Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 3

  Bisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä
  oli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan
  salasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja
  sanoi tahtovansa kotiin veljien luo -- kotiin rauhassa kuolemaan.
  Bisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan,
  samalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä
  yrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.
  Ane oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat
  painua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen
  vahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.
  Niin, Ane -- sanoi hän -- huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta
  minä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos
  perustaisimme kodin... Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella
  on näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada -- vaikkei minulla
  totta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.
  He juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi
  toimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet
  olisi pitänyt viedä sairaalaan.
  Siihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup
  sallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa
  vähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin
  huonossa kunnossa.
  Julius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti
  seuraavana päivänä kaupunkiin.
  Hän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka
  akkunaan pantu ilmotus "Vuokrattu", vaan ihmisiä siellä ei ollut.
  Kellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan
  vieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä
  asennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä
  tämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa
  nauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.
  Hän on täällä sisällä -- kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä
  on veljesi, rakkahin tyttöseni! --
  He seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä
  kamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla
  yhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa,
  kun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu
  puhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin,
  höylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla,
  jossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä -- kostean
  lämpöisen käden -- ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut
  mitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:
  Teidän on kai hyvä olla yhdessä?
  Herra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:
  Pidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta,
  rakkahin tyttöseni?
  Ja entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton
  vivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin
  tositunnetta -- sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua
  --, ja Ane nyökkäsi.
  Sitten Julius lähti.
  Viimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä
  Mussia (harmaata kissaa).
  Mutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut
  ja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan
  oli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai
  hyvä olla yhdessä?
  Ja kun Jaakko kysyi häneltä, miten siellä jaksettiin, rupesivat
  höylänlastut ja märkä kalkki ja rohdot häntä ellottamaan, samalla kun
  hän tunsi Anen käden, ja hän kääntyi poispäin ja vastasi hätäisesti ja
  jyrkästi:
  Roskaa!
  Mutta kymmentä minuuttia myöhemmin seistessään rannalla veneen luona
  hän ei voinut pidättää itseään; hänen täytyi nauraa -- noin vaan hiukan
  sisällisesti. Tuommoinen viinuri, joka puhuu juhlallisen kumealla
  äänellä, halailee ja pitää polkkatukkaa -- se on sentään hassunkurinen
  otus.
  Viikkoa myöhemmin Ane oli vainaja.
   * * * * *
  Herra Ludvig Bisserup itse tuli maalle sitä ilmottamaan. Hän oli
  menehtyä. Hän syöksähti halaamaan -- ensin Juliusta, joka jo tunsi
  tavan, ja sitten Jaakkoa, joka hölmistyi ja äkämystyi. Sitten he
  yhdessä kävivät tervehtimässä sukua.
  Suku otti vieraan vastaan jokseenkin arkaillen; mutta niin se olisi
  menetellyt, vaikkei hänellä olisikaan ollut silmälaseja kellonnauhassa
  eikä polkkatukkaa. Se ei ollut oikein selvillä suhteistaan häneen:
  oliko häntä pidettävä surevana leskimiehenä vai minä? Enimmim kallistui
  suku siihen mielipiteeseen, että sänkyhäät sentään aina ovat jonakin
  takuuna, muodon täyttämisenä. Mutta toiselta puolen -- olihan Ane nyt
  kuollut. Ei siinä ollut muuta tehtävää kuin haudata hänet; ja niin
  kauan tuota miestä kai voitiin pitää suvun jäsenenä.
  Bisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta
  hän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen
  romaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa
  vainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun
  apua.
  Hän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja
  sairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata
  hautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi _itse_ pitää hautajaiset; hän
  ei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.
  Julius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen,
  puoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä,
  kuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut
  kokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.
  Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan
  vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita
  liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät
  näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen
  hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. --
  Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.
  Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.
  Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin
  korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin
  kaunopuheisuus oli -- todellistako vai teeskenneltyä -- ainakin
  sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse
  saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään
  todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto
  oman suvun osaksi.
  Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena
  syysiltana. Se oli ensimäinen askel.
  Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan
  likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun
  kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin
  kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali
  muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla
  juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja
  kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka
  vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet
  muistuttivat kiiltopaperia.
  Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt
  pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan
  alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.
  Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt
  muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla
  herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa
  päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet
  kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja
  etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko
  vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.
  Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui
  puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja
  nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi
  alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä
  seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan.
  Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen
  mielikseen.
  Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo
  neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten
  hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat
  kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:
  Kuules -- tuota noin -- jokohan viemme hänet...
  Silloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup
  astui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti
  mustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili
  sanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
  Seurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen,
  niinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen
  mielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia,
  ristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa
  pääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin
  pitele.
  Juliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva
  rakastaja puheensa:
  -- 51 --
  Tahtoisin -- niin, tahtoisin -- jos voisin -- kaitselmuksen nimessä --
  tarkotan -- anteeksi!...
  Hän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.
  Rakkaat kanssakrist... rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme
  näiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme -- muuttaaksemme tämän
  katoovaisen -- niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska
  monet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun
  rakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni
  julistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan
  neidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen
  todistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa
  neitsyenä -- neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena --
  oo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen...
  vettä!
  Hän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai
  hänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen
  baijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen --
  sydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys,
  sill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun
  kanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla
  iskuilla.
  Onpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään,
  että jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! --
  Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen
  työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä
  saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta
  ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat
  hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun
  kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.
  Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin
  kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja
  aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat
  rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita
  syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin
  naamiojoukolle.
  Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi.
  Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen
  oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli
  sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun
  asianmukaista huomiota.
  Hän alotti:
  Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä...
  Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma,
  kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin
  päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin
  sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien
  kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen,
  yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt
  säädyllisesti haudattiin.
  Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen
  -- ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että
  hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi
  saanut räjähtää edes sekunniksi.
  Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä
  terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän
  luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen
  pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.
  Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen
  kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja
  Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä
  taivaan kyyneliin.
  Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta
  varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.
  
  
  KIRKON LAIVA
  
  Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja
  Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, -- ja vähän väliä he
  vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan
  hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.
  He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, _niin_ ylpeitä, että vain
  kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt,
  olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin
  laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.
  Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten;
  asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua;
  ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja
  laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti
  raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet
  kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin
  kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili
  sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella
  ilmaisemasta.
  Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole
  Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
  Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi
  köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä,
  ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä
  kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.
  Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen,
  joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:
  En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se
  kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on
  kestänyt kaksikymmentä vuotta.
  Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.
  Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin
  pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.
  Ja nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen
  vuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä
  olemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne
  ainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!
  No, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla.
  Semmoistahan meidän sukumme on!
  Ole oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli
  neljänkymmenen.
  He olivat kaksikymmentä vuotta sitten -- yhdessä muiden
  paikkakuntalaisten kanssa -- päässeet asiasta yksimielisiksi.
  Kaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa
  riippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?
  Juuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka
  sen "lihaisen ja luisen" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut.
  Kärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja
  luja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan
  vuoteiden ääressä, eri "lähetyssaarnaajat" kiistelivät potilaista, ja
  Sörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi
  leikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä
  ja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören
  oli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan
  luonnollisen mielialansakin menettäneenä.
  Hän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka,
  hän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli
  jalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti -- paraassa iässä --
  olla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon
  vaivat. Hänen piti ja _täytyi_ olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti
  tarttui tilaisuuteen saada "laivan" teolla maksaa edes hiukan suuresta
  syntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.
  Muut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen
  suurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen
  työ fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti
  ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan
  pituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots.
  klyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin
  hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi
  vihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören
  niisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna
  Sevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden
  päätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia
  kainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain
  sisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät
  ja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös
  komeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman
  akselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt
  kuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan
  julistajaa -- vaikka onkin puhe vaan laivasta?
  Sitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä
  Sörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies
  tekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta
  kun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka
  enemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa
  on tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien
  riittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä
  vapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä
  päivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen
  mukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.
  Silloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan
  kun on _yksikin_ oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse
  aivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan.
  "Laiva" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi
  näyttelyyn, ja sieltä sen osti -- ihan itse amiraali mallikokoelmaan.
  Toisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset
  lelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset
  huvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät
  enää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle
  maailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana
  suuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden
  lain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon
  vaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi
  vaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet
  olivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku
  väkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden "jalan",
  paljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän
  puntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän
  rahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko
  kylässä -- ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.
  "Vanhan" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä
  seurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen
  "läpikäytävä" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä
  ollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän
  aikoinamme. Toiselta puolen huudetaan "totuuden julistajaksi",
  "herttaiseksi mieheksi"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä,
  pölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi -- sekä
  uskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli
  kouluajoiltaan säilyttänyt _yhden_ suuren, kaikki valtaavan rakkauden.
  Hän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä
  oli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti
  ihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen.
  Hänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja;
  elämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin
  päivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt
  sen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli
  kirjahyllyllään -- leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta
  asti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan
  takamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi
  tuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli
  päättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai
  poikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa,
  jottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.
  Joka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän
  katseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä.
  Eräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan,
  nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Hän oli viime hetkessä
  hillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti
  hän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja
  laivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja
  hänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen
  ammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli
  aina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä
  väitteli häntä.
  Kalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että
  Vangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli
  tullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa -- ja ihan
  välttämättömissä -- tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat
  kalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen
  pois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin:
  hyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki
  paljon hyvää -- oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia;
  ja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he
  eivät tulleet.
  Hän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin
  huolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän
  oli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen
  silmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet
  saarnastuolista "laivaan", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen
  edessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli
  sekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein
  vakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja
  nerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.
  Mutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan
  riuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille
  (purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja
  kirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet
  häntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa -- vaikka
  se riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan
  pituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin
  alla sekä viiri huipussa.
  Sattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö
  Vangaasta.
  Sören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään
  keppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja
  tulivat perästä.
  Pappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän
  käynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin
  hämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä
  suunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin
  tarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi
  kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu
  kattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas
  ja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin --
  sunnuntaina ennen joulua -- ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt
  tahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni
  puhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.
  Näettekös, herra pastori -- näin puheenjohtaja lopetti -- onhan alusten
  laita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät
  ja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun
  on kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia
  päiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti,
  niin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri
  asia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka
  minä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! --
  Nuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:
  Olen -- olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen
  tarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja... onhan
  siellä koko joukko vaurioita.
  Sören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi
  molempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä?
  Saalinginsarvi! --
  Ja se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten
  korvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat
  puhuneet hepreaa.
  Sören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi:
  No niin, jos siis herra pastori -- --
  Pappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!
  Ja sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä,
  ja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa
  sanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!
  Sitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin
  leikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti
  silmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei
  pastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni... kerran
  jouluviikolla --!
  Tahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä
  ihminen.
  Mitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä
  oikeata ihmistä -- ja _hyvä_ on vain yksi, joka on ollut.
  Se on kristillistä puhetta, sanoi pappi.
  Se on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.
  Tuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello
  oli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa
  Sören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla
  jalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet
  olivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja
  pieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin
  kapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja
  lippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti
  valkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: "Merimiehen muisto".
  Ja ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä
  akkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.
  Kello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin
  varovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin
  tietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja