Nuoruuden unelmia - 8

  mielihyväksi näissä ajan vastuksissa.
  Vaikka minä Kuninkaallisen Majesteetin pikalähetin mukana, joka palasi
  Tukholmasta Turkuun, jo lähetin sen hyvän sanoman, että minä olen
  onnellisesti kestänyt tuon Ahvenanmeren retken vaarat, tahdon kumminkin
  nyt, koska on tilaisuus, toisen lähetin matkustaessa Turkuun,
  kertoa Teille, rakas Äiti rouva, vähän enemmän siitä, mitä tällä
  vaivalloisella matkalla sekä myöskin minun tänne Strömsholmiin tuloni
  jälkeen on tapahtunut. Minun täytyy sanoa, etten minä ilman sydämen
  ahdistusta ajatellut levottomuuttanne, r. Äiti rouva, jota tunsitte
  minun tähteni, sillä tehän, r. Äiti rouva, ensi alussa olitte niin
  kokonaan tätä matkaa vastaan ja monella rakkaalla neuvolla tahdoitte
  saada minut siitä luopumaan, kuten, ainakin senkaltaisesta, joka ei ole
  sopivaa eikä tarpeellistakaan. Mutta sittenkun Te, r. Äiti rouva,
  olitte uutterista pyynnöistäni taipunut ja määrännyt vanhan, uskollisen
  palvelijanne Långströmin minulle suojelukseksi, olin minä omasta
  puolestani hyvillä mielin ja lähdin matkalle Turusta tämän kuun 10 p:nä
  kello 6 aamulla. Koska se oli perjantai, niin varoittivat minua
  muutamat, ettei minun pitäisi lähteä, vaan odottaa lauantaita, se kun
  olisi onnellisempi päivä, mutta siitä minä en huolinut, vaan väitin,
  että kaikki päivät ovat yhtä onnellisia, kun vain ihminen vilpittömästi
  uskoo itsensä Jumalan huomaan ja huostaan.
  Me kuljimme neljässä reessä jäällä, pikalähetti edellä ja minä perässä
  Maijun ja Långströmin kanssa, mutta meidän edellämme kulki kaksi
  hiihtomiestä, jotka tutkivat jäätä, voisiko se kantaa meitä. Sinä
  päivänä me tulimme onnellisesti Föglöhön, mutta seuraava päivä ei
  mennyt yhtä onnellisesti, sillä tultuamme puolitiehen Eckerön ja Föglön
  väliä me kohtasimme meren jäässä ison railon, jossa vesi pauhasi kuin
  koskessa, ja koskei meillä ollut venettä, niin meidän täytyi palata.
  Meidän tullessamme takaisin Föglöhön oli siellä kolme muuta
  matkustajaa, jotka myöskin pyrkivät Ahvenanmaalle, nimittäin
  eräs saksalainen tohtori ja hänen tulkkinsa, jolla oli mukana
  mustalaispoika. Koska silloin oli sunnuntaipäivä, olisimme mielellämme
  menneet kirkkoon, ellei pikalähetillä olisi ollut niin ylenpalttinen
  kiire, ettei hän voinut odottaa. Me jatkoimme matkaa ja olimme
  palkanneet neljä miestä, jotka lykkäsivät edellään venhettä; sillä
  pääsimme railon poikki ja saatoimme auttaa muitakin sen ylitse, sillä
  suuri joukko ihmisiä oli tullut saarilta, matkalla kirkkoon, ja sitä
  oli varsin hupaisa nähdä kirkkaassa päivänpaisteessa iljankojäällä.
  Pitkälti oli vielä Ahvenanmaan mantereelle, kun rupesi pilveilemään ja
  myrsky pyryilmoineen yllätti meidät. Taidatte vielä muistaa, r. Äiti,
  kuinka Klaus veljellä oli tapana minulle sanoa: sinä olet kaiketikin
  lumikuninkaan ristitytär, koska harvoin on pyryttämättä minun ollessani
  matkalla. Tulikin niin hirveä pyry ja pimeä, ettemme voineet löytää
  tietä ja vietimme yön paljaalla luodolla. En tiedä, olisimmeko siellä
  kuoliaaksi paleltuneet, mutta tohtorin tulkki, vanha, iloinen sotilas,
  keksi keinoja kaikkeen. Hän löysi veden ajamia puita, teki aimo tulen,
  lämmitti meille olutta, jota hänellä oli mukanaan, ja käänsi reet sillä
  tavoin, että saimme niistä suojaa. Niin kului yö jotenkin hyvin, paitsi
  että mustalaispoika teki kiusaa ja lakkaamatta sysäsi hiiliä niin
  lähelle Maijua, että hame kärventyi ja sukkiin paloi reiät, minkä hän
  sanoi olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.
  Toisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli
  sangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut
  valkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää,
  sillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi
  taata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään
  asti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei
  kanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä
  kun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme
  kärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi,
  ellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita
  nähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä
  tarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan
  maasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt
  selville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut
  vakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen
  mielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen
  houkutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka
  ovat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa
  itseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.
  Jää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä
  matkalle jälleen, ja sanoimme "_valet_" tohtorille ja soturille,
  joitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti
  reippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla
  huvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin,
  sanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.
  Me lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja
  kallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme
  ulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli
  onneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili.
  Se, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää,
  että meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä
  kohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä
  eikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen
  peittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia
  värejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan
  Kaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut
  kaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää
  kuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja
  kahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten
  minä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni
  iloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme
  huomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja
  Maijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta
  koskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua
  kauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.
  Tukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r.
  sukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja
  oli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en
  malttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin
  perille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina
  kuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen
  eikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla
  ilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa,
  kuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon
  enkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä
  koettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös
  lausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin
  vihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja
  kuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka
  Kaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi
  ottaa vanha Kustaa kuningas.
  Minä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä
  koettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen
  asiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän
  oli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta
  hiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä
  katsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät
  viheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja
  niistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha.
  Kun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste
  hänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos,
  kyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten
  jälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole
  ainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi,
  vaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.
  Vaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta
  hänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä
  hän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää,
  ja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken,
  mikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta
  heti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina
  tulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä
  iloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta
  kuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko
  vainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista
  sotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai
  siitä, mikä lähinnä oli mielessämme.
  Niin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin
  mieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että
  hän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja
  kuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä.
  Siihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se
  muka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi
  olla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin,
  _jos_ se on tarpeen.
  Minä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että
  saisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa
  koko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta
  minua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen,
  mikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin,
  että sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta,
  niin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä
  hänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä
  taidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.
  Näin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen
  esteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas
  puhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte,
  enkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat
  poskensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin
  odottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa.
  Hän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin
  lopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä
  muuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.
  Minä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin
  tehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään
  torjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun
  muuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli
  kirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä
  kätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä
  minä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa
  käteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista
  toisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja
  toisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä
  kukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia
  oikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä
  lukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista
  muodostui _Christina F._, ja toisen, joista tuli _Fleming_.
  En tiedä, kuinka kauan hän lienee tavaillutkaan näitä papereita. Hän ei
  näkynyt ymmärtävän niitä tai ei saattanut lukea niitä itkulta, tai hän
  epäili siinä piilevän jotakin vilppiä. Mutta käsiala oli hänelle
  hyvinkin tuttu, hän ei saattanut epäillä enää. Silloin hän heitti
  paperit luotaan ja katsoi minuun sellaisin silmin, etten minä
  milloinkaan olisi voinut luulla hänen saattavan siten katsoa minuun,
  juuri kuin olisin ollut hänen verivihollisensa. Mutta minä sanoin
  hänelle kyyneleitä vuodattaen, etten minä ole siihen syypää, etten
  milloinkaan ole etsinyt kuninkaan suosiota, mikä olisi minulle suuri
  sydämen suru, ellen minä tietäisi, että se menee pian ohitse. Minä
  lupasin hänelle, etten milloinkaan tapaisi kuningasta, ennenkuin hän jo
  on avioliittoon vihitty, ja pyysin Ebbalta anteeksi, että olin
  viattomana syynä noihin runoihin, pyytäen myöskin häntä muistamaan
  minun uskollista esirukoustani ja sitä rehellistä aikomusta, joka minun
  matkallani oli. Te tiedätte, r. Äiti rouva, että Ebballa on kultainen
  sydän, ja kun hän oli vähän toipunut ensimmäisestä kiihkeydestään,
  sanoi hän kyllä ymmärtävänsä, että asia saattaa olla niinkuin minä olin
  sanonut. Mutta hän ei sillä kertaa sanonut voivansa enempää puhua; hän
  tahtoi ajatella asiaa huomiseen saakka.
  Minä heittäydyin vuoteelleni ja itkin. Mutta en ollut vielä maannut
  pitkääkään aikaa, kun Ebba jo tuli takaisin, lankesi kaulaani, sanoen
  nyt hyvin tietävänsä, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä; hän
  pyysi minulta anteeksi, että oli ollut niin kiivas minua kohtaan eikä
  heti tahtonut uskoa. Sitten me kauan aikaa puhelimme rakkaasti
  keskenämme hamaan päivän koittoon asti. Hän sanoi minulle kaikki, mitä
  hänen sydämellään oli, ja Te, r. Äiti rouva, kyllä ymmärrätte, mitä se
  oli, mutta minä en nyt siitä kirjoita, koska se on hänen asiansa eikä
  minun. Sitä minä vain en voi jättää sanomatta, että sen yön jälkeen on
  Ebballa ollut enemmän mielen rauhaa kuin moneen aikaan sitä ennen,
  koska hän nyt varmaan tietää sen, mikä ennen oli epävarmaa ja kalvoi
  kuin käärme hänen sydäntään. Ruotsin kuningatar hänestä ei tule, mutta
  sen sijaan hänestä tulee nöyrä, rohkeamielinen nainen, joka on
  sovinnossa Jumalansa kanssa.
  Älä siis, r. Äiti rouva, toru itsepäistä tytärtäsi siitä, että hän niin
  tuhman rohkeasti lähti merten jäille tämän asian tähden, josta vihdoin
  kumminkin lienee ollut jotakin hyötyä. Kaarina kuningatar toivottaa
  armollisesti kaikkea hyvää ja myöskin Ebba vakuuttaa sinulle
  kunnioitustaan. Jumala hoivatkoon r. Äiti rouvaa pitkään ikään ja
  onneen,
   toivoo armaan, rakkaan Äiti rouvan aina kuuliainen
   tytär ja nöyrä palvelija
   _Christina Fleming_.
  P. S. Långström pyytää nöyrästi mainita, että Kimo on hyvässä kengässä
  nyt iljanteiden aikana. Minä olen myöskin saanut juuri kuulla sen
  huhun, että Birkholt on kuninkaan puolesta kosinut erästä Brandenburgin
  prinsessaa. Suokoon Jumala sen olevan totta. Voi hyvin, vergiss mein
  nicht.
   _C. F._
  
  
  13. HERRA EEVERT KAARLENPOJAN HAUTAAMINEN TURUN TUOMIOKIRKKOON.
  
  Kirkkaana iltapäivänä kerran huhtikuun lopulla samana vuonna 1616
  tungeskeli suuri joukko ihmisiä Turun tuomiokirkon isolla ovella. Muuan
  vaaleaverinen nuorukainen, joka vanhanaikaisesta viitastaan ja
  hatustaan oli helppo tuntea nuoreksi herrasluokkaan kuuluvaksi
  maalaisaatelismieheksi, läheni joukossa seisovaa kookasta vanhusta ja
  kysyi, miksi kansaa oli siihen kokoontunut.
  Ukko vastasi:
  -- Herra Eevert Kaarlenpojan ruumis sanotaan tänään tuotavan
  Kankaisista tuomiokirkkoon, ja tässä nyt odotellaan surusaattoa. Jumala
  siunatkoon Eevert herraa! Kunnon mies hän oli niinkuin hänen
  isävainajansakin, ja kunnon miehenä hän kuolikin kuninkaan ja isänmaan
  puolesta.
  -- Niin, sanoi nuorukainen, koko maa suree Eevert Hornia. Tunsitteko
  hänet?
  -- Isän minä tunsin hyvin; minä palvelin hänen väessään Liivinmaalla.
  Eevert herralla oli sukkelampi pää, niin sanotaan, eikä kuulu hullumpi
  mieheksi olevan hänen nuorempi veljensäkään, Kustaa herra. Sankarin
  verta on Horneissa ja Flemingeissä; minä olen tosin enemmän Flemingien
  väkeä, mutta kunnia sille, kelle kunnia tulee. Ja hyvää tekee vanhan
  sotamiehen kuulla, että nuoret miehet tulevat kelpo isiinsä.
  -- Jos olette ollut Flemingin väkeä, niin kai palvelitte vanhaa Klaus
  herraakin? kysyi nuorukainen, jonka mielenkiinto silminnähtävästi oli
  herännyt, ihastuneena vuosien köyristämään, mutta yhä vielä
  uljasvartaloiseen sotilaaseen.
  -- Vähän häntäkin, nuori herra; mutta enemmän sentään hänen hevosiaan.
  Olin jo liian vanha palvelemaan talonpoikaissodassa. Sensijaan minä
  opetin nuorta Juhana herraa ratsastamaan, sitä, kyllähän tiedätte,
  jonka viaton veri vuoti hiekkaan täällä Turun ulkopuolella. Se oli
  julma teko se, herra, mutta Jumalahan yksin tuomitsee ihmisten
  aivoitukset.
  -- Tunsitteko herra Arvid Tönnenpoikaa, ja hänen Tavastien sukua olevaa
  poikaansa Iivaria? kyseli edelleen nuorukainen, jonka mieltä nuo
  muistot olivat liikuttaneet.
  -- Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei
  ole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he
  saivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli
  kannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet
  viattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.
  -- Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut,
  on jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen
  isänsä surmaajan poika -- tekeekö hän oikein vai väärin?
  -- Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata
  kenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika
  Tavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä
  palvelleelta.
  -- Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut
  tänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on
  kunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.
  -- No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että
  luulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian
  ja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten
  mittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa
  kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.
  Mutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia.
  Meille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa
  vihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten
  syyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa
  rauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja
  tarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen
  isänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.
  -- Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. -- Te tiedätte
  minun nimeni; sanokaahan minulle omanne.
  -- Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on
  vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan
  silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja
  uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?
  -- En milloinkaan.
  -- Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen
  olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai
  hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän
  mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio
  on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.
  Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät
  päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä,
  paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten
  pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin
  auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä,
  sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista,
  joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen
  vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin
  kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää,
  ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan
  majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa
  täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan
  istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä
  ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli
  meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit
  olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet
  pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet
  ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on
  löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei
  ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen
  jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä
  kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja
  siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi
  tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä,
  joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.
  Kirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui
  aatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet
  hankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä
  oli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä
  kivilattialla.
  -- Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra
  seurakumppaniltaan.
  -- Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina
  kuningattaren, haudalla.
  -- Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?
  -- Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan
  tässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut
  Liuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo
  lailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan
  entisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla,
  joka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin
  rukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja
  alhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin,
  Stenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle.
  Muistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle
  herttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan,
  kuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet
  siunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä... Niin, paljon olisi
  siitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina
  rouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen,
  minä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä
  sain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri
  tulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä
  sain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä,
  niinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain
  Sigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta,
  joka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut
  toiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma
  katoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy
  iankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan
  rouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän
  sai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla
  kuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi
  maita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori
  Aake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen
  huimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se
  koko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.
  -- Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla
  lähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.
  -- Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna,
  ylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä,
  ilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.
  Tahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui
  kaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli
  näkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa
  Hornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä
  Turkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa
  sotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin
  asianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun
  tuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki
  sotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan
  ollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin
  kuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi
  Suomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko,
  sitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä
  Eevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa,
  joka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin
  Kankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa
  pappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine,
  loistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja
  kaksi airutta kulki viimeisenä.
  Kansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.
  Hautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen
  mainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa
  piti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu
  mustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten
  taistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren "Jumala ompi
  linnamme", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät
  kyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas
  vainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.
  Koko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei
  kumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille
  oli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli
  aikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt
  hamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään
  saakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa
  ollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa
  marmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet
  tulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei
  enää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen
  jalon sankarin lepokammiota.
  Kuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle,
  ja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen
  ryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä
  todistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi
  kolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.
  
  
  14. KUN KUNINGAS OLI ISÄNSÄ POIKA.
  
  Seuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä
  kuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista
  valituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että
  talonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia
  Elfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat
  voutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja
  epäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin
  pitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai
  käskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä
  se vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan
  suuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan
  suuntaan.
  -- Armollinen herra -- virkkoi hän -- te tiedätte kyllä, että Sigismund
  kuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja
  useissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet
  ilmeistä vastarintaa voudeille.