Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 3

Bisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä
oli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan
salasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja
sanoi tahtovansa kotiin veljien luo -- kotiin rauhassa kuolemaan.
Bisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan,
samalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä
yrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.
Ane oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat
painua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen
vahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.
Niin, Ane -- sanoi hän -- huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta
minä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos
perustaisimme kodin... Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella
on näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada -- vaikkei minulla
totta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.
He juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi
toimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet
olisi pitänyt viedä sairaalaan.
Siihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup
sallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa
vähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin
huonossa kunnossa.
Julius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti
seuraavana päivänä kaupunkiin.
Hän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka
akkunaan pantu ilmotus "Vuokrattu", vaan ihmisiä siellä ei ollut.
Kellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan
vieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä
asennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä
tämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa
nauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.
Hän on täällä sisällä -- kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä
on veljesi, rakkahin tyttöseni! --
He seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä
kamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla
yhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa,
kun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu
puhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin,
höylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla,
jossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä -- kostean
lämpöisen käden -- ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut
mitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:
Teidän on kai hyvä olla yhdessä?
Herra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:
Pidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta,
rakkahin tyttöseni?
Ja entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton
vivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin
tositunnetta -- sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua
--, ja Ane nyökkäsi.
Sitten Julius lähti.
Viimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä
Mussia (harmaata kissaa).
Mutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut
ja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan
oli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai
hyvä olla yhdessä?
Ja kun Jaakko kysyi häneltä, miten siellä jaksettiin, rupesivat
höylänlastut ja märkä kalkki ja rohdot häntä ellottamaan, samalla kun
hän tunsi Anen käden, ja hän kääntyi poispäin ja vastasi hätäisesti ja
jyrkästi:
Roskaa!
Mutta kymmentä minuuttia myöhemmin seistessään rannalla veneen luona
hän ei voinut pidättää itseään; hänen täytyi nauraa -- noin vaan hiukan
sisällisesti. Tuommoinen viinuri, joka puhuu juhlallisen kumealla
äänellä, halailee ja pitää polkkatukkaa -- se on sentään hassunkurinen
otus.
Viikkoa myöhemmin Ane oli vainaja.
* * * * *
Herra Ludvig Bisserup itse tuli maalle sitä ilmottamaan. Hän oli
menehtyä. Hän syöksähti halaamaan -- ensin Juliusta, joka jo tunsi
tavan, ja sitten Jaakkoa, joka hölmistyi ja äkämystyi. Sitten he
yhdessä kävivät tervehtimässä sukua.
Suku otti vieraan vastaan jokseenkin arkaillen; mutta niin se olisi
menetellyt, vaikkei hänellä olisikaan ollut silmälaseja kellonnauhassa
eikä polkkatukkaa. Se ei ollut oikein selvillä suhteistaan häneen:
oliko häntä pidettävä surevana leskimiehenä vai minä? Enimmim kallistui
suku siihen mielipiteeseen, että sänkyhäät sentään aina ovat jonakin
takuuna, muodon täyttämisenä. Mutta toiselta puolen -- olihan Ane nyt
kuollut. Ei siinä ollut muuta tehtävää kuin haudata hänet; ja niin
kauan tuota miestä kai voitiin pitää suvun jäsenenä.
Bisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta
hän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen
romaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa
vainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun
apua.
Hän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja
sairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata
hautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi _itse_ pitää hautajaiset; hän
ei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.
Julius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen,
puoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä,
kuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut
kokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.
Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan
vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita
liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät
näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen
hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. --
Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.
Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.
Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin
korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin
kaunopuheisuus oli -- todellistako vai teeskenneltyä -- ainakin
sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse
saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään
todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto
oman suvun osaksi.
Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena
syysiltana. Se oli ensimäinen askel.
Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan
likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun
kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin
kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali
muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla
juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja
kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka
vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet
muistuttivat kiiltopaperia.
Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt
pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan
alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.
Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt
muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla
herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa
päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet
kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja
etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko
vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.
Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui
puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja
nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi
alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä
seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan.
Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen
mielikseen.
Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo
neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten
hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat
kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:
Kuules -- tuota noin -- jokohan viemme hänet...
Silloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup
astui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti
mustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili
sanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
Seurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen,
niinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen
mielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia,
ristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa
pääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin
pitele.
Juliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva
rakastaja puheensa:
-- 51 --
Tahtoisin -- niin, tahtoisin -- jos voisin -- kaitselmuksen nimessä --
tarkotan -- anteeksi!...
Hän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.
Rakkaat kanssakrist... rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme
näiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme -- muuttaaksemme tämän
katoovaisen -- niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska
monet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun
rakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni
julistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan
neidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen
todistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa
neitsyenä -- neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena --
oo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen...
vettä!
Hän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai
hänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen
baijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen --
sydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys,
sill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun
kanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla
iskuilla.
Onpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään,
että jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! --
Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen
työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä
saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta
ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat
hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun
kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.
Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin
kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja
aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat
rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita
syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin
naamiojoukolle.
Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi.
Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen
oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli
sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun
asianmukaista huomiota.
Hän alotti:
Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä...
Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma,
kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin
päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin
sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien
kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen,
yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt
säädyllisesti haudattiin.
Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen
-- ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että
hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi
saanut räjähtää edes sekunniksi.
Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä
terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän
luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen
pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.
Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen
kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja
Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä
taivaan kyyneliin.
Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta
varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.


KIRKON LAIVA

Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja
Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, -- ja vähän väliä he
vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan
hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.
He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, _niin_ ylpeitä, että vain
kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt,
olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin
laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.
Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten;
asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua;
ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja
laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti
raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet
kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin
kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili
sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella
ilmaisemasta.
Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole
Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi
köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä,
ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä
kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.
Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen,
joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:
En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se
kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on
kestänyt kaksikymmentä vuotta.
Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.
Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin
pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.
Ja nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen
vuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä
olemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne
ainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!
No, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla.
Semmoistahan meidän sukumme on!
Ole oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli
neljänkymmenen.
He olivat kaksikymmentä vuotta sitten -- yhdessä muiden
paikkakuntalaisten kanssa -- päässeet asiasta yksimielisiksi.
Kaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa
riippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?
Juuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka
sen "lihaisen ja luisen" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut.
Kärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja
luja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan
vuoteiden ääressä, eri "lähetyssaarnaajat" kiistelivät potilaista, ja
Sörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi
leikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä
ja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören
oli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan
luonnollisen mielialansakin menettäneenä.
Hän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka,
hän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli
jalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti -- paraassa iässä --
olla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon
vaivat. Hänen piti ja _täytyi_ olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti
tarttui tilaisuuteen saada "laivan" teolla maksaa edes hiukan suuresta
syntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.
Muut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen
suurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen
työ fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti
ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan
pituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots.
klyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin
hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi
vihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören
niisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna
Sevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden
päätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia
kainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain
sisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät
ja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös
komeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman
akselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt
kuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan
julistajaa -- vaikka onkin puhe vaan laivasta?
Sitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä
Sörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies
tekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta
kun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka
enemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa
on tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien
riittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä
vapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä
päivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen
mukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.
Silloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan
kun on _yksikin_ oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse
aivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan.
"Laiva" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi
näyttelyyn, ja sieltä sen osti -- ihan itse amiraali mallikokoelmaan.
Toisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset
lelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset
huvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät
enää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle
maailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana
suuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden
lain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon
vaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi
vaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet
olivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku
väkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden "jalan",
paljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän
puntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän
rahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko
kylässä -- ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.
"Vanhan" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä
seurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen
"läpikäytävä" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä
ollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän
aikoinamme. Toiselta puolen huudetaan "totuuden julistajaksi",
"herttaiseksi mieheksi"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä,
pölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi -- sekä
uskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli
kouluajoiltaan säilyttänyt _yhden_ suuren, kaikki valtaavan rakkauden.
Hän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä
oli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti
ihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen.
Hänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja;
elämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin
päivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt
sen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli
kirjahyllyllään -- leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta
asti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan
takamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi
tuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli
päättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai
poikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa,
jottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.
Joka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän
katseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä.
Eräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan,
nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Hän oli viime hetkessä
hillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti
hän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja
laivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja
hänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen
ammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli
aina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä
väitteli häntä.
Kalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että
Vangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli
tullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa -- ja ihan
välttämättömissä -- tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat
kalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen
pois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin:
hyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki
paljon hyvää -- oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia;
ja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he
eivät tulleet.
Hän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin
huolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän
oli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen
silmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet
saarnastuolista "laivaan", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen
edessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli
sekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein
vakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja
nerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.
Mutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan
riuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille
(purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja
kirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet
häntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa -- vaikka
se riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan
pituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin
alla sekä viiri huipussa.
Sattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö
Vangaasta.
Sören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään
keppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja
tulivat perästä.
Pappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän
käynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin
hämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä
suunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin
tarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi
kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu
kattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas
ja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin --
sunnuntaina ennen joulua -- ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt
tahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni
puhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.
Näettekös, herra pastori -- näin puheenjohtaja lopetti -- onhan alusten
laita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät
ja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun
on kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia
päiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti,
niin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri
asia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka
minä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! --
Nuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:
Olen -- olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen
tarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja... onhan
siellä koko joukko vaurioita.
Sören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi
molempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä?
Saalinginsarvi! --
Ja se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten
korvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat
puhuneet hepreaa.
Sören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi:
No niin, jos siis herra pastori -- --
Pappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!
Ja sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä,
ja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa
sanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!
Sitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin
leikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti
silmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei
pastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni... kerran
jouluviikolla --!
Tahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä
ihminen.
Mitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä
oikeata ihmistä -- ja _hyvä_ on vain yksi, joka on ollut.
Se on kristillistä puhetta, sanoi pappi.
Se on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.
Tuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello
oli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa
Sören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla
jalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet
olivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja
pieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin
kapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja
lippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti
valkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: "Merimiehen muisto".
Ja ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä
akkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.
Kello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin
varovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin
tietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja