitä?
  --Suurenmoinen! Saanko nähdä tarkemmin sitä?
  Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula
  kravatistaan ja näyttää se hänelle.
  Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten
  Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli
  maksanut siitä.
  --Kaksituhatta, vastasi Johannes.
  --Frangia?
  --Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja
  vaimoltani.
  Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle.
  --Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan
  anna meille lahjaksi sellaisia.
  Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä.
  Johannes huomautti niistä ja virkahti:
  --No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja
  moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa.
  --Kyllä, myönsi Muttila. Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään
  erikoista valittamista. Mutta kun vertaan osaani tuollaiseen onnen
  myyrään kuin sinä...
  --Kuinka niin, onnen myyrään? kysyi Johannes painokkaasti.
  Häntä hermostutti ajatus, että hänen maanmiehensä ylimalkaan luulivat
  hänen rouva Rabbingin varoilla elävän. Siksi hän mielellään käytti
  jokaista tilaisuutta tuota harhaluuloa haihduttaakseen.
  --Olethan nainut monimiljonäärin lesken, virkahti Muttila samalla
  ihailevasti ja hyväntahtoisesti. Miekkoinen mies!
  --Se on totta, sanoi Johannes. Mutta ei hän itse silti monimiljonääri
  ole.
  --No, arvatenkin sentään satojatuhansia?
  --Mahdollisesti, keskeytti Johannes kuivasti. Mutta nehän ovat hänen
  eivätkä minun.
  --Älä! Onko teillä sellainen sopimus?
  Muttila katsoi ällistyneenä häneen. Nähtävästi kieltäytyi hänen
  järkensä aluksi kokonaan käsittämästä sellaista hulluutta.
  --On, on sopimus, myönsi Johannes. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi
  asianlaita kuitenkin sama. Taloudellisesti me kaksi olemme kokonaan
  toisistamme riippumattomia.
  Muttila ei näyttänyt enää hänen viime sanoihinsa panevan mitään
  merkitystä.
  --Vai sopimus, vai on sopimus, jahkaili hän. Ei suostunut muuten?
  --Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi.
  --Sinä?
  Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä
  näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään.
  --Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni.
  --Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen
  kasvoillaan. Lontoossa menimme.
  --Mutta Suomessa se ei merkitse mitään?
  --Ei. Mutta me olemmekin Englannin alammaisia.
  Muttilan naama venyi pitkäksi. Tätä vastausta hän ei silmin-nähtävästi
  ollut odottanut.
  --Yhyy, pääsi häneltä vain joku ääni, kun hän ei keksinyt muutakaan
  parempaa sanottavaa. Vai Englannin! No, ja kuinkas sitten?
  Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella
  mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut.
  Seurasi lyhyt vaitiolo.
  Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin
  siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi
  saada jonkun tilauksen?
  Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin
  lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi.
  Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies!
  Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta
  tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa
  varallisuuteen?
  Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle
  kannalle tuon seikan suhteen.
  Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän
  sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan.
  Ja vaihtaa puheen-ainetta.
  --Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme
  ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla?
  --Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen
  Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman
  keskipisteessä.
  --Et ole kotimaassa käynyt?
  --En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä
  tavallista pikemmin.
  --Kuinka niin? Ei miellyttänyt?
  --Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset
  mätänevät paikalleen.
  --Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä
  Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin.
  --Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten
  sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se
  olisi niin painostavaa.
  --Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin.
  --Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta
  Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta.
  --Mikä sitten?
  --Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te
  ette kestä sitä.
  --Te? Sanotko sinä _te_? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö
  itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana?
  --Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä _olen_ syrjästä-katsoja. Sillä
  minä olen maailmankansalainen.
  --Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti.
  --Juuri niin, vahvisti Johannes. _Civis Romanus sum_. Kaikkien pienten
  kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni.
  Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo.
  Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta
  pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla
  toimeen Englannissa.
  Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin
  mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta?
  --Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään
  Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota
  aineellista kysymystä olisi.
  --Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee.