Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 5

Total number of words is 3624
Total number of unique words is 1866
18.4 of words are in the 2000 most common words
26.8 of words are in the 5000 most common words
31.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki,
muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota
lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin
minä mieletön ja jakelin hänelle yhtäkin parhaastani, mutta koska hetki
tuli, kaapasi hän tieheensä ja vei mun tyttöni vielä. Timoteus on
peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte
hänen kynsiinne, niin paistinvartaassa häntä korventakaat kuin
höyhennettyä pyytä ja samoin porttoansa myös; kolme tynnöriä oltta
annan mennä palkinnoksi tämän työn.
GILBERT. Sepä eukko, se!
KASPER. (Eriks.) Peijakas ämmäksi. (Ääneensä) Te olette leski,
muoriseni?
MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekä tutisevat vanhat että pienet
lapset ilman pelkoa hammastaa; sillä eihän ole mulla oikeuteni
puolustajaa.
KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?
MAURA. Olinpa hempeä ja pidin tästä miehestä, joka mun petti nyt.
KASPER. Minä tiedän komppanissani erään uljaan uroon, joka eilen teki
kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekö taitaisi pitää vielä
toisesta miehestä.
MAURA. Hm.
KASPER. Jaa, mitä sanotte?
MAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.
KASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max
kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?
GILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.
KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?
MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs,
jotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden
hetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän
aivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan
petosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä.
Äsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan
jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja
sauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit
nyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo!
Niinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten
maata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon
kuultuansa korvesta haukan äänen.
KASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.
GILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.
KASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)
FAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?
KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?
FAUSTUS. Näin, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa
aviosiipakseni ensimmäisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,
sen teen vaihka olis hän se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinä
seison.
KASPER. En tiedä syytä tähän päätöksees, mutta yhtäkaikki kuin sen vaan
täytät.--Mitä tykkäätte tästä miehestä, frouvani?
MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta näin vilauksessa en taida päättää
mitään.
FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtävä, jaa äkisti kuin leimaus. Ei yhtään
ylöslykkäystä, muori, vaan jos ei käy kauppa tässä, niin kiepoonpa
kohta toisille markkinoille kuin luoti.
MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas
kuin Herkkules. Haa! mitä teen?
KASPER. Tämä arveluttaa teitä kovin.
MAURA. Ah!
FAUSTUS. Kerran kysyn vielä: otatko minua, eukko?
MAURA. Astukaamme edes sisään vähän keskustelemaan. Kunnioitettava
herra kapteeni, tehkäät niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja
välimieheksemme tässä asiassa.
KASPER. Frouvani, minä vaan esitän teille pojan käymättä toki
puhemieheksi, hyvin tietäen vanhastaan kuinka huonon onnen siinä annan.
Mutta sinä ja sinä, menkäät heidän kanssansa välipuheesen. (Maura,
Faustus ja kaksi sotamiestä menevät sisään) Niin, eukkoni, saatpa nyt
miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman ämmän kuin sinä,
hänpä sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka
olisit nyt itse saatana ja hänen emonsa.
GILBERT. Tässä saamme kenties pian juoda pestiäisiä.
KASPER. Niinpä näyttää. Mutta, poikani, mitä on mielessäs tekeillä
noita kohtaan tuolla?
GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset tässä vähän
oleskella ahtööreinä?
KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelästi tehtäväs teet.--Mutta
valoa tänne, yö käy pimeäksi.
GILBERT. Ei, herra; tämä pimeys kuuluu asiaan; sillä nyt seisomme
varjoen hämäräisessä mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.
Miellyttääkö teitä, herra, asettaa itsenne seisomaan tähän? (Osoittaa
vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)
KASPER. (Tekee niin) Tässä seison.
GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskäät tässä. (Asettavat
itsensä makaavien pääpuolelle) Te toiset seiskäät tässä alakuloisina
ympärillä; minä asetan itseni tähän heidän oikealle sivullensa, ja
johtaja itse pelaa teidän kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon,
soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heräävät samassa
mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensä varjoina käyskelevän,
Kimmeerien synkeässä maassa; he heräävät, näkevät ympärillänsä meidät,
jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussiläisten, joille he itse
annoit katkeran kuolon rynnäkönsä Berlinin portilla. Me moitimme heitä
tästä, haastelemme entisestä elämästä maan päällä ja nykyisestä täällä,
lähellä monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minä olemme
puheen kannattajat, te kaksi siinä sanotte sanan ainoastaan sillon
tällön, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme
puhumasta itsemme säkkiin ja sillä kurilla hävittämästä koko ilveemme.
KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No päin
tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!
GILBERT. Nyt möräköön torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs herää, nostavat vitkon
päänsä maasta ja jäävät istumaan, tuijotellen ympärillensä)
FUCHS. Hoh hoo!
MAX. Ketä olette te?
GILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo,
jonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin
kaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä
kohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.
2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne,
sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit
leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!
FUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.
3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen
varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia,
jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo
täällä hämärän alhossa, voi!
KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin
surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua?
Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta
naatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin
sanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla
on seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi
vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta
etpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan
on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen
hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet
nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt
povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
sielu.
FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä
kiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä
kihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.
MAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.
FUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon
viedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja
jos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on
laitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä
tapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän
miehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki.
Mitäs tehdään, veljeni?
KASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä.
Oi minun entinen elämäni!
GILBERT. Mikä ollee tuo tähti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni
katsanto niin kernaasti kiitää?
KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.
GILBERT. Mutta se on pyrstötähti tulisella hännällä.
KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestää vielä,
sille antaa tämän tulisen hännän.
GILBERT. Oi kärsimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana
mahdamme sinusta olla?
KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa
kymmenkymment ja kymmenen pääskösen päivänlentämää, niin kuiskasi
minulle eräs henki-ääni.
GILBERT. Onpa se kappale matkaa.
FUCHS. Kauhistava matka.
MAX. Haa!
FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni?
KASPER. Vaiti!--Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki
yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.
FUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa?
MAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa?
KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle.
MAX. Haa!
FUCHS. Onko tämä ruokaa ja juomaa!
GILBERT. Aina varjoille, ystäväni.
FUCHS. Mutta voi! missä ollaan toki? Sanokaatte, hyvät miehet; sillä
sydämmeni käy kovin murheelliseksi. Missä ollaan? Portillako tuomittuen
kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!
KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettäs uskallat niin
arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistä syystä? Sinäkö siellä siitä, ettäs
olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minäkö siellä
siitä, että naisia halaillut olen väsymättä kuin Turkkilainen? Voi
veikkosein, kuinka taidat näin aatella?
FUCHS. Me olemme siis...
GILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee
mahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.
MAX. Kauhistunpa.
FUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.
KASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä
keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä
molemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen
lopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun,
seurassa monen mahtavanki miehen.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu,
joka seisoo mäen rinteellä tuolla?
KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa
peloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa
virtaa ulos.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka
seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen
rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.
KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen
olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa.
Siinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen,
kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo
kolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen
katsantonsa edessä.
KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,
hän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen
säteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan
tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin
katsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan
kohtu.--Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo
kunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä,
hän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?
KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä
ankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu
kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.
KASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican
poikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja
äänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää
elämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpä
täällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä
heitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla
rannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä,
ihmeellisessä maassa.
GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan.
Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan
karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.
KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole
tavallisia lehtiä.
GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on
kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret
päällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti
ammottaa tänne.
KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä
kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.
GILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä.--Mutta
minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten
tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin
säteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää
riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?
KASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa
sen ehtii toki. Sä kaunis maa!
GILBERT. Jos kaiken tämän ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa
olisi elämäni muodostunut. Oi! jos lievitettäis mulle vielä elon
langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja
turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin
salokunnahalle viheriäiseen männistöön, jossa käyvät raikkaat tuulet,
ja siellä paastoen ja rukoillen mä aikani viettäisin, puettuna
lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyöllä itsekiellon anturanahkanen vyö,
ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpä, huolimatta
petollisesta mailmasta, elelisin siellä, vakaana aina ja totisena kuin
tuomiokirkko; eipä sillon suuni naurahtais.
KASPER. Niinpä elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpäällä
helmasyntini oli.
3:S SOTAMIES. Niinpä elelisin, enkä valehtelis ja vielä vähemmin
varastaisin.
2:N SOTAMIES. Niinpä elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta
kallistaisin, niin kohtapa tyhjentäisin kannun palavaa pikiä, itseäni
rangaisten.
MAX. Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin
puutiainen verta. Haa!
FUCHS. Voi minua! kuinka olen elänyt? Miljuunia antaisin jos vuoden
elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki
nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennä, kaikki.
Oo, oo!
MAX. Minä janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)
FUCHS. Tippa vettä janomme sammutteeksi, kallihimmat ystävät!
KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin käteen) Tässä! Nyt
sammuttakaat janonne niiden sankarten verellä, jotka te surmasitte
Berlinin kaduilla. Juokaat!
MAX. Haa!
FUCHS. Olkaat armelijaat!
KASPER. Juokaat! Onpa tässä lähellä kuoppa syllän syvä, syllän leveä ja
pitkä ja täynnä verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistä ja muista
meidän onnettomista veljistämme. Juokaat!
MAX. Ah!
FUCHS. Voi meitä!
GILBERT. Juokaat! muuton teidät paikalla viskasemme tuonne syvyyden
pimeään kitaan.
KASPER. Tahdotteko juoda!
FUCHS. Me juomme, hyvät ystävät, me juomme. Oo, oo! (Vievät molemmat
tuopit huulillensa)
MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetäen suunsa suureen ilveeseen) Das ist
Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan
käsivarresta, tulevat, ja seuraa heitä ne kaksi sotamiestä, lamput
käsissä)
KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.
FAUSTUS. Kihlatut olemme.
KASPER. Faustus, sun tiedän mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka
repeisi allansa maa.
FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin
kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenä, ja jospa hänen lupaisin
räjäyttää ilmaan tynnörillä kruutia, kuin sihisevän raketin, sen
tekisin heti, tulenleimauksella hänen kyydittäisin pilvistöön ylös.
(Maura vetää itsensä äkisti hänestä irsi)
MAURA. Uu! Sinä kauhea mies!
FAUSTUS. Peräytkö?--Yhden kerran kysyn vielä ja sitten tästä niinkuin
vuoripässi. Peräytkö?
MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.
KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!
SOTAMIEHET. Hurraa!
MAURA. Uskallanpa käskeä teitä kaikkia tyhjentämään kihlausmaljamme
tänä-ehtoona tässä.
KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista käskyänne. (Muutama
Preussin sotamiehistä tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)
Ketä tuodaan tässä?
MAURA. Hoo! (Käy Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvään heidän
eteensä) Nöyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa!
Kaikin nöyrin palvelijanne!
KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis
heitä katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa
kääntyä ympär.
4:S SOTAMIES. Nämät kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja
tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.
TIMOTEUS. Hän on minun morsiamen...
MAURA. Ah sinä!
TIMOTEUS. Se on hän. Minä olen invalid, siis voimaton sekä pakoon että
taisteloon ja sentähden olen nyt vanginne. Mitä tahdotte? Minun surmata
ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkäät, jos teitä miellyttää.
KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin lähetys on nyt, ei hajottaa vaan
kokoa ja yhteenliittää, vaihka täytyykin sen tässä toimessansa tehdä
syviä leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on
hyvin.--Sano, tyttö, onko tämä mies sun sulhases?
MARIANA. Sitä en häpee tunnustaa.
MAURA. Sinä mailmanlintu!
KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykäät onneenne. Saittehan
miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat tälle
tytölle myös. Ja sen teette, minä tiedän sen, vaihka mielenne nyt
kipenöitsee hieman.--No, käsi kädessä nyt seiskäät molemmat
kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellä sodan ryminää; ihanata,
katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka
muureilta kanuunat irvistelee; siinä sekä taistelo että sovinto. Oi
että veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he käyvät kerran
vielä, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt tämä Preussin impi ja tämä
uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta!
(Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinä, tunnetteko jo maailman
ympärillänne?
MAX. Minun täytyy itkeä.
FUCHS. Samoin minun.
KASPER. Miksi niin?
FUCHS. Olemmehan vielä elävien joukossa, vaihka äsken jo luulimme
itsemme varjoina nääntyvän kuolon maassa.
KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen
tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistä siirrämme kauvas kuin
pohjoinen myrsky jyvistä akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska
päällämme lepää sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian tähti kirkkaana
loistaa taas.
MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on herättänyt unestani ja
kaikki käsitän nyt. Oi mennettä elämääni! Nyt se kauvas poistukoon!
Minä häpeen. (Peittää kasvonsa)
FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa, ja
istuvat niin loppuun asti)
GILBERT. Olenpa kuullut, että niinkuin peloitus saattaa viisaan
hulluksi, niin taitaa se myös tehdä viisaaksi hullun. Sen näemme nyt.
KASPER. Hyötyä siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No,
emäntämme, mielimmepä kaikki nyt tyhjentää onneksenne maljan.
MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympär. Maura täyttää myös
Marianalle ja itsellensä pikarillisen oltta)
KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
(Juovat torvien pauhinassa.)



LEO JA LIINA
Näytelmä yhdessä näytökessä

HENKILÖT:
LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari.
ANNA, kartanon emännöitsijä.
ELIAS, palvelija kartanossa.
(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)

(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella,
rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna
ja Leo tulevat vasemmalta.)

LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!
LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä
aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä
kaukana ja kaukana synnyinmaasta.
LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.
LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän
nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme
Tapiolan karjaa.
LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä
tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä.
Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja
siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)
LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua
lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi
puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
ikuisesti liekehtivä tuli!--Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja
viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!
LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!
LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä
alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on
lyhyt.
LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
valmiiksi matkalles. Riennä vaan!
LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)
LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin,
että mielii hän meistä pois.
ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.
LIINA. Et ihmettele?
ANNA. Jotain kuiskataan.
LIINA. Mitä kuiskataan?
ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta,
löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
ha!
LIINA. Hoo!
ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen--ah!--kultakanaseksi
Leollensa.
LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä
kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä
kerroit.
ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta
sankariansa luokseen.
LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä,
joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon
onnensa.
ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne
alla!--Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta
ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.
LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.
ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja
meno, siinähän elämä ja ilo.--Tehkäät häitä, fröökinäni!
LIINA. Häitä! Minä?
ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden
hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!
LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!
ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
päivät.--Mutta sallitteko pientä kysymystä?
LIINA. Minä sallin.
ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä
herra, nöyrästi kumartanut teille?
LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.
ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.
LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?
ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.
LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina.--Mutta enintään pidinkin
hänen kumarruksensa leikkinä vaan.
ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.
LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.
ANNA. Ja niin äveriäs mies.
LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!
ANNA. Vänrikiltä?
LIINA. Kaikilta!
ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman
tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?
LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!
ANNA. Mutta minä muistelen--
LIINA. Mitä muistelet?
ANNA. Elämän ankaraa lakia!
LIINA. Mitä huolin siitä?--Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan
heille jalon hylkäykseni.
ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme
teiltä kiellon?
LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri
täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö
nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki,
elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä
julkeus! Sydämmeni paisuu!
ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten
sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?
LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon
hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä
vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin
ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä
aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin
noihin miehiin, minä? Vale!
ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyöpeliin!
LIINA. Mitä huolin siitä?--Mene! Murkinan hetki on lähellä.
ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)
LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon
kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon
rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki,
hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin
toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas
sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo
kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto
velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä,
riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain
aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo
kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos
ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties
haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos
nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän
... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo
oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja
hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo
väikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)
ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme
selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen
kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt
tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän
kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 6
  • Parts
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 1
    Total number of words is 3536
    Total number of unique words is 1593
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.1 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 2
    Total number of words is 3532
    Total number of unique words is 1748
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    31.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 3
    Total number of words is 3533
    Total number of unique words is 1708
    20.1 of words are in the 2000 most common words
    27.7 of words are in the 5000 most common words
    31.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 4
    Total number of words is 3676
    Total number of unique words is 1813
    19.8 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 5
    Total number of words is 3624
    Total number of unique words is 1866
    18.4 of words are in the 2000 most common words
    26.8 of words are in the 5000 most common words
    31.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 6
    Total number of words is 3685
    Total number of unique words is 1830
    19.9 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 7
    Total number of words is 3532
    Total number of unique words is 1809
    19.7 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 8
    Total number of words is 1689
    Total number of unique words is 992
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    32.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.