Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 4

matalapohjaiset hatut päässä, ja metsätorvi, pari klaneettia ja hanuri
oli etunenässä, ja vaimot ja tytöt päättivät kulkueen, ja kasvava
nuoriso juoksi pitkän matkaa edellä ja hurrasi -- ja sitten niiden taas
piti kohta palata laivaa katsomaan.
Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta kyläläiset jäivät
istumaan penkkeihinsä, ja yhä uusia tuli paikkakunnan joka taholta.
Kirkko oli koristettu pienillä kuusilla ja muulla talvisella
vihreydellä saarnastuolin ympäriltä. Siellä vallitsi täydellinen
joulutunnelma. Ja sitten tulivat laivan kantajat tahdikkaassa
kulkueessa käytävää pitkin. Ketju hinattiin katosta ihan lattiaan,
ja Sören ja hänen vanha isänsä kiinnittivät sen keskilaivan kohdalle
koukkuun, joka oli ruuvattu kanteen.
Oikeastaan olisi pitänyt olla rautatanko! kuiskasi Sören vanhukselle.
Onko ketju kierryksissä? kysyi Ole.
Luullakseni ei, vastasi Sören; mutta entäs, jos se kuitenkin pyörii!
Tottahan siitä kerran pysähtyy! sanoi Ole.
Ja niin laiva riippui katossa. Ja nyt voi jokainen nähdä kuparoidun
pohjan ja kullatun kokkakuvion ja kanuunat, jotka kurkottivat kaulojaan
porteista; eikä kirkossa ollut ainoatakaan silmää, joka ei olisi
kaikkea tätä nähnyt.
Pappi seisoi saarnastuolissa; hän oli hyvin kalpea, hän oli puolen
yötä valvonut tarkoin valmistaakseen puheensa, mutta nyt, kun hän
seisoi täällä, tuntui hänestä oudolta kaikki se, mitä hän oppineesti ja
perinpohjaisesti oli yöllä kyhännyt. Tuossa nyt kaunis laiva riippui
-- hän tuskin uskalsi siihen katsahtaa, ettei katsoisi _liian_ paljon;
ja tuolla kaikki nuo ventovieraat kasvot tuijottivat häneen, kaikki
kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa. Kirkko ei ollut koskaan
ennen ollut niin täynnä, ja hän joutui aivan hämille ajatellessaan,
että hänen nyt piti puhua ihmisille, jotka eivät olleet ennen käyneet
_täällä_ -- eivätkä kenties vastakaan tulisi.
Silloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua,
ja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä,
loi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.
Hän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista
armon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta
esivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta
kuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa
tämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti
uudelleen armosta.
Lattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne,
ja hän katsahti laivaan -- se _pyöri_ hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja
kääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja
sitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.
Hän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon _laivalla_. Tästä
sanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin
kreikkalainen sana _vaoa,_ kenties sekotettu sanaan _vuva._ Ja hän
rupesi penkomaan hyvin perusteellisesti -- ja nyt laiva taas kieppui
ylhäällä ketjussaan.
Silloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus
suuremmaksi.
Pappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston
viiristä hän luki: "Merimiehen muisto".
Ja silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt --
kenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki
nuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan.
Eiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon
välikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista
sanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka
kokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki
tyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he
olivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä
oli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja
tyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena
lahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua
muuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja:
keskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa
taistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?
Ja semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki
tieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi
kertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin
kantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella... "kun
suuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!" Sitten hän lopuksi
sanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta
kaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä
niin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut
kierrosta.
Ulkona Sören odotti pappia.
Kiitos, herra pastori, -- kiitos! sanoi filosofi.
Oletteko tyytyväinen? kysyi pappi hyvin hiljaa.
Olen -- kun lopultakin pääsitte tuuleen. Alussa oli hiukan pulaa;
mutta niinhän sitä meillä muillakin usein on pula. Nyt teitä meidänkin
puolella ymmärretään! --
Joulupäivänä oli koko kalastajaseutu taas kirkossa. Kyllähän sitä
sanottiin, että he olivat _vaan_ laivaa katsomassa. Mutta kalastajat
ovat kerta kaikkiaan oikullista väkeä.
Toisena joulupäivänä Sören noudatti papin leikkilaivan korjattavakseen.


SUNNUNTAIMESSU TARVISISSA.

Keväällä 1885.
Lumi sulaa, kuin jäytäisivät sitä elämän voimat. Mitä? -- juurihan
täällä oli kevät, ruohonvihreitä vuorenrinteitä, kukkia vilisemällä,
pyökissä umput -- -- -- Oikein! Ja tänään sulaa jalan korkuisia
lumikerroksia; jotka toispäivästä saakka ovat kevättä peittäneet.
Olemme puolenkolmatta tuhannen jalan korkeudessa. Ja kun aurinko oli
paistanut ensimäiset kahdeksan päivää, kasaantuivat pilvet yhteen, tuli
semmoinen lumipyry, ettei moista muualla tapaa kuin Alpeilla; taivas ja
maa yhtenä; mutta tänään on sunnuntai, tänään paistaa taas aurinko, ja
lumi sulaa.
Tarvisin löytää, kun tarkkaan hakee, Etelä-Kärntistä -- tuskin puolen
tunnin rautatiematkan päässä Italian rajalta -- Ober-Tarvis ja
Unter-Tarvis -- sen notkon pohjalta, jonka kautta kansainvaelluksen
aallot vyöryivät roomalaisten valtakuntaa kohti. Roomalaiset
asuivat näet _täälläkin_ ja paljoa pohjoisempana silloin, kun vyöry
tuli. Täällä on ollut taisteluja, jumalat armahtakoot! -- pitkin
"Roomalaistietä" ja "Roomanlaaksossa",kaikkialla, missä täällä päin
vielä on nimien jälkiä siltä ajalta. Verta on vuotanut virtoina --
niin tuhannen vietävästi, kuten vanha ystäväni, vuoriston talonpoika
sanoo; gootit ja longobardit ovat taistelleet lyhyttukkaisen,
pyöreäpäisen legionasotilaan kanssa. Keskinäistä ottelua on kestänyt
läpi koko keskiajan, ja myöhemmin ovat venäläiset, ranskalaiset,
itävaltalaiset ja italialaiset sekottaneet vertansa yhteen -- vaikkei
juuri veljellisesti. Kaikesta tästä murhaamisesta tietää Schlitza-joki
kertoa, kiidättäessään vaahtoisana laakson halki viileitä, puhtaita
lumivesilaineitaan. Onneksi sillä on muutakin kerrottavaa.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma
kappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina,
että siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta
Ober-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali... kunnia
_sille_! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista
vuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on
saanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä
ja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä
on katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se
on ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää,
neliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä
todellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää
tornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä
kirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän.
Sillä on historiansa -- vaikkapa romanttinen historia -- josta kaikuu
terästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!...
ja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa,
imelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman
liikuttavia kärntiläisääniä:
-- Bitt für uns, bitt für uns! Herr!...
* * * * *
Olen hiukan tuttu kirkkoherran -- "der Pfarrer" -- kanssa; hän on
pitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut --
panettelijat sanovat: punainen -- kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on
vakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa
häntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka,
jonka kauneus oli hänen pahin vaaransa -- Tarvisissa on myös sotaväkeä
--, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen "lempeästi
tuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä".
Luonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain
ehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia -- kenties siksi, ettei
meitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun
täytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen
hyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa
vanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen
takkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen -- ja rits! Pallo lentää
suoraa kyytiä. Ei kertaakaan "ojaan", vain erinomaisen harvoin
"tyhjään".
* * * * *
Tätä hän osaa -- ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli
litraa viiniä -- eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista,
hymyilevää, hillittyä ryhtiään. _Sitä_ ei heitetä takin mukana;
-- ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki
27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset
toverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää
tasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden
kaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja _siksipä_ hänestä ehkä kaikki
pitävätkin -- vieläpä lääkäri ja upseeritkin.
Tässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin
väärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen
ylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei _alennu_ kansaan;
se elää, vaeltaa kansan _seassa_ -- väliin paitahihasillaan, väliin
messupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa
tästä oppia.
* * * * *
Tänään he menevät kirkkoon -- vuoriston talonpojat raskaissa
kengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä
pystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu
on nyt poikkeukseksi suusta poissa.
Ja heidän naisensa -- vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin
pidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään
hartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä,
vaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat,
yleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat
sukat, nauhakengät -- jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät
kovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä
mielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun,
ampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä
ravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä
vuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena
iltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka,
lyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista
paikallisväriä. -- Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein
saavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta
yleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua,
tunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien
kätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan
erinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin
joukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on
myöskin olemassa yhtenä nidoksena -- _in usum delphini._
He menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti
viettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein
katkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista
Ober-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu
tippumistaan kimaltelevina pisaroina -- taikka valuu koskena
räystäskourujen -- sylkevien lohikäärmeiden -- ammottavista kidoista...
siellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys -- ja lyhyt, pirteä
kärntiläiskirkaisu -- kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja
kaikki on jälleen hiljaa... kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä
yhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.
Mutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy
puhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja
kepin -- suuret, raudotetut kengät -- ja sitten matkaan!
Kuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta
huippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta
riittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve!
Vuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki -- se
on oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista
puroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella
kohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen
huipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta -- luiskahtaneen
ja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja
honganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita
päivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä
talvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät "metsään menoa".
Hihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori "Holzknecht", sulkakoristeinen
hattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris,
ja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään
pieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen
pysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista
luokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että
siitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin
alppiprinsessa sadun munasta.
Satua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja
jos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti
tunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja
heräävien yrttien ja kukkien tuoksu -- autuas henkäys versovasta ja
varttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja
heittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen
ihana vertauskuva -- sille, joka tahtoo ja voi nähdä.
Ohi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia,
puoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä,
jonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta,
villiä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari,
joka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy
yksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja
luonnon kauneutta kohtaan.
Kuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa
tuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin
mitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven
ulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä
elämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet
aamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän
vuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista
hopeavivahduksista -- niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua
ojentamalla käteni -- niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus
tuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.
Tuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta
ihmisparasta -- ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme
tähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka
unohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat
ehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet
kukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet
kallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties
liiemmäksikin protestantti -- ihminen olen, yksin -- aivan kuin
hyljätty -- ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus
ei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen
lumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta,
ylimielisiltä, jääkylmiltä -- tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi
ajatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen
syntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut -- mutta lapsen kädet
kietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen
uskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden
olen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä -- ja ymmärrän, etteivät he
ole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.
Olen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin
yksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu
kirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen
kukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa
maahan. Otan sen käteeni ja seison siinä -- epätietoisena, pistänkö
sen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin
paikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen
hillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä... niin, millainen
ääni? -- puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat
kerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea
pöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä -- taaskin möyryävää, kauas
häipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu
hyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry -- vuorilta syössyt! Se oli täyttä
totta.
Katson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan
vieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla
kallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin
epäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.
Jonkinlainen jähmetys valtaa minut... Ja rinnastani nousee kummallinen
rukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin
niin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja -- ja ne yhdistyvät
vetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin
mahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen...
Herr! bitt für uns! --
Silloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta
Tarvisista.


"DER TROTTEL".

Kun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille
rinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki,
samalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät
kokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin
kuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen
majan eteen.
Siinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon
punaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä,
lapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi
kuin koko maailma olisi hänen omansa.
Jos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin
suuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja
leveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli
pelkkää sekavaa kiittämistä -- samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet
äärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi
valkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat
raskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä
maisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena
ihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan
ja tietämättömyydessään -- iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi
hyväilee -- niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.
Sellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis -- mikäli
puhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme
lääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!
Mutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja
kivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja
peloissaan etsi suojaa talomme takana -- kuin vainottu eläin, joka ei
ymmärrä käyttää omia voimiaan -- kun hän kiusaantunut, pelästynyt,
täydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin
koko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa
kuin heittäytyä Schlitzaan, -- silloin sydämemme vuoti verta hänet
nähdessämme.
Tuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun
se kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen
olennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä,
kieltää häneltä kaikki -- paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen
vaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?
Voihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja
vuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. -- Mutta tässä
oli luonto kuitenkin syytön.
Näyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa,
kenties Ylä-Itävallassa myöskin -- kussakin olisi oma tylsämielisensä,
oma "Trottelinsa". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen
tarinansa.
Noin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään
tylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen
naikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve,
sopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat
lapsensilmät -- semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan
kirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi
ilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.
Mutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin,
kulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan
näet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista
tyttöä hauskuttamaan -- ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä,
missä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä
vanhalla eukolla oli poika, "iloinen Seppel", ammatiltaan suutari; ja
suutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli
varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka
ei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin
sukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen
lähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen
ja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui
jokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan
käytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti
pannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä
parempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat
mieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä -- mutta ei sovi
vaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän
kokemuksista naisalalla.
Kun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla
asuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on
oikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta
vieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään,
että se on viekas velikulta, se poika!
Eräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana
päivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt
hän aikoi mennä sinne -- viettää yönsä erään ystävättären luona --
ja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään
valkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.
Eikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi
toisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki
ruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi -- vaikka mihinkä joutuisit
yöpymään -- ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi
sinusta eksymään! --
Mutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea
sinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli
hyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! --
Ja niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla
kädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän
katseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään -- vielä tien
mutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena,
terveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen
kasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain
täytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan
naisolennon rinnalla -- ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui
takaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa
kottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan
mukaansa.
Yöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut
alhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi
ulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat -- ja jättivät
taas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli
näkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki
ristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin
matkaa vuoristoon päin -- ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä
laaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta
monituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän
harmitteli puhuneensa lapselle sellaista.
Kun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta
aamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän
tienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.
Hän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt
myttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa,
haukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?
Poika -- poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet
jättänyt? --
Mistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla --
hän tahtoi juosta pitkin huonetta -- annoin hänelle korvapuustin --
sitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!
Tietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa
ehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit _sinä_
korvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa
päällesi -- ja lähdetään sitten liikkeelle -- poikaa hakemaan! --
-- Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä
itse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.
Seppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin,
tarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin
halkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä
he lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen
jäsenensä olivat kutistuneet -- kylmästä -- tuskasta -- pelosta...
hurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias
lapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli
menettänyt puhekyvyn -- hänestä oli tullut tylsämielinen.
Hänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta
kadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut "Trottelinsa".
Niin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa
majesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa,
ettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa
vetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?
No niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei
kukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta,
viileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä
hyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina
maailma näyttää kuuluvan hänelle -- ja jolloin vielä kaupan päälle
joku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta,