Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 9

suurissa silmissä, hänen poskensa olivat märät, hiukset riippuivat
irrallaan hartioilla. Hänen huulensa liikkuivat; hän näytti rukoilevan
-- tahtovan suostuttaa rakastajaansa, joka seisoi varjossa synkkänä ja
uhkaavana.
Puhu! huusi Alois vimmattuna. Sinä olet toisen oma -- sen, joka
perästäni tuli sinä yönä, jolloin myöskin oli kuutamo. Niin, kaikkea
voi joutua näkemään -- mutta myöskin tietämään kaikki. Kuka se mies
oli? -- oletko sinä vielä hänen? Puhu taikka minä...!
Mizi tuijotti häneen ja ojensi torjuen kätensä. Hän seisoi nyt
ihan jyrkänteen reunalla. Hänen huulensa avautuivat, hän kiinnitti
kuin kuolevan katseen Aloisiin -- kuin vuorivuohi, joka lyyhistyy
metsämiehen luodista -- ja voihki:
Lyö vaan minua; halveksi minua -- siihen sinulla on oikeus. Sinä et
voi sitä käsittää -- en sitä itsekään ymmärrä; mutta sinua minä olen
rakastanut ja sinua rakastan -- ja ellet juuri silloin olisi lähtenyt
pois sotamiehenä, niin olisin nyt -- sen vannon tuon Vapahtajan kautta
-- voinut tulla... Voi, Alois, kuinka viheliäinen minä olen! --
Vait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa
päättyi kiljahdukseen.
Hänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.
Hän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä -- ainoastaan
puron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään
jyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin
tuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi
puoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi
häneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä
laihaa etusormea -- ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä,
kapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin
vuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko
lempeitä sanojani langenneelle naiselle -- ja tiedätkö, mitä itse olet
tehnyt!
Jesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli
vähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta
liukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli
metsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui,
astui, hyppäsi -- ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa
voihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta
kasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi -- hänen revitty sydämensä
imi itseensä -- Mizin viimeiset sanat:
Näin onkin hyvä!
* * * * *
Ylhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu
lakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi
kuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet -- korkealla
Raiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin
vetehisen märkä silmä -- loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja
kaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka
oli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina
veistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.
Se oli Alois.
Hän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä
-- ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän
oli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle
talonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen
poika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.
Alois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi
oli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin
pyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha,
yksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä,
sillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa,
jota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut
elämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta
puolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille -- hyvinkin
seikkaperäisesti omasta puolestaan -- ja Alois oli ruvennut siellä
käymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta
vienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme
olivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla,
joille oli sälytetty joitakin talouskapineita.
Täällä ylhäällä Alois nyt piti omaa taloutta; ja hän saattoi toiselta
puolelta silmätä alas Racolanan laaksoon, ja suoraan vastapäätä oli
Predilin sola; alapuolella oli metsä, jossa hän toisinaan auttoi
työssä puunhakkaajia ja halkojen vetäjiä, ja ylt'ympärillä, suuressa,
villissä puolikaaressa pitkin järven rantoja, solan toisella puolella,
hänellä oli vuoristo ja siellä vuorivuohia ja muuta riistaa. Hän
itse oli tavallaan ilman lain turvaa, mutta samalla sellainen, jonka
tielle ei huolinut tulla kukaan, ei kreivillinen eikä yksityinen
metsästäjä. Raiblin ja Tarvisin ravintoloissa kerrottiin, että herrain
kaksi pyssymiestä oli eräänä päivänä päättänyt käydä hänen kimppuunsa
ajometsästyksellä, käskeä apuun seudun nuoret miehet, saadakseen
hänet kiinni ja tuodakseen hänet sidottuna vuorelta alas -- taikka
hätätilassa tehdäkseen hänet hyvin tähdätyllä laukauksella otuksille
vaarattomaksi. Mutta vähin erin, kun parvi pitkänä ketjuna eteni
metsän lävitse, alkoivat rivit harveta; yksitellen he livistivät, ja
kun viimein nuo molemmat metsästäjät näkivät Aloisin seisomassa lyhyt
rihlapyssy käsivarrella, liikkumatta kallionlohkareella, ikäänkuin
hän itse olisi otus, joka vartosi vainoojiaan -- niin ampujat tekivät
täyskäännöksen ja peräytyivät kirous hampaissa. Tiedettiin, etteivät
Aloisin luodit olleet vielä koskaan menneet harhaan; ja vaikka
uskaliaita miehiä onkin kaksi, jotka kaupan päälle odottavat hyvää
palkintoa, niin on henki kuitenkin kallis, eikä ole aivan helppo sopia
siitä, _kumman_ pitää uhrautua, jotta toveri pääsisi ampumaan.
Näin kerrottiin, mutta myöskin on totta, että ravintolavieraat joskus
puhuvat tyhjää.
Täällä ylhäällä Alois eli yksinään vanhan eukon ja pikku pojan kanssa.
Hän ei kutsunut poikaa miltään nimeltä, sanoi häntä vaan "pojaksi" ja
oli häneen kiintynyt kuin saituri kultaansa, koira herraansa, äiti
lapseensa, kuin me kaikki elämään, siihen, jota me kaikki rakastamme
miettimättä miksi.
Hän saattoi tuntikausia istuskella pienokainen sylissään, iloita
nähdessään pojan leikkivän sillä sormuksella, joka hänellä itsellään,
Aloisilla, oli sormessaan eikä siitä koskaan hellinnyt. Tätä kiiltävää
esinettä tavottaen lapsi oppi ensimäiset jokeltavat tavunsa ja sitten
ihmiskielen ensimäiset sanat; tämän sormuksen avulla heräsi lapsen
sielu, siitä alkoivat sen ajatukset kehittyä, ja ikäänkuin sormus itse
voisi laajeta, samoin lapsen ajatuspiiri kasvoi ja käsitti pian tämän
aution tunturin pienoismaailman, missä vuorivuohet hyppivät, missä
metsä humisi, missä pilvet kulkivat vuorenhuippujen ylitse ja missä
kotka kaarteli pienen raivatun alan, Aloisin oman rajotetun maailman
ympärillä.
Alois itse oppi vähitellen niin ihmeen paljon lapselta. Metsän sisään,
missä lähde loristen kumpusi maasta, muuttuen kiitäväksi puroksi,
hän oli muutamista laudanpätkistä, puikoista ja nauloista rakentanut
pojalle pienen vasarapajan, jonka rattaita puro pyöritti ja jonka
vasaran tik-tak, tik-tak kuului koko kauas hiljaisten runkojen
sekaan. Se oli näiden uudisasukasten ainoa kello, eikä se koskaan
seissytkään, kun purossa aina oli vettä. Täällä oli pojan paras
leikkipaikka -- ja Aloisin myös. Ja kun synkkä metsämies väsyneenä
tuli retkeltään tunturien korkeimmilta seuduilta, kuuli hän jo kaukaa
pikku vasaran rauhottavaa nakutusta, ja metsänriista selässään hän
joudutti askeliaan, iloisesti kuin lapsi odottaen jälleen näkevänsä
lapsen. Silloin saattoi tosin -- varsinkin alussa -- vanha eukko
joutua huomaamaan, kuinka Alois äkkiä seisahtui, piiloutui jyhkeän
rungon taakse ja tarkasteli pienokaista, joka innoissaan hääräsi
ikiliikkujansa luona, auringon tuikkiessa lakkapäisten kuusien lomitse
ja suudellessa vaaleita kutria ja paistaessa mustiin, viekkaisiin
silmiin. Aloisin kasvoilla kulki silloin kuin pilvi; mutta ne
kirkastuivat taas, ja eukko kuuli hänen mutisevan: Se on Mizin poika;
-- olkoon muuten mitä sukua tahansa, nyt hän on _minun_. Ja minä
kasvatan hänet vapaaksi metsämieheksi, joka seuraa vain suuren, puhtaan
luonnon, vaan ei ikinä pienten turmeltuneiden ihmisten houkutuksia! --
Ja Alois astui äkkiä esille ja nauroi, kun poika pelästyen katsahti
ylöspäin, ja nauroi vielä enemmän, kun pienokainen hyppäsi ylös ja
juoksi riemuiten häntä vastaan. Lapsen kirkas ääni yhtyi puron pulmaan,
metsän huminaan, petolintujen huutoihin ja pikku sirkkusien iloiseen
viserrykseen, jotka vierailivat villissä metsässä, kenties ihastuneina
olemaan vaaleakutrisen ja tummasilmäisen pikku pojan tovereina. Ja
Alois oppi ymmärtämään luonnossa kaikuvaa laulua, puhetta, joka tähän
saakka oli hänestä ollut outoa, sekavaa ääntä ja jolle hänen oma
sydämensä ei ollut suonut tilaa eikä sointupohjaa.
Näistä kahdesta tuli eroamattomat; olivathan he molemmat lapsia, toinen
huoletonna leväten siinä rauhassa, jota saa villeillä ja autioilla
kukkuloillakin, toinen etsien sitä rauhaa, jota saa, kun intohimot
vaimenevat ja ihmisen oma luonto pääsee lepoon siinä, mihin meidän
hyvä puolemme pyrkii, uhrautuvassa rakkaudessa olentoon, joka on meitä
heikompi!
Näin syntyi Aloisin pieni, turvattu maailma, vaikka hän itse oli lain
turvaa vailla. Vuodet vierivät; hän tuskin pani merkille, montako; hän
ei tiedustanut, mitä ihmisten mielissä liikkui hänen alapuolellaan ja
kaukana ympärillään. Hänellä oli oma maailmansa, ja hän ajatteli, kuten
me kaikki niin mielellämme ajattelemme, että se pysyy.
Sitten se häneltä hukkui.
Kerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt
joitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan
kalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin.
Vuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea
pitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen
jälkeen tarttui "poikaan" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi
hakea lääkärinapua -- jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana
Raiblissa -- tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta
Alois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku
sairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla _voinut_ toden perään
sairastua.
Poika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon
perästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja
voimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi
voimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon -- miksi ei siis
tänne, missä ei kukaan _voinut_ kuolla?
Ja Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi -- ja odotti. Hän
antoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja
pusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita
silmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin
rukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti.
Täytyihän lievityksen tulla.
Tuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä
öinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla
rystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen
ruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella
piipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin
hiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja
kuiskasi: Näettekö nyt -- hän paranee!
Mutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja
Marialle.
Aurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku
kätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas
taas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin
Aloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui
samassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka
riippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja
taas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä
äidille!
Yön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä.
Tuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.
Vanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä.
Eukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin
olisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen
naisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä
olleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt
lattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan
pujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa
ja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa.
Kimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja
viileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen
ruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo
kiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään
huokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.
Hän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi
käheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa
-- _nyt_ minä tahdon kostaa!
Mutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään
pikku ruumiiseen ja sanoi:
Niin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään --
paitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli
Mizin poika!
Alois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan
raappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului
kaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui
lähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.
Tuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä
häneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla -- ja
täällä oli suru ja kuolema.
Hän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi
pölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli
vielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun -- tähän arkkuun
-- hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla
oli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen
sormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia -- ja
viimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden
kyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille
käsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi
lapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten
kuusenhavujen joukkoon.
Sitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni
ja köytti ympärille nuoran -- ja seisoi katsellen kirjailtua kantta,
Aatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä -- ja Vapahtajan hahmoa, joka
antaa pienokaisten tulla tykönsä.
Taas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.
Vanha eukko alkoi vapista ja väristä.
Mitä tämä merkitsee?
Mutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja
astui ulos ovesta.
Herra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.
Menen alas hautaamaan poikaa! -- ja sitten... sitten en enää tiedä.
Mutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi
tekee. Täällä on kaikki sinun -- me molemmat emme enää toisiamme
tapaa!...
Eukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään
kyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn
köyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin
vuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin
tunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa --
nyt tulee viha, kosto ja kuolema!
Mutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi
sekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia.
Naiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.
Hei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä
heidän sekaansa, -- minne sinä olet menossa?
Hautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.
Niihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt
kanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset
on työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa
niin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania
Szluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon
rykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan
viime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin
takaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde
kiireesti tiehesi!...
Vihollinen -- ranskalaiset -- sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään.
Vai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas
-- neljättä kertaa -- ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan
lakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea
intohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia
omassa itsessään!
Hän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja
hämillään.
Eikö kukaan tahdo minua auttaa hautauksessa? --
Onko se sinun lapsesi, Alois? --
Se on minun poikani -- minun poikani! Hänet pitää saada kristittyyn
maahan! --
Muutamat kaivosmiehet tarttuivat kuokkiinsa ja seurasivat Aloisia
Raiblin aution ja hyljätyn kaivoskylän lävitse pienelle kirkkomaalle.
Siellä he häthätää kaivoivat haudan; Alois laski arkun sinne, katsahti
siihen viimeisen kerran -- ja sitten vuorilta vierinyt sora peitti
sekä syntiinlankeemuksen että pienten lasten siunaamisen. Alois ja
miehet polvistuivat haudalle hatut ristiin pannuissa käsissä; --
lukivat lyhyen rukouksen, samalla kun yhteislaukausten kaiku vieri
ylitse läheisen järven -- ja lapsen haudan. Näytti siltä, kuin täällä
valmistettaisiin leposija sotilaalle.
Sitten miehet nousivat ja huusivat: Nyt mennään, Alois!
Minä jään tänne! oli hänen vastauksensa.
Sinä olet hullu! Tahdotko joutua ammuttavaksi? --
Aion jäädä tänne ja tapella; -- aion ampua tai itse kaatua. Minusta on
kaikki yhdentekevää!...
He hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle
päin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta
itävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli
lähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.
Muuan sotamies -- sattumalta entinen toveri -- juoksi etumaisena ja
mölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen
osansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja
kaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin
huusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!
Alois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut,
hän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi
sen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen,
joka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan
solakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki
viholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.
Hei, hei, sinäkö siellä olet, Alois? Mitä sinä täällä teet? --
Kuten näet -- minä olen ruvennut sotamieheksi! Minnekä sinä aiot? --
Linnotukseen! Minä en aio jäädä ranskalaisten vangiksi. Piru heidät
periköön! Predilissä on reippain väkemme. Sinne minä jään, vaikka
olisin viimeinen mies paikalla! --
He astuivat kiireesti yhdessä harjun poikki, pitkin mutkikasta
polkua, joka kiipee toista vuorenkuvetta. Heidän allaan oli syvä
kuilu, jossa Predilin puro hiljakseen humisee kalliolohkareiden
välissä kuin surulaulu, sielumessu kaatuneiden sankarien muistoksi.
Heidän edessään törrötti Mannhartin mahtava tuomiokirkonkupu
kellertävien kevätpilvien keskellä. Ja jättiläishuipun juurella oli
pikkunen linna, hirsilinnotus, ja siinä vallinsarvet, paalutukset,
paltat ja ampumakaivokset. Kanuunien suut ammottivat heitä vastaan
risukimppukorien välisistä aukoista. Polku näytti menevän suoraan
sellaisesta aukosta sisään ja sinne jäävän. Mutta toisella puolella
-- hirsilinnotuksen takana -- polku taas tuli näkyviin, harpaten
maasta luodun vallituksen ylitse, ja kiiti sitten suurissa kierteissä
alaspäin... ikäänkuin syöksisi suoraa päätä manalaan. Ja tästä
manalasta ranskalaiset olivat tulossa ammuskellen.
Pitkän matkan takaa ja suuremmoisessa maisemassa, villien vuorien
keskellä, he näyttivät pieniltä karamateilta, jotka näkymättömien
lankojen nykiminä leikkivät sotaa oikeilla kivääreillä. Mutta leikkiä
ei se ollut -- siellä valmistihe Serras'in suuri ranskalainen
sotaväenosasto musertamaan sen vastarinnan, joka niin odottamatta oli
ilmestynyt ahtaassa kalliosolassa.
Alois viittasi linnotukseen ja kysyi laimeasti:
Kuka tuolla komentaa?
Toinen mainitsi hänelle erään upseerin nimen.
Vai _hän!_ kiljahti Alois, singautti pyssynsä korkealle ilmaan ja
sieppasi sen taas varresta kiinni. No, sinne minäkin tahdon -- aion
näyttää olevani ampuja! --
* * * * *
Se oli tavallaan Thermopyle. Kourallinen väkeä, joka oli päättänyt
pysäyttää kokonaisen sotajoukon. Tiettyä on, mitä semmoinen päätös
maksaa; ja nämä urhoolliset miehet tiesivät paalutustensa ja
rintasuojustensa turvissa, että se merkitsi kuolemaa.
Päällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi:
Minä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän
kolme vuorokautta!
Ensimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat
ilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä
vastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat
vastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!
Päällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi
silmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri,
joka oli majaillut Filafer papan luona.
Kului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta
ampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä
-- ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin
tuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein
kuin vuorivuohten metsästystä -- tai maalitauluun ampumista. Hän sai
leivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas
oli pyssy poskea vasten -- ja toinen toisensa perästä vihollisampujat
hellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai
keikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli
täysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä
puolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi.
Alois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä
synkällä, melkein uhkaavalla -- mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä
tappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli
lyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat
taistella isänmaan puolesta! --
Sitten ilmottautui -- keskipäivällä, kello kolmen aikaan --
ranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni
paalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin
ampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli --
ajattelemistaan -- yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi
siellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta
kohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö
päällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella
ilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.
Ampuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä
tuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien
puhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat
päitä... verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja
kauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä
kolonnina väkirynnäkköön.
Taas saapui lähetti paalutusten eteen -- sama kielto, uusi pommitus.
Ampujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu
hajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa
kuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi
joutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä
ja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että
kanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin
jäänyttä itävaltalaista joukkoa. "Kellään ei ole odotettavana
pelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!"
Silloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi
taskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen
kovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: "Minun toimekseni on
annettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta -- tämä on
minusta kunnianasia ja elämäni tehtävä -- minä en missään tapauksessa
enkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa,
vaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!" Hän loi kysyvän katseen pitkin
kutistunutta joukkoansa -- kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja
yöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat
tulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön
isänmaa!
Vihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen
kumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät
takaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan
pimeyteen.
Alois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai
haavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi
_he_ kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?
Maailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän
tahtoi täällä saada kuolemansa -- se näytti häntä välttävän -- mutta
ensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman -- koston kuoleman
kaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska
elämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut
esirukouksena viettelijän puolesta! --
Mutta nyt -- oli miten oli -- kuinka hän voisi tappaa tuon miehen,
jonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä
vahvempi ja pyhempi?
Alois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden
vyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.
No, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna
alkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä...?
Miehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää
sotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.
Kapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki.
Ajattelin ampua teidät tänä yönä -- kun te viisi vuotta takaperin
otitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa "Glück auf"! --
Upseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa?
Kenestä sinä puhut --? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? --
Enhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!... Vannokaa! ähki Alois.
Vannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka...! Vait!
keskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti,
josta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna
joudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla
tunnustettavaa -- vastattavaa -- mutta tässä asiassa päällikkösi on
viasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani -- kuolema silmiemme
edessä!
Aloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen,
suuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!
Ystävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet
kai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta -- se on
kaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!
* * * * *
Aamun koitteesta selkeään päivään jyrisivät laukaukset; ne tuntuivat
järkyttävän ikuisia tuntureita. Linnotus purki tulta ja sai tulta
vastaansa. Olivatko nämä satakunta miestä voittamattomia? nämä mäsäksi
ammutut varustukset vallottamattomia? Silloin ryntäsi kamalasti
karjuen viiden, kuuden tuhannen krenatöörin kolonna eteenpäin ja