Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 6

Reilläkö? Oliko siis yöllä satanut lunta meidän kilistellessämme?
Ei ollut lunta satanut -- mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin
vetäjänä vuoristolainen voimamies... alas vihreitä sametinpehmeitä
törmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein --
monesti hihkaistiin -- monesti kimmahdettiin... välistä ihan varmoina,
että paiskaudutaan hornan kitaan... mutta voimamies hymyili, huohotti,
kuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan "vaaratonta"!
No niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin -- vaikkei ole
merkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että
toisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.
Päästiin alas -- huimaavaa vauhtia -- pyhältä vuorelta. Ilmanveto
vilvotti -- päihtymys oli mennyt -- yö unhotettu -- kaikki oli loitolla
kuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi,
seitsemän tuntia -- alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.
Hemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!...
Ja me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo
isäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona... ja minä ajattelin
kaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin --
vai eikö hän enää koskaan palaa?


SE LUOTI OSUI.
Tarina.

"Tarvis on muuan vähäinen vuoristokaupunki Itävallan Alpeilla, lähellä
nykyistä Italian rajaa ja sen harjanteen kyljessä, joka jakaa virtojen
vedet Adrianmereen ja Mustaanmereen päin."
Tuohon tapaan saa lukea jostakin matkakirjasta. Minä luen omalla
tavallani lisäksi tarinan.
Kiipeillessä pitkin täkäläisiä vuoria -- ja siihen tekee mieli
yhtä mittaa, kun laakso on kaita ja vuoristo tarjoo metsästystä
metsämiehelle ja ihastuttavia näköaloja matkailijalle -- voi joutua
juuri sille kohtaa, missä saattaa niin sanoakseni osottaa sormellaan
maaperää ja sanoa itselleen: Tämä pikku lähde antaa lisänsä siniseen
Adrianmereen, ja tuo pikku lähde antaa lisänsä tummanvihreään
Mustaanmereen. Ja sill'aikaa kun molemmat pienet purot, alussa hyvin
vaatimattomina, lorisevat kumpikin uraansa, lähtevät ajatukset niiden
mukana liikkeelle ja kantavat yli laajain maa-alojen ja useiden
miespolvien historian. Samoin käy, vaikkei löydäkään lähteitä, kun vain
liikkuu väestön joukossa tarkaten raja-asukkaiden piirteitä ja puhetta.
Etelä-saksalainen, italialainen ja sloveenilainen veri kuvastuu eri
tavoin katseissa, kasvojen ilmeissä, kielessä; taikka se on aikojen
vieriessä yhtynyt toiseen ja luonut henkilöitä, miehiä ja naisia,
joissa nämä eri ominaisuudet ovat yhdessä periytyneet. Nämä ihmiset
ovat useimmiten vilkkaita, puheliaita luonteita, joissa on ainaisen
suruttomuuden leima. Historian tapaukset ovat niin paljon kolhineet
heidän esi-isiänsä, että he itse näyttävät heittäytyneen lepoon sen
filosofian nojalla, jonka mukaan kullakin päivällä on omat murheensa
ja keisari pitäköön Wienissä lopusta huolta: Ollaanhan me kaikki hyviä
katolilaisia; kuuntelemme tuolla Tarvisissa kirkkoherran messua; jonkun
kerran nitistämme vuoristossa pienen vuorivuohen; sitten sepitämme
siitä laulun ja laulamme sitä ravintolassa; ja karkeamman työn jätämme
naisten haltuun. Jos tänne sattuu tulemaan joku muukalainen ja
palkkaamaan meidät oppaakseen ja tamineittensa kantajaksi, niin saamme
päiväpalkan ja hänen pullostaan hyvän kulauksen. Siitä hyvästä hän
saa meiltä jonkun pikku jutun, kun päivän rämpimisestä väsyneinä ja
kuumissamme olemme pysähtyneet lähteelle -- saman tekevä, minne siitä
vesi virtaa!
Näin pulppusi tämäkin kertomus, eräällä vuorentörmällä, missä
oppaan ja matkailijan ympärillä oli lumipeitteisiä alppihuippuja
majesteetillisessa kehässä. Siintävien huippujen takaa, joiden
rotkoissa ja harjuja pitkin on liituvalkeata lunta, leijaili Italiasta
päin kellertäviä kevätpilviä. Niissä oli lämpöä, melkein liiaksikin,
ja aurinko paahtoi niiden lävitse. Muuten oli ilma täällä ylhäällä
viileä ja seutu itse kylmän ja ankaran kaunista, autiota ja villiä:
-- Predilin kaita kalliosola. Katsoimme kukkulalta toiselle puolelle
Raiblin järveen, syvän syvälle, pieneen, tummansiniseen piiriin, joka
vetää silmäyksen puoleensa omalla katseellaan -- Vetehisen kostealla
silmällä. Toisella puolellamme oli kalliosola ja tie, joka luikertelee
ja kapuilee pitkin vuoren kylkeä ja syöksee ripeästi tasangolle
Triestiä kohti -- ei vähääkään näe, minne tie häipyy: sen luulisi
vievän manalaan. Ja hajasäärin tien poikki seisoo Predilin pikkunen
vuorilinnotus, -- jo itsessäänkin vähäinen, mutta maisemassa sitä vielä
lisäksi puristaa ja painaa Mannhart-vuoren jättiläisröykkiö, jonka
huippua pilvet alati kiertelevät kuin suuret linnut tuomiokirkon kupua.
Vasten linnanmuuria, ahtaassa solassa, uhkaavien ampumakolojen
ympäröimänä nojaa muuan muistopatsas: kivisen pyramiidin kylki,
jonka jalustalla kuolemaisillaan makaa nuolen lävistämä pronssinen
jalopeura. Sen mahtipontisessa otsakirjotuksessa on ensin luettavana
keisari Ferdinandin nimi, ja edemmä katsellessa saadaan tietää, että
tämä valtias on pystyttänyt patsaan muistoksi pienen linnotuksen
puolustajista, jotka urhean päällikkönsä johtamina täällä saivat
sankarikuoleman vuonna 1809 torjuessaan ranskalaisten ryntäystä.
Tämä kalliosola onkin tavallansa Thermopyle. Ja kertomuksemme päättyy
tänne -- samoin kuin se saa alkunsa alhaalla Tarvisissa, täältä
runsaasti puolentoista penikulman päässä.
Tarvisissa eleskeli näet viime ja sen edellisen vuosisadan
rajavaiheilla muuan mies nimeltä Seppel, jota sanottiin iloiseksi
Seppeliksi. Ammatiltaan hän oli räätäli, taipumukseltaan vuorivuohten
metsästäjä. Hänellä oli majansa solatien varrella kylän ulkopuolella,
ja vuorenrinteen törmältä, missä hän asui ja minne hänen kylttinsä ei
montakaan teettäjää houkuttanut, hän saattoi yhä tähystää alas kylään
päin -- milloin siellä pidettiin jotakin huvia -- ja sisäänpäin läpi
vuorilaakson, joka vie Raibliin ja Prediliin; tänne tuskin lienee
silloin ollut kuljettavaa tietä mutta Schlitza-joki hyppeli sieltä
pitkin laakson pohjaa, ja vuorivuohia tuli pitkin vuorenkupeita hyppien
poluttomilta kukkuloilta. Niinpä sai saumarauta jähtyä uunilla, mutta
rihlapyssy lämpeni useinkin hänen käsissään, kun hän päivittäin tai
kuutamoisina öinä samoili suuressa metsässä ja kepeänä kuin vuorivuohi
nousi niille huipuille, missä nyt Itävallan Alppiklubi on turvamajojen
ja turvaportaiden avulla koettanut vaarallisimmilla kohdilla suojella
kaikkien kelpo matkailijain henkeä ja jäseniä.
Näiltä retkiltä palattuaan hän osasi hyvinkin varoa kehumasta
metsästysonneaan; sillä kreivillisen isännän pyssymiehet vaanivat
puolestaan tarkasti pienintäkin räätäliä; ja silloiset metsästyslait
olivat ankaria. Siinä oli hengen kauppa, kun harjotti salametsästystä.
Mutta ravintolaan hänen sittenkin piti päästä; se oli hänelle
käynyt tarpeeksi, kuten se oli ja vieläkin aina on kaikkien aito
tarvisilaisten tarpeena. Ja kun hän siellä oli salaperäisesti
vastaillut niihin salavihkaisiin kysymyksiin, joita vakinaiset vieraat
hänelle tekivät hänen retkensä suunnasta ja tarkotuksesta, ja kun
hän oli saanut hyvän kulauksen viiniä ruskean, kuluneen nuttunsa
sisäpuolelle, ja kun hän tunsi kaipaavansa kertomuksia urotöistä
ja muistettavista tapahtumista, jollainen kaipuu ravintoloissa
useinkin herää -- niin täytyi ottaa esille Lombardian sota. Kelpo
itävaltalaisena hän oli ollut mukana sekä Baulieun että Wurmserin
komennossa sotimassa "sitä saatanan" Napoleon Bonapartea -- kenraalia
ja ensimäistä konsulia vastaan. Ja hänet oli lähetetty kotiin
Marengosta juuri se painetinpistos vasemmassa hartiassa, joka oli
iloisen räätälin vapauttanut sotaretken seuraavista rasituksista
ja jonka vuoksi hän nyt esiintyi pikku sankarina Filafer papan
ravintolassa "Glück auf!" Että kolmivuotinen sodassa olo vielä
lisäksi oli kehittänyt hänen synnynnäistä taipumustaan retkeilyyn
ja vuorivuohten ajoon, siihen viitattakoon tässä vain sivumennen,
samalla kun täydellisyyden vuoksi on lisättävä, että painetinpistos ja
jäykistynyt vasen olka lienevät olleet syynä, miksi hän ei jaksanut
kauaa yhteen mittaan istua räätälinpöydällä -- kun taas toiselta
puolen ei ole mainittu, että osittainen liikuntokyvyn puute olisi
häntä estänyt heittämästä lyhyttä rihlapyssyä oikealle olalle ja
saamasta kunnollista tähtäystä -- sekä juoksevaan otukseen vuoristossa
että kiintonaiseen levyyn Tarvisin ikivanhassa ja kunniakkaassa
ampumaseurassa.
Pappa Filaferin ravintolaan, jonka paksujen seinien ja kaarevan oven
sanottiin olevan peruisin roomalaisten ajoilta, tähän pikkuseen,
rattoisaan ravintolaan, jossa oli iso, matala, savuttunut vierashuone,
mahtava, muurattu uuni, pienet, syvät akkunakomerot rautalangoilla
varustettuina tielle päin, seinällä Josefin ja Marian kuvat ja niiden
välissä savesta poltettu pikkunen vihkivesimalja ynnä hyvän Franz
keisarin varjokuva, jossa hän istuu ratsun selässä, alla Pyhän Tapanin
kirkko Wienissä -- lyhyesti sanoen, Filafer papan vanhaan, hyväksi
tunnettuun ravintolaan kokoontuivat silloin kaikki, joiden voi luulla
-- asianomaisissa rajoissa laatuun ja aineisiin nähden -- tahtovan
politikoida piippu suussa ja olut- ja viiniruukku edessä.
Jokseenkin niukasti tunkeutuivat niinä aikoina maailman tapaukset
tänne etäiseen kolkkaan, Etelä-Kärntin vuoristoon; ja samoin kuin
Tarvis vielä nytkin ottaa useimmat maailman tapahtumat vastaan
kutakuinkin tyynesti, herttaisen vanhoilliseen tapaansa, niin ei ole
epäilemistäkään, että silloinkin osattiin panna maltti kaikkia hyökyjä
vastaan ja keksiä myötä- tai vastoinkäymisestä jokin omituinen hauska
puoli, mikä voi toisinaan olla hyvinkin suositeltava tapa -- ainakin
niin kauan, kunnes tosi terve sankarius pääsee purkautumaan.
Oli miten oli: aika oli vakava ja sen tapaukset olivat suuria, hyvin
suuria. Vallankumous oli nostanut myrskyn, joka oli reväissyt monta
käsitettä juurinensa ja temmannut laajalta mukaansa sekä huonoa
että hyvää. Tarvisin kirkkoherra -- joka myöskin kävi Filafer papan
luona -- oli hyvin viisaasti osannut mahtavuudellaan ja näyttämällä
pitäjäläisilleen hyvää esimerkkiä manata pois näitä muukalaisia henkiä,
joita silloin tällöin saattoi yksityisinä tuulenpuuskina kiitää pitkin
habsburgilaisia alusmaita. Mutta Napoleon Bonaparten nimen ympärille
oli kehkeytynyt kauhun ja ehdottoman ihailun salaperäinen loiste;
ja se seikka, että tämä merkillinen mies -- Jumalan ja paholaisen
sekamuoto -- oli lyhyttä väliaikaa pitäen jo kaksi kertaa opettanut
itävaltalaisille, kuinka selkään annetaan ja saadaan ihan uudella
tavalla, se oli tarttunut mieliin ja niissä herättänyt levottomuutta,
taikauskoista pelkoa ja semmoisen ehdottoman ihailun tapaista, jota
ihmiset eivät voi olla tuntematta itse piruakin kohtaan -- niin kauan
kuin sitä onni suosii.
Filaferin vieraidenkin kesken olivat kuten tavallista mielipiteet
jakautuneet kahtia. Jotkut arvelivat -- ja niiden joukossa paksu
Filafer pappa itsekin, joka vain niukasti joi omaa viiniään, mutta
sen sijaan piti sitä paremmin huolta vieraiden kestityksestä -- että
olisi ihan hullua ruveta kolmatta kertaa tappelemaan korsikalaisen
pirun kanssa. Sillä hyvä Franz keisari Wienissä oli kyllä monista
erilaatuisista lapsistaan huolehtiva isä, ja tosin hänellä oli vanhan,
kovan koulun käyneitä, urhoollisia kenraaleja, mutta sota on kerta
kaikkiaan noppapelin kaltainen, ja jollakulla voi olla "kirottu"
onni -- vaikka onkin keisari ja hänen apostolinen majesteettinsa
omassa persoonassaan. Toiset -- niinpä hilpeä räätälikin --
väittivät, että "kolmas kerta se toden tekee", ja että sotaonni juuri
vaihtelevaisuutensa vuoksi voi kerran vihollisestakin luopua. Hän
itse, iloinen Seppel, aikoi -- ja sitä sanoessaan hän kolautti lyhyen
piippunsa koppaa kovasti pöytää vasten -- kankean hartiansa kiusallakin
heti saapua paikalle rihlapyssy mukana, kun miehet kutsuttaisiin
puolustamaan näitä vuorensolia vihollisen rynnäkköä vastaan. Luulisihan
vuoristolaisten voivan pitää puoliansa juuri sellaisella alueella,
missä kaikki ovat lapsesta asti pyssymiehiä tuntien tiet ja polut,
-- ja mitä ranskalaisiin tuli, niin saattoivathan ne olla kylläkin
miestä tasangolla, ja kun niillä oli riivattu tykistönsä... vaan
annappas heidän tulla _tänne!_ Josef ja Maria! Heidät ammuttaisiin
riekaleiksi, sekä kanavalaaksossa että Racolanan laaksossa! Ja jos ne
esim. yrittäisivät vallata Predilin kautta kulkevan tien, päästäkseen
Tarvisin selkään, niin hän, Seppel, antaisi heille parinkymmenen
toverin avulla sellaiset tervetuliaiset kiitokseksi Marengosta, että
kokonaisen miespolven ajan voisi Tarvisin ja Raiblin miehille riittää
pelkkiä ranskalaisia asetakkeja ja sääryksiä!... Kippis! ryypätäänpäs
sen onneksi! --
Ja niin sitä ryypättiin; ja tupakan savu tuprusi, aivan kuin ruudin
savu taistelukentällä, katonrajassa ja pitkin seiniä,kätkien Josefin ja
Marian ja itse Franz keisarinkin hyvin näkymättömäksi. Mutta iloinen
räätäli seisoi häyryssä, komentaen ja huitoen, isäntä toi uutta tavaraa
kellarista -- ja kaiken tämän aikana hääräsi isännän nuori tytär,
kaunis Mizi, vierasten keskellä, joista monet, ja niiden joukossa
Seppel, vanhan tuttavuuden vuoksi taputtivat häntä leuan alle taikka
huviksensa nykäisivät hänen pitkiä kellertäviä palmikoitaan -- ne kun
hyppelivät hänen hartioillaan kuin kaksi piiskaa, joilla tyttönen olisi
mukavasti voinut ajaa koko tuota kirjavaa seuraa, nuoria, vanhoja ja
keski-ikäisiä miehiä.
Tyttö oli, kuten sanottu, nimeltään Mizi ja tuskin vielä aikaihminen,
mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Jo pikkulapsena hänelle oli
annettu -- maallisissa ravintolaristiäisissä -- lisänimi "kaunis";
eikä hän tätä nimitystä lainkaan vierastanut. Äiti oli häneltä kuollut
jo monta vuotta takaperin, ja ravintolan vieraat olivat tavallaan
kasvattaneet hänet -- samoin kuin isäkään ei ollut jättänyt antamatta
vihjauksia, kuinka täytetään olutruukku tai karahvi, kuinka tuodaan
hiiliä piippuihin, kuinka niistetään talikynttilöitä, muistutetaan
vieraita maksamaan ja muutenkin toimitetaan niitä talon ulkopuuhia,
joita ei juuri voi jättää vanhan, kuuron keittäjättären huostaan. Mizi
oli sittenkin oppinut lukemaan -- arvatenkin oppinut itsekseen, hän
kun oli pirteä luonteeltaan; hän kävi ahkerasti kirkossa kuuntelemassa
messua, kuten hänen leikkitoverinsakin samasta kylästä. Tansseissa hän
oli jo myöskin ruvennut käymään ja oppinut itsekseen senkin taidon.
Hänellä oli, kuten jo sanottiin, pitkät, kellertävät letit, jollaiset
ovat tällä seudulla harvinaisia; lisäksi tuli kaksi siromuotoista
käsivartta, jotka juuri nykyään alkoivat pyöristyä, huikaisevan valkea
kaula, pikkunen suu, ohuet, hienot, kirsikanpunaiset huulet, kuoppanen
leuassa -- perintöä isältä -- ja semmoiset tummat silmät... semmoiset
silmät, joita voisi sanoa "ihmetteleviksi" tai uteleviksi -- vaikkeivät
ne muuten ihmetelleet mitään koko maailmassa eivätkä näyttäneet muuta
utelevan kuin: kuka on paras tanssija kirkkojuhlissa? ja kukahan
minulle lahjottaa uuden lettinauhan?
Tämmöinen oli Filafer papan Mizi, kun kertomuksemme alkaa.
Mutta mökissä vuorenkupeella kylän ulkopuolella istui räätälin vaimo
melkein aina yksinään kotona; ja hänen luonaan oli Alois poika.
Tämä oli kotona hänen luonaan aina, kun isä oli mennyt retkilleen
taikka ravintolaan. Mutta kun iloinen Seppel oli ahkeralla päällä ja
työssään kiinni, katosi poika tietämättömiin -- mukanaan isän pyssy.
Nämä kaksi, isä ja poika, eivät oikein sopineet yhteen; he olivat
eriluontoisia. Nuorukainen -- joka tähän aikaan oli seitsemän-,
kahdeksantoista vuotias -- tuli äitiinsä. Tämä oli kotoisin Racolanan
laaksosta, villien vuorten välisestä, pitkästä, kapeasta notkosta,
joka alkaa Raiblin järvestä Predilin solan juurelta ja ulottuu ihan
Chiusaforteen saakka, Italian nykyisen rajan taakse.
Täällä on, niinkuin itse Predilin korkeudessa, autiota ja koleata,
suurimman osan vuotta. Ja kahtena kesäkuukautena aurinko paahtaa siellä
särmäisten alppihuippujen ylitse, kärventäen ruohon ja kuivaten vedet,
niin että niukan väestön täytyy ajaa vuohet ja lehmät tuntureille,
missä ilma on kevyttä, täynnä yrttien voimakasta, höystävää henkeä
ja missä lumihuippu pilkistää toisensa takaa joka taholta avaraa
äärettömyyttä, joka suo laakson puristamalle mielelle haihtuvan
aavistuksen elämän kauneudesta ja rikkaudesta. Väestön suussa kaikuu
soinnukkaana milloin Sloveenian, milloin Italian kieli; mutta laulut,
joita tytöt laulavat tuntureilla lyhyenä kesäkautena, sointuvat
yksitoikkoisilta ja surumielisiltä verrattuina etelä-kärntiläisen
hilpeään hihkunaan ja vallattomiin lemmenrunoihin. Hyvinkin voi nähdä
ja kuulla, ettei väestö oikein tiedä, minne maailman kolkkaan se
kuuluu, missä sen oikea isänmaa on -- ja että se siksi mieluummin itkee
kuin nauraa.
Täällä ylhäällä, eräällä tuommoisella tunturilla, pienessä tuoreista
honganrungoista kyhätyssä majassa, oli Seppel räätäli metsästysretkellä
nuoruutensa päivinä tavannut sen tummasilmäisen, harvapuheisen immen,
jonka muutamia vuosia myöhemmin toi Tarvisiin räätälinvaimoksi; tämä
oli samoihin aikoihin joutunut äidiksi, saaden samoin tummasilmäisen
ja harvapuheisen pojan, joka kastettiin kirkossa Alois nimiseksi.
Jotkut olivat tietävinään -- mutta ihmisillähän on niin kova hoppu,
kun asia koskee lähimmäistä -- että pikku poika näki päivän valon
jo ylhäällä tunturilla siinä pienessä majassa, missä vallattomat
vuohenkilit hyppelivät katolla ja lumihuiput pilkistivät mehevän
vihreän pikku ylängön ylitse. Mutta ainakin on varmaa, että räätäli
kauan kulki kosiskelemassa, sekä Racolanan laaksossa talvella
että tuntureilla kesällä. Ja samoin on tiettyä, että hänellä oli
kilpailija, joka häneltä riiteli immen suostumusta ja sydäntä. Se oli
kreivillisen tilanomistajan pyssymies Tarvisista,Bartelme Pinacher,
jota sanottiin myös Rauta-Bartl'iksi, iso, komea mies, teräväkatseinen
ja tukevakourainen. Salavihkaa kerrottiin, että jo silloin oli
ylhäällä tunturilla sattunut yhteentörmäys molempien kilpakosijain,
ammattimiehen ja "vapaan" ampujan kesken. Iloinen räätäli ei suinkaan
ollut räätäli tämän sanan halvemmassa merkityksessä. Kenties hän
silloisella ryhdillään ja menettelyllään on lopullisesti voittanut
tytön sydämen -- sillä naisethan osaavat pitää arvossa sankareita,
vaikka näiden siviilitoimena olisikin somistaa hyviä ihmisiä
kirkollisiin juhliin ja pyhäpäiviksi -- kenties tämä sukkela, aina
tyytyväinen ja iloinen mestarisälli juuri on tuntenut sen taidon,
jonka rinnalla jää varjoon sekä herrasvormu että toive päästä
metsänkaitsijaksi ja saada oma hirvensarvilla koristettu talo: osata
näet kauniisti haastella ja viekkaasti pujahtaa naissydämeen, joka
itsekin kaipaa iloa, liikutusta ja ihania kuvia... sanalla sanoen,
kosinta päättyi siihen, että vaitelias tyttö, jolla oli surumielisen
tummat silmät ja laulut, muutti mestari Seppelin majaan Tarvisin
laidalle. Ja siellä hän nyt oli elänyt seitsemän-, kahdeksantoista
vuotta Alois poikansa kanssa -- ja arvatenkin odotellut, että räätäli
muuttaisi tapojaan.
Paha tai kova -- mitä näet pahoinpitelyyn ja muuhun semmoiseen
tulee -- Seppel ei ollut hänelle koskaan ollut; ja hänellä oli ehkä
vielä vähemmän valittamista kuin monella muulla rahvaan naisparalla
hillittömien eteläkärntiläistensä kanssa. Kevytmielinen ja huoleton
Seppel oli; eikä hän sitä voinut muuttaa; sitä varten hänen olisi
pitänyt uudestaan syntyä tai henkisessä merkityksessä pikikattilasta
putkahdettuaan saada ihan uusi nahka ja luonto. Kelvollinen työntekijä
hän oli -- kun jotakin teki; varsinaista puutetta ei mökissä koskaan
ollut -- sitä äiti itsekin torjui puuhaamalla mihin suinkin kykeni;
salametsästyksestä lienee myös jotakin herunut -- se hankki ainakin
ruokaa, vaikka pitikin varoa, etteivät atriat ilmaisseet itseään
lähimpien naapurien nokkiin liian ärsyttävällä tuoksulla... ja sitten
tapahtui kerran varhaisena keväänä, kun ei vielä näkynyt mitään
silmikoita, että Raiblista päin tuli muutamia puunhakkaajia, mukanaan
rattailla räätälin ruumis. He ajoivat solatietä askel askelelta ja
pysähtyivät majan eteen.
He olivat tavanneet Seppelin ylhäällä vuorimetsän takana, mistä
alastonten huippujen jyrkät muurit alkavat ja missä vielä oli paksulta
lunta onkaloissa ja rotkoissa. Hän oli saanut luodin vasemman
rintansa lävitse; vieressä oli hänen lyhyt rihlapyssynsä keltaisessa,
sirolla ompeluksella koristetussa nahkahihnassa ja kuollut, puoleksi
kylmänkankea vuorikauris.
Vaimo heittäytyi itkien ruumiin päälle, suuteli kylmiä poskia ja
valitti: Seppel kulta, Seppel rukka; mitä sinulle onkaan tehty!
Alois oli astunut majasta äitinsä jäljestä. Hän seisoi siinä hartevana,
pitkänä ja solakkana. Yllään isän vanha, kulunut nuttu, joka puristi
häntä hihantyvestä, hihansuut ranteista käärittyinä. Hänen tummat
kasvonsa, vahvat kulmakarvat, lapsellisen pyöreät posket ja miehekäs,
luja leuka eivät ilmaisseet ainoallakaan värähdyksellä, että mikään
oli hänen sielussaan liikkeessä. Mustat, kirkkaat silmät -- jotka hän
saattoi niin elävästi kiinnittää äitiinsä, kun tämä hänelle lauloi tai
kertoi kaukaisten laaksojen kaameita juttuja -- nämä mustat lämpöiset
silmät kääntyivät nyt miehiin melkein kylmästi tiedustellen:
Oliko lumessa jälkiä, paitsi hänen omiaan?
Olihan niitä! sanoi muuan miehistä verkalleen.
Tunsitteko, kenen? --
Miehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.
Ei tarvitsekaan. _Minä_ tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja
katseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat,
ikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui
ruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä
putoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt
jälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.
Sitten sanoi muuan miehistä hiljaa:
Jaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme
Seppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein
reilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen
-- tai jonkin aavistuksen -- tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään
hiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä
lähtemään alaspäin -- mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää... ja sitten
me lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä
näkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin --
ja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme
hänet!
Samalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.
Poika tavotti asetta lapsellisen kiihkeästi. Mutta tuskin hän oli
sen saanut käteensä, kun häntä tuntui hävettävän... Hän laski pyssyn
hitaasti oven sisäpuolelle ja mutisi:
_Tuon_ se siis hänelle kuitenkin jätti...!
Sitten väkevä nuorukainen ja kolme miestä yhdessä kantoivat vainajan
sisään ja äiti tuli itkien perästä.
Mentyään taas vierasten kanssa ulos Alois pani isänsä pullon kulkemaan
miehestä mieheen.
Ryyppää itsekin, Alois! sanoivat he. Tarvitsethan sinä vahvistusta!
Hän ravisti päätään, katsahti ilmaan, katsahti eteensä maahan ja
sanoi -- vähän niinkuin toiselle sivulle: meidän lienee kai parasta
sanoa, että hän itse sattui ampumaan...? Miehet vilkaisivat häneen,
nyökkäsivät ja ajoivat sitten edelleen kaupunkiin päin.
Kahta päivää myöhemmin vainaja lepäsi kauniisti puettuna parhaaseen,
röyhelöiseen paitaansa, kädet ristissä hartauskirjan ja rukousnauhan
ympärillä, avoimessa arkussa, joka oli pukkien varassa, puoleksi ovessa
ja puoleksi ulkona. Hänen lukuisat ystävänsä ja tuttavansa olivat
kaikki tulleet saapuville -- niinpä myös Filafer papan koko seurue
ynnä itse Filafer ja Mizi. Ja Filafer pappa nyyhkytti ja kaunis Mizi
itki; samoin tekivät ympäristön kaikki vanhat eukot, jotka usein olivat
huudelleet iloiselle räätälille kaikkea muuta paitsi siunauksia, kun
hän haukkuen kuin koira tai naukuen kuin kissa oli heitä pelotellut
iltaretkillään kotoa kapakkaan tai yöretkillään sieltä takaisin. Ja
herttainen kamreeri, joka aina oli hänellä teettänyt vaatteensa, astui
ensimäisenä arkun jalkapäähän, minne oli laudalle, Seppelin jalkojen
kohdalle, pantu pikkunen kuppi, kyljessä kullattu syntymäpäivätervehdys
ja sisässä vihkivettä. Ja kamreeri otti viereisen puksipuunoksan,
kastoi sitä vihkiveteen ja pirskotti muutamia pisaria vainajan päälle
samalla mutisten tavanmukaista rukousta -- tai sen verran rukousta,
kuin nyt oli räätälipoloiselle tuleva. Ja toisensa jälkeen he kaikki
tekivät samoin, odotellessaan, että pappi tulisi kuoripoikien kanssa,
jotka kantoivat kynttilöitä ja ristiinnaulitun kuvaa, ja asettuisi
johtamaan surujoukkoa, tämän kantaessa ja saattaessa räätäliä hänen
viimeiseen leposijaansa Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkomaahan
Ober-Tarvisiin.
Silloin muuan viittasi pitkälle, tukevalle miehelle, joka käveli
alempana tiellä, päässä kolmikulmainen hattu ja vihreän vormutakin
päällä rihlapyssy hihnassa:
Hei, Pinacher -- Bartelme! Etkös sinäkin tule tänne ylös antamaan
Seppelille siunaustasi?
Mies käänsi päätään äkkiä ja loi väkijoukkoon pikaisen, tuikean
silmäyksen. Hän näytti hakevan jotakuta -- ehkä erästä naista. Mutta
_tämä_ -- jota hän kenties haki -- oli jäänyt sisälle eikä nähnyt
tulijaa tai juuri muutakaan, mitä oli tekeillä.
Pinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet --
ja sitten hän nousi törmälle.
Toiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen.
Pinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta
kolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät
vainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen
luomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän
pyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja
Maria!... ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:
Siunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!
Pyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin.
Mutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui
räätälin jalkoihin ja arkkuun.
Silloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen
ja Aloisin väliin.
Pinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa
tarttui hänen käsivarteensa -- ja nyt kuului: pappi - pappi!
Kirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään -- kaikki tekivät
tilaa -- pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti
päänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.
Tätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien
läsnäolijain kesken.
Kuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan
ravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti -- kaksi
ristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja
lyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu "Glück auf!" Rautakoukussa
kyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia
höylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä
otetuksi käherrykseksi -- mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se
merkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen
mehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava
nauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. --
Pitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa
oli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton
mustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen,
nokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.
Aurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä,
mitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja
villit persiljat jo röyheltyä -- siellä täällä oli joku pensas täysin
vihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden
puvun -- ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta
piilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän
väliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun
ilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota
ainoastaan terävän nurkan kohdalla -- siellä päin, missä varpuset
tappelivat -- viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston
kimaltelevalta lumelta.
Kissan takana ovessa seisoi Mizi.