Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 6

Total number of words is 3685
Total number of unique words is 1830
19.9 of words are in the 2000 most common words
27.2 of words are in the 5000 most common words
32.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos
hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta
pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen
ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää
täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin.
--Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä?
Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä
rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän
viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,
viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha
ha!--Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta
hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)
ELIAS. Herra!
ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen
oinas?
ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä.
Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?
ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en
kärsi heitä.
ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän
kalliin ystävämme kauas pois!--Herra, teitä on jo varrottu täällä
kovin.
ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.
ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?
ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.
ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?
ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa
vauhtia leikkiin.
ELIAS. Niin, niin!
ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.
ELIAS. Kas se!
ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs.--Miksi varrotaan minua tässä?
ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi
Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan
perilliseksi.
ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän
lähtevän?
ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä.--Hänellä on
piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin,
siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea
Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,
joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian
koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme
tuosta, herra.
ANTON. Mitä sanoo Liina?
ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein
armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni
kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä.
Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen
pari.
ANTON. Mitä sanot?
ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?
ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.
ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö
hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja
kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen
alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies.
Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja,
muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,
pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja
otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja
haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi
kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja
kasvatti ja koulutti pojasta miehen.
ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän,
korskeudessa verraton?
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.
ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen
tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon
taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään
kohden poika-tellukkoja täällä?
ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän
prinsessan tähden.
ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?
ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.
ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet
nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.
ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle.
Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.
ANTON. Haarulla? Höh!
ELIAS. Hanhenkynällä.
ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!
ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.
ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!
ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että
kirjoittaa osaan.
ANTON. Tule asiaan, sanon minä!
ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo
nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun
kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän
katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän
nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka
viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä,
kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No
peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet
kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin
kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja
mitä tuosta aattelette?
ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan
velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.
ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä
värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli
hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi.
Niin, tämän olen nähnyt.
ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät
koske sinuun, ja mene toimiis!
ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.
ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista
hulluista luuloistas.
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.
ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)
ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee
vasemmalle.)
ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta
kyllä hänen masennan vielä.--Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska
muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on
riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet
kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt
minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti
rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri
sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan
unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni
levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni!
(Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.
LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!
ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?
LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!
ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä
katsot minua? Luuletko, ett'en tiedä, mihin huokaukses lentää?
LEO. Oi sanokaat!
ANTON. Hämeenlinnaan!
LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!
ANTON. Tiedänpä oikein!
LEO. Niinköhän?
ANTON. Sinä huokaat.
LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset,
heitetään ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?
ANTON. Metsotko?
LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri!
(Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!
ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea,
verraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja
he tappelevat kuin sankarit.--Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?
Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.
LEO. Mutta en taida.
ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen
nimensä...? (Muistelevalla muodolla)
LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!
ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla
on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle
totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka
tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?
LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.
ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun
kuulla sanoista toinen.
LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.
ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen
impeä lempii?
LEO. Ketä?
ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?
LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?
ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin
nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?
LEO. Mitä kysytte?
ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?
LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos
kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri
hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en
katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista,
mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja
siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen
ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao
urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!
ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha!--Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa,
vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein
peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa»,--niin tiedän, että
löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin,
sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja
olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri!--Mutta täyteen
toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias
nimessä.
LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille
tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!
ANTON. Voi myös olla kultaseskin.
LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja
miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen
minä?
ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea,
ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen
tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä
kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin.--Mutta nyt
jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle
kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä
myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin,
vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme,
salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme;
mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein
hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo
toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi
täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että
on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.--Enhän, Leo, kummastelisi
sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo
ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana
korkeudessa.
LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan
nyt kaikki hyvin!
ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs
syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää
kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse
purjehdit lännen manterelle.--Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses
tuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja
siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.
ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
Jumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä!
Hetkessähän lähdet.
LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran
näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä
kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty
katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen,
onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas
karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi--ja tänä päivänä!
Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä
tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä
sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä
seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös,
mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta
kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso--välkkeen peittyessä
taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja
Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen
langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä
siellä yksikään toivon tähti.
ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen
mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon
kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda
kaikkia.
LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai
upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»...?
ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...
LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon
hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa
menköön hän hautaansa.
ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.
LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!
ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun
kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma
isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)
LEO. Mutta oi kuolema!
ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?
LEO. Muistellessani vimman kohtaa.
ANTON. Mitä?
LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa
--haa!
ANTON. No mitä?
LEO. Minä murhaisin itseni!
ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta
kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta,
veitikka?
LEO. Keltä?--Mitä tiedän minä?--Keltä neidolta?
ANTON. Liinalta.
LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi,
ett'ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten!
Kaikki olkoon tuhka ja tomu!
ANTON. _Silentium!_
LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten?
Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa
muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.
ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.
LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani
tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!
ANTON. Sinä katala!
LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki
rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden
lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka
usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.--Mutta nyt ei enään sanaakaan
asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.
ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!--Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan
kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika,
matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan.
(Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!
LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni
myrsky!
ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä
jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä
saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta
vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan,
niinkuin pitää. (Menee oikealle.)
LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla
muodolla vasemmalle perille.--Liina tulee oikealta periltä.)
LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks' huusi meiltä Leon
kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä
vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa
myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan
riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee
uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa,
kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti
koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä,
kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo
puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä?--Mutta miksi ymmärrän
sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän
elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti
siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma.--(Mietiskelee hetken
äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin
kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta,
niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja
mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia
liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei,
vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän
minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta
huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)
ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht'aikaa
ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.
LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle
silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.
ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni!--Mutta enemmin.
LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri
eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot
tunteet.
ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.
LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni
huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos!
(Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina
sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti?
Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi
himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota
valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas
tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki,
tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain
sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun
sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas!--Mutta
kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään
vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja
sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa
taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti
vasemmalle. Anton astuu esiin.)
ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko
noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei,
vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua,
poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta,
hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin
pyörryttävä taivaanvuori,--ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän
nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän
sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska
se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit
laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen
kalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen
uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt
seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka
tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin
säkkiä?
ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka
tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!
ANTON. Jääköön säkki tähän.
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne
vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?
ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.
ANTON. Elias!
ELIAS. Minun täytyy, ei auta.
ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä
vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki,
haa!
ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon
hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar
sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!
ANTON. Sinä musta peikko!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Sinä killisilmä pakana!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi
minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon
nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä
sinun plakaisin!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä sonnipää!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä härkäpää!
ELIAS. Kun antaisin ... plakata.
ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä
jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!
ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.)
ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni
mustenemaan.--Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas!
hänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä
ihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä
kypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan,
koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias!--
Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman
vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri
keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies,
joka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut,
sylkee häntä vasten partaa.--Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä
teidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja
rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin
toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin
ämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja
Liina tulevat vasemmalta periltä.)
LIINA. Tuossahan eno!
ANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin,
ole tervehditty, sinä sorea pari!
LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.
ANTON. Oivallista!
LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?
ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.
LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?
ANTON. Ketä poikaa?
LIINA. Leoa.
ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen
pois?
LIINA. Tahdotteko seurata häntä?
ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä.--
Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä
koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä
aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman
taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)
LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän
siunaa sinun päiväs.
LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille
ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä
kiitollinen sydämmeni kuiskaa!
LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.)
Jää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi!
LEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin,
lausuen Antonille) Tulkaat!
ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.)
LEO. Mitä aiotte?
ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan
ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii
poikaa, hei!
LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!
LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!
ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse
»metsän halliparta» naittajanne.
LEO. Te mieletön!
LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!
ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen
nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.
LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!
LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?
LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!
ANTON. Käsi käteen vaan!
LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti
molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina
painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)
ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni.
Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan
tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto
isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä
onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan!
(Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä!
Leo, huomaa se merkki.
LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?
ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.
LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!
ANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä
taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi
rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä
kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat.
Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä
ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni
viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten,
mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas
maahan! Näithän sinä?
LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka,
hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!
ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä
tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja
minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn.
(Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän
vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät
katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti
löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani
takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh!
(Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat
hämmästyneinä, tuskallisina.)
LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!
LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi
minun tänne?
LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos?
Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.
LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä,
teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka
juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä
myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo
sinulle annoin, sinulle, hurja henki!
LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se
tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona,
jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä
teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt
teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 7
  • Parts
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 1
    Total number of words is 3536
    Total number of unique words is 1593
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.1 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 2
    Total number of words is 3532
    Total number of unique words is 1748
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    31.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 3
    Total number of words is 3533
    Total number of unique words is 1708
    20.1 of words are in the 2000 most common words
    27.7 of words are in the 5000 most common words
    31.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 4
    Total number of words is 3676
    Total number of unique words is 1813
    19.8 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 5
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1866
    18.4 of words are in the 2000 most common words
    26.8 of words are in the 5000 most common words
    31.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 6
    Total number of words is 3685
    Total number of unique words is 1830
    19.9 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 7
    Total number of words is 3532
    Total number of unique words is 1809
    19.7 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 8
    Total number of words is 1689
    Total number of unique words is 992
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    32.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.