Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma - 1

  
  OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ; LEO JA LIINA; ALMA
  
  Kirj.
  Aleksis Kivi
  
  1916.
  
  
  OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ
  Näytelmällinen osotelma neljässä osassa
  
  HENKILÖT:
  PATRIK, kapteeni.
  TOMMI.
  ANTON.
  ARISTARKUS.
  TIMOTEUS.
  TITUS.
  MAKS.
  FUCHS.
  1:N, 2:N, 3:S.
  MESTARI BONIFACIUS.
  FAUSTUS.
  GILBERT.
  MIKKEL, fäntrikki.
  1:N, 2:N.
  MAURA, kapakka-eukko.
  MARIANA, palvelijansa.
  MUORI KUNIGUNDA.
  Sotamiehiä ja naisia.
  Sotamiehiä.
  Kapteenia.
  Bayerilaisia.
  Preussiläisiä.
  Tapaus: Schleusingenissä Saksanmaalla, kesällä 1866.
  
  
  Ensimmäinen Osa.
  
  (Avoin paikka Schleusingenissä: oikealla olvitoikka, Maura istuen sen
  takana; vasemmalla huone, eräs sotamieskortteeri; samalla puolella
  perempänä rahi, jossa Timoteus istuu vartijana kivääri kädessä ja
  olvituoppi vieressä; perillä ja oikealla puolella on toinen rahi, jossa
  vartijana istuu Titus kiväärinensä ja olvituoppinensa. Jokaiset, sekä
  sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin
  punertavilla nenillä.)
  TIMOTEUS. Maura, mun frouvani!
  MAURA. Jaha, mun sankarini vieraasta maasta, mikä on toivonne?
  TIMOTEUS. Että nukkuis toverini tuolla.
  MAURA. Miksi toivotte niin?
  TIMOTEUS. Hm!
  MAURA. (Erikseen) Haa! minä jotain aavistan. No, miksi tempoellen
  sykähtelet taas, mun kurja leskisydämmeni? Aina levoton, aina juonikas
  ja kapinallinen! Mutta vaiti nyt, mää luulen, että toivon saari
  siintää.
  TIMOTEUS. Tuhannen peeveliä, ettei hän nuku!
  MAURA. Se nukkuminen tulis hänelle kalliiksi. Ai, ai! miksi tahtoisitte
  koota tuhon myrskyjä toverinne kiirehelle?
  TIMOTEUS. Tosi, ettei sotavartija saa nukkua, mutta ensimmäisen
  nukahduksen vahti-ajallamme, joka kestää kaksi tuntia, saamme anteeksi,
  niin on kapteenin määräys, vaihka onkin hän kiivas mies. Siis hänelle
  tuossa ei paljon harmia pienestä unesta mutta muille kenties iloa ja
  onnee.
  MAURA. (Eriks.) Kymmenen vasten yhtä, hän lemmestä kanssani keskustella
  tahtoo. (Korkeest) Jaa, hän valvoo eikä ole voimassanne häntä nukuttaa.
  TIMOTEUS. Mutta teidän voimassanne.
  MAURA. Miten, uljas sankarini?
  TIMOTEUS. Sen tuoppi oltta matkaansaattaa. Hän on jo huikeassa
  vauhdissa.
  TITUS. (Eriks.) Mitä haastelee hän tuolla eukon kanssa? Jonkun sanan
  kuulen, mutta yhtään en järjestyksessä. (Korkeest) Mitä livertelet
  siellä?
  TIMOTEUS. Vaiti, me saamme oltta, joka ei juuri vahingoita; sillä pitkä
  on vartijan aika.
  TITUS. Totisesti.
  TIMOTEUS. Hän on hyvä muori.
  TITUS. Verraton.
  MAURA. Jaa, te mukulat siinä. Kyllä minä teidän annan. Sanosinpa
  jotain, mutta olkoon nyt silläänsä. (Menee ja täyttää Tiituksen tuopin
  olvella)
  TITUS. Se vasta muori on.
  TIMOTEUS. Niitä ensimmäisiä.
  MAURA. Juo nyt ja istu kiltisti rahillas. (Täyttää myös Timoteuksen
  tuopin) Sinäkö myös, kanalja siinä.
  TIMOTEUS. Muori kuin kultanen heinäsuova! Hih!
  MAURA. Juo nyt ja ole vait, sanon minä. (Menee istumaan toikkansa
  taakse)
  TIMOTEUS. (Laulaa)
   »Wenn das die Preussen vüsten,
   Das sie morgen sterben müsten.»
   Hurraa!
  MAURA. (Eriks.) Hän nukuttaa toveriansa, joka jo näyttää kovin
  uniseksi. (Mariana tulee Mauran huoneesta) Sinäkö siinä taas sinkoillen
  mun tielläni ja hyvän tilaisuuden käsistäni saattaen pois? Mutta kyllä
  sun tiedän siirtää tästä. (Korkeest) Mitä siinä pyhiittävää? Tuopit
  ovat puhtaita kyllä. Mene tiehees, lunttu. Sinua en tarvitse
  venyttelemässä täss' toikan nokalla. Mene tiehees, sanon minä; mene
  sepältä hiivaa perään. Paikalla, sinä lunttu!
  MARIANA. (Eriks.) Sun rutto nielköön, ämmä. (Menee)
  MAURA. (Ottaa salmikirjan ja lukee, huiskutellen itseänsä) Hoh hoo!
  TIMOTEUS. Ja jumalinen myös.
  MAURA. Hoh hoo, tätä mailmaa! (Aina lukien)
  TIMOTEUS. (Eriks.) Ah sinä noita-ämmä musta niinkuin saunan raunio ja
  kiukkuinen kuin ampiain! Ja hän on rakastunut minuun, sen tiedän
  varmaan. Ha haa, ennen naskalisäkin kanssa morsiusvuoteeseen kuin
  syleilemään tätä peikkojen patrunessaa. Mutta tahdonpa kanssas
  leikitellä ja leikitessä voida niinkuin Otaheitissä sekä ruuan että
  juoman puolesta. Niin; tyhmäpä on muotoni, mutta kas kuin löytyy toki,
  keltään luulematta, joku mitta vikkelyyttä täällä, luun ja nahaan
  välissä. (Laulaa)
   »Wenn das die Preussen vüsten,
   Das sie morgen sterben müsten.»
  (Titus on nukkunut)
  MAURA. No kas, toivos on nyt täyttynyt. Hän makaa makeasti. Mitä tahdot
  lapsikurjalle?
  TIMOTEUS. Mitä meitistä oikein luulette, muori?
  MAURA. Olettepa hyviä vihollisija.
  TIMOTEUS. Mutta minusta erittäin?
  MAURA. Paras viholliseni.
  TIMOTEUS. Teidän ystävänne. Onneton se, joka uskaltaa päällenne vaan
  katsoa karsasti! Hänen manaan heti veriseen taisteloon.
  MAURA. (Eriks.) Ihanat sanat! Mun aavistuksein visseydeksi muuttuu.
  TIMOTEUS. Mä tahdon teille kertoa erään tarinan.
  MAURA. Mä tahdon kernaasti kuultella.
  TIMOTEUS. Kävit kerran sotaa vastaan toinentoistaan kaksi heimolaista
  valtakuntaa. Rynkäsipä äkisti vihollinen lauma viholliseen kaupunkiin
  ja otti siinä itsellensä majan. Kaupungissa oli eräs pulski muori ja
  majailipa luonansa myös eräs pulski sotamies, ja rupesitpa viimein
  nämät kaksi keskenänsä vaihettelemaan armahimpia silmäniskuja. Mutta
  kiiti taas joukko pois kuin leimaus ja katos kaupunkilaisilta
  tietämättömiin, mutta kas, koska vihdoin jällen rauha hengitti, niin,
  peijakas vie! astuipa eräänä koreana iltana sen pulskin muorin
  huoneeseen se pulski sotapussikka. Noo, kuinka kävi sitten? kysyy nyt
  frouva. Kuinka kävi? He ovat nyt samaa lihaa ja verta, ja sankari on
  ilonen ravintolan isäntä ja muori vielä ilosempa emäntä.
  MAURA. Kas noita vaan.
  TIMOTEUS. Se on tarina vaan. Mutta tarina, eikö se todeksi muuttua
  taida, muori kultasein?
  MAURA. (Erikseen) No nyt hän on tehnyt lempensä ilmoituksen.
  TIMOTEUS. Tarina, eikö se todeksi muuttua taida?
  MAURA. O jaa, o jaa.
  TIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minä olen saanut: jaa. Toki, enpä ole mitään
  luvannut, sentähdenpä taidan rauhallisella omatunnolla nauttia hänen
  hyvyyttänsä ja viimein kiepasta tieheeni.
  MAURA. (Eriks.) Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan
  hänen jättää taas, jos onni, ennen tämän liiton vahvistusta, saattais
  helmahaani sulhasen vielä uhkeamman häntä; sillä nyt on miehiä kurjan
  ympärillä kuin sääkseä.--Mutta ylistetty olkoon tämä päivä! (Korkeest)
  Miksi tämä äänettömyys? Miksi muutuimme äkisti niin miettiviksi? Hei!--
  Oltta, sankarini. (Menee ja täyttää Timoteuksen tuopin)
  TIMOTEUS. Miljuunit kiitokset.--Tämä päivä on riemupäivä Timoteukselle.
  MAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?
  TIMOTEUS. Hm!
  MAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina
  loppuamme, rukoillen viisautta ja sydämmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee
  huiskutellen itseänsä)
  TIMOTEUS. Ja jumalinen myös. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat:
  »poika, katso, että nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa
  pelkäävä, siinä löydät ankkurikarin, joka myrskyssä kestää.»
  MAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enään epäillä?
  TIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle tänkaltain
  vaimo!
  MAURA. Hy hyh! (Lukee)
  TIMOTEUS. (Eriks.) Mutta Mariana tulee. Piki-rakas tyttöön, piki-rakas
  tyttörääsyyn olen, ja jos en erehdy, niin eipä ole hänenkän
  sydännippunsa kaukana minusta. Jos vaan saisin tilaisuuden muutaman
  sanan vaihetukseen hänen kanssaan tuon toverini maatessa. (Mariana
  tulee, panee kädestään toikalle erään potellin)
  MARIANA. Tässä, emäntä, hiivanne.
  MAURA. Käy sisään askareihis.
  TIMOTEUS. Mutta, frouvani: puoli mittaa oltta vielä. Sen saattakoon
  tänne tuo tyttölunttu.
  MAURA. Onko sinulla korvia, flikka? (Mariana vie oltta Timoteukselle)
  TIMOTEUS. (Kuiskavalla äänellä Marianalle) Pari sanaa kanssas,
  kaunoseni, niinkauvan kuin tuo kumppanini makaa. Mutta millä keinolla
  siirrettäisi tästä hetkeksi tuo ämmä?
  MARIANA. Tahdon koettaa. (Eriks.) Hyvä! Näinpä Maalarin-Hannen
  matkustavan maalle. Siis taidan sepittää pienen valheen, pelkäämättä
  heti joutuvani kiin. (Korkeest) Tietkäät, emäntä, mä taidan kertoa
  uusia.
  MAURA. Jaa, mene sinä kertomuksines.--Noo, mitä tiedät sitten?
  MARIANA. Minä kerron mitä kertoi mulle Hanne, jonka kohtasin
  lähteissänsä maalle. Mutta enpä tiedä, jos haasteli hän totta; hän oli
  niinkuin vähän päissään.
  MAURA. Sinä kiusan henki, mitä tiesi hän kertoa?
  MARIANA. Että vanha täti on tullut kotia Rothenburgista monilla
  tuhansilla uutisilla kuningaista, ruhtinoista, prinsseistä ja verisistä
  tappeloista.
  MAURA. (Panee korvamyssyn päähänsä) Istu tässä ja pidä tarkka räkninki
  olven menekistä. Istu tässä; ja oletpa onneton jos hetkeksikin poistut
  toikan äärestä. (Menee)
  TIMOTEUS. Kas sitä kanaljaa tyttöä.
  MARIANA. Minä tunnen eukkoni. Verrattoman utelias, niinkuin
  piikansakin. Jaa, mitä on sinulla sanottavaa?
  TIMOTEUS. Onpa jotain. Haa! oikeestaan ja vauhdilla tahdon rynkätä
  esiin kuin kävis tieni vasten kanuunan kitaa.--Mariana, minä pidän
  sinusta.
  MARIANA. Kiitoksia vaan.
  TIMOTEUS. Minä pidän sinusta paljon.
  MARIANA. Kiitoksia paljon.
  TIMOTEUS. No no, ole kiltti lapsi.
  MARIANA. Jaa, kiltit lapsethan kiittää.
  TIMOTEUS. Minä kurja tarhapöllö olen rakastunut sinuun auttamattomasti.
  Sentähden teen nyt tämän kysymyksen, kaikkein kysymysten kysymyksen:
  Rakastatko sinä minua?
  MARIANA. Ja minä teen tämän kysymyksen: Olenko minä silmissäsi
  naarastarhapöllö?
  TIMOTEUS. Sä olet kyhkynen, lupauksen lintu.
  MARIANA. Siis tahdot kurjan kyhkysen lentämään tarhapöllön kitaan,
  tämän petolinnun ruuaksi?
  TIMOTEUS. Tosi; sillä niin sua rakastan, että olsin valmis syömään
  sinun, pistämään kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen
  sianmakkaran. Mariana, Mariana, mun sydämmeni loiskii, kimoilee ja
  särkee kuin likistelis sitä pienet perkeleet, mutta sinä taidat sen
  auttaa.
  MARIANA. En taida ulos-ajaa perkeleitä.
  TIMOTEUS. Sen taidat ja yhdellä ainoalla sanalla.
  MARIANA. Mikä on tämä sana?
  TIMOTEUS. Se on: jaa. Sano: pidätkö minusta?
  MARIANA. Yhdellä ehdolla.
  TIMOTEUS. Ja tämä ehto? Sano, ja minä käyn vaihka vasten pöyreätä
  karhua pieni puukko kädessä, jos niin vaadit. Sano, mikä on ehtos?
  MARIANA. Että otat minun vaimokses.
  TIMOTEUS. Kirkas tuli ja jyrinä! sehän on tarkoitukseni, sehän kultanen
  meininkini. Katsos tässä. (Suutelee häntä) Katsos. Mutta minäkö
  suutella uskallan? Minä! Sitä en olis uskonut. Mutta siinä, missä
  klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat.
  MARIANA. Ja siinä on myös rakkautta.
  TIMOTEUS. No no, piikaseni; mikä ennen on kytenyt sydämmen pohjassa,
  leimahtaa sillon voimalliseksi tuleksi.
  MARIANA. Sinisiksi liekeiksi.
  TIMOTEUS. Juuri niin; sillä sininen on rakkauden karva.--Rakkaan miehen
  saat, hyvän miehen. Elä katso hänen ulkomuotoonsa, joka, ohimennessä
  sanottu, on vähän niinkuin härkämäinen, vaan katso sydämmeensä, se on
  hyvä.--Tahdotko seurata minua Bayeriin, Marja, minun punertava
  mansikkamarjani? Tahdotko seurata sotamiestä?
  MARIANA. Moni tyttö ennen minua on ollut yhtä hullu ja iskenyt kouransa
  sotamiehen patruunataskuun.
  TIMOTEUS. Oivallista! Uljas tyttö, kelpo tyttö; mutta emäntäs, luulen,
  ei juuri kohtele sinua ansiotas mukaan.
  MARIANA. Saakeli ottakoon sen tattari-ämmän! Hän ei suo minulle hyvää
  sanaa, ja kaikki hänen häijyn kissansa rikkomat astiat on minun
  palkkani saanut kärsiä.
  TIMOTEUS. Ole suruton; minä imen häneltä kaikki takaisin kasvojen
  kanssa.--Käy nyt taasen toikkas taakse. Täytyy herättää tuon makaavan
  aasin. (Kovalla äänellä Titukselle) Titus! Hei! Karauul!
  TITUS. (Heräyy maristen) Mitä tahdot?
  TIMOTEUS. Huomaa, että olet maannut.
  TITUS. Tämä on ensimmäinen kerta, ja sen saan anteeksi.
  TIMOTEUS. Yksi kerta vielä, poikani, ja maksanpa lainan takasin: yhtä
  armottomasti pitää kersantin saarnaman sinulle kuin äsken hän jyritteli
  minun korviini.
  TITUS. Tuoppi oltta, tyttö, unen karkottajaksi!
  MARIANA. Tuossa tulee emäntäni.
  TIMOTEUS. Katso tukkas, se korea ja tumpurainen, Mariana piikasein.
  (Maura tulee vihaisena)
  MAURA. Sinä naasikka, pidätkö mun narrina, sinä ilkeä harakka, pidätkö
  mun narrina?
  MARIANA. Hyvä frouva, minä olen viaton; sanoin vaan mitä Maalarin-Hanne
  sanoi.
  MAURA. Minä sun maalaan keltaseksi ja siniseksi.
  TIMOTEUS. Hiljaa, naiset, hiljaa, koreat naiset!
  MAURA. Elä ihmettele, Timoteus, että täytyy mun näin usein riidellä
  kansaansa; sillä tiedä, hänen vertaistansa hävyttömyydessä ei löydy
  maan piirin päällä. Jumala siunakkoon! on minulla ennen ollut piikoja,
  mutta ei vielä tuommosta. Jaa-ah, sen sanon minä: onneton täällä se,
  jonka täytyy pitää palvelusväkeä, onneton se!
  MARIANA. Ja tuhannen kertaa onneton se, jonka palvella täytyy.
  MAURA. Kitas kiinni! Sinulla ei ole tässä vapaa sanavalta.
  TIMOTEUS. Armahimmat flikat, vähempä ääni! Minä rukoilen. (Tommi,
  Anton, Aristarkus ja muita sotamiehiä olvituopit käsissä tulee
  huoneesta vasemmalla) Tässä tulee teidän ystäviänne. Vähempä ääni.
  TOMMI. Bir!
  ANTON. Bir, eukko!
  ARISTARKUS. Bir, eukko, bir!
  MAURA. Kaada heille oltta. (Tuopit täytetään)
  TOMMI. Onko muori äkeä? (Taputtaa Mauraa)
  MAURA. Suo mun olla rauhassa; minä pyydän.
  TOMMI. No no; onhan se se iloinen frouva Maura.
  MAURA. Nyt en ole iloinen.
  TOMMI. Hyi! Elä rumenna sun ihanata muotoas tuonkaltaisilla rypyillä.
  MAURA. Mitämä sitten tässä, villittyjen kanssa? Kun ma sanonki.
  ANTON. Villittyjen? Mekö?
  ARISTARKUS. Me olemme kuninkaan miehiä ja teidän herrojanne. Yksi
  viittaus kapteenilta, ja kaupunginne on tulinen meri.
  TOMMI. Hiljaa, Aristarkus!
  MAURA. Mitä on minulla teitä vastaan? Mutta tuo vuorivuohi tuossa.--
  Minä taidan haljeta!
  TOMMI. Tyttökö? Hyvä flikka vaihka vähän vallaton; mutta veri virtaa
  hänen povessansa kuin nuoren jalopeuran povessa. Hän tarvitsee miestä,
  niinkuin pieni frouvammekin. (Ottaa Mauraa leuvan alta) Jaa jaa, eikö
  tosi? No hymykäät nyt vähän. Kas niin.
  MAURA. Mene mene!
  TOMMI. Niin; kirkas päivänpaiste taas. Ottakaamme tuoppimme, veljet, ja
  laulakaamme, että maa ja taivas huiskuu.
  MAURA. (Lukee huiskutellen itseänsä) Hoh hoo! Jumala armahtakoon tätä
  mailmaa! (Timoteus nukkuu rahille)
  TOMMI. »Wenn das», sankarveljeni. (Sotamiehet laulaa)
   »Wenn das die Preussen vüsten,
   Das sie morgen sterben müsten.
   Hurra!
   Wenn das die Preussen vüsten,
   Das sie morgen sterben müsten.»
   Hurra! Hurra!
  TITUS. Herää sinä siellä, joka makaat.
  TOMMI. Makaat! Ken makaa meistä? Etkö näe, että juomme kiltisti oltta?
  ARISTARKUS. Ja uljastamme itseämme vihaisella laululla.--Sinä onneton
  Preussiläinen!
  TOMMI. Huikea elämä!
  ARISTARKUS. Sinä onneton Preussiläinen!
  TITUS. Teitä ja teidän käytöstänne en moitikkaan, mutta tuota
  kiusankappaletta, joka istuu ja makaa tuolla rahilla. Hän on jo
  kolmannen kerran nukkunut tällä vahti-ajalla.
  ANTON. Ai ai, kolmannen kerran!
  MAURA. (Erikseen) Timoteus parka! Taivas suojelkoon hänen selkäänsä!
  MARIANA. Ja te ette herätä häntä.
  MAURA. Jaa, miksi ette sitä tee, te hänen kumppaninsa?
  ANTON. Ylös, Timoteus.
  ARISTARKUS. Ylös, ja elä istu siinä kuin huhkain ladonkatolla.
  TOMMI. Ylös ja ole iloinen; sillä kauvan elää iloinen mieli.
  ARISTARKUS. Herätä kantoa ennen.
  TITUS. Olenpa hänen tähtensä kiipaleissa. Ankaran määräyksen on
  kapteenimme tehnyt, ja kuuluu se näin. Ensimmäinen nukkuminen
  annettakoon anteeksi, toista seuratkoon kersantin nuhteet, mutta jos se
  kolmannen kerran tapahtuu, niin tulkoon raportti hänelle, nimittäin
  kapteenille. Ensimmäisen kerran on hän nukkunut, sen sai hän anteeksi,
  toisen kerran on hän nukkunut, ja äsken juuri läksi tästä kersanttimme
  hirmuisella kirouksella, pauhulla ja jyryllä; mutta nyt on mies
  nukkunut kolmannen kerran.
  TOMMI. Ja nyt pitää sataman, sataman rakeita jyrinän perään.
  TITUS. Ei auta, vaan kapteenille tieto. (Huutaen) Kapteeni! Herra
  kapteeni! Saata sana esiin, seuraava vahtimies siellä.
  ÄÄNI. (Ulkona) Herra kapteeni!
  MAURA. (Eriks.) Voi Timoteusta!
  ANTON. (Ravistaen Timoteusta) Nouse nyt ylös, muuton pähkinäkeppi
  paukkuu. Nouse, hyvä toveri, nouse.
  ARISTARKUS. Elä marise, vaan avaa sun sonnisilmäs.
  TOMMI. Ylös, ja eteenpäin mars, Berliniin mars! Siellä juomme ja
  makaamme, ja saammepa vielä tusinan muhkeita Preussin tyttöjä miestä
  päälle. Ylös, Timoteus.
  ANTON. Kuuletko, sinä riivattu?
  ARISTARKUS. Kapteeni tulee.
  ANTON. Hyvä, Timoteus, hyvä!
  MAURA. (Eriks.) Voi sinä onneton lapsi!
  MARIANA. (Eriks.) Kuinka käynee kanssansa nyt?
  ANTON. Hän tulee, ja onpa ukolla kiiru.
  TOMMI. Hän kaapasee kuin Lunkentus, hän lentää nääveliensä siivillä,
  joiden vinkuna kuuluu aina tänne asti.
  ARISTARKUS. Ja ympyrjäiset, suuret klasisilmänsä säteilee ja loistaa
  kuin aurinko taivaalla.
  TOMMI. Ja nenänsä hohtaa kuin kekäle helvetissä.
  ANTON. No no, hän on kapteenimme.
  ARISTARKUS. Kapteeni kuin mies vaan.
  TOMMI. Hyvä kapteeni, hyvä! (Patrik tulee oikealta. Titus kyldrää
  istuessansa rahilla. Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea
  silmäkulmallensa)
  SOTAMIEHET. Eläköön kapteenimme, eläköön hän!
  ANTON. Eläköön hän kauvan, kauvan!
  TOMMI. Valaisten mailmaa!
  ARISTARKUS. Hän eläköön tuomiopäivään asti!
  TOMMI. Ja sitten taivaassa ijankaikkisesti!
  KAIKKI. Hurraa!
  PATRIK. Kiitoksia, pussikat, kiitoksia. Mutta mikä on kysymyksenä?
  ANTON. Pieni ihmisellinen heikkous, pieni komme, jonka toivomme herra
  kapteenin antavan anteiksi.
  PATRIK. Mutta asia?
  TITUS. (Aina kyldräten) Kun hän makaa tuolla.
  PATRIK. Ken makaa, ken?
  TITUS. Hä Timoteus tuolla rahilla, vahtia pitäessä.
  PATRIK. Haa! Kuinka monta kertaa on hän nukkunut?
  TITUS. Kolme.
  PATRIK. Haa! Saiko kersanttimme tiedon hänen nukuttuansa toisen kerran?
  TITUS. Hetki sitten läksi hän tästä pärmänttäämästä.
  PATRIK. Kuinka monta tuoppia on hän tyhjentänyt tällä vahti-ajallansa?
  TITUS. Viisi.
  PATRIK. Viisi! Koska oli hän tyhjentänyt kolmannen, saatoitko raportin
  kersantille? Sano totuus, ja kauhistu jos valehtelet.
  TITUS. Anteeksi, herra kapteeni, sitä en tehnyt.
  PATRIK. Miksi et, miksi et, sinä härkäpää? Kuinka kuuluu tuima
  määräykseni, ei ainoastaan nukkumisesta, mutta myöskin olven
  nauttimisesta vahdissa? Kuinka kuuluu se olvesta?
  TITUS. »Yhden tuopin oltta tyhjentäköön vahtimies vahti-ajallansa, jos
  kaksi hän tyhjentää, se annettakoon hänelle anteeksi, kolmas saattakoon
  nuhteita kersantilta, mutta jos hän neljännen kumoo, raportteerattakoon
  asia kapteenille.»
  PATRIK. Niin, »raportteerattakoon asia kapteenille». Tämä on sääntöni.
  Ja »lipparia», se tahtoo sanoo, oltta ja viinaa sekaisin, ei ollenkaan
  ole lupa nauttia. Mutta jos ei tarkka katsantoni erehdy, niin viittaapa
  sun silmäs vähän sitä kohden.
  TITUS. Ei, herra kapteeni, ei!
  PATRIK. Sano, etkö ole pistänyt vaksiis vähän lipparia?
  TITUS. Ei, ei!
  PATRIK. Sopiihan sitä tutkistella. (Kumartaa itsensä alas asettaen
  nenänsä lähelle Tituksen suuta). Puhalla raikkaasti. (Titus puhaltaa,
  mutta kovin heikeesti ja pitkään) Puhalla tuimemmin, sinä puukuva!--
  (Lyö jalkaansa) Tuimasti, hohauttaen! muuton laukee nyrkkini sun
  kiireelles kuin rautamoukari. (Titus puhaltaa kolmannen kerran mutta
  tuskin tuimemmin ensimmäistä) Lipparista en käy vannomaan, mutta oltta,
  oltta sangen paljon, jaa, totisesti sangen paljon. Tunnusta kuinka
  monta tuoppia.
  TITUS. Kolme!
  PATRIK. Haa!
  TITUS. Anteeksi korkea kapteeni; sillä asia on sitä laatua, että
  rasittaa minua itsepintainen köhä, niinkuin, sen pahempi, se nyt kuulla
  taittaan.
  PATRIK. Miksi saatat itselles köhää, sinä kirottu mies? Miksi pinnaat
  oltta kylmänä naamaas? Miksi et lämmitä sitä? kysyn minä. Haa! kyllä
  sun opetan. Miksi et lämmitä olttas? (Kääntyy Timoteusta kohden.) Ja
  sinä (Ravistaa Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. (Vetää miekkansa) Haa!
  jos ei uni olis pyhä, niin, sankarkunniani nimessä! sun heti
  lähettäisin Karonin venoseen.
  TOMMI. Sepä olis, kantaa kehtoon lapsen torkkuvan.
  PATRIK. Mitä sanot?
  TOMMI. Sen hän olis ansainnut. Sotavartija nukkua!
  PATRIK. Niin. Sotavartija nukkua! (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös,
  lapseni. Sotavartija nukkua! Mutta nyt sun pitää saaman aika
  rapsauksen.
  MAURA. (Eriks.) Voi, mun sydämmeni musertuu!
  PATRIK. Viipymättä nyt saattakaat tänne Mestari Bonifacius. (Yksi
  sotamiehistä menee)
  MAURA. (Eriks.) Jumal'avita! mitä jaksan nyt tahdon pyristellä vastaan.
  ANTON. Kenties on tässä vielä anteeksantamuksen sijaa, herra
  kapteenimme.
  PATRIK. Ei yhtään, pussikkani. Tällä retkellä olen anteiksi antanut jo
  kolme kertaa Timoteukselle; ensi kerta Nürnbergissä, toinen ja kolmas
  kerta Bambergissa; Titusta olen armahtanut kaksi reisua; ensin
  Erlangenissä ja sitten Bambergissa, mutta nyt pitää heidän molempaen
  saada aika kropsun. (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. Haa,
  sotavartija nukkua! Ylös, ylös! Mun saatat muuton vimmaan, mun saatat
  vielä upottamaan kirkkaan miekkani oman maamieheni vereen. Heräy! No
  pilvien leimaus, mun sappeni jo kiehuu!
  TOMMI. Tuoppi oltta herättäköön hänen.
  PATRIK. Mitä sanot?
  TOMMI. Valaus tuoppi oltta miehen kiireelle hänen kyllä herättää.
  PATRIK. He heh! Vikkelä aije; mutta olkaamme toki pilkkaamatta
  jumalanlahjaa. Vettä käyttäkäämme olven sijassa, puhdasta vettä.--Muori
  siellä toikan takana, tuoppi vettä tänne. (Eräs sotamiehistä valaa
  tuopillisen vettä Timoteuksen päähän, joka herää pahalla marinalla,
  nousee ylös pyristellen itseänsä. Patrik nauraa sydämmellisesti ja
  kauvan pidellen vatsaansa) Jaa, sinä junkkari. (Timoteus kyldrää,
  Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea silmänsä juurelle) Niin niin,
  mutta kivääri pois ja rahi esiin. (Rahi vedetään esiin)
  MAURA. Armollinen, korkea herra!
  PATRIK. Ole rauhassa, eukko, ole rauhassa. (Mestari Bonifacius,
  punapartanen ja punatukkanen mies puettuna punasiin housuin,
  samankarvaseen hännystakkiin ja hattuun, joka on tavattoman korkea ja
  sokeritopin kaavanen, tulee vitsakippu kainalossa)
  MAURA. Herra minun jumalani!
  PATRIK. Kas tässä tulee mies, joka sankarlaumani pitää Herran
  nuhteessa.--Onko sinulla hyviä vitsoja?
  BONIFACIUS. Ihan tuoreita Thyringenin metsästä.
  PATRIK. Hyvä! Nyt tulet niitä käyttämään kuin mies; sillä tässä ei ole
  leikki käsissä.
  BONIFACIUS. Missä on minun poikani?
  PATRIK. Ota takki päältäs, Timoteus, ja kumarru tänne. Sinä ensin,
  Titus sitten.
  TIMOTEUS. Armoo, kapteeni, armoo!
  PATRIK. Ei, lapseni, ei.
  MAURA. (Ryhtyen kapteeniin) Armollinen, korkeasti ylistettävä herra,
  teitä rukoilen heidän puolestansa.
  MARIANA. Hyvä kapteeni!
  MAURA. Kunnioitettava herra!
  PATRIK. No noo, muoriseni, nyt ei auta. Heidän täytyy saada; ei auta.
  MAURA. (Kovalla äänellä) Ei, ei! Minä rukoilen. Tänne kaikki naiset
  naapureista! Tulkaat, tulkaat! (Mariana poistuu kiireesti)
  PATRIK. He heh! Turha puuha, pikku frouvani.--Käykäämme käsiin,
  Bonifacius.
  BONIFACIUS. Takki pois ja taivu alas rahille, mies.
  MAURA. Kapteeni kulta, kulta kapteeni!
  PATRIK. Oikea mutta kova mies.
  BONIFACIUS. Pois, muori!--Alas rahille, mies.
  MAURA. Ah ei ei! (Hallitsee Timoteusta) Armahtakaat häntä ja
  kumppaniansa tuolla. (Mariana ja seurassansa joukko naisia tulee ja
  yhtyvät rukoukseen, mikä torjuvilla koikkauksilla pidellen kiinni
  Timoteuksesta, mikä tarttuen Patrikin liepeisiin. Kova ääni ja meteli)
  1:N ÄÄNI. Anteeksi heille, anteeksi!
  2:N ÄÄNI. Heitä armahtakaat, niin armahtaa teitä Jumala.
  3:N ÄÄNI. Elkäät tuomitkaat, ettei viimein teitä tuomittaisi.
  PATRIK. Kas kas.
  TITUS. (Erittäin naisille) Tämä on hyvä asia, että rukoilette. Jaa,
  jaa; rukoilkaat vahvasti vaan.
  MAURA. Korea herra!
  1:N ÄÄNI. Ihana herra!
  2:N ÄÄNI. Makea herra!
  TITUS. Kas niin; rukoilkaat vahvasti vaan. Tämä on hyvä asia.
  3:S ÄÄNI. Armon he saa, korkeasti kunnioitettava sankari? Jaa jaa, he
  armon saa!
  PATRIK. (Erikseen) Ha haa! Onpa tämä hetki mulle ihastuksen hetki.
  Kynnet pystyssä mun ympärilläni seisoo naisten kirjava lauma mua
  hartaasti rukoillen kuin jyskyttäjää Olympin kiireellä. Nyt olen ukko,
  ukko itse. Tuhannen taaleria tästä hetkestä!
  MAURA. Minkä tuomion kuulemme suloisilta huuliltanne?
  1:N ÄÄNI. Oi, se olkoon laupias ja rakkautta täys!
  PATRIK. Käykäät nyt siivosti kukin kotianne sekä eukot että tytöt. Mua
  ette järkäytä. Asia on tärkeä ja aika ankara, sodan-aika vielä
  kaupanpäälle. Ei auta, ei, vaan saakoot he nyt oivallisen saunan.--
  Derschi, mestari Bonifacius!
  BONIFACIUS. Pois tieltä, hameet!
  MARIANA. Pois itse, sinä tulipunanen saatana!
  BONIFACIUS. Tyttö! (Taputtaa kädellään vitsanippua)
  MAURA. Käy kutsumaan muori Kunigundaa. (Mariana menee, tempasten
  mennessänsä Bonifaciuksen kainalosta vitsakipun, jonka kanssa hän
  juoksee pois. Bonifacius kiitää julmistuneena hänen perässänsä; Mariana
  viskasee vitsat teaterin perille ja katoo, Bonifacius, kippu
  kainalossa, tulee takaisin hirmuisella muodolla)
  PATRIK. Kas sitä nenäkästä tyttöä. Hai djai!
  BONIFACIUS. Saakoot ämmät ensin, herra kapteeni. Olkoon se käskynne, ja
  kohta pitää pläikymän. He ovat vankejamme; antakaat pläikyä.
  PATRIK. Pois se! Sankarin tulee suojella tätä heikkoa astiaa, vaan ei
  sitä särkeä. Jumal' avita! mä vannon, joka hiuskarvanki heiltä
  vääristää, hän kaatuu, puree ruohoa kuin nauta.
  2:N ÄÄNI. Sinä sankarten sankari.
  2:N ÄÄNI. Sinä korkea sielu!
  3:S ÄÄNI. Tuhannen kertaa korkeampi vielä, jos hän rukouksemme kuulee
  nyt.
  TITUS. Niin; rukoilkaat väsymättä meidän edestämme.
  PATRIK. Ei, armaat sisaret. Te ette käsitä sitä vastausta, joka painaa
  sotaherran hartioilla, painaa sillon semmenkin, koska pyrskien
  juoksevat Areksen hurjat varsat, koska kanuuna jyrisee, tuima miekka
  mässää ja veri vuorilta koskena virtaa, tehden alas laaksoon
  purpuraisen järven. Naiset. Huu!
  PATRIK. Jaa, kristisisaret, kohta punertavat Germanian tantereet kuin
  iltaruskosta hehkuva taivas. Kuolo väijyy meitä kuni kissa kurjaa
  hiirtä, tahi kuni jänistä kirkassilmänen ilves. Tällä hetkellä
  seisomme, toisella kaadumme miekkaen kilinään. Ja koska viimein taasen
  pasuunan pauhussa ylösnousemme, sillonpa mun astua täytyy näiden
  pussikkojeni kanssa sen ankaran tuomarin eteen, näin sanooden: tässä
  olen minä ja se komppani, jonka minulle annoit. Ja voi minua, jos minun
  kauttani heidän kallis verensä hukkaan menetettiin! Sillon kohta käyvät
  tuomion enkelit, kuin mustat iilimadot, mun kämmenpäistäni imemään
  takaisin kaiken tämän veren. Niin niin!--Ja vähässä paljon seisoo.
  Pieni erehdys, pieni laimiinlyöminen mailman kumota taitaa. Kerran,
  koska se suuri Caesar kävi Galliassa sotaa, tapahtui eräänä pimeänä
  yönä, että koko Gallialaisten sotajoukko lähestyi hänen leiriänsä salaa
  hiipistellen; mutta kas, eipä torkkunut sillon romalainen vahti, ei,
  vaan nostipa heti hirmuisen rähinän, ja vilauksessa seisoi jalo Julius
  valmiina vastustukseen, ja, pahoin kuranssattuina, pakenit pian
  takaisin vaskimiekkaset miehet. Mutta _posito_, että vartija sillon olis
  maannut, niinkuin Timoteus äsken tuossa rahilla, niin olispa kenties
  nyt ihan toisenlainen mailman historja. Posito, että äsken, Timoteuksen
  maatessa, Preussiläinen äkisti olisi karannut päällemme. Haa! ken menee
  takaukseen, ettei tästä hetkestä Europan kartta muodostuisi perin
  toisin? Niinpä taitaa pienimmästä kipenästä nousta hirvein tulipalo.
  Sentähden tahdon nyt teille kaikille varoitukseksi asettaa tähän