Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 7

Total number of words is 3532
Total number of unique words is 1809
19.7 of words are in the 2000 most common words
27.2 of words are in the 5000 most common words
31.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon
unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon
tunnustaa.
LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)
LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on,
kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut
olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani
tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja
huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin
nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin
nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon
suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni
tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän
salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä
vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis
tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin
neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin;
ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)
LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä
uskallat tehdä tämän tunnustuksen!
LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.--Mutta sanoohan
toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi
korkeuden tähteen.
LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun
kasvattanut.
LEO. Mutta ettehän...
LIINA. Vaiti!--Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle
kunniansa.
LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa,
hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen
kaksois-sisar.
LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!
LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä
vihassansa!
LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!
LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!
LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinä viivyt vielä?
LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun
hetken päästä lähdettävä.
LIINA. Ja viivyt kuitenkin.
LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.
LIINA. Silmässähän sydämmen aatos.
LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua
toinen vihellys. (Lähtee käymään.)
LIINA. Kuule vielä kolmas.
LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!
LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.
LEO. Sanokaa.
LIINA. Me eroomme siis?
LEO. Iankaikkiseksi!
LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!
LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen
riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää
poispäin.)
LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi
viivy, Leo, viivy!
LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.
LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en
milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää
kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)
LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule,
ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän
aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki,
mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin
huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin
lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni,
eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos!--Mutta enhän koskaan
unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en
pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on
tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen
kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin
hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä,
nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee
esiin) Oi, Liina, Liina!
LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua
nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.
LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.
LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen
tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua.
Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi
tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt
katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä
morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me
katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin
olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista:
sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä
saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana
meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se
muista.
LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?
LIINA. Pois! Mitä tahdot?
LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)
LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme
tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas
pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!
LEO. Upotat itses!
LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja
painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)
LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana
päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani?--Elämämme on Elysium!--Oi
Liina!
LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?
LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina
vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois
tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin.
(Istuvat penkille oikealla.)
LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset,
salatut tuskamme pois! Ooh!
LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.
LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.
LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset;
sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!
LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi
rauha.
LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!
LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun
ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja
rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava
uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt
pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan
purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?
LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.
LIINA. Haa! Oletko varma siitä?
LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.
LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi!
LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.
LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme
pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa
Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?
LEO. Ihanaisin Liina!
LIINA. Vaiti, poika, vaiti!
LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!
LIINA. Minä narri!
LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.
LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!
LEO. Jalo ja viisas!
LIINA. Narrien narri!
LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.
LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan!
Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä
nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä?
Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)
LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse
jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!
LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa
korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin
kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!
LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä
rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen
mennä, mutta Liina estää hänen.)
LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin
ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto.--Mutta
kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)
LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi
alas.
LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen
huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.
ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin
ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias,
säkkineen, lähtee oikealle perille.)
LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon
säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)
ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö
halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin
kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos
halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)
LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin--oi taivaan riemu!--se
saatettakoon takaisin taas.
ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko
säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?
ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!
LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.)
Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme,
tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi
unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä
vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!
ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit
minulle melkein laillisen puustin.
LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!
LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja
suokaa meille siunauksenne!
ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?
ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja
juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät,
iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!
ELIAS. (Ääneensä) Mitä?
ANTON. Onnelliset aina!
LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!
LEO. Teitähän kiitämme!
ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!
ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa!
(Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen
lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo
mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken,
syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme,
hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)
[1867]



ALMA

HENKILÖT:
ELINA.
ALMA, hänen tyttärensä.
MAURA.
KASPER, Alman isoisä.
CONON.

Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillä ja kummallakin
sivulla. Vasemman oven kynnyksellä seisoo Elina, katsahdellen kohden
avonaista ovea perillä, josta Alma, käsi otsalla ja kovin aattelevana,
astuu sisään.

ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee hän, toki toisialla
Hänen aatoksensa haaveksien käyvät.
(Ääneensä) Alma, missä loukos olet aikaellut
Tämän ehtopäivän seurastani kaukan?
ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran
Olen illan kuluessa viipynyt.
ELINA. Onpa tosin kaunis tämä ilta.
ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen länteen.
ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.
Miks noin synkeästi katsahtelee silmäs?
ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen päällensä uljaamman muodon)
Katsantomme usein hetkes vaihettelee;
Mutta raittiina ja vapaana mä seison:
Sointuenpa veri suonissani virtaa
Kuni lehdistössä tämän illan tuuli.
ELINA. Kuitenkin: oi, oletko sä onnellinen?
ALMA. Äitini, mä olen onnellinen.
ELINA. Toki tarkoin katsoo aina äitin silmä;
Erhety ei nytkän, vaihk' noin korskeasti
Yhä kohottelet poveasi kurjaa,
Niinpä koetellet siellä peittää tulta,
Tulta synkeätä, sydämmesi polttoo.
Turhaan. Minä kaikki huomaan.--Tyttäreni,
Eiko ole ollut, eiko ole aina
Himonani, onnes luoda, katsahdella
Olennossas immen puhtahimpaa kuvaa?
Himo taivaallinen! Soma, armas toimi,
Tulithan sä elämäni aatteheeksi,
Tuoden uutta elaketta sielulleni
Murheen päiväl, kuolon niittäessä tässä.
Mut nyt onni kova ehkä toisin tahtoo,
Pyhän pyrkimisein tyhjäks tehdä tahtoo.
ALMA. Minä tiedän sydämmenne murheen syyn.
ELINA. Sinun sydämmesi ikävöitsemys,
Salasuudes olentoas polttava.
ALMA. Olkaat rauhas, äiti! Voinpa tämän liekin
Viimein sammuttaa, sen tiedän, puhallanpa
Hänen aina meren syvyyteheen alas,
Vaikka sallinkin viel hänen aikaella
Tuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.
ELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enään
Viivytellä? Mutta sinun sielus pohjaan
Turmijokses juurtunut on miehen kuva,
Joka lempeäsi palkitse ei koskaan.
ALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus välillämme
Olkoon mahdottomuutta viel korkeampa,
Kuitenkan ei tämä pimittäköön
Näkömerkkiäni tuolla, jota kohden
Aina viittasitte, tarkotusta pyhää,
Joka sydämmeni rautapaitaan pukee
Kamppailemaan täällä. Minä melkein huudan:
Tulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat
Menneitä, ja minä tahdon teille näyttää,
Kasvattajani, minkaltahinen he'elmä,
Mikä tuote teidän kädestänne olen.
Enkohan ma toivois niin? Ja tämän toivon
Lähde ylpeys ei ole. Niinpä toivon,
Koska taasen puhtauden jalo aate
Jumalallinen mua korkeuteen nostaa.
ELINA. Ole ilman huolta, tyttö; sillä tiedä:
Missä täällä voima, siinä aina myöskin
Löytyy lähellä sen koetuksen-kivi.
Onpa meille kylliks kovan onnen päivii
Voimiemme koetteeksi. Toki luotan
Sielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo,
Ikävyyden iltavarjo silmästäs.
ALMA. Oi mun äitiin! sehän murheen mulle saattaa,
Koska onnetonta veljeäni muistan.
Kaksi vuotta, kaksi pitkää on jo mennyt
Laivan lähtiessä kotimaamme rannalt,
Mutta vielä viipyvät niin hän kuin laiva
Ilman sanomata lintusenkan pienen.
ELINA. Siinä taasen ilosinta aavistan,
Ennustanpa, että kohta on hän meidän.
ALMA. Suokoon taivas teidän ennustavan totta!--
Mutta nythän muistan hurskaan sairaan tuolla
Matalassa majassansa, vaimon vanhan.
Kuinka ollee hänen laitans?
ELINA. Kohta on hän
Tuonen vieras. Hänen luonnans kävin,
Ottain hänest kyynelhaikeet jäähyväiset.
ALMA. Oi! miks viivyn minä näkemästä vielä
Elon aurinkoa hänen silmissänsä?
ELINA. Sentähden jo riennä häntä katsomaan
Ennen päivän laskuu.
* * * * *
[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]
[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa hänen näen,
Selvemmästi kuni millonkana ennen,
Tuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan,
Lempeyttä täys; ja niin hän katoo taasen.
Kilian, sun kauneuttas ihmettelen!
ELINA. (Eriks.) Mitä! Miksi seisot tirkistellen tuossa?
Miksi haparoitsee sormes huivin niemis?
[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]--tä otsaa painaa?
* * * * *
[Käsikirjoituksesta leikattu pois lehti.]
[MAURA.] Sielun kevät, ja niin taivaan voiman kautta
Tiellä hurskasten me vaelsimme.--
Mutta kohta meistä yksi lopettaavi
Elinkautensa ja heittää tomun kahleet,
Samoin kohta minäkin ja samoin kerran
Sinä myös, sä vaimoist ylevin. Mut kauvas
Olkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen,
Nähköön silmäs vielä monta armast aikaa,
Liekehtien lemmen ihanissa töissä;
Mutta koska viimein kutsutaan sua täältä
Palkintoas saamaan, sillon paistavimmas
Korkeudes loistakoon sun istuimesi!
ELINA. Vaimo, mitä haastelet sä palkinnosta
Enään suuremmast kuin onpi mulle onni
Tämä, jota kuulen teidän majastanne?
MAURA. Korkeimmalla kerran hymyköön sun sielus,
Kaupungissa kunnian!--Mut jää nyt hyväst!
Kuoleva mua odottaa, ja rientää täytyy.
ELINA. Hyvästi! ja muista, koska taasen tulet,
Tule kertomahaan kuinka läksi täältä
Onnellisna matkamies.
MAURA. Mä pian tulen.
(Poistuvat, Maura perä-oven kautta, Elina vasemmalle.--
Kasper ja Conon tulevat periltä)
KASPER. Haa! mä tuskin tahdon uskoo mitä kerrot.
Leonard on tullut?
CONON. Hän on huoneessani,
Ilonen ja raitis, sama kuni ennen,
Mutta ilosempa toki hetkel tällä.
KASPER. Sen mä luulen, sen mä luulen, Leonard,
Päästyäsi monest kiljuvasta myrskyst
Yli monen ammottavan kuolon kidan.
Haa, sä poika! Mille tuntui mailman kierros?--
Conon, Conon, urhee sotaveljeni!
Sinun lähetti hän edellensä tänne
Meitä laittelemaan mahtaviksi käymään
Vastaan tuota ilon ankarata puuskaa;
Mutta sinä tiedät, ettei olla täällä
Juuri vesikelloja, sen tiedät sinä.
Miks et tuonut häntä kanssas? Mieltäin polttaa! (Huutaa vasemmalle)
Mutta kuulkas tänne, naiset!
CONON. (Hilliten häntä) Malta hieman!
Olkoon asja vielä salattuna hetken
Naisiltasi.
KASPERr. Miksi?
CONON. Kuule mitä sanon.
Kohta on hän tässä, uljas nuorukainen
Mereltä, ja Kilian häll' kumppanina
Mut he eivät tule ennen kuni palaan
Täältä taasen heitä vastaan sanomalla
Kuinka luonnistui tääl eräs toinen asja.
Jos se onnistui, niin ilosina tullaan,
Tullaan niinkuin voittoriemuitsijaa kolme;
Mutta jos tääl toimeni käy kumoon, sillon
Kaksi vaan me tullaan, Leonard ja minä;
Murheisena siirtyy meistä Kilian.
KASPER. Mitä sommaelet, miesi? Rynkää esiin,
Esiin oikapäätä sotilasten taval!
CONON. Kuulkoot sitten korvas mielusasti. Huomaa:
Kilian, mun vainaan ystäväni poika,
Oiva miesi, puhtahimmal mainiolla...
KASPER. Kyhkynen! niin puhdas, äänetön ja kaino,
Ilman yhtään miehen karmeata roimaa
Naamalla ja leukaperil; niinpä on hän,
Mutta niin hän olkoon; imehdinpä häntä,
Hänen tyyneyttänsä ja vakuuttansa,
Kuulet sinä. Mutta mitä tahdot hänest?
CONON. Hän sun Almaas lempii.--Miksi hämmästyt?
KASPER. Alma jalona kuin aurinkoinen loistaa!
Sano: kenpä uskaltaisi yritellä
Temmasemaan huoneestani taivaan-loimoo?--
Toki yksi uskaltakoon sankartyöhön,
Yksi ainokainen vaan maan pallerolla.
Terve, sinä oivallinen Kilian!
CONON. Sinä myönnyt siis?
KASPER. Ahaa, vai niin, sä poika!
Mutta mitä sanoo hän, tuo peijakas,
Joka ryöstäis meiltä hyvän enkelimme?
CONON. Kovinpa hän lempii; mutta saattaa asja
Omilt huuliltansa kaunokaisen korviin,
Semä mahdotonta. Tänäpänä toki
Loimahtelee villi päättävyyden tuli
Miehen poves, ja nyt kitkeä hän tahtoo
Syämmens tuon epätiedon hämärästä.
Mutta mahdotonta hänen itse käydä
Tässä toimintoon. Sentähden tulen minä.
KASPER. Ja nyt tulkoon loppu epätiedollensa.
Astutaanpas! Joko sitten kourissamme
Kantaa tahi katkee nuoren miehen toivo.
Astutaanpas likan luoksi.
CONON. Varro toki.
Viipykäämme vielä kysymyksinemme
Neidolta, ja ensin tutkistele äiti,
Joka hänen parhain tuntee. Antakoon hän
Meille tiedoksi,--jos itse hän sen tietää--
Olisko jo ihanaisen lempilapsens
Sydän himostunut täällä toiseen mieheen.
KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!
Pitääkö siis hänen sydämmensä käymän
Väkivalloin meistä pois ja vierauman?
He mun kalleutein veisit? Kilianko
Häntä kiemailisi hänen sydämmensä
Hempuna ja kateheena valtijaana?
Mene hiiteen maalinkeines, töhertäjä!
CONON. Mitä hulluttelet, sinä ukko?
KASPER. Vaiti sinä!--Mutta kas jos häntä lemmit,
Tyttäreni, ja hän tehdä voi sun onnes,
Niin ei mailman aarteet käykööt siinä tielles.
Ota hän sun kullaksesi, jalo miesi,
Mutta maalaa tuohon seinään yksi kuva,
Kesä-illan kukkasniitulle sä maalaa
Eräs impi aatoksissaan, jonka muoto,
Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii,
Mutta jonka silmän lempee riutumus
Lausuu, että viimein toki perintömme
Onpi ilon ilta rauhan satamassa.
Maalaa tämä, mutta samaan tauluun kohta
Immen taivallinen kasvattaja maalaa,
Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.
Tarkasti ja vakavasti katsahtaa hän,
Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa
Myhäilys tuo salanen ja laupeas
Ja tuo kasvohilla puhdas gloria.
Haa, mun veljein! katso tuossa mikä taulu
Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?
CONON. Enpä juuri vaihka viehkeileekin mieles
Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.
KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi tähtee,
Tähtee kultahista täällä naisten joukos
Ovat kirkastaneet vanhuuteni päivät.
Onnellinen sinä, joka immen lemmen
Saavutat ja elos valkeudeks viet!
Mutta ken on miesi? Lieko Kilian?
Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist.
Toki tulkoonpa jo siitä vissi tieto;
Varro hieman, äitin luoksi tahdon käydä.--
Totta kaiketi myös hälle ilmi-annan
Heti yksin tein tuon sanomasi armaan,
Että meri meille takasin taas antoi
Leonardin ilosen?
CONON. Tee se, mutta kätke asja neitoselta
Vielä hetki tuonnemmaksi.
KASPER. Niinkuin tahdot.
Mutta iloitseepa sanomasta äiti;
Onhan sydämmensä lemmen-aarniosta
Virtanut myös poikaiselle täällä runsin,
Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan
Hänen helmalapsenansa. Pentuksipa
Isäns emoselle hellälle hän joutui
Koska Tuoni ensimmäisen miniäni
Äiti-poven paadutti, ja kaksi pientä
Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.
Mutta ilmestyipä sillon äiti toinen
Heille armastelijaksi, äiti vieras,
Jonka moista päivän tähti ei viel nähnyt.
Niin, mun toverini.--Mutta riemu nousee
Huoneesemme tänä iltan! Varro hetki,
Käynpä hieman tirkistämään Kilianis
Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)
CONON. (Yksin) Kilian,
Onni suosiva nyt tehköön parastansa;
Sillä tietystihän nostais jyrkkä kielto
Neitoselta, temmellystä poveheesi.
Enkä tuota ihmettelis. Kuitenkin,
Mitä luontoasi tunnen, luulen minä,
Ettes olekkan tuo viheljäinen narri,
Joka, halveksien elämämme lahjaa,
Kohta viskaseevi yli partaan kaikki
Yhden naisen tähden, eikä huomaa
Kuinka löyhä, kuinka yhä petollinen
Onpi onni, joka himoistamme syntyy,
Imettäjät monen tuhon. Mutta katso:
Viisaan tyyneydel aina täyttää velvons
Päivät täällä, siinä onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen käsiänsä)
KASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki!
CONON. Sano.
KASPER. Peeveli on irti, sanon minä!
CONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest?
KASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani!--
Älä, veljein, toki ylvästele liion.
Mikä konsti, mikä kunnia on siinä,
Käydä esiin valmiiksi tallotulla tiellä? (Elina tulee)
Mutta sano hälle vasten partaa, vaimo!
ELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta,
Että saapunut on uljas Leonard;
Siitä kiitän sinua ja annan sulle
Vasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan,
Sanan, joka vielä ihanemmin kaikuu
Kilianin korvas. Tiedä, Conon:
Tämän miehen kuva kaunis on jo ammon
Nuoren immen sydämmessä kapinoinnut,
Kuluttaen hohteheena synkeänä;
Sillä eihän Kilianin ulkohaamu,
Eihän sana huuliltans, ei silmän isku
Ole tähänasti juuri osoittanut
Povessansa lemmen armotonta valtaa.
CONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna
Muilta. Mutta että vallitsevat siellä
Hyvät henget, sehän sydämmeni ijäks
Onpi häneen kahlehtinut.
KASPER. Oiva miesi!
CONON. Hänen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte
Tällä hetkellä nyt hänen sisustaansa,
Siellä huomaisitte myrskyn. Levotonna
Astelee nyt poika vartoessaan täältä
Tuomioonsa. Mutta onnen tuomion
Kohta kuulee hän, ja mailmans kirkastuu.
KASPER. Onnen myyri on hän. Taivas, mikä tyttö!
Enkeli maan päällä, Herran enkeli,
Sanon mä, ja vannon: joka toisin sanoo,
Hänpä tulee tekemisiin minun kanssain.--
Mutta mitä? Seraaffi on rakastellut
Poikanallia! Haijaj! Ja iso-isäs
Arvoisa ei ole saanut tuosta
Vallattomuudestasi tiedon-tipparaa!
ELINA. Tuota ällös ihmettelkö. Vaivoin vallan
Saipa tästä äitinsäkin tiedon. Vihdoin
Koska moni karkulainen huokaus,
Monen yöseen valvominen tuskaa täys,
Enin toki katsantonsa synkee liekki
Mulle kantelivat kuinka hänen mielens
Ympärviehkeili, ja sillon häntä päädyin
Kysymyksilläni ahdistelemahaan,
Rukouksillani, mutta kauvan turhaan.
Kerran toki povelleni kallistui hän,
Tyttö, uiskennellen kyyneleitten virras,
Ja nyt korvahaani salasuuden kuiskas.
KASPER. Sinä lemmenkukka iltakasteen alla,
Missä viivyt kuulemasta onnes arpaa?
ELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellä
Luona vaimon, käypä Tuonelaan, hän viipyy;
Hetken päästä, tiedän, takaisin hän joutuu.
KASPER. Annas hänen tulla, annas hänen kuulla
Uutisemme valtaset, ja emmekohan
Näe tässä kilttii kiikahdusta hieman?
Voisitkohan, likka, ensileimahtaissa
Seistä, vaipumatta tämän onnes alle?
ELINA. Hänkö olisi niin heikko? Mitä voisin
Kerskata mä enään? Toki uskon toista,
Ehkä pahemminkin sanomamme kaikuis,
Vaihka hänen korvahaansa viskaisimme
Sanat, että ainoo veljens Leonard
Käy luurankana nyt meren kolkos helmas
Hirmukasten joukos, että Kilian
Onpi kihlaunut komeahaan neitoon
Kartanossa komeassa tuolla.
KASPER. Kamalia sanomia!
ELINA. Mutta vielä:
Että iso-isäns, likan silmäterä,
Lupauksen täyttääksensä, pyhän valan,
Lähtee keral kumppaninsa Conon'in
Taistelemaan Kreikalaisten sankarina
Vastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen--
Kuni kertoisimme--vihasena karkaa,
Vertajanoovana kohden Hellaksen maata.
KASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!
ELINA. Ne hän toki ensin huuliltamme kuulkoon.
KASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin,
Tuotako me uskaltaisim?
ELINA. Niinpä teemme.
Ensin nämät murheelliset kertoelmat,
Jotka hältä syämmen rakkahimmat riistää,
Kuulkoon hän, mut samas hetkes kaikki riemu
Takasin taas virtakoon, ja kalliimpana
Kuni ennen. Sulhasena lähestyköön
Kilian kuin toivon saari, ennen nähty
Ainoastaan äärettömäs kaukaisuudes.
Niinpä hänen ensin tässä piiritämme
Kuolon koljol sumul, mutta pian taasen
Sumun synkeen poistamme, ja Alma
Seisoo onnellisimpana lemmittynä.
Siinä vimman pimeys ja taivaan valo,
Siinä korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.
KASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!
CONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.
ELINA. Siinä olkoon hälle koetuksen myrsky;
Senpä kaltahista hän nyt melkein tahtois,
Niin hän, tulisesti innostuen, lausui
Hetki sitten. Nyt hän ottakoon sen vastaan.
KASPER. Mitä! Voiko Alman sydämmestä käydä
Toivotus niin mieletön ja julkea?
ELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses
Lensi tämä lause hänen huuliltansa.
KASPER. Mutta huomaa: ellei hän nyt voisi kantaa
Tuota koetuksen myrskyy?
Conon. Huomaa tämä.
KASPER. Vaan me hänen sydämmensä musertaisim?
ELINA. Ilman huolta! Minä tunnen hänen sydämmensä.
Nytkö vaipuisi hän alas, tullessansa
Kammiosta hurskaan, joka tällä hetkel
Täältä lähtee perimähään kruunuansa?
Hänkö vaipuis alas, vaihka pyörteliskin
Tuhon tuulispäät nyt hänen ympärillään?
Ei; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni
Hänessä nyt vallitsee, ja kantaa voi hän
Kovan onnen painon maahan kaatumatta,
Kaatumatta alle verrattoman riemun.
Ylivoitettuna taasen tämä myrsky
Lahjoittavi hänen sielullensa mahdin,
Korottehen ankaran, ja ihastuen
Muistelee hän aina lemmen leikkilöitä.
Vielä elon syksysiltä vainioilta,
Koska uneksuen takasin hän katsoo
Samotulle tielle kohden entisyyttä,
Aina tämä ihanainen ilta
Hymyvänä helavalkeana loistaa
Hälle muiston riutuvasta kesä-yöstä.
Oi mi hetki toki! Kuvailkaatte
Etehenne juhlallista näytelmää:
Vilaukseksi vaan peittää hänen murhe,
Mutta halki mustan, uhkailevan pilven
Liepeästi leimahtaen aukaseevi
Ilon taivas kultahelottavan helmans
Helinäl, ja impi seisoo morsianna.
KASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah!
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 8
  • Parts
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 1
    Total number of words is 3536
    Total number of unique words is 1593
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.1 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 2
    Total number of words is 3532
    Total number of unique words is 1748
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    31.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 3
    Total number of words is 3533
    Total number of unique words is 1708
    20.1 of words are in the 2000 most common words
    27.7 of words are in the 5000 most common words
    31.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 4
    Total number of words is 3676
    Total number of unique words is 1813
    19.8 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 5
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1866
    18.4 of words are in the 2000 most common words
    26.8 of words are in the 5000 most common words
    31.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 6
    Total number of words is 3685
    Total number of unique words is 1830
    19.9 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 7
    Total number of words is 3532
    Total number of unique words is 1809
    19.7 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 8
    Total number of words is 1689
    Total number of unique words is 992
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    32.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.