Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 7

Hänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli
menossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän
ihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan
sisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!
Tuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että
Aloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.
Mitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?
Kiitos -- en mitään, vastasi Alois.
No kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.
Alois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein
ja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.
Molemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta
koulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois
oli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä.
Ravintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä
käynyt. Nyt hän istui täällä.
Siis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.
Tuota -- minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen
hämillään.
Pyh! isä nukkuu... ja voinenhan minä kaataa kelle tahdon,
tunnustelematta ensin nuttusi taskua. Juo ja kilistä minun kanssani!
Onpa sinusta tullut koko iso!
Nuorukainen joi -- hapahkoa, kellertävää viiniä -- ja katseli Miziä. Ja
hänen mielessään pyöri, vaikkei puhjennut sanoiksi, että tytöstäkin oli
tullut suuri ja kaunis.
Mizi nauroi -- ja vielä uudestaankin, istui ihan hänen viereensä,
tarttui hänen käteensä, tutki sitä ja virkkoi:
Eihän sinulla ole sormusta. Tahdotko? -- Onko sinulla niin monta, että
voit niistä antaa? --
Taas Mizi nauroi, pujahti ovesta, palasi mukanaan kirjailtu puulipas
-- koko iso lipas, jota hänen täytyi pidellä molemmin käsin --
laski sen pöydälle ja rupesi sitä penkomaan. Sieltä ilmestyi
hameenliivejä, nukke, kulkukauppiaalta ostettu italialainen niskakampa,
hopeinen lusikka ja kahveli (kummilahja), kaikenlaisia tilkkuja,
ompelutarpeita... hän innostui, ja Alois auttoi häntä kääntämään
lipasta, ja viimein sieltä kieri ulos muutamia sormuksia ja yhtä
koeteltiin ja se sopi tiukasti nuorukaisen ruskeaan sormeen. Ja sitten
-- melkein samassa -- Mizi tarttui hänen korvannippuunsa ja suuteli
häntä. Mutta se osuikin vaan nenään, sillä Alois käänsi päänsä pois.
Nyt ollaan kihloissa! ymmärrätkö? --
Alois ei ymmärtänyt vähääkään. Sen sijaan hän oli vähällä suuttua.
Tyttö istui hänen syliinsä, mutta hän nousi hölmistyneenä seisaalle ja
kysyi, mitä se merkitsi.
Tietysti sitä, että minä pidän sinusta! Enkö saa pitää? --
Mizi lausui nämä sanat, niinkuin lapsi voi ne sanoa, niin avoimesti
ja niin mairitellen. Alois rypisti kulmakarvojaan -- nolostuneena,
äkeissään, ihan ymmällä -- ja pyöritteli yhä sormusta sormessaan.
Sitten tyttö laski kyynärpäänsä pöytään ja pani kädet silmilleen; ja
nähdessään hänen itkevän Alois joutui aivan oudolle mielelle ja tahtoi
livistää ovesta ulos. Mutta ripeästi tyttö nosti päänsä -- ja nauroi:
Etkös ymmärrä, että minä tahdon leikkiä kanssasi? --
Ei näin suuresta ole leikkimään, vastasi nuorukainen hyvin vakavasti.
Ja äiti odottaa minua kotona! --
Vieläkö hän kovasti suree? kysyi tyttö.
Vielä -- luullakseni. Hän ei enää liiku missään. Hän sanoo, että joku
häntä pelottaa! --
Kukahan se lienee? --
Noo -- voisihan se olla vaikka...
Rauta-Bartl?
Kenties!
Hän lausui tämän "kenties" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!
Kuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. -- Johan sinä
olet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; _sitä_ en ikinä saa irti!
-- Mokomakin sormus... mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista,
mistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja
siihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa
kannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme.
Ja tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja
pahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta
kertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen
guldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle -- sillä minä
pidän sinusta!
Mutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista
puulipasta ja tyttöä.
Kyllä minulla aina on, millä huvittelen. Minulla on täällä kaikki
vieraat -- mutta sinun täytyy istua yksin kotona! Suuteleppa minua
kerran!
En minä semmoista! Pidä se sitten itse!
Siihen en minä suostu! -- Ja ennenkuin toinen kerkisi estää, hypähti
Mizi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli
häntä korvalle ja poskelle. Sitten hän nauroi, sysäsi lippaan hänen
kainaloonsa ja hänet itse ovesta ulos kuiskaten: nyt isä on herännyt --
tule pian taas meille!
Alois tuli kotiin lahjoineen, päässä joukko sekavia ajatuksia. Laatikon
hän pani vanhan kaapin päälle eteiseen. Matalassa huoneessa, jossa
räätälinpöytä vielä oli vanhalla paikallaan, istui äiti nurkassa
tuijottaen kummallisesti eteensä, niinkuin hänen tavakseen oli viime
aikoina tullut.
Missä sinä olet käynyt, Alois? tiedusti hän.
Nuorukainen ei tahtonut valehdella, vaan vastasi empimättä, lyhyesti:
Pappa Filaferin luona! --
Sinäkin! virkkoi äiti katkerasti.
Älä nyt, äiti. En minä sinne enää koskaan mene! Ja sitten hän istui
äitinsä viereen, ja äiti otti hänen kätensä omiinsa ja suuteli häntä
hellästi ja kiivaasti matalalle, leveälle otsalle, jolla kiharainen,
musta tukka riippui kuin tupsu nuorella, vahvalla, villillä varsalla,
joka ei vielä koskaan ole pitänyt suitsia suussansa, koskaan tullut
tuntemaan kesytyksen temppuja eikä myöskään oppinut panemaan ovelia
metkuja koulutuksen pakkoa vastaan.
Ei sinun tarvitse olla minusta huolissasi, äiti! sanoi Alois ja katsoi
häntä tummiin, raskasmielisiin silmiin. Minä en koskaan tuota sinulle
surua, niinkuin -- kuin...
Niin, isäsi! keskeytti äiti -- hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä
vastaan; ja piti minusta -- siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia
oli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi
ajatella hänestä mitään pahaa -- enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!
Ja hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen
rajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei
ollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään,
silitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli:
Äiti, äiti -- älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti
yhdessä. Minä rupean työhön, minä teen... kunhan nyt tyynnyt!
Ei minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.
Äiti, mikä nyt, on? -- Jotakin se on! Minä _tahdon_ sen tietää! --
Äidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä;
sitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se _mies._
Tiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina
ajoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen... ennenkuin
se tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan.
Lienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua -- hän
loukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi
villitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! --
Huoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden.
Hän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa
pääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän
mutisi: hänen pitää kuolla!
Kuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi
viereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää
olallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti -- ja kuuli silloin äidin
hartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon
äänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.
Saisiko hän sitä enää koskaan kuulla? -- pitikö luopua aikeestaan
-- mennä papin puheille -- kertoa hänelle surunsa -- tyytyä siihen
lohdutukseen, minkä pappi antaisi -- ja sitten palata kotiin ja olla
äidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?
Ei! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut
mahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.
Matkalle!
Ja hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki
Raibliin päin.
Pian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan.
Puunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon
mennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän
aikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken
kreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan
valvoivat metsänhakkuun järjestämistä -- ja salametsästäjien kiinni
ottamista.
Ylöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin
kotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä
tasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin
ainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi
kallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui
aamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän
oli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja
istuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle
tulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen
tietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei
huolinut -- ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen
neuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!
Yhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä,
alastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla
kevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä.
Punertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä -- ikäänkuin verisenä --
vieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät
päämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät
tarkastelevan tuota pikku kääpiötä -- ja varmaankin havaitsivat hänet
tähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki
miehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla,
lähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä
aluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.
Alois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi;
semmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni
luonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän
olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään
täältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain
näiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa
oli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän
huminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja,
kimaltelevaa tai sinertävää lunta -- mutta jos hänen olisi pitänyt
sanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka
osottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä -- niin ei
hän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän
istui pää kumarruksissa -- ja mietti.
Hän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään -- ja sitten surmattua
isäänsä -- ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että
isän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!
Sillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu
painui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen
altaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi
auringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia
ja puoteja -- Maria Luschari -- "pyhä vuori". Sopiko hänen oikeastaan
ajatella miestappoa tuo "pyhä" näky silmäinsä edessä?
Hän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä
tietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi
kiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan... tai kääntyä
päinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan
laaksossa... ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin
häntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi
turvaa -- sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita
majoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan
odottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin
murteella ja sitten -- pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan
rintaan.
Sillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.
Hän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori,
kovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi,
vaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin -- ajatella
Filafer papan ravintolaa -- Miziä -- eilistä päivää. Eikö siitä
tosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut?
-- Eilenkö se tapahtui? -- Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä
suudella -- eikä enää koskaan sinne menisi... ja kuitenkin oli niin
ihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta,
ettei enää koskaan saisi Miziä nähdä -- ei hänen hymyään hänen,
ihmeellisiä silmiään -- eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!
Hän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher
ehättäisikin hänen Aloisin edelle...! Kuka silloin suutelisi hänen
kylmiä poskiaan? -- kuka? -- Kyllä äiti!
Silloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen
polvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi,
oliko sankissa ruutia -- ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten
herättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut
ottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.
Hän hymyili; olihan pyssy ladattu. _Yksi_ laukaus riittäisi -- hän oli
kädestään ja silmästään varma -- ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.
Äkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa -- utelias pääkkönen, jossa
oli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea... Josef ja Maria!
vuorivuohi!
Hän unhotti kaikki -- vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän
painui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan,
ojentaen toista kättään -- toisessa oli pyssy -- muutamia kuivuneita,
lumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti -- kääntyi sitten runkojen ja
matalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin,
missä vuorivuohen pää taas oli kadonnut -- nousi hitaasti seisaalle
suuren lohkareen takana -- kurkotti kaulaansa ja tähysteli -- kunnes
taas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä,
etujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan
päässä.
Pyssy poskelle -- leimaus -- laukaus! -- vyöryvä kaiku -- otus
lyyhistyneenä kuin salaman iskusta -- ja Alois kuin salama sen kimppuun.
Eläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota
kestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.
Hän kyykistyi -- ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.
Kiinni! --
Se oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan
raskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se
suunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä
hänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia
sieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.
Vouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt
-- mars täältä -- kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän
tämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta
saat itse kantaa -- juuri noin selässäsi -- kun kerran olet kauniisti
sille antanut, niin että riittää! Mars! --
Alois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta
hän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.
Sitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi -- kun mukanani
on lyijyä ja ruutia -- täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi
vahinkoa, jos minun tulee pakko se myös _sytyttää!_ Sinä olet
koiviltasi minua ketterämpi -- voisit saada päähäsi paiskata otuksen
maahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin
lähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa,
kun luotini sopii -- sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt
vaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!
Pinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle
olalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä
-- ikäänkuin kehotukseksi -- sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa
vuorivuohta.
Aloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston
kyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta
purren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen
mielensä ollut matkalla ylöspäin!
Silloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus -- pelastuksen.
Pinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!
Lempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa --
kopissa rautaristikon takana!
Tällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia,
havuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja
hän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti
ja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon,
liukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus
tarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin -- riuhtasi vimmatusti --
hihna katkesi -- kuului pamaus -- hurja parkaisu ja pitkä voihkina,
joka päättyi kiroukseen -- ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen
viimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.
Alois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.
Vai tuolla tapaa! Sittenkin oli tapahtunut, mitä hän oli ajatellut --
vaikka toisella tapaa, kuin hän oli suunnitellut! Hän saapui juosten
puunhakkaajien majaan. He olivat siellä vielä. Tahdotteko pelastaa
minut? huusi hän puolivillinä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
Voitko vannoa Maria Luscharin jumalanäidin kautta, että kaikki on
totta, mitä sinä nyt kerroit laukauksesta, Alois? kysyi muuan.
Minä vannon! vastasi Alois ja ojensi kättään sinnepäin, missä tämä
vuori on.
Hyvä! Tässä on Rauta-Bartlin pyssy. Hän oli paha mies -- kaikkia
kohtaan -- ja meitä kohtaan myös. Siitä saakka, kun hän ampui isäsi,
hän on tavallisesti jättänyt tänne pyssynsä tuntureille mennessään --
kenties sen vuoksi, ettei joutuisi kiusaukseen, se ilkiö. Nyt otamme
hänen pyssynsä, laukaisemme sen ja lennätämme sen hänen luokseen
sinne, missä hän makaa. Sitten saa kuka hyvänsä tulla ja tavata hänet
ja ajatella mitä haluaa hänen kuolintavastaan. Mutta sinun on parasta
joksikin aikaa kadota tältä seudulta. Hyvästi nyt, Alois!
Käykää joskus katsomassa äitiä! pyysi heiltä Alois. Ja sitten hän lähti
sieltä pyssy mukanaan.
* * * * *
Tuli kesä, tuli talvi; Tarvis oli kuin lumen alle haudattu. Ja taas
saatiin kevät ja kesä ja tänne autioiden harjanteiden väliseen
laaksoseutuun levisi ennen tuntematon hämminki.
Sanottiin, että Itävalta tahtoi ruveta kolmannen kerran tappelemaan
pelätyn sotapäällikön kanssa. Eikä häntä nyt enää nimitetty kenraaliksi
tai ensimäiseksi konsuliksi. Hän oli omavaltaisesti huudattanut itsensä
Pariisissa ranskalaisten keisariksi; paavi oli -- ajatelkaas sitäkin!
-- voidellut hänet pyhällä öljyllä; hän itse oli pannut omaan ja
porvarillisen puolisonsa päähän keisarikruunun; ja nyt hän oli lähtenyt
Milanoon, jossa -- samoin omin käsin -- oli pannut päähänsä Lombardian
rautakruunun Italian kuninkaana! Mutta tämähän oli isku vasten
Itävallan naamaa -- ja loukkaus piti kostettaman. --
Tästä ja monesta muusta asiasta politikoittiin Filafer papan luona.
Sillä kun isänmaa on vaarassa ja maanisä kutsuu lippujen ääreen,
silloin höltyy kielen jänne. Pitkin seutua nähtiin sotaväkeä;
esikuntaupseerit tutkivat kanavalaaksoa -- jossa Tarvis sijaitsi --
ja pientä Malborghetin vuorilinnotusta, joka viholliselta sulkee tien
Udinesta ylöspäin Friaulin kalliosolien lävitse. Myöskin Predilin sola
-- jota myöten tullaan Triestistä päin -- joutui asianymmärtävien
silmien tarkastettavaksi. Piti kyhätä hirsilinnotus; piti värvätä
sotamiehiä vuoristolaisten parhaista ampujista; muonaa oli koottava
varastoon -- kaikki oli toimitettava, ja kuten tavallista tässä yhtä
ylevämielisessä kuin huolettomassa maassa: kaikki oli tehtävä samassa
tuokiossa -- ja pappa Filaferillä oli kova kiire aluksi hankkia olutta
ja viiniä janoisiin kurkkuihin.
Alas kylää kohti asteli hiljakseen nuori, pitkä, harteva mies vaatteet
pölyssä, lyhyt rihlapyssy keltaisessa hihnassa olalla. Hänen tummat
silmänsä katselivat joka taholle, ikäänkuin hän jotakin etsisi ja
samalla tahtoisi jotakin karttaa; iltapuolen laimenneessa valossa,
jonka varjot levisivät pitkälle, hän pysähtyi Seppel vainajan pikku
majan eteen. Ovi oli teljetty kiinni, uuninpiippu ei savunnut, vaikka
naapurista tuli savua; ja hän astui naapurin ovelle, ja siellä seisoi
vanha eukko kolkkimassa maissintähkiä niinsanotuiksi turkinjauhoiksi.
Jumalan rauha! tervehti mies.
Jesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.
Alois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi
vastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän -- hän on kuollut -- kuulin
sen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? --
Eukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä
mistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja
värvääjäkersantti -- että kamreeri oli kuollut halvaukseen -- j.n.e.
Vaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?
Minä olen ollut monessa paikassa -- pitkin koko Krainia --
metsätaloissa ja sahoissa -- ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa.
Sillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen?
-- Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja
kauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme
hänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! --
Alois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän
jyrkästi.
Sitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla
äidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi
silmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän,
tarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä,
kun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli
liikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien
näkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.
Kaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka
Mizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä
pois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on
ruumiskirstun näköinen -- lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo
pienenä!...
Kaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli
säilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle
hyllylle kaappiin -- tyhjään kaappiin -- ja lukitsi oven.
Kuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja
ja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse.
Hän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään
iltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän
joutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa.
Käyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin
vieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen
vanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli
rukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli
äidiltään oppinut.
Hän rukoili, niinkuin hyvä katolilainen voi rukoilla -- ja oikeastaan
siis hyvin hartaasti.
Kun hän jälleen tuli hautuumaalta pois -- niin, minne nyt sopi mennä?
Papinko luo, jonka akkunoista loisti valoa? Mutta mitä apua hänelle
papistakaan olisi -- nyt kun hän oli rukoillut haudalla ja sanonut
jäähyväiset kaikelle, mikä hänelle oli maan päällä rakasta?
Maailma oli hänestä käynyt niin yhdentekeväksi; ja taivaaseen hänellä
sentään oli koko matka -- tuntui hänestä.
Hän kuljeskeli umpimähkään pitkin kylää. Kenties häntä ei kuitenkaan
oltu ihan unhotettu; ehkä häntä odotti tilinteko viime kerrasta...
Siinä tapauksessa hän vastaisi puolestansa, hänen oli pakko olla siihen
valmiina -- ja nyt olikin jo aika, sillä hän tahtoi päästä eroon niistä
kalvavista ajatuksista, jotka olivat häntä poissa ollessa rasittaneet.
Kaikki vanhat ravintolat olivat avoinna. Kaikkialla hän tapasi ihmisiä
ja joutui puheisiin monen kanssa. Mutta hän sai myöskin huomata
todeksi, ettei tarvitse olla kotoaan kovinkaan kauaa poissa joutuakseen
unhotuksiin muiden asiain vuoksi. Joka paikassa häntä kohtasi
politiikka ja sota -- puolesta ja vastaan. Mitä semmoinen juttelu
häneen koski? Hänestä tuntui,kuin maailma pyörisi vaan Pinacherin ja
hänen ympärillään, mutta kukaan ei välittänyt voudista rahtuakaan; --
jo aikoja oli hänen sijaansa tullut toinen Rauta-Bartl. -- Eikä hänelle
itselleen, Aloisille, sanottu muuta kuin lasia tarjoten iloisesti:
Missä hiidessä sinä olet niin kauan maleksinut? --
Lopulta hän osui Filafer papan ravintolaan.
Siellä oli useita vanhoja vieraita, ja uusiakin oli tullut
monta. Tupakansavun lävitse näkyi talikynttiläin punertavassa
loisteessa sotilaspukuja; ja kuului montakin vahvaa kärntiläistä ja
ylä-itävaltalaista kirousta, ja viiksiä kierreltiin ja kuivailtiin ja
sitten suu taas peittyi niiden alle, samalla kun olut ja viini virtasi
alas kurkuista. Kaikki puhuivat kilpaa, nauroivat, lauloivat... eipä
täällä kukaan tiedustellut Seppel räätälin poikaa. Muuan toinen hauska
Seppel -- tosin ei räätäli -- johti puhetta tarvisilaisten puolesta;
harmahtava värvääjäkersantti jyskytti pöytää alati tyhjentyneellä
ruukullaan -- ja Mizi -- niin, Mizi -- hän pujottelihe ketterästi
edestakaisin lukuisten ojennettujen käsivarsien suopeista syleilyistä
-- ja aina hän osasi viedä tyhjät ruukut ja karahvit pois huoneesta
ja tuoda ne täysinäisinä takaisin, samalla kun hänellä oli hymähdys
ja sukkela vastaus varalla kaikille, jättämättä ketään osapuoleksi --
kuten hyvä ravintolatapa vaatii, mutta sittenkin siellä näytti eräs
nuorehko upseeri erikoisesti hääräävän ollakseen hänelle otollinen; ja
tässä hänellä olivat apuna tahi vuoroin esteenä eräät naureskelevat
kadetit, jotka ehtimiseen tunnustelivat nenänsä alta, miten pitkälle
heidän versovat viiksensä olivat kasvussaan päässeet viimeisinä viitenä
minuuttina.
Muista jonkun matkan päässä istui nuori, pulska korpraali ja seurasi
tummilla, elävillä, omituisen kovilla silmillään kauniin immen jokaista
liikettä, vaan ei kertaakaan häntä puhutellut -- ehkä sen vuoksi, että
hänen esimiehensä oli läsnä. Sen sijaan hän välistä puheli Filafer
papan kanssa; ja tämä kunnon ukko, joka oli tavattomasti paisunut ja
näytti kärsivän luuvaloa, oli saanut entistä leveämmän nojatuolin ja
jättänyt kaikki hommat tyttären haltuun.
Sen hän saattoikin huoleti tehdä. Sievästä Mizistä oli tullut
täydellinen kaunotar -- sellainen, kuin Tarvisissa saattoi olla,
vieläpä kauniimpikin, kuin tässä laaksossa luulisi tapaavansa -- mutta
hänessä oli myöskin kehittynyt varma ryhti liikkeissä ja säädyllinen
käytös, jokin paremmuus kaiken hymynsä ja juttelunsa ja leikinlaskunsa
ohella, jokin arvokkaisuus hoitaessaan tätä vaaranalaista tointansa
-- ja kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä niin paljon lapsekasta,
sekä "ihmettelevissä" silmissä että hymyssä ja naurussa -- ja hänen
täyteläisemmät piirteensä, jotka vetivät puoleensa kaikki nämä
ihailevat katseet ja virittivät kaiken tämän ilmeisesti hedelmättömän
kilpataistelun -- ne vaan saattoivat paremmin näkemään nuorta tuoreutta
tässä vaarallisessa olennossa, joka on leikkisä kissa ja täysin
varttunut, tietävä ja itsetietoinen nainen yhtenä henkilönä.
Alois oli ennen sinne tuloaan itsekseen päättänyt lähteä sieltä heti
pois. Hän jäi sinne istumaan koko illaksi ihan sulkemiseen saakka; ja
tämä tapahtui hyvin myöhään.