Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 8

  Kukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä
  nyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen
  hän sai Miziltäkin -- aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä
  päivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän
  teki, ja jäi istumaan.
  Hän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua,
  joka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman
  sotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon
  miekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä -- jos hänellä siinä enää
  oli mitään omaa -- ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden
  vuorten, ja elää "vapaana" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä
  keltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä --
  eipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä
  "kometian" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku
  karahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti
  jyskyttää hänen suonissaan.
  Lopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi
  paikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi
  tänne Mizi keittiöstä:
  Minnekä sinä aiot? --
  Enpä tiedä -- anna minun vaan mennä! --
  Eihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski
  käsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski
  uunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen
  nuttunsa rinnukseen ja sanoi:
  Onpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit
  sotilaspuvussa komea!...
  Vai niin, niinkö luulet --?
  Mutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja
  hänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin
  lähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat
  hänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka
  veti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:
  Vieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään -- äläkä ole
  milläsikään!
  Alois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän
  ei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa
  vieraat katosivat -- jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi
  Filafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.
  No, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.
  Niin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi
  ja vastasi tuikeasti siihen -- jokseenkin tutkivaan -- silmäykseen,
  jolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa
  Mizi sanoi monta "hyvää yötä" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali
  saavan pisimmän -- mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa
  kortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä.
  Vihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa -- myöskin
  Filafer pappa oli kömpinyt komeroonsa -- Alois oli yksinään tyhjässä
  salissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto
  kynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.
  Aloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu
  ulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli
  otsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa
  kahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo
  surumielisin silmin varottaen -- sillä olihan kotonakin kuutamo.
  Hän aikoi lähteä; -- ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei
  Mizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen --
  kun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin -- ja
  piirteli Mizin nimikirjaimia!
  Lopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti
  sammuttaa valkea ja järjestää huomista varten -- sillä nyt minun pitää
  tehdä melkein kaikki! --
  Hän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä
  ja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt?
  kysyi Alois.
  Eikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö,
  kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän
  Aloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No,
  kerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä
  _minä_ kertoisin? kysyi Alois hidastellen; _sinähän_ kuulet ja näet
  niin paljon! -- Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti!
  myönsi Mizi. On tuota sotaväkeä -- ja se oikein kiiltää silmissä,
  niin että sydän povessa hyppelee... kunpa sinäkin saisit sellaisen
  harmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit,
  niinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat
  ja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä...!
  --No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan
  odottamaan, niin... Ja hän näytti aikovan nousta.
  Lorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan
  viime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on
  sormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? --
  Että olenko? --
  Alois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:
  Pidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen
  liikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit
  sormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut
  sinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon
  -- ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, -- jos se muuten
  heltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon -- ja jos sitten
  kerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin...
  niin silloin...!
  Hän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti
  niin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian
  palasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja,
  kaarevia kulmakarvojaan hiukan -- ikäänkuin ajattelisi jotakin
  vastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi
  äkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.
  Alois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua --
  että sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.
  Mizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä
  kummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko
  maailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen
  sydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti
  kivistävän -- samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten
  heräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.
  Kun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut
  Mizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja
  Alois ajatteli itsekseen -- sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla
  miehillä on turhamaisuutensa -- että kaunein tyttö kymmenen penikulman
  alalta nyt oli hänen!
  Kun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei
  voinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä
  suunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä
  ollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi
  -- ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin
  sloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan -- vaikka ne
  olivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen
  omakseen -- kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut
  ennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle
  vääryyttä... hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta.
  Hänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille
  kaikki -- olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut
  Mizille sanotuksi -- ja varsinkin _sen_ hän tahtoi Mizille sanoa, ettei
  hän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä
  kuin hän oli... Ja hän lähti juoksemaan takaisin.
  Silloin hän näki eräässä tien käänteessä -- kalpenevassa kuutamossa,
  joka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa -- sotilaspukuisen
  hahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella
  ravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle
  pitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat
  olisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat!
  mutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi --
  hahmo liikkui -- portti aukeni -- ja Alois hiipi saapuville, ihan
  koneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen -- ja näki
  Mizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle -- ja
  sitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.
  Alois olisi voinut hyökätä esille -- hänellä oli veitsensä mukanaan --
  olisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään
  ja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy... mutta hän oli
  kokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta,
  ei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään
  semmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella,
  kääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin,
  ellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun
  aikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.
  Sitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi
  kotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne
  hän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili -- kunnes
  aivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin
  puolikuollut. -- --
  Mutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita
  nuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi
  heilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää
  tietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän
  törmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer!
  ja sinä kaunis Mizi!... Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti
  sen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman
  pyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin
  juuri _hän_ olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä,
  poikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä,
  elääkö hän enää huomispäivää!
   * * * * *
  Ja koko joukko -- paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa -- lauloi keuhkojen
  täydeltä vanhaa kärntiläislaulua:
   Der Himmel ist hater,
   das Wetter ist schean,
   und die Nacht thuet nit plaudern,
   wer zue mein Diendlan gean.
  [Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka
  tyttöni luona käy.]
   * * * * *
  Sotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu
  Austerlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää
  joka koulupoika kuin viisi sormeaan -- ja silloinen maailma piti
  sitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä
  taistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten
  hallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz
  ja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän
  tuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät
  verisen taistelutanteren Määrissä -- mutta sinne jäivät tuhansien
  tuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen
  oli saavuttanut "loistavan" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella,
  että saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta,
  vielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi
  ja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja
  puolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka
  silloin ajattelivat; -- ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa,
  joka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin
  ainoatakaan, joka semmoista ajatteli.
  Risaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt
  roikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen
  side otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä
  astui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan
  varaan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan
  pysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella
  rukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä
  paljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja
  sulkenut heiltä tien.
  Vaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli
  tullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta
  päästettyä väkeä.
  Alois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut;
  posket olivat kalpeat -- mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan.
  Tummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme -- ja se katse, joka nyt
  etsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.
  Sanon sinulle, Alois -- virkkoi hänen toverinsa -- sinun on sittenkin
  meistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä
  palleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja
  kipeitä raajojasi!
  Mitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle
  jalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa
  ja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha
  Itävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen
  kerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt
  mukana -- ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen
  Napoleoninkin kiusalla! --
  Eläköön isänmaa! huudahti pari miestä.
  Lorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan
  kasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä
  eikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut --
  ja marssimassa -- ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt
  pelkältä ruudinsavulta -- en ainoatakaan ranskalaista -- sain vaan
  käsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin -- ja nyt
  olen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä
  kukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan
  puolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut
  suorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret
  tuolla -- ne ovat _minun_ isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies;
  jos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain
  pyssymies... häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! --
  Remahtaen nauruun -- kovaan kovassa pakkasessa -- hän heitti lakkinsa
  tieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti
  oli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat
  kaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän
  huoli koko maailmasta?
  Ja nyt oltiin kotona.
  Kotiin? -- kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku
  ikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan
  ei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.
  Koko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä -- ja meni toisinaan
  vammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei
  ruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin --
  vaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään
  siitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi
  yksinäisyys hänen ympärillään -- ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä
  vuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.
  Hän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että
  Filafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä
  tienoin. Mizi oli -- sairasta tätiä hoitaakseen -- muuttanut
  naapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä,
  joilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja
  pitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?
  Kevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet
  versoa. Lumella hyppeli lintusia -- kunnes kupsahtivat sen lävitse
  ja veikeästi piipittäen "ti-tit" hämmästyneinä tervehtivät eloon
  heränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi
  kuusen ja petäjän välissä -- ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti
  kerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria,
  jotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä,
  rukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta
  saamistaan taudeista.
   * * * * *
  Maria Luschari! Ylhäälle vuoren harjalle on rakennettu pikkunen
  pyhiinvaeltajain kirkko, ja ympärillä on muutamia pieniä rakennuksia,
  joissa kirkon papisto asuu, ja ravintola, jossa pyhiinvaeltajat voivat
  olla yötä ja vahvistaa ruumistaan, sittenkun sielua on vahvistettu
  kirkossa. Sillä kuorissa säilytetään sitä taivaan kuningattaren
  kuvaa lapsi käsivarrella, jonka eräs vuohinensa kuljeskeleva paimen
  oli tarinan mukaan löytänyt tältä autiolta vuorelta. Hän vei kuvan
  mukanaan laaksoon; -- yöllä se katosi ja löydettiin taas vuorelta.
  Tämä toistui pari kertaa -- ja sen tarkotuksena kai oli, että taivaan
  kuningatar halusi kattoa päänsä päälle ylhäällä vuorella, korkealla
  ihmisten syntien ja raihnaisuuden yläpuolella. Sitten rakennettiinkin
  kirkko; siellä tapahtui ihmeitä,kun kuvaan koskettiin tai vaan
  polvistuttiin hurskaassa rukouksessa sen eteen kuorin kiviliuskoille.
  Vielä tehokkaampaa oli, jos vuoren juurella otettiin kannettavaksi
  suuria risu- ja polttopuukimppuja -- pyhät isät näet tarvitsivat
  lämmitysaineita -- ja taakan alla ähkien laahustettiin monen tunnin
  matka huipulle asti. Rikkaita ja köyhiä tulvaili sinne joka taholta;
  vähitellen survottiin polku epätasaisia törmiä pitkin, ja se seurasi
  ensin villin puron repeytynyttä rotkoa ja nousi nousemistaan
  kuusikon lävitse kalliolaaksojen poikki, syvyyksien vieritse -- ja
  puolitiehen oli rakennettu pieni mökki, jonka edessä oli lähde ja
  Kristuksen kuva ja jossa heikot ja raihnaiset saivat levähtää, keittää
  ruokaansa ja päästä suojaan nousevalta rajuilmalta. Mutta ylinnä oli,
  kuten sanottu, kirkko ja ravintola ja koko joukko pieniä puoteja,
  joissa myytiin kaikenlaisia pyhitettyjä kapineita, vahakynttilöitä,
  rukousnauhoja, muistorahoja ja erilaisia jäljennöksiä kirkon pyhästä
  kuvasta. Varsinkin alkukesällä, kun lumi oli sulanut täällä ylhäällä
  ja pyhiinvaeltajain suuri tulva alkoi, oli täällä jumalanpalveluksen
  ja syntien anteeksi rukoilemisen ohella melkein pienet markkinat;
  ja jokaisia kalpeita, kärsiviä kasvoja kohti nähtiin täällä kenties
  kahdetkin iloiset ja tyytyväiset, joiden mielestä nyt oli pahin
  kestetty ja taas voitiin ruveta katsomaan elämää valoisalta puolelta.
  Tänne lähti Alois eräänä alkukesän ensimäisiä päiviä. Hän arveli
  olevansa sen tarpeessa, sillä Tarvisin kirkossa käymisen hän oli
  heittänyt, koska kaikki häntä karttoivat; mutta ollakseen aivan ilman
  messua; veisuuta, vihkivettä hän oli liian hyvä katolilainen. Ehkäpä
  Maria Luschari voisi auttaa hänen käsivarttansakin, joka vielä oli
  hiukan kankea. Hän siis lähti retkelle.
  Pian hän oli pyhiinvaeltajain joukossa, jotka keppi tai vuorisauva
  kädessä ja risukimppu tai ruokavaroja selässä vaivaloisesti marssivat
  ylöspäin. He olivat hänelle kaikki vieraita, ja kukin oli omissa
  ajatuksissaan. Kuitenkin hänestä oli vastenmielistä käydä tuolla tapaa
  kulkueessa. Hän valitsi oman tiensä, ja vaikka se olikin jyrkkä ja
  rasittava, oli hän ainakin yksin.
  Silloin hän näki korkealta törmältä alhaalla polulla pari nuorta
  naista. Molemmat olivat tulossa ylös. Toinen oli kalpea ja astui keppi
  kädessä; hänen kumppanillaan oli Feistritzin tyttöjen puku. Hän hyppi
  kevyesti kivien yli, nauroi usein ja välistä ojensi toiselle kätensä;
  ja heidän nyt levätessään pienen mökin edessä, josta ristiinnaulitun
  kuva melkein pistää esiin kuilun terävän reunan ylitse, heittäytyi
  kalpeakin puheliaaksi -- ja äkkiä hän käänsi kasvonsa ylöspäin, ja
  Alois näki Mizin piirteet.
  Mizi ei näyttänyt häntä huomanneen, mutta Alois kyyristyi heti ja tunsi
  samalla, kuinka sydän jyski -- ja sitten hän jatkoi raskasta matkaansa
  huipulle.
  Miten kalpeaksi Mizi olikaan käynyt -- vaan ehkä entistään
  kauniimmaksi. Ehkä hän oli onneton -- ehkä oli katunut... mitä hän
  muuten tulisi Maria Luscharille?
  Alois syytti ja puolusti häntä; lupasi itsekseen olla vähääkään häneen
  katsomatta, vaikka kohtaisikin ylhäällä -- ja samalla sanoi itselleen,
  että hänen oli mahdotonta välttää joutumasta hänen lähellensä täällä
  missä paikka oli niin pieni ja ympärillä joka taholla jyrkkiä rinteitä
  ja ammottavia kuiluja.
  Alois oli kirkossa suorittanut hartautensa. Lähenevän illan hämärässä
  hän oli vielä polvillaan kuorin kiviliuskoilla pienessä kirkossa.
  Siellä oli paljon ihmisiä, polvillaan, mutisten, ristinmerkkiä tehden
  kuten hänkin; alttarin kynttilät paloivat uneliaasti, ilman tekivät
  tukehuttavaksi suitsutus ja nuo monet ihmiset, sairaat ja terveet.
  Häntä piinasi se tunto, että ajatukset olivat liikkuneet muualla.
  Silloin hän katsahti sivulleen: Mizi oli polvillaan lattian kivillä...
  kuinka kaunis hän oli!
  Alois ei voinut nousta, ennenkuin Mizikin nousi. Kului hetkinen; ja
  sill'aikaa oli jokin vieno ja surumielinen piirre Mizin kasvoissa
  jäätänyt Aloisin kaiken veren ja taas hänet niin kuumentanut, kuin
  hänessä olisi kuume.
  Yht'aikaa he joutuivat vihki vesimaljalle ovella; Mizi katsahti häneen
  pistäessään sormenpäänsä veteen ja sanoi hillitysti:
  Jumalan rauha! Alois!...
  Muuta hän ei sanonut; eikä Alois saanut mitään vastatuksi -- ja sitten
  Mizi meni ulos.
  Taas Alois mietti mielessään, eikö hänen oikeastaan nyt pitäisi lähteä
  pois -- paeta tältä vuorelta, missä ei ollut lepoa eikä lievitystä
  hänen mielelleen ja ajatuksilleen, vaan hänelle oli ilmestynyt
  kiusaus, jonka hän jo aikoja uskoi voittaneensa. Pianhan jo nousisi
  kuu ja valaisisi hänelle tietä -- jopa nytkin vyöryi leveä virta
  punasenkeltaista valoa Mannhartin jyhkeän kuvun takaa tuolta kaukaa
  laajasta avaruudesta, ja kirkas pallo ui esille liikkumattomista,
  rikkinäisistä pilvistä ja katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi:
  kyllä minä sinulle tietä näytän ja johdan sinut syvyyksien sivutse;
  lähde vaan kiireesti alaspäin!
  Mutta hän jäi.
  Hän astui ravintolaan, suureen keittiöön, jossa sen keskelle muuratun
  tulisijan ympärillä loikoi, istui, seisoi ja käveli, nyyhki ja
  nauroi, ruikutti ja kujeili sairaita ja terveitä sekaisin. Suuret
  kekäleet heittivät räikeätä hohdetta lähimpiin pyhiinvaeltajiin;
  edempänä nurkissa nähtiin joku pari kuumekiiltoisia silmiä, naisten
  ja lasten ruskeita tai valkeita käsiä tai liian lyhyelle penkille
  laskeutuneen väsyneen ukon köyry selkä. Siellä oli myös nuoria miehiä,
  sloveenilaisia tai italialaisia, vieläpä unkarilaisiakin valkoiset
  paidanhihat pöhöllään, joista paljaat tukevat käsivarret tulivat
  näkyviin; ja he joivat viiniä ja laskivat leikkiä tyttöjen kanssa, kun
  nyt oli tavallaan saatu synninpäästö kirkossa, ja etelämaalaisten veri
  virtaa kevyesti ja vilppaasti eikä kauan siedä sulkua.
  Myöskin Feistritzin tyttö istui täällä; ja hän oli laskenut
  käsivartensa reippaan nuorukaisen kaulalle ja he joivat viiniä yhdessä
  eivätkä näkyneet koko maailmassa välittävän muusta kuin toisistaan ja
  nuoresta -- ehkä ensi lemmestään.
  Mutta hänen vieressään istuva Mizi oli luonut katseensa tuleen;
  turhaan nuoret miehet tekivät kaikkensa, olivat toinen toistansa
  kohteliaampia, soittivat kitaraa ja lauloivat hänelle: hän vastasi
  ystävällisellä hymyllä, mutta hajamielisesti ja väsyneesti heidän
  lähestymisyrityksiinsä; hänen silmänsä olivat käyneet niin suuriksi,
  niin omituisen loistaviksi, tummiksi tulen punertavassa hohteessa...
  ja äkkiä hänen kalpeat, hienot poskensa punastuivat, kun hän käänsi
  silmänsä ja tapasi oven luota Aloisin katseen.
  Alois antoi hänelle vihjauksen nostamalla oikeata kättään, jossa sormus
  -- Mizin sormus vielä kimalsi; hetken kuluttua Mizi nousi ja meni ulos
  hänen luokseen.
  Tuossa nyt oli tämä pikkuinen kylä -- tai miksi voisi sanoa tätä
  kirkon, talojen, mökkien ja puotien paikkaa -- jokseenkin kaidalla
  vuorenharjalla, puurajan yläpuolella yhdellä puolella ruohoinen rinne
  ja muualla ammottavia kuiluja, joista villit tunturit alastomina,
  kammottavan jyrkkinä kohottavat rikkinäisiä, hohtavan lumen kirjailemia
  kärkiänsä, huippu huippua ylempänä, harja harjaa korkeampana,
  häipyvässä äärettömyydessä, -- sinänsä pienoismaailma, saarena keskellä
  kuuvalon ja syvien varjojen, epämääräisten aavistusten ja rajatonten
  kaipuiden suurta maailmaa.
  He laskeutuivat polkua pitkin, joka kiemurtelee kuilujen partailla;
  he kulkivat tasaisen kallion poikki, kuusikon läpi ja taas pitkin
  jyrkän rotkon reunaa. Ilma oli kolea, melkein pureva; mutta se kävi
  leudommaksi laakson yöhenkäysten täyttämänä. Kaste oli maassa, ja
  välistä heidän jalkansa luisuivat, ja Mizi nojautui Aloisiin, ja Alois
  tuki häntä käsivarrellaan; ja niin he liukuivat ja astuivat vaihdellen
  vaan sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä muille kuin
  niiden vaihtajille.
  He istuutuivat, nojasivat selkäänsä sammaltunutta runkoa vasten,
  vaipuivat yhdessä ruoholle, syleilivät toisiaan -- ja kun Alois
  jälleen tahtoi puhua Mizille, kysellä häneltä, sulki Mizi häneltä
  suun suuteloillaan. Epätoivon vimma tuntui vaanivan Aloisia tänä
  kuutamoisena yönä ja tässä tunturi erämaassa, jossa hän kuuli
  suutelot ja tunsi syleilyt kuin ne olisivat villejä, outoja valtoja,
  haltiattaria, vuorenimpiä, luonnon alkuhenkiä, jotka täällä yhtyivät
  -- eikä kaksi ihmistä, hän ja Mizi, tottelemassa luonnon yleisen kulun
  lakia, joka korvaa uskollisuuden uskollisuudella ja vaatii rakkautta
  vastaan puhdasta ja epäitsekästä rakkautta.
  Mizin väsyttyä he lepäsivät; kun Alois aikoi puhua, kohtasivat hänen
  sanansa kaksi lämmintä huulta, jotka eivät mitään selittäneet, ellei
  hellässä antautumisessa ole selitystä kylliksi.
  Alois oli vähällä huutaa kovaa -- hän melkein uskoi, että Mizi oli
  vuorenimpi, yliluonnollinen olento, jollaisista hänen äitinsä oli niin
  paljon kertonut. Mutta yhä riippui Mizi hänessä, niin tahdottomana
  kuin lapsi, -- ei varjoakaan entisestä Mizistä, joka oli ylimielinen
  ja itsetietoinen. Ja kun Alois koetti pusertaa edes yhden yhtenäisen
  ajatuksen rasittuneista, sekaisista aivoistaan, niin oli jo liian
  myöhä: hän oli kokonaan antautunut Mizille ja saattoi vain vapisevalla
  äänellä pyytää häntä muuttamaan kauas kanssaan ja tulemaan vaimokseen.
  Tämän hän kuiskasi Mizille heidän istuessaan pienen hirsimajan edessä,
  missä lähde pulppusi maasta ja sitten juoksi äkkijyrkänteen yli kauas
  syvyyteen. Ja Kristuksen kuva, hauraaseen puuhun veistetty, riippui
  ristillä pienen, vinon lautakaton alla. Kuuvalo sattui verta vuotaviin
  haavoihin, ja kallistuneen pään tuskasta puoleksi ummistuneet silmät
  näyttivät katselevan rotkon reunan ylitse syvälle alas, nähdäkseen,
  minne kaikki lirisevät kyyneleet joutuivat.
  Alois kuiskasi Mizille, että tämän piti tulla hänen vaimokseen, lähteä
  hänen kanssaan jonnekin, missä ei kukaan heitä tuntenut.
  Mizi ravisti päätään ja suuteli häntä kiihkeästi.
  Kuuletko, sanoi Alois. Rakastathan sinä minua? Se ei ainakaan voi olla
  valhetta...?
  Taas Mizi ravisti päätään, painautui hänen syliinsä ja itki.
  Minä rakastan sinua! sanoi Mizi. Tiedäthän sen; senhän näet. Älä
  minulta enempää kysy! --
  Alois istui hetkisen mietteissään. Sitten hän irrottihe Mizin
  syleilystä ja nousi seisaalle. Mizi jäi istumaan.
  Sanon vielä kerran! virkkoi Alois matalalla äänellä. Tahdon sinut
  vaimokseni. Tahdon sinut luokseni -- ainiaaksi -- en voi elää ilman
  sinua -- sinä teet minut hulluksi...!
  Minä en voi! sanoi Mizi hiljaa ja itkun seasta.
  Vai et _voi_? -- ja miksi et? Alois tarttui hänen käsivarteensa ja
  tempaisi hänet seisaalle eteensä.
  Älä kysy minulta! valitti Mizi ja kääntyi Kristuksen kuvaan päin
  ikäänkuin hakeakseen sieltä apua.
  Sen perästä, mitä tänä yönä on tapahtunut, sinä sanot: älä minulta
  kysy! mutta onhan minulla nyt oikeus -- ja minä tahdon tietää, miksi
  sinä et voi ruveta vaimokseni? --
  Mizi kääntyi häneen toivotonna. Kuu oli tullut esiin jättiläiskuusen
  latvan takaa ja katsoi Miziä suoraan kasvoihin. Tuska kamppaili Mizin