Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta - 2

pitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset
olivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen
perusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita
muuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan
hintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei
enää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin
hitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti _laulaa_,
mitä ei voinut _lukea._ Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi
yksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes
tuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki
jälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan
kanssa.
Eräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.
Hän oli kynnellä -- pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä -- painanut
merkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.
Oikeastaan -- Liena -- kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt
semmoista, että se voi olla niin pahaa?
Liena ei vastannut, vaan pyyhkäisi silmiään sillä kädellä, jossa vielä
oli veitsi, hän kun juuri oli siivonnut pienen laihan kampelan.
Olenko milloinkaan lyönyt sinua? kysyi hän.
Et, sen Jumala tietää! nyyhkytti Liena ja vaihtoi veitsen esiliinaan.
Taikka Mette-Maria -- paitsi sitä ainoaa kertaa, kun hän oli päästänyt
porsaan ulos?
Et -- et! oli vastaus.
Olenko juopotellut taikka tuhlannut ansiota kortteihin -- taikka...?
Nyt eivät voimat enää riittäneet, vaan käsi vaipui velttona
sängynlaidalta, ja pikku vihkonen putosi lattialle pahanaikaisten
räsyjen -- siteiden sekaan, jotka hän yöllä oli repinyt haavaltaan.
Liena kumartui ottamaan paperin ynnä rievut, meni alas keittiöön
ja heitti molemmat hiilokselle. Mutta ikäänkuin säikähtäen omaa
rohkeuttaan hän samassa tuokiossa sieppasi painetut sivut takaisin,
hieroi kädellään hiiltyneitä kohtia ja pani paperin hyllylle
lautasrivin yläpuolelle. Räsyt jäivät palamaan ja niistä levisi pian
pahanhajuista käryä. Mutta Liena oli kyllä karaistunut sekä käryä että
hajua kestämään.
Siitä asiasta ei heidän kesken puhuttu sen enempää. Iivar ei enää
lukenut. Hänen silmissään oli erikoinen katse, kun hän antoi Lienalle
ne lehtiset, jotka hänellä oli ollut sängyssä. Hänen tuskansa
lisääntyivät. Hän käänsi silmänsä niin, että valkuainen -- ei, vaan
sitruunankeltainen -- tuli päällimmäiseksi joka kerta, kun rautalevy
hänen lapaluittensa välissä kävi hehkuvan punaiseksi -- sillä
semmoisilta hänestä tuskat tuntuivat. Heti kun puuskaus oli mennyt,
painuivat silmäluomet umpeen, ja hän vaipui horroksiin; ja taas tulivat
tuskat, ja taas rautalevy hehkui, ja taas hän vääntelihe ja taas vaipui
horroksiin.
Se oli taistelua elämästä -- taistelua uskon kanssa -- se oli kuoleman
kamppailua -- ja sitä kesti kauan.
Mies poloinen! sanoi maalaislääkäri. Ja hän päätti ilmottaa Lienalle,
että toivo oli turha -- hän ei enää mitään voinut toimittaa -- eikä
hän tahtonut sen enempää ottaa palkkiota -- eikä heidän tarvinnut
enää lähettää hakemaan. Hän uskoi menetelleensä jalosti; hän ei vain
ymmärtänyt, kuinka Liena voi ottaa tämän ilmotuksen vastaan niin
tyynesti. "Sellaisilla ihmisillä ei ole tunteita", ajatteli hän
hartioitaan kohauttaen ja istui vaunuihinsa. Liena saattoi häntä ulos:
Sen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.
Aja! sanoi lääkäri rengilleen.
Tässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja
lopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki
-- ellei oteta lukuun asianomaista itseään.
Paha haju -- tämä kuvaamaton, unohtumaton haju -- levisi kahteen
ullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin
aavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui
keittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä
vaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se
haihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen
villaan.
Pahempi kuin haju -- jota voitiin tuulettaa -- oli tuo vaikerrus
yläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen
voivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan
kiduttaessa!
Tällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset,
mutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin -- lapsi --
ei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa
-- lapsen suruttomuus -- auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä
päivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla,
täytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä
esiliinallaan.
Kun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen
tuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti
esiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon,
kovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:
Mette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan -- mitä?
Ja sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun
puolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin
karsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.
Siellä haisi myöskin -- tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi
välistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se
tuli vaan siitä, mikä on hyvää.
Siellä he äänettöminä seisoivat ja katselivat, kuinka suuri lihava
porsas, täplät toisessa korvassa, kapsutti leukapieltään ja vähä
väliä räpytti heille pitkiä, vaaleita, ylimyksellisiä silmäripsiään.
Ja sill'aikaa kun noilla kahdella oli kummallakin omat mietteensä
ajasta ja ijäisyydestä, kärsimyksistä ja kurjuudesta, painoi
porsas etusorkkansa kaukaloon, tonki sitkeällä kärsällään kaksine
"pyykatteineen" ja röhki rauhottavasti:
Röh, röh! syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna meidän on kuoltava!
Siltä se ainakin Antista kuulosti, ellei aivan samoilla sanoilla.
Tarkotus oli sama.
Mutta Mette-Mari pyyhki kyyneleensä ja pisti oljenkorren porsaan
sierameen. Se oli kovin lystikästä, ja lapsiraukka sai nauraa; mutta
porsas pyörähti äkkiä ympäri ja peräytyi syvästi loukkaantuneena
makuusuojaansa.
Röh, röh!
Ja sitten se laski korvansa luppaan, niinkuin muut panevat kätensä
ristiin, ja sitten se nukahti heittäen kaikki sikseen.
Aina vaan pahemmaksi kävi ylhäällä ullakkokamarissa. Pitkinä,
hiljaisina, kuutamoisina talvi-iltoina huudot tunkeutuivat läpi
pakkasen kukittamien akkunaruutujen ja kuuluivat yli koko rakennuksen
ja naapuritaloihinkin. Silloin aukeni siellä ja täällä ovi, ja joku
kuunteleva olento näyttäytyi. Kolmen, neljän miehen joukko kokoontui
Asmussenin ikkunain alle; he vaihtoivat muutamia sanoja ja astuivat
keittiöön, missä Liena otti heidät vastaan silmät punaisina, samalla
kun huulet ja leuka vapisivat.
He nousivat yhdessä yläkertaan, missä öljylamppu kärysi pesukaapilla
ja Iivar vääntelihe sängyssä. Piti vaihtaa hänen alustaansa, hän ei
voinut saada lepoa, täytyi häntä siirtää. Nuo neljä miestä tarttuivat
kukin karkean piikkolakanan kulmaan ja nostivat niin varovasti, kuin
kalastajat osaavat nostaa. Iivar uikutti tuskasta.
Kun he jälleen tulivat alas ja seisoivat hohtavalla lumella, jonka yllä
taivas kaartui indigo-sinisenä loistokupuna, tavotti kukin vuorostaan
takaapäin selkäänsä, mutta sanomatta mitään. Kukin meni taas kotiinsa;
mutta saattoi tapahtua, että heidät yöllä uudestaan kolistettiin
liikkeelle, kun tarvitsi kääntää Iivaria -- "sitä rämää!"
Kerran pidettiin sitten perheneuvottelu. Siihen johduttiin ihan kuin
itsestään.
Valvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi,
Liena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle.
Istuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet
sylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.
Liena sanoi:
Jospa Jumala jo pian hänet korjaisi!
Joku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies
tullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne...!
Tämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen
penikulman päässä sisämaassa.
Se on niin häijyn kallis! sanoi joku.
Ensimäinen vastasi:
Kai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään,
kun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?
Ei riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.
Se on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen
viiden -- tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!
Kului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi,
versominen edistyi nopeasti.
Nopeasti edistyi myös Iivarin meno -- alasmäkeä.
Silloin nuo neljä miestä -- Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja
Kristian Nörregaard veljekset -- sysäsivät purtensa vesille ja
purjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.
Seuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn
mytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.
Se oli matami Aspegren.
Hän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta
kalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin
olisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.
Pieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso
vanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja
pienet, kiiluvat silmät kuin linnun -- taikka ehkä paremmin kuin
täytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.
Liena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami
itse hänelle ojensi.
Hän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.
Se on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.
Miehet nyhkivät toisiaan ovensuussa ja odottivat ihan ääneti. --
Molemmat naiset tulivat takaisin. Liena piti kättä silmillään. Tällä
kertaa käsi oli täynnä kyyneleitä, kun hän sen laski kasvoiltaan.
Matami Aspegren viittasi uuniin päin, missä kahvipannu kiehui. Liena
noudatti heti viittausta. Matami istuutui hakkuutukille höyryävä
kupponen kädessään; hän hörppi juomaa pitkin siemauksin ja narskutti
mustaa rintasokeria höyryn ympäröidessä hänen kasvojaan kuin minkäkin
muinaisajan papittaren. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää, mutta kaikki
odottivat nähtävässä jännityksessä.
Nyt oli kuppi tyhjä. Hän kurkotti sitä Lienaan päin nyökäyttäen; asia
ymmärrettiin, ja toista kertaa nousi höyry ja ympäröi skoonelaista
Pythiaa, samalla kun musta rintasokeri narskui kuin luu petoeläimen
hampaissa.
Silloin Liena sanoi miehiin kääntyen: Matami Aspegren sanoo olevan
liian myöhäistä -- eikö niin?
Tietäjävaimo nyökäytti, laski kupin kädestään ja tarttui hitaasti
hameensa helmaan, jonka sitten hinasi ylös! Samoin ensimäisen ja
toisen puolivillaisen liepeen. Keltaisessa villahameessa oli syvä
tasku; tästä taskusta hän otti esille pussin ja pussista lankakerän,
sakset, muutamia nauhoja, nipun sipulia, avainkimpun, pienen pullon,
jonka korkissa oli sulka, ja rasian, jossa näytti olevan voidetta.
Nämä kapineet hän järjesti syliinsä. Miesten ja Lienan katseet olivat
kiintyneet puuhaan kysyvässä ja hiukan kammottavassa äänettömyydessä.
Sitten Liena jatkoi:
Matami Aspegren -- on -- sanonut -- että tohtori -- että se on liian
kauan ollut Iivarin kimpussa... eikö niin?
Kuului mutinaa ja raskasten saappaiden siirtelemistä.
Matami Aspegren nyökäytti.
Liena jatkoi:
Nyt matami voi vain -- nyt hän ei voi muuta kuin...
Liena vaikeni ja katsoi matamiin. Mutta tietäjävaimo istui kädet
levitettyinä yli taskun sisällyksen ja tuijotti jäykästi eteensä.
Voiko matami poistaa siltä tuskat? kysyi Erik, miehistä uskaliain.
Matami avasi suunsa kääntämättä silmiään, joiden ilme ei myöskään
muuttunut, ja sanoi vahvalla painolla:
Minä voin päästää hänet kuolemaan!
He tuijottivat jonkun hetken toisiinsa hänen ympärillään, mutta sana
oli sanottu, ja oraakeli oli sen lausunut.
Asia oli päätetty, kellään ei ollut vastaväitteitä, kukin kätki omat
ajatuksensa, -- silloin kuultiin hiljaista itkua ylhäältä ullakolta.
-- 29 --
Luukku oli jäänyt auki. Ylimmällä portaalla istui Mette-Mari ja
nyyhkytti, rystyset silmäkulmiin painettuina.
Lapsi oli jäänyt koulusta kotia ja piiloutunut sinne ylös, kun aavisti
suuria asioita päätettävän. Hän sai kaksi palaa mustaa rintasokeria ja
käskyn mennä leikkimään porsaan kanssa. Hän lakkasi itkemästä, mutta
kieltäytyi kiihkeästi antamasta vieraalle vaimolle kättä.
Sitten nuo neljä miestä taas lähtivät merelle -- hyvällä tuulella -- ja
veivät tietäjävaimon pois.
Hiukan myöhemmin tuli Antti kalasta. Kun hän rannalta tullessaan joutui
kulkemaan sikolättien sivutse, näki hän Mette-Marin täydessä touhussa
oljenkorsi kädessä. Porsas röhki kaikin voimin. Lapsi nauroi ääneen.
Päivää, pikku Mette-Mari! -- Päivää, Antti! -- Kuinkas voidaan? Minusta
näytti tuolla selällä olleen Erikin vene täynnä väkeä...?
Nyt lapsi päästi oljenkorren ja alkoi itkeä.
Onko... onko Iivar kuollut? kysyi Antti.
Ei, mutta se vieras vaimo on ollut täällä -- ja nyt isän pitää kuolla
-- ja minä olin ullakolla -- ja minua niin pelottaa, että ne tekevät
isälle pahaa...
Ja hän yltyi itkemään yhä kovemmin.
Odotas hiukan täällä ulkona, Mette-Mari! sanoi Antti. Ja päästyään
rakennuksen ensimäisen oven kohdalle hän pisti päänsä naapurin ovesta
sisälle ja pyysi vaimoa pitämään lasta silmällä.
Naapurin vaimo iski häneen merkitsevän katseen.
Kyllä se ihminen on täällä käynyt. Niin, ja sitten lähdettiin viemään
sitä heti jälleen pois. Sano Lienalle, että minä tulen kyllä auttamaan,
kun Iivaria pestään ja puetaan.
Onko hän kuollut? kysyi Antti.
Kyllä kai! --
Antti riensi. Hän astui kiireesti Asmussenin kynnyksen poikki. Hämärä
oli alkanut. Liena istui kumarruksissa, sytytetty kynttilänpätkä
kädessä keittiön kaapin edessä, missä hän säilytti liinavaatteita.
Jestas! Säikytit minusta melkein hengen, Antti, kun tulet niin äkkiä!
Onko Iivar kuollut? --
Ei mutta...
Hän nousi seisaalle, puhdas palttinapaita käsivarrellaan. Kynttilän hän
laski kädestään ja oikoi paitaa.
Ymmärrätkö, Antti? _Hän_ on ollut täällä...
Niin kuulin. Paljonko hän siitä otti?
Kolmekymmentäkaksi. Emme saaneet häneltä tingityksi vähempään. Mutta
nyt Iivar saa apua!
Apua? --
Niin juuri. Me päästämme hänet. Katsos, tässä on voiderasia. No;
voidetta sivellään tähän paitaan -- noin. Kun hän on saanut sen
yllensä, niin -- niin hän pääsee tuskistaan ja voi istua pystyssä.
Silloin häneen tulee semmoinen halu nousta vuoteesta -- ymmärrätkö?...
En!
Vai niin, mutta niin hän sanoi. Hän rupeaa tahtomaan ylös ja me olemme
häntä auttavinamme. Kun hän sitten aikoo seistä jaloillaan, huomaa hän,
että on hullusti laita. Ja silloin meidän pitää se sanoa hänelle...
Antti tuijotti Lienaan:
Mitä sanoa?
Että hän on mennyttä miestä, että matami on hänet päästänyt. Ja sitten
-- sitten hän kuolee _aivan rauhallisesti!_
Antti katsoi maahan eteensä ja sitten sivulle.
Kaiketikin se on parasta, mitä hänelle voi tapahtua!
Niin, eikö olekin? sanoi Liena.
Yhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen,
Liena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.
Siellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli
lasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.
Iivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.
Mikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi
odottaa...?
He vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin
tavallisuutta hän ei valittanut.
Nyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi
hän.
Hän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti
katsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän
vaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:
Kuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!
He katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria
varastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu
huomata mitään katkeruutta:
Aiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta,
Liena? Minun mielestäni olisi mukavampaa... Hän ei jatkanut vaan
voihkasi: Vettä!
Liena käännähti ja tavotti ruukkua. Samalla hän tuli kaataneeksi
kynttilänpätkän; se sammui ja putosi lattialle. Pimeässä kuului
viimeinen käheä huuto. Antti hapuili tulitikkuja ja löi otsansa
Lienaan, joka myöskin haki. He ponnahtivat erilleen; Liena valitti,
Antti noitui puoliääneen ja lopulta hän muisti, että hänellä taskussa
oli tikkuja.
Kun kynttilä jälleen oli sytytetty, makasi Iivar suu auki, toinen silmä
kyynyssä, toinen luonnottoman suurena; kädet olivat koukistunein sormin
kaivautuneet peitepatjaan. Hän oli jo ehtinyt kappaleen matkaa suureen
pimeyteen.
Nyt hän on kuollut! sanoi Antti. Ja hän ajatteli itsekseen, miten
paljon tässä olisi voitu säästää, jos tietäjävaimo olisi jäänyt
noutamatta. Liena istui tuolille sängyn viereen ja silitteli tyynyä
kämmenellään.
* * * * *
Iivar kuoli ja haudattiin: --
Lauha, kostea henkäys oli huokunut ilmassa jo varhaisesta aamusta
saakka. Tuoreita, poimullisia, värikkäitä pilviä oli noussut yht'aikaa
kuin punainen aurinko ja ryhmittynyt sen ympärille aivan kuin
röyhelöinen persilja vadilla painautuu palvatun liikkiön reunoille.
Aurinko oli sitten kadonnut ja pilvet niinikään, ja rannikon
yläpuolella leijaili yksitoikkoinen hautausitku. Sataa tihutti hyvin
hiljalleen; ruoho ja umppuiset pensaat imivät kosteuden sisäänsä
ja samoin tekivät dohvelitakit, mustat huopahatut ja pumpuliset
sateenvarjot. Oli kevätilma, kasvattava ilma, hautajaisilma.
Kolmet ajopelit ja ruumisvaunu -- ravintoloitsijan vastamaalatut
työrattaat -- pysähtyivät pitkän, matalan rakennuksen eteen.
Ravintoloitsija, eläkkeellä oleva luotsi, eläkkeellä oleva tullimies,
muutamia käsityöläismestareita ja kalastajat -- toisin sanoen kaikki
-- olivat tänne kokoontuneet. Keittiössä oli hieman raivattu tilaa ja
siellä oli kirstu kahden pukin varassa, ja kirstussa makasi Iivar ja
otti vastaan vieraita. Alkuaan hänen vastaanottonsa oli ollut ylhäällä
sisemmässä ullakkokamarissa, mutta kun viereisessä huoneessa syötiin,
eikä Iivar ollut palsamoittu kuten ruhtinaalliset henkilöt, ja kun oli
tuo haju... lyhyesti, siellä oli havaittu tarkotuksenmukaiseksi muuttaa
Iivar alakertaan. Samasta syystä havaittiin nyt tarkotuksenmukaiseksi
lyödä kansi kiinni -- varhemmin kuin muuten on tapana. Sillä tuo
kasvattava sää, jota pitäjän talonpojat siunasivat, oli hieman
painostavaa, eikä se raitistanut ilmaa sisällä pienissä huoneissa,
joihin myötäänsä tuli ihmisten mukana puolimärkiä vaatteita, ja
joissa seppeleet -- monet seppeleet -- myöskin tuoksuivat vahvasti.
Ei niin, että kukaan olisi tästä valittanut; eihän oltu hemmoteltuja
kaupunkilaisia, -- mutta kuitenkin oltiin siitä yhtä mieltä, että näin
oli mieluisinta.
Seppähän se muuten -- joka aina oli yhtä hyvällä tuulella -- oli
sanonut ratkaisevan sanan.
Hän painautui ovesta sisään ruskeassa lievenutussa, mustien housujen
lahkeet käärittyinä, puristi Lienan kättä kysäisten: No, nyt kai on
hyvä? -- taputti Mette-Marin päätä ja tiedusti:
Minne olette Iivarin panneet?
Liena viittasi vaieten ylöspäin.
Hetken kuluttua seppä tuli alas, kourassa viipale syötävää, ja sanoi:
Kuulkaas, mitähän jos toisimme hänet tänne alas?
Niin tehtiinkin. Ja pian sen jälkeen kuulivat ne, jotka ylhäällä
istuivat syömässä ja juomassa, vasaranlyöntejä keittiöstä.
Nyt Iivarin kirstua naulataan kiinni! sanoi seppä suu täynnä ruokaa.
Vanha luotsi risti kätensä olutlasin ympärille ja sanoi:
Ei olekaan liian aikaista!
Ja kaikki ruualla istujat tunsivat nyt ruokahalunsa kasvavan. Ja siellä
ylhäällä syötiin aika hyvin, ja oluttakin tuli juotua, ja toinen
toisensa jälkeen tuuppautuivat vastatulleet kalastajat aukosta sisään
-- luukku oli otettu tänään tykkänään pois -- ja he puhuivat kaikki
Iivarista kuin läsnäolevasta henkilöstä, toverista, joka vielä vaelsi
heidän joukossaan. Eikä hän vielä aivan poissa ollutkaan.
Antti käveli siellä vaiti, kuten aina, suu pelkkänä viivana ja kaulassa
niin kapea musta liina kuin rihma, ja täytti ryyppylaseja.
Seppä alkoi kertoa pikku juttuja. Kukaan ei omin ehdoin ruvennut
hautajaispainostuksen alaiseksi, kaikki arvelivat -- ja sanoivatkin --
että Iivarin nyt oli niin hyvä, ettei semmoista ollut pitkään aikaan
ollut.
Ja sitten Liena ilmestyi ovelle, hyvin kalpeana, musta puuvillainen
leskihuivi yllään. Hän antoi sepälle merkin, ja seppä nousi heti ja
sanoi: No miehet, nyt käydään käsiksi!
He menivät kaikki alas, ja lähimmät sukulaiset saivat pienellä vaivalla
"Iivarin" ulos kapeasta ovesta, ja sitten järjestyttiin riviin
kantajien jälkeen, ja niin lähdettiin liikkeelle.
Arkkua lähinnä seurasi Liena taluttaen kädestä Mette-Ilaria. Pikku
tyttönen oli myöskin saanut mustan huivin ympärilleen; sen tupsulliset
suiput laahasivat, ja joka kerta kun lapsi kääntyi katsomaan, mikä
hänen uusien nauhakenkiensä kannoille löi, puristi leski lujasti hänen
kättään ja käski hiukan päätään ravistaen pitämään nenäliinaa silmillä.
Sillä niin hän itsekin teki koko matkan, kun kuljettiin kylän läpi.
Kaikki olivat akkunoista ja ovista katselemassa, kutka vain seistä ja
käydä taisivat. Liput puolitangossa ja puksipuun lehviä sirotettuina
kauppiaan puutarhan kohdalle.
Kylän takana kulkue pysähtyi. Ajoneuvot tulivat paikalle; "Ivar"
nostettiin työrattaille, joille myös nousi kaksi kalastajaa hoitelemaan
seppeleitä. Seurue jakautui kolmille kärryille, ja sitten jyristettiin
pitkin tietä, sisämaahan päin, runsas penikulma kirkolle, hienosti
tihuttavassa sateessa, joka pian muuttui siniseksi sumuksi, ja silloin
"Iivar" ja hänen saattajansa hävisivät taaemmaksi jääneiden katseilta.
Illalla Liena ja Antti seisoivat sikolätillä.
Antti oli vetelehtinyt veneen luona kuin jotakin etsien. Lienasta
oli tuntunut niin kummalliselta keittiössä ja vielä kummallisemmalta
ylhäällä. Mette-Mari oli saanut luvan mennä leikkimään naapurivaimon
lasten kanssa; hän ei millään ehdolla tahtonut mennä nukkumaan,
ennenkuin Liena itsekin tulisi. Lapsi oli vasta nyt oikein alkanut
pelätä kuollutta, kun tämä jo oli talosta poissa.
Liena ja Antti seisoivat, kuten sanottu, porsaan luona.
Kuinka nyt oikeastaan järjestetään, Antti? sanoi Liena vitkaan.
Niin, kuinkahan sitä järjestetään? kysyi toinen.
Saanee kai jäädä kahteenkymmeneen viiteen kruunulta, niinkuin ennenkin?
Taikka...? Hän pysähtyi.
Jotakin se Iivar tarkotti...? sanoi Antti.
Liena katsoi häneen ja ojensi kätensä.
Antti ojensi hänelle omansa.
Kun sopiva aika on kulunut! sanoi Liena puoliääneen.
Niin, eihän sillä ennen liene väliä! vastasi toinen.
Sitten he vetivät kumpikin kätensä takaisin ja katsoivat jälleen
toisiinsa.
Röh, röh! kuului lätistä.
Se oli päätetty.


ANE KUOLI JA HAUDATTIIN

Heitä oli kolme sisarusta: kaksi täyskasvuista poikaa, Julius ja
Jaakko, ja sitten tyttölapsi Ane.
Vanhemmat olivat kuolleet, isä hukkunut mereen ja äiti kuollut
sänkyynsä -- johonkin "sisälliseen", kuten sanottiin.
Julius ja Jaakko kalastivat yhdessä isän veneellä -- se olikin ainoa
kapine, mitä hänen jälkeensä oli ilmoille noussut. Julius oli sen
näköinen kuin Tordenskjold tulitikkulaatikoiden kannessa; mieluimmin
hän nauroi, paitsi kun jokin aivan tavaton asia vaati vakavuutta; ja
sitten hän jälkeenpäin, vahinkoa korvatakseen, nauroi kaksin verroin.
Hän oli ahkera, ketterä ja kiiti kuin kissa kaikessa työssä. Mutta kun
hänelle sattui hyvä tilaisuus päästä pariksi minuutiksi lepäämään,
istui hän koukussa ja piteli sivujansa kuin mies, jolla on vatsan
vaivoja. Hän nauroi milloin minkin vuoksi, kunhan vain sai nauraa. Ei
hänen vatsaansa mikään vaivannut; hän oli isäänsä.
Jaakko oli tullut äitiinsä. Hän oli harvasanainen, hidas, sitkeä
työssä, eikä ollut helppo saada häntä hymähtämäänkään. Hänen sisässään
oli jokin mennyt vialle, mutta välttämättömyys oli hänen kimpussaan ja
ajoi häntä eteenpäin; alituinen raataminen karkaisi häntä, pakollinen
ruokajärjestys -- kalaa ja puuroa, puuroa ja kalaa -- vastusti tuota
"sisällistä". Ei mikään estänyt häntä oleskelemasta ulkoilmassa --
päinvastoin; ja maalaislääkäri selitti, että hänestä kyllä voisi tulla
vanha mies, huonon vatsansa kiusallakin.
Tytön nimi oli Ane. Vaaleaverinen, ryhdikäs, hyvä rinnanpyöreys,
lujat lanteet, kalastajarotua. Mutta hän oli huomattavan kalpea. Niin
oli äitikin ollut. Ja niin kursailematta, kuin Vangaassa puhutaan
perheasioista, sanoivat veljet heti rippikouluvuodesta saakka: Sinä
kuolet nuorena, Ane!
Tämän lohdutuksen hän sai mukaansa, kun lähti pääkaupunkiin
palvelukseen.
Hän palasi seuraavana kesänä herrasväkensä mukana, joka aikoi olla
maalla Vangaan puolella. Silmät olivat käyneet hiukan raukeiksi, mutta
niihin ilmestyi jonkun verran loistoa, kun hän vei Juliuksen syrjään ja
näytti hänelle erästä valokuvaa.
Onko hän tuon näköinen? kysyi Julius, samalla kun nauru jo rupesi häntä
hytkyttämään.
Se oli Anen lemmitty. Herrasmies, musta liivitakki yllä, kädessä
silinterihattu (joka kuvassa näytti liian isolta), ja toinen käsi
nojaamassa köynnöskasveilla koristettuja kaidepuita vasten, jotka
näkyivätkin kaipaavan kaikkea sitä tukea, mitä oli saatavissa. Miettivä
asento, puoleksi sivulta nähtynä, hyvin tuuhea sileä tukka kammattuna
ylöspäin, pieni kihara korvan juuressa; syväuurteisten liivien edessä
riippuivat nenälasit leveässä mustassa nauhassa.
Onko se komeljantti? kysyi Julius, tarkasteltuaan valokuvan takasivua
ja tavattuaan siellä joukon kolikoita kuvattuina puoliympyrään, jonka
keskellä oli kolmijalkainen pukki, kompassirasia päällä.
Hän on nykyään viinurina --! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi
kädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt
tahmea pilkku. -- Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!
Ravintolanko?
Niin -- hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole
varmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.
Mikä hänen nimensä on?
Ludvig!
En minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?
Jaha - Bisserup!
Juliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa
mokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut.
Tokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? -- Oli, kyllä se oli. --
Mitä lahjoja se oli antanut? -- Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa,
mutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut
siitä prosentit. -- Mitä ne rosentit olivat? -- Ne olivat semmoista
osinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa
Ludvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi
perästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin
kauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului,
ja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen
ja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. --
Julius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja
tiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he --
tuota noin -- jo olivat olleet yhdessä.
Ane pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.
Oletko sinä höperö? kysyi hän. Silloinhan se voisi pitää minua
narrinaan ja jättää minut siihen paikkaan!
Sinä talvena tukkukauppias, jonka luona Ane palveli, meni vararikkoon.
Täytyi supistaa menoja, ja tytön oli pakko ottaa sopimattomaan
aikaan uusi paikka, mistä suinkin sai. Hän osui pariin tavalliseen
köpenhaminalaiseen perheeseen, missä ruokana on makeata soppaa ja
kokkarekakkuja ja piika saa maata semmoisessa sopessa, joka on
romusäiliöksikin liian huono. Hän alkoi tuntea voimiensa vähenevän,
rupesi yskimään ja sylki verta, ja sitten hänet sanottiin irti.
Hän meni viinurin luo.