Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 3

herra kapteenin, ja yhden heistä sanoo hän jo rusottelevan itseänsä
teidän nenällännekin. Pyydän anteeksi; sillä niinpä kertoi Max.
Nokkaviisas historja. Jaa, nyt sano, että valehtelen, toverini,
puhuttuani ulos polttavan totuuden.
MAX. Kas kas tätä ihmissukua!
PATRIK. Jumalan tähden! saattakaat he silmistäni pois, muuton heidät
tempasen kappaleiksi kuin kiukkuinen sonnikoira. Jumalan tähden, sanon
minä.
ANTON. Nyt pojat, eteenpäin! Muuton vankkaa.
FUCHS. Mennään, Max, mennään.
MAX. Kyllä me menemme, kyllä kyllä.
FUCHS. Mennään yhdessä.
MAX. Yhdessä, käsi kädessä! (Menevät; Anton seuraa heitä)
PATRIK. (Toikan ääressä tyhjennettyänsä oltta) (Erikseen) Riivatut! Ei
saada heiltä unen rauhaa; ja täyttää sydämmeni näin. (Ääneensä) Enemmin
oltta, muija. (Erikseen, ja tyhjennettyänsä vielä yhden tuopin)
Riivatut! (Jättää äkisti tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden)
(Ääneensä) Muistakaat lupaukseni, te kirotut, muistakaat: jos kerran
vielä olvi leirissäni häiriön saattaa, niin kuluessa kahdentoist
tunnin, jaa puolen vuorokauden aikana ei kenkään teistä maistakoon tätä
juomaa, jos hän selkäänsä tahtoo armahtaa. Sen lupauksen tein, ja
tiedänpä nyt seistä sanassani. (Hiljainen myrinä sotamiesten joukossa)
Ei yhtään morinaa! Kahtenatoista tuntina, tästä vilauksesta luettu, ei
nielköön kurkkunne luskallistakaan oltta. Se on sanottu.
ARISTARKUS. Olkoot toki armollinen, kapteenimme.
PATRIK. Kaksitoista tuntia!--Tässä näitte, noissa kahdessa, surkeimmat
seuraukset olven ylenpalttisesta nautinnosta. Mutta tydytänpä tämän
ohranesteen tulvan minä, ja tahdon teitä totuttaa kaipauksen ja
itsekiellon herrauteen, joka sankareita kasvattaa. Jaa, niinkuin ennen
Moses santakorvessa valmisteli kansaansa valloittajaksi luvatun maan,
niinpä sepittelin minä teitä kunnian-sankareiksi Berlinin kaupungissa.
--Nyt alkaen, tuomitsen mä teidän kaksitoista tuntia neitseelliseen
puhtauteen, ja se, joka tämän määräykseni rikkoo, se rikkoo selkänsä.
(Hän tulee päihinsä) Ja kovin erehdytte, jos luulette mua taitavanne
pettää. Haa! enpä tarvitse yhtään todistajan silmää, mun katsantoni
huomaa kohta mitä tavaraa veressänne kiehuu, se katsanto, jonka säde
läpitunkee ohkasemman laudanki. Ettekö usko sitä?
TOMMI. Sen vahvasti uskomme, ja kohtapa hurraten saamme nähdä kuinka
Preussiläinen kaatuu lävistettynä katsantonne sädemiekalta.
PATRIK. Ai ai! Noh, olkoon menneeksi.--»Kuinka Preussiläinen kaatuu».
Sinä kanalja pojaksi! No noh, olkoon menneeksi tämä kerta vielä.--Mutta
minä teidät lääkitsen.
TOMMI. (Erikseen) Koska sitten käy sairas parantajana jos ei nyt?
PATRIK. Muistakaat tuomioni. Ja te, muori! (Paukuttaa kiivaasti
miekkaansa toikalla) Jos yhden ainoan pisaran heille valotatte, niin
toikkanne ja mökkinne kukistan ylösalas.
MAURA. Jumala siunakkoon minua! Kernaastihan tottelen teitä, kernaasti,
herrani. Heidän ei pidä saaman niin paljon kuin minun syntiseen
silmääni.
PATRIK. Ei tuon vertaa. (Osoittaa sormellaan miekkansa kärkeen)
MAURA. Ei ei, herra kapteeni.
PATRIK. Jaa-ah, se muistakaat.--Huomenaamulla me murramme matkalle ylös
Schleusinkiä kohden. Kaikki täytyy olla kuin masiina.--Aristarkus, tule
tänne. (Aristarkus lähenee häntä) Eilen illalla annoin minä
helmikukkaroni leipojan piijalle. Noo, se on oma asiani. Mutta sinä
satuit näkemään. Noo, siitä en suurtakaan huoli. Mutta sinä satuit
näkemään. (Kiristää Aristarkusta kurkusta) Jumala sinua armahtakoon,
jos tästä asiasta sanaakaan hiiskut vanhimmalle sisarelleni, joka,
niinkuin tiedät, on minun emännöitsijäni.
ARISTARKUS. Hellittäkäät! Herra! (Erikseen) Onko mies mieletön?
PATRIK. Helmikukkaron annoin piijalle, mutta sanotaan, että se hukkui
veriselle tappotanterelle.
ARISTARKUS. Se tapahtui jo kaksi viikkoa sitten Nürnbergissä.
PATRIK. Häh! Nürnbergissä? Missä ollaan nyt sitten?
ARISTARKUS. Tuli ja leimaus! Schleusingenissä!
PATRIK. (Tuijottelee hetken ympärillensä) Mene nyt, ja--äänettä,
äänettä! (Aristarkus siirtyy hänestä) Niin; kaksitoista tuntia, pojat.
Ei auta.--Nyt lähen teistä, ja jos vielä kolmannen kerran olvi tässä
jonkun tempun tekee, niin ei tippaakaan ennenkuin ensimmäisessä
tappelossa voitamme; sillon juodaan kuin miehet; mutta jos tappelossa
alle käytte ja kiepasette häpeälliseen käpälämäkeen, niin ravistakaat
sitten kättä olven kanssa ijankaikkisiksi jäähyväisiks'. Ei pidä sen
kastaman kieltänne niinkauvan kuin minä elän ja olen päällysmiehenne.
Ei, vaan haastelettepa kerran keskenänne entisestä olvesta kuin
Mammut-eläimestä. (Käy poispäin, hoipertellen vähän, mutta kääntyy
äkisti takaisin) Te uupistentit! luuletteko, että tämä on mikään
olviretki? Ei suinkaan, vaan onpa kohta verta aina haaroja myöten.
TOMMI. Verta, että viisisyltänen hirsi keveästi kääntyä taitaa.
PATRIK. Mitä sanot?
TOMMI. Verta, että mastohirsi siinä taitaa leiskua kuin pieni kiiski
valtameressä.
PATRIK. Niin. Siis varustelkaat itseänne miehen innolla tähän suureen
kamppaukseen, kuin mies nyt kestäkäät tämä rangaistuksenne, ja
tietkäät, etten vihasta rangaise, vaan olenpa taasen teille yhtä
suosiollinen kuin ennenkin. Heh! minä olen kuin hellä äiti, joka
lastansa tahtoisi suutella yhtaikaa koska hän sitä vitsalla pieksee.
--Adjö! (Poistuu, vahtimiehet kyldrää, Patrik vastaa)
TOMMI. (Eriks.) »Aijöö, sano ämmä.» (Ääneensä) Mutta eläköön
kapteenimme! Hurraa!
SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa!
PATRIK. Jaa, kaksitoista tuntia. Ei auta. (Katoo)
MAURA. Nyt kaikki astiat ja kannut tupaan, Mariana, ja olven-ostajat
kaupungista käykööt sisään. (Menee huoneeseensa. Mariana kantelee
sisään olviastioita)
ARISTARKUS. Kakstoista tuntia, Tommi, kakstoista tuntia!
TOMMI. Oi ijankaikkisuus!
ARISTARKUS. Tulimmaista tuhatta! Kapinan nostan, kaupungin hajotan!
TOMMI. Ei, vaan tukeuta kapina sun ruumiissas, tai toisin sanoen,
leikkaa pois se jäsen, joka sinua pahentaa, se tahtoo sanoa, leikkaa
pois sun kurkkus, joka huutaa oltta, sanalla sanoen--nyt ei muuta kuin
mieheltä kurkku poikki! Ja siinäpä _summa summarum_ (Anton tulee) Me
olemme tuomitut, Anton.
ARISTARKUS. Kahdeksitoist tunniksi.
ANTON. Sen olen jo kuullut; mutta mennään maata ja koetetaan nukkua.--
Kas kas, sitä kapteenia!
ARISTARKUS. Istu ja pala!
TOMMI. Aukene, musta maa!
ANTON. Olkaat ärjymättä, veljeni, ja tulkaat maata. Kova on tuomiomme,
totisesti, mutta koetetaan nukkua. (Kaikki menevät huoneeseen
vasemmalla)


Kolmas Osa

(Tommi, Anton, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä istuu seinien
nojalla viheliäisinä haamuina tuijotellen eteensä. 1:n ja 2:n sotamies
istuvat vahteina.)
ARISTARKUS. Sano, vartija, mitä kello on.
1:N SOTAMIES. Neljä lyönyt.
ARISTARKUS. Kuinka kauvan olemme hengittäneet tätä tyhjyyttä?
1:N SOTAMIES. Seittemän tuntia.
ARISTARKUS. Viisi on siis jäljellä. Hyvä! Haa! Hyvä!
ANTON. Viisi tuntia! Minä näännyn, kuolen!
TITUS. En minä juuri kuole vielä, mutta kovin kipeä olen ja kohta
perässäs tulen.
ARISTARKUS. Sano hänelle: terve tuloo!
TITUS. Mitä pahaa olisin minä hänelle tehnyt, että sois hän minun
kuolevan?
ARISTARKUS. Kerran maattuani haudassa, huolinpa vähän kuinka jaksavat
ystäväni ja viholliseni elämässä, jota itse en enään saa nauttia.
Vaihka kierittelisit heitä hirmumyrskyt sekamelskaksi, sopaksi vallan,
niin kaikkea tätä katselisin kylmällä silmällä kuin karhu
talvikonnostansa.
TITUS. Mikä hirmuinen itsekkäisyys, mikä ääretön omahyöty! Muistelenpa
mitä aina lausui minulle Koulumestari-setäni. »Mun itseni kanssa
käyköön miten käy, mä sankarina tahdon henkeni heittää ja sieluni
paetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys täällä
viimein voiton saa.» Niin sanoi setä.
ARISTARKUS. Siis sanoi hän näin: »istukoon sieluni vaihka helvetin
tulessa kaiken ijankaikkisuuden yön ja paistukoon, kuin vaan viimein
täällä maapallon päällä oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!» Niinpä
siis hänen meininkinsä.
TITUS. Elä tee pilkkaa helvetistä.
ARISTARKUS. Ja perkeleistä. Haa! mitä sanot? Pitääkö meidän heitä
kunnioittaman, sinä anttikristus? Pitääkö heitä kunniassa pidettämän?
TITUS. Sitä en sano.
ARISTARKUS. Elä sano mitään, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa
muuton tuon puupölkyn.
TITUS. Minkä puupölkyn?
ARISTARKUS. Sen, jonka sinä kutsut pääkses. Nyt olen kuin suola
kuumassa uunissa, minä räiskyn ja kipenöitsen. Haa! Oltta oltta! Mitä
olis Saksalainen ilman oltta! Mitä olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun
puhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste
auringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu
jotain, sinä tiedät yhtä ja toista; sillä onpa sinua kohtanut se onni,
joka ei lankee osaksi kaikille köyhien lapsille. Sinua on, näetkös,
äitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein
niinkuin vähän puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen,
täysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain
oikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit
Syrakuusassa, tai jotain tämänkaltaista. Tommi, Tommi!
TOMMI. Anna minun olla, minä en jaksa hyvin.
ARISTARKUS. Enkä minä myös. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeätä
sydäntäni. Tommi!
TOMMI. Miksi et suo minulle rauhaa!
TITUS. Mitä hän huoli toisen vammoista?
ARISTARKUS. Suus kiin, »Titus tienvieressä».--Tommi, »ilonen mieli elää
kauvan».
TOMMI. Kaikki menköön hiiteen!
ARISTARKUS. Tunsinpa kerran erään miehen, jonka mielilause, elämän
päästin oli tämä, »ilonen mieli elää kauvan, kauvan elää ilonen mieli».
TOMMI. Kuinka kauvan meidän sitten pitää elämän täällä?
ARISTARKUS. Oi, Tommi! pianpa sä peräyt istumaan epäilyksen tylsyyteen.
Mutta koe toki kerran vielä jännittää sun luontos ja elä istu siinä
vääränä kuin suutari.
TOMMI. Kuin Jerusalmin suutari, niin huokaen kuoleman perään.
ARISTARKUS. Vaan viisi tuntia on jälellä.
TOMMI. Oi piina! Minä en kestä tätä. Ilma, jota hengitän, on vimmatun
ohkanen ja hieno, ja mauton kuin vesi. Ja niin on koko elämä.
ANTON. Minä taasen tuskin taidan hengittää. Olennossani tunnen niinkuin
jotain varjommaista, kuin väikkyis ympärilläni ihmeellinen sumukierros.
TITUS. Niin minunkin.
TOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissä kuin Jumala.
ANTON. Nykyinen hetki on kuin äskönen hetki ja päinvastoin.
TITUS. Niin minunki.
TOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja päinvastoin. Tuhannen
vuotta on kuin yksi vuosi, ja, päinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen
vuotta. Niinpä aika Jumalanki edessä. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa
pilvistön sumukerroksessa.
ARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyös! Nämät kaksi
kumppania olet sä nostanut korkealle, että tuskin silmämme heitä
erottaa. O ihme!
TITUS. Jos toki voisit olla äänettä, sinä omahyötynen ja ylpeä kukko.
ARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.
TOMMI. Tuskin tuskin.--Kukko omahyötynen? Väärä soimaus. Katsele häntä
kanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistä käytöstänsä
kansaansa kohtaan. Hän näkee onkimadon, ei hän sitä nauti itse, vaan
kutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia
hän rakastaa, kaikkia hän suosii, niin sitä vilkasta, täyshöyhenistä
kanaa, kuin sitä, jonka siivet rippuu; eikä hän ketään hylkää. Hän on
kuin Isä-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! tämä kuva on kovin alhanen
ja halpa, mutta todempaa en löydä sun isällisyytes huolelle. Ja
niinkuin meidän isämme meitä suojelee perkeleen juonista, niin suojelee
myös kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistä.
ARISTARKUS. Katso, Titus, nyt seison minä itse samassa korkuudessa kuin
te. Kiitoksia, ettäs teit mun kukoksi, se teki mun Seus Jupiteriksi.
Kukko ja Jupiter, se vertaus lyö naulaa kantaan.--Terve, itsekielto ja
selvyys! te korotatte meitä pyörryttäviin tienoisiin. Ihanata! Skool!
»Skool, sille asialle», tahdoin minä sanoa; mutta löytyykö koiran
koijussa leipää? (Timoteus tulee Mauran huoneesta) Mitä se Timoteus
siellä muorin luonna käyskelee niin ahkeraan?
TOMMI. Luultavasti peseskelee hän muijan olviastijoita.
ARISTARKUS. Tai peseskelee kurkkuunsa olviastiassa.
TIMOTEUS. (Eriks.) Et ihanampaa elämätä taida aatella tämän tähtisen
taivaan alla kuin nuorenmiehen elämä rikkaassa huoneessa, jossa sekä
emäntä että piika sua rakastavat kuin hullut. Siinäpä on sinulle kaikki
yltäkyllin, siinä paistetaan sinulle kilpaa vehnä-plättyjä, emäntä
päivällä, piika yöllä, emännän nukkuessa, ja siinä lainehtii olvi. Ja
siitäpä se suuri eroitus minun ja noiden välillä tuolla seinän
juurella. Minä jaksan niinkuin Turkin keisari, he niinkuin ne kurjat,
riutuvat haamut, joista ei huoli Jumala eikä piru. Kuin nyt vaan
taitasin itseäni oikein teeskennellä. (Tekee itsensä kovin
viheliäiseksi lähestyessänsä toisia) (Ääneensä) Aih, aih! Mikä on tämä
mailma? Autio erämaa, jossa toivo alati eteemme kangastelee, kirkkaita
virtoja, vihantoja niittuja ja vuoria kultasii, mutta harvoin harvoin
kohtaamme pienen kosteikon, jossa janomme hetkeksi sammuttaa taidamme.
Sitten kahnailemme taasen eteenpäin toivon ja epäilyksen välissä. Mitä
täällä? Tule tule, sinä kurittu viikatemies! Tässä on sinulle valmis
niitto.--Mitä teette te tässä?
TOMMI. Me filosoferaamme; sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme
tätä mailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka
kutsutaan elämäksi.
TIMOTEUS. Kuinka jaksatte, minkaltaisiksi löydätte itsenne niissä
aatuksissa?
TOMMI. Jumaliksi. Peijakas kuinka se nostattaa, ruoskia tuota
kapinoitsevaa Vanhaa-Evaa.
TIMOTEUS. Vanhaa-Atamia, tahdoit sinä sanoa?
TOMMI. Vanhaa-Evaa, sanon minä, häntä, joka meitä nyt viettelee ja
kiusaa nauttimaan kielttyä hedelmää. Mutta häntä peittoa, se korottaa.
Seittemiin tuntia vasta olemme kaivanneet oltta, mutta enemmin kuin
seittemän penikulmaa olemme jo ehtineet maan pinnasta ylös, joka näkyy
allamme kuin maanmittarikartta.
TIMOTEUS. Istuttepa mielestäni nyt alempana kuin ennen.
TOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyöriskelee rinkitanssissa
sineydessä tuolla. Oi herraus! Nytpä näen miksi filosoofit ovat niin
taipuvat köyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja räpäleisiin, likaan ja
syöpäläisiin, miksi he suovat miekan alati käyskelevän läpi heidän
sydämmensä, jaa, että revittäis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen näen
koettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi
herraus!
TIMOTEUS. Kilvoitellut olen minäkin, mutta toki ehtimättä niin kauvas
vielä. Nytpä tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, että
ylivoittaa itsensä, on täällä kamalin ja suurin voitto. Tämä on totuus.
TOMMI. Mutta muotos ei juur näytä kuin olsit olentellut syvässä
kaipauksessa. Katsokaat, veljet, hän punertaa ja hohtaa kuin täyskuu
kesällä.
TIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus näin soittaa kaiken vereni päähän.
TOMMI. Pelkäänpä sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja
siitä kenties nämät punertavat posket.
ARISTARKUS. Tarvitseeko epäillä sitä. Timoteus, katso selkäs.
TIMOTEUS. Selkäni? Se on jo kyllä murrettu puutaakoista ja
vessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-ämmälle.
ARISTARKUS. Ken käskee herran käydä palvelijansa palvelijaksi? Emmekö
ole herroja tässä, me?
TIMOTEUS. Mun noitusi hän muuton tähän seisomaan suolapatsaaksi, koska
te toiset käytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvä lyödä
leikkiä pirun-äitin kanssa, mahdatte tietää. (3:s sotamies tulee) Mutta
tuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen näen.
TOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille
tänne. Mutta mies, oletko uskaltanut käydä yli linjan, siirtyä tästä
kauemmas kuin kaksikymmentä syltää?
3:S SOTAMIES. Ihan selvyytemme mailman rajalla seisoin, katsellen
kuinka eletään juopuneitten maassa.
TOMMI. No, kuinka siellä kiiriskellään?
3:S SOTAMIES. Olvilekkeriä sieltä kiiritetään tänne.
TOMMI. Olvilekkeriä!
ARISTARKUS. Mitä sanot?
3:S SOTAMIES. Tulkaat katsomaan. (Kaikki nousevat ylös ja katsahtavat
sitä kohden, jonne 3:s sotamies osottaa)
ARISTARKUS. Lekkeri helmeilevää oltta! Totisesti!
ANTON. Päätäni pyörryttää.
TITUS. Sydäntäni hiukasee.
TOMMI. Kuinka ovat he käsittäneet tämän?
3:S SOTAMIES. Kuulkaat, mä tahdon kertoa. He ovat miehiä toisesta
komppanista, lekkerin he ryöväsit kellarista, joka näkyy matkanpäässä
tuolla, nyt he sitä kiirittävät tästä ihan ohitsemme tuonne
kortteeriinsa, he onnelliset, ja tuhannen kertaa. Kuohuvaa oltta on
lekkeri täys, minä tiedän sen.
ARISTARKUS. Kiusaus lähestyy, kiusaus verraton.
TOMMI. Vähempi voima turvaa suurempaan, samanlainen etsii samanlaista;
rautavuori lähestyy manjettia ja neula käy levottomaksi, mun veressäni
on jotain heimoutta tuon lekkerin sisällyksen kanssa, ja siitäpä
sydämmeni nyt ammahtelee.
TITUS. Jos se pieni tynnöri olis meillä.
TOMMI. Se taitaa vielä olla meillä; sillä koska ryöväri ryöväriltä
ryövää, sitä Jumalakin nauraa.
ARISTARKUS. Sen otamme heiltä, tempasemme kuin suret pallosen porsaan.
ANTON. Minä protesteeraan.
TIMOTEUS. Minä samoin.
ARISTARKUS. Minä myönnyn.
TOMMI. Minä samoin.
ANTON. Onko teillä järkeä? Hullut ja villityt! Mitä sanot, Titus?
TITUS. En päin enkä vastoin, sanonpa vaan: jos se pieni tynnöri olis
meillä.
ANTON. Pidä nyt leukas siitä tynnöristä, kiiritpä muuton itse pienenä
tynnörinä tuolla mullassa. Sinä sammakko!
TITUS. Koetetaanpas! Luuletko minun paljaaksi mamman-pojaksi,
elätettynä rieskalla ja simpuloilla. (Käy Antonia kohden)
ANTON. Pysy pois minusta, minä en tahdo tapella.
TITUS. Koetetaanpas!
ANTON. Minä en tahdo tapella.
TOMMI. Hiljaa, pojat! Nyt kaikki keskinäinen riita pois; sillä kohta
tarvitsemme yhdistettyjä voimia. Ja sitten--sillä kylmä tuuli käy--
majaamme iloinen pystyvalkea, jonka ympärillä tyhjennämme lekkerin.
ARISTARKUS. Sanotpa jotain.
TOMMI. Ottakaamme vastaan iloinen hetki, koska se tarjona on.
TIMOTEUS. Mutta sitten, sitten?
TOMMI. Sitten tulkoon Bonifaciuksen vuoro. Mitä huolimme? (Titus lyö
nyrkillänsä Anttonia niskaan)
TITUS. Koetetaanpas!
ANTON. Kas riivattua. Ole nyt siivosti. Minä en millään muotoa tahdo
tappelusta.
TOMMI. Saakeliko astuu Titukseen, mieheen, joka ennen tuskin rupesi
matoakaan vastaan? (Nauraa vilkkaasti) Ja Anton seisoo silmät pystyssä,
tunteeksensa Titusta. Jaa jaa, Anton, jos oikein yhteen iskisitte, niin
arvaas kenen polvet luulisin leikissä notkistuvan? Respekt, Titukselle!
sanon minä. (Nauraa)
TITUS. Minä lyön hänen kuoliaaksi juuri paikalla.
TOMMI. Mutta onhan Titus niinkuin järkevää miestä.
TITUS. Niin minä teen koska kerran vihastun.
ARISTARKUS. Nyt vihastun myös minä. Alalleen, Titus!
1:N SOTAMIES. Alalleen kuninkaan nimessä!
2:N SOTAMIES. (Täräyttäen kivääriinsä maahan) Alalleen
korkeakortteerissa! Kuninkaan nimessä, alalleen!
TITUS. Tulkoon lekkeri saaliiksemme, pojat, vaihka olis meillä tuhannen
selkää tarjottavana Bonifaciukselle.
TOMMI. Kohta on se tässä. Olkaam valmiit!
TIMOTEUS. Tässä melakassa tahdon olla osaton ja pakenen sisään, koska
vannoa en tahdo toverieni päälle. (Menee Mauran huoneeseen)
ANTON. Viaton olen minä.
TOMMI. Juo kuitenkin oltta kanssamme.--He tulevat. Olkaam valmiit.
Ensin toki vähän välipuhetta, mutta jos ei hyötyä siitä, niin
väkivalta.
1:N SOTAMIES. Taidammeko antaa tapahtua mitä tapahtuu, me, joiden tulee
suojella yleistä rauhaa?
TOMMI. Mitä tapahtuman pitää tapahtuu, eikä auta siinä ihmislapsen
vastaanponnistus. Istukaat rauhassa vaan, niin olette viattomat kuin
lampaat. Ja tietkäät, ettemme teitäkään jätä osattomiksi. (Muutama
sotamies tulee, kiiritellen olvilekkeriä) Seis, kuninkaan nimessä,
seis!
TITUS. Vartokaat vähän sen lekkerin kanssa.
ARISTARKUS. Seis, muuton leimahtaa, paukahtaa ja kiljahtaa!
4:S SOTAMIES. Mitä tahdotte?
TOMMI. Vähän vuorotella kanssanne. Ettehän jaksa kauvemmas. Jum avita!
te ette jaksa.
ARISTARKUS. Olvilekkeri tänne!
4:S SOTAMIES. Mistä syystä?
TOMMI. Me luulemme, että se on hyvää oltta.
4:S SOTAMIES. Hyvää oltta. Onkon tämä syy?
TOMMI. Hyvä syy.
4:S SOTAMIES. Totisesti on se hyvää oltta ja sentähden pidämme sen.
ARISTARKUS. Sentähden otamme sen.
5:S SOTAMIES. Sitä emme usko.
TOMMI. Te epä-uskoset, ette usko ennen kuin lyömme teitä sokeudella
kuin ennen Damaskuussa.
TITUS. Antakaat nyt olvi hyvällä tänne. Tekö vaan yksin joisitte? Vai
niin! Kyllä sitten käskis.--Herrajesta! me olemme niin kauvan
oljentelleet tässä sydämmen hivennyksessä.--Jaa, kyllä teidän täytyy
antaa se meille. Luuletteko meitä pääskösen poikasiksi, tuomitut
istumaan tässä pesässämme ilman yhtään juoma-ainetta? Kyllä sitten
käskis.
ARISTARKUS. Lekkeri tänne!
4:S SOTAMIES. Te hävyttömät, millä oikeudella?
ARISTARKUS. Sillä vanhimmalla oikeudella, voiman oikeudella. Sepä nyt
vallitsee Saksanmaassa.--Millä oikeudella? Millä olette sen itse
käsittäneet? Luuletteko, ettemme taida ryövätä yhtä hyvin kuin te?
TITUS. Kyllä teidän täytyy antaa se meille.
4:S SOTAMIES. Se on kunniallinen sotasaalimme, jota emme mieli jakaa
muiden kanssa.
TOMMI. Jakaus ei tule kysymykseen, tynnörin otamme tykkänään.
5:S SOTAMIES. Sä rietas vintiö, pois tieltä! Me tahdomme retkeillä
eteenpäin.
ARISTARKUS. Heleijaa, pojat! (Tappelus lekkerin ympärillä)
ANTON. Nähkäät, minä käteni pesen ja olen viaton tähän kahakaan.
4:S SOTAMIES. Hengemme olven edestä!
5:S SOTAMIES. Joka veripisara!
TITUS. Kyllä sitten käskis. (Lekkeri ryövätään toisen komppanin
miehiltä; Tommi ja 3:s sotamies käyvät kiirittämään sitä kortteeriinsa
kohden, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä tappelevat, torjuen
lekkeriä)
TOMMI. Varjelkaat trossi varjelkaat trossi! Olkaat te hevosväki ja
suojelkaat retrettimme.
ANTON. Menen sisään koettamaan kääntää kaikki parhaaksi vielä. (Menee
huoneeseen vasemmalla, jättäen oven auki)
TOMMI. Sankarteos ihmeteltävä, mestarillinen retretti! (Lekkeri
kannetaan kortteerihuoneesen, kaikki käyvät sisään ja ovi lukitaan;
toisen komppanin miehet jäävät seisomaan ulkopuolelle)
4:S SOTAMIES. Haa! minä tunnen kuinka silmäni kurtistuvat ja käyvät
viherjiksi.
5:S SOTAMIES. Tämä päästäköön irti perkeleet.
4:S SOTAMIES. Sydämmeni tahtoo haljeta kuin tuliluoti. (Sisältä kuuluu
laulu, hurraus ja ilometeli) Kuules riemupauhuansa.
5:S SOTAMIES. Nyt tunnen mikä autuus kostossa. Emmekö kostais?
4:S SOTAMIES. Ytimeen asti.
5:S SOTAMIES. Että itse luonto itkee ja huokaa kuin kurja äiti, koska
veli veljeänsä veristää.
4:S SOTAMIES. Temmasta käsistämme saalin, jonka kunnialla viholliselta
ryöväsimme vihollismaassa!
5:S SOTAMIES. He ovat virittäneet ilovalkean majaansa ja istuvat nyt
ympär kultasen liekin, horien kitaansa kuohuvaa juomaa.
4:S SOTAMIES. Jos toki pääsisimme sisään häiritsemään kestiänsä vähän.
(Tempoilee ovea, kierrellen avainta edestakaisin)
1:N SOTAMIES. Ole kiertelemättä sitä avainta; ovi on kernas solaumaan,
käymään takalukkoon.
5:S SOTAMIES. Kiertel sitä kiukkusemmin, veljeni.
4:S SOTAMIES. Vaiti, nyt on se tehty. Nähkööt edes vähän kiusaa,
ennenkuin sieltä ulospääseevät.
5:S SOTAMIES. Ja missä oltta juodaan, siinä ovetkin paukahtelee. Hyvä!
(Ilolaulu sisällä)
4:S SOTAMIES. Mutta nyt--no tuhannen saakelii!--nyt keksin keinon heitä
kostaaksemme.
5:S SOTAMIES. Sano.
4:S SOTAMIES. Ho hoo! Ovi lukkoon, torvi tukkoon ja juomaleiriin sauvu
virtakoon!
5:S SOTAMIES. Kiitos, veli kultanen! Minä riennän katolle tukkemaan
torven. Tuollapa eräs vanha niinimatto, niinkuin käsketty. (Menee)
4:S SOTAMIES. Takalukossa niinkuin pitääkin; mutta visseyden tähden
tämä tynkö vielä vasten ovea; samoin myös Muori Mauran ovelle, ja
vartokoo hetken ennenkuin ehti heille apu. (Asettavat raskaan tukin
sekä ovelle vasemmalla että Mauran ovelle)
TOMMI. (Huoneessa) Hyvää oltta.
ARISTARKUS. (Huoneessa) Peijakkaan hyvää!
TOMMI. Skool! Eläköön kuningas!
KAIKKI. (Huoneessa) Hurraa!
TOMMI. Skool, te siellä oven takana, skool, koko mailma!
KAIKKI. Hurraa! (Laulu)
4:S SOTAMIES. Hyvin tehty! Tämän pitää heitä puristaman vähän, ja
nahkansa pitää heidän jättämän, ennenkuin runsaat ruumiinsa ovat
likistetyt ulos tästä pienestä akkunasta. (5:s sotamies tulee)
5:S SOTAMIES. Sauvutorvi on tukettu kuin viinapannu, ja kohta pitää
sieltä kuuluman toisenlainen musiiki.
4:S SOTAMIES. Kaikki hyvin! (1:selle ja 2:selle sotamiehelle) Ja te,
jos käytte askeltakaan heitä auttamaan, niin vartokaat sitä pahinta
meiltä.
5:S SOTAMIES. Ensimmäisen luotimme ensimmäisessä tappelossa
Preussiläisten kanssa lahjoitamme teille, olkaat varmaat siitä.
4:S SOTAMIES. Ja toiseksi, muistakaat, että vahtimies on sidottuna
vahtipaikkaansa ankarimman rangaistuksen kautta. (Yskimistä kuuluu
huoneesta) Minä luulen, että sauvu rupee vaikuttamaan ketun poikasiin.
TOMMI. (Huoneessa) Pelti auki!
TITUS. Onhan se auki, niinkuin näette.
ARISTARKUS. Helvetistäkö se sauvu tulee?
TITUS. Sitä en totisesti ymmärrä. (Kova yskiminen. He lyövät ovelle)
ARISTARKUS. Ulos täältä!
TITUS. Me olemme teljetyt. Laskekaat meitä ulos, me tukahdumme sauvuun.
4:S SOTAMIES. Juokaat oltta vaan.
5:S SOTAMIES. Se on hyvää oltta.
4:S SOTAMIES. Peijakkaan hyvää.
TITUS. Mitä te sanotte?
4:S SOTAMIES. Eläköön kuningas!
ANTON. Mutta me kuolemme. (Kova huuto ja yskiminen)
TITUS. Herra varjel meitä!
4:S SOTAMIES. Juokaat oltta juokaat oltta ja laulakaat ja olkaat ilosia
poikia.
TOMMI. He ovat tukkeneet sauvutorven katolla, nyt ymmärrän. Peijakkaan
keponen!
ARISTARKUS. Haa! Kuulkaat siellä: niin totta kuin vaimosta syntyneet
olette, ette kostamatta pääse. Kuuletteko sanani?
4:S SOTAMIES. Sen kuulemme ja ymmärrämme yskäs myös.
ARISTARKUS. Hyvä!
4:S SOTAMIES. Ja te nupisette vielä! Tässä seisomme me ihan kuivin
suin, siellä istutte te ilovalkean ympärillä parrat vahdossa; te
Onnettaren rintalapset.
5:S SOTAMIES. Ai ai!
ARISTARKUS. Hyvä! (Maura lyö ovellensa, pitäen kovaa ääntä)
5:S SOTAMIES. Jo muijakin huomaitsee jotain.
4:S SOTAMIES. Nyt lähtekäämme.--Jääkäät hyvästi, kamraatit, voikaat
hyvin ja juokaat oltta, se maistuu hyvälle saunassa. (4:s, 5:s ja muut
sotamiehet menee)
MAURA. Mikä meteli siellä? Miksi on oveni tiljetty? Taivas siunakkoon
minua! Auttakaat, auttakaat!
ANTON. Auttakaat meitä myös, ovi murtakaat ulkoolta, emmepä voi sitä
täältä.
TITUS. Tulkaat nyt pian.
ARISTARKUS. Tämä on helvetillistä. Akkuna säpäleiksi ja siitä ulos!
ANTON. Siitä emme mahdu.
TITUS. Mahdotonta!
ARISTARKUS. Ulos ulos! Valkea on irti!
ANTON. Palaa jo vähäsen!
TITUS. Jaa, vähäsen. (Maura huutaa kovin)
1:N SOTAMIES. Sinä kuulit?
2:N SOTAMIES. Meidän kenties täytyy raportteerata.
ANTON. Hätäkello soimaan, valkea on irti!
1:N SOTAMIES. Valkea on irti!--Anna käydä.
2:N SOTAMIES. Valkea on irti!
ÄÄNI. (Ulkona) Valkea on irti. (Timoteus, työnästen auki Mauran oven
tuimalla vauhdilla, tulee ja jälessänsä Maura ja Mariana. Aina kova
meno ja yskiminen vasemmalla. Timoteus lykkää tynkön ovelta)
TIMOTEUS. No tulkaat sitten ulos pesästänne, mesiäiset.
MAURA. Valkea irti, valkea on irti leipomushuoneessani! Tänne ruiskut
ja vettä!
TIMOTEUS. Olkaat toki kirkumatta, muori; enpä luule vaaraa juuri
suureksi.--Tulkaat ulos sieltä.
TITUS. Ovi on takalukossa ja pitää murrettaman ulkoolta. Me emme jaksa.
ANTON. Pian pian!
TIMOTEUS. Ha ha haa! Mitä voin minä?
MAURA. Kiirehtikäät tänne sieltä raheilta te.
1:N SOTAMIES. Emme uskalla.
MAURA. Mitä! Koska tuli riehuu ja ihmisten henget on vaarassa.