Nuoruuden unelmia - 10

  ja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet
  kutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat
  kaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi
  komentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen
  pysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa
  Kirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä
  ennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan,
  Turun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen
  palvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä
  yksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna
  vuoren rinteellä maantien varrella.
  Klaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle
  luonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten
  hilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin
  äkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten
  saanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan
  itsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin
  pidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon,
  jakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle
  nuorisolle ja tasasi veljellisesti -- oikeammin sanoen sedällisesti --
  heidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään
  olivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä
  ja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua
  laahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko
  ensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän
  ensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs
  kengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin
  kissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt...
  -- No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan
  partasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka
  muulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä
  kertaa vain enensi hauskuutta. -- Millähän tevanoilla sinä lienetkään
  ratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen
  sotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo
  haihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että
  luulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa
  yltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa
  löylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on
  palvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen
  hevosestaan.
  -- No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund
  kuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki
  varmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. -- Mutta kuka
  nykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka
  vasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut
  kaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat
  paremmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset
  sanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi,
  niin että pöly kävi.
  -- Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin
  keikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka
  oli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso
  jalustimista suoriutui. -- Kyllä minä olin istunut satulassa jo
  kaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä
  keppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni
  opettamaan Kustaata.
  Samassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen
  luottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.
  -- Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka
  annoitte Turun linnanpihalla!
  -- Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti
  vanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.
  -- Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa
  lippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta
  siitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja
  oman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta
  sotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas
  nyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni
  tähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.
  -- Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti
  toisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin
  kuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas
  kulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.
  
  
  16. VIIMEINEN LUKU NUORUUDEN UNELMISTA.
  
  Nuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen
  miehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat
  lakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä
  ja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka
  eivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi.
  Hänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen
  ohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän
  osasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta
  samoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan.
  Suuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä
  jättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.
  He istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen
  maille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja
  itsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli
  siitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:
  -- Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja
  varttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin
  sotiin, kenties muilla taistelutantereilla.
  -- Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa Eevert
  Hornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavat
  kunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua Eevert
  Hornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.
  -- De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas
  kohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.
  -- Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.
  -- Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?
  -- Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti
  valtakuntansa velhonaisen tähden.
  -- Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä
  lohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.
  -- Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On
  prinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.
  -- Oletko sinä mustasukkainen?
  Kirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän
  vastasi:
  -- Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.
  -- No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen.
  Mutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää
  ole lapsi.
  -- Oletko varma siitä?
  -- Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva
  seuraavasta lemmenliitostaan.
  -- Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija,
  nousi ylös.
  -- Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi,
  Kirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa
  olet syntynyt kuningattareksi. Mutta -- lisäsi hän myhähtäen kauniin
  myhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan -- sinähän
  olet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi
  kadehtia.
  Ja hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa
  etunenässä ja ratsasti pois.
  Kirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja
  palautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki
  oli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena
  itselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava
  huomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien
  tuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen
  kohtalo: uhrata oma itsensä.
  Silloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin.
  Vanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin
  vaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä
  istumaan.
  -- Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.
  -- Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni
  ajatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon
  heräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.
  -- Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko,
  että kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.
  -- Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.
  -- Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne
  aina toteen?
  -- Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman
  luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää,
  Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa
  ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.
  -- Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette
  nuorempi minua?
  -- En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin
  kohti lähdettään.
  -- Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi
  -- te voitte uneksia.
  -- Kaikki ihmiset voivat uneksia.
  -- Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin
  kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta
  puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt
  sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.
  Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.
  -- Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja
  vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat
  samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat
  myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista.
  Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä
  odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja
  silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe.
  Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta
  maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia
  vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö
  yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?
  -- Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan,
  ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle,
  mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?
  -- Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien
  aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther
  maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista
  enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle
  pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain
  Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla
  silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on
  ilmestyvä lopun edellä.
  -- Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin
  aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?
  -- Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä
  merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä,
  niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa.
  Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen
  taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon
  ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa
  ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa.
  Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat
  senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on
  ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin
  että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat
  mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen
  suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä
  senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi
  nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus,
  synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain
  lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä
  tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia
  vaivoja vastaan. Ja tämä on minun _sententiam_, minun tyhmän
  ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä
  Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta
  suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on
  tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka
  on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut
  valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun
  nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen
  tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva
  nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika,
  mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken
  sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien
  sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää
  sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta
  sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis
  kiitokseksi sanottaman."
  -- Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin
  kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne
  mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta,
  ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän
  eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko
  luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista
  tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä
  avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte
  hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille
  ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu
  aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä
  hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa
  yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan
  mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa.
  Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan
  Herra Jumala.
  -- Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari
  ajatuksissaan. -- "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan
  lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä
  näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä
  majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka
  minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä
  silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?
  -- Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille
  ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi
  kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?
  -- Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi
  ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren
  huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon
  nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka
  jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää
  tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan
  edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä
  olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien
  aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat
  tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen
  matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja
  muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä
  kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on
  kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän
  eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien
  vaikutukseen.
  -- Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun
  maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat
  vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli
  ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle
  ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden
  lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata
  hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin
  alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa
  vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti
  kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan
  vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on
  saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa
  valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta
  kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.
  -- Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta
  milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut
  kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte
  eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt
  vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa
  elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen;
  ylistäkäämme Jumalaa!
  Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi
  vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle,
  rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa
  meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta;
  häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu
  kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen
  äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon
  tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän.
  Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa
  unelmaa.