Novelleja ja kertomuksia I - 9

tuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut,
ei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran
metsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut.
Mutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin
lupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi
Suorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa
velkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä
siitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä
häntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan
kahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi
Anna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa
Tommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli
koivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova
ja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun
hän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri
silloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen
maahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti
juoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen
sijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian
kuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas
minun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin
sinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin --' Ennenkuin hän sai
puheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin
täytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan,
kuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen
syypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan
hänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän
silloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan
eikä liioin huutaa apua, ja -- -- totisesti herra tuomari, ei hänen
aikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa --"
Leena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi
vakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin
salissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään
kuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän
säde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.
"Niin, näette, herra tuomari," jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan,
"poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan,
täytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole
niin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein
ihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä
päivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja
suurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi.
Kun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties
ratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään
auttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja --"
"Magdalena Jaakontytär," keskeytti puheenjohtaja taaskin
malttamattomana, "minun täytyy teitä huomauttaa --"
"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen
kertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä
kuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän
suurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän
pisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään.
Totisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin
on hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien
irtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin
makasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa.
Poikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina
kauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan
voivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän
ajattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi
taaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä
ja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari,
on hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt --"
Kolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät
kääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja
rientää vaimonsa luokse.
"Päästäkää, oi päästäkää minua," huusi hän tuskallisella äänellä.
"Ettekö näe, että hän kuolee?"
Kaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja -- toden totta, paitse häntä
ei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan
kertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla
istuessaan, oli mennyt tainnoksiin.

VIII.
Taaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja
kuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin
kohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä
kajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja
avonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset
kartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt
vedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi
sisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka,
mukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle
asetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa
rikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien
hengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta
aikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.
"Oi Katri," sanoi hän rullatuolissa hänen vieressään istuvalle
sisarelleen, nostaen samalla päätään ja luoden silmänsä ikkunasta
määrättömään kaukaisuuteen. "Katri, minä näen tuolla sinisen taivaan!
Näen sen ulottuvan kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, eikä enää niin
ahtaasti rajoittuvan kuin vankilan pienestä ikkunasta katsoessani. Minä
näen vapaan maan, jossa ahkeran maanmiehen aatra kyntää vakoja, näen
nuoret laihot, jotka levittävät vihannat vaipat vainioille. Näen
koivujen oksilla pieniä lehden alkuja, -- ja tämä on kaikki mun omaani,
voin taaskin vapaasti käyskennellä tuolla ulkona, luonnon ihanuudessa
ja armaan Jumalan lämpimässä päivänvalossa; käsitätkö, mille tämä
minusta tuntuu?"
Hänen silmänsä hehkuivat, ja ehdottomasti oli hän tulvailevissa
tunteissaan tarttunut Katrin käteen, mutta tämä hämmästyi. "Anna,"
huudahti hän, "mitä sinä teet, ja mitä olet tuossa nyt puhunut? Kun
täytin tahtosi ja annoin ensi kerran nostaa sinut ikkunan luokse, etkö
silloin luvannut minulle olla tyyni ja hiljainen etkä ollenkaan ruveta
levottomaksi?"
Hiljaisen ilon hymy ilmestyi tuon nuoren vaimon hienoissa, melkein
lapsekkaissa kasvoissa. "Älähän sitä kummeksi, jos minä ihastun
nähdessäni maailman vieläkin noin kauniina," vastasi hän. "Eroitus sen
välillä, jonka pelkäsin tulevan, ja tämän, joka todenperään on tullut,
on liian suuri. Minusta tuntuu, kuin tahtoisin lentää kauas tuonne
taivaan sineen ja --"
"Ei, tuota en voi pitemmälle sallia." Katrin katsanto oli käynyt yhä
levottomammaksi, ja kun hän näillä sanoilla keskeytti Annan haaveksivan
puheen, tarttui hän samalla läheisellä pöydällä olevaan kelloon. Mutta
hänen hoidettavansa esti häntä sitä liikuttamasta.
Hän laski kuultavan valkoiset sormensa Katrin kädelle ja lausui: "Älä
sitä tee, Katri! Katso minä tahdon olla hyvä, olla kuuliainen ja makaan
jo hiljaa tässä tyynyllä; kuule mun pyyntöäni äläkä vaadi, että mun
aina tulee vaieta, että mun yhä tulee painaa sydämeeni sitä, jota en
enää voi vastustaa. Kun kuumeenhoureista toinnuin unentapaiseen
tuntemiseen, silloin heikkoudessani halusta nautin hiljaista lepoa,
antauin ehdottomasti teidän hellään huolenpitoonne ja tunsin siinä
olevani hyvässä turvassa. Mutta nyt polttavat tuhannet selittämättömät
kysymykset sydäntäni, ne riuduttavat minun, ellen tohdi niitä sanoihin
pukea. Vastaa minulle sentähden, Katri, tietääkö -- -- tietääkö nyt
koko maailma, ett'en ole mikään murhaaja?"
"Tietää, armas lapseni, koko maailma sen jo tietää. Saimmehan
vastaanottaa niin monta osanottavaisuuden osoitusta, ett'emme enää
tienneet, kuinka voimme estää ihmisiä häiritsemästä meitä sinun
hoidossasi. Ja mikä on vielä merkillisempää, nyt ei kukaan sano
kantaneensa tuota surkeata epäluuloa."
Annan huulet vetääntyivät hienoon hymyyn. "Oi, se on hyvä," vastasi hän
hiljaa, "Mutta sano minulle myöskin, Katri, kuinka Leipuri-Leenan pojan
on käynyt? Ovatko he hänenkin sulkeneet vankilan pimeään, kamalaan
suojaan?"
Katri pudisti päätään. "Petter," kuului vastaus, "kuoli muutamia päiviä
sen jälkeen, kuin sinä vapautettiin ja sitten kuin hän oikeuden
herroille ja todistajille oli itse vielä tehnyt täydellisen
tunnustuksen. Kun häntä oikeudenistunto-päivänä omantunnon vaivat
pakoittivat pastorille rikostaan kertomaan, ei heillä ollut siihen enää
aikaa, koska tahtoivat saada Annan viattomuuden oikeuden herroille
ilmi, ennen kuin kenties väärä tuomio olisi langetettu. Pastori, joka
sattui olemaan pahoinvoipa, ei voinut Leenaa seurata kaupunkiin, vaikka
hän halusta olisi tahtonut sen tehdä. Mutta kun hän ei voinut Leenaan
luottaa, lähetti hän uskotun miehen hänen mukaansa, jonka tuli Leenaa
seurata, kunnes hän oli saapunut oikeaan paikkaan ja antanut
kirjoituksensa oikeuden palvelijalle. Ja silloin, Jumalan kiitos, tuli
apu kamalimmassa hetkessä."
Katri vaikeni taaskin, mutta Anna, joka sydämeensä oli kätkenyt hänen
sanansa, niinkuin kukkanen kätkee virvoittavan kastehelmen, katsoi
rukoillen häneen. "Kerro enemmän, Katri," sanoi hän. "Mielessäni
vivahtelee niinkuin unen-näkönä vähäisen siitä, kuin senjälkeen
tapahtui, mutta tarkkaan en mitään tiedä, en edes sitäkään, millä
tavoin tänne tulin."
Katri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin
kasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat
häneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän
lähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että
mietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti
voivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat.
Levollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen
kertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena
päivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin,
huolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä
kaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja
epätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi
heidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä
nurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli
syöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan
ilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta
senjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä
koko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän,
sittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi
tunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin
tulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään,
jossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä
levottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat
häntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa
taudissa, johon hän senjälkeen sairastui.
"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat
aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin
hyvää."
"Ja kuitenkin," -- sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein
tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, -- "kuinka olisi äiti tullut
toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön
vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet
hänelle uskollisena apuna!"
Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien
ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri
kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun
äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä
siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin
sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun
vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin
tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana
aikana ole voinut enempää tehdä."
"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja
katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi,
mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja
niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja.
Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta
jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."
Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan
suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas
häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan
ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän
tuskin ollenkaan on täällä käynyt."
"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo
eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille
tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille
luvannut."
"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä
saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja
äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee
taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."
"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"
Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui
kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen
kalvealle poskelleen.
"Älä sitä oudoksu," jatkoi Katri, "jos Heikkinen täältä vetääntyy pois.
Kenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle
vastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä
näkemästä."
Anna loi kyyneltyneet silmänsä apua anovassa tuskassa Katriin.
"Luuletko, Katri," kysyi hän, "ettei Yrjö enää ollenkaan minusta pidä?"
Tautinen laski laihan kätensä Annan kultakutriselle päälaelle ja hänen
silmissään ilmestyi kirkas loiste. "Sitä en toki luulisi, siitä minkä
olen hänestä huomannut," vastasi hän hymyellen. "Ei hän silloin pitäisi
sinusta niin hyvää huolta, eikä hoitaisi sinua, niinkuin olen nähnyt
hänen tekevän."
"Oi, Katri, sano hänelle --"
Anna ei voinut jatkaa, sillä sisaren sormet painoivat hänen huuliaan.
"Minä en hänelle mitään sano enkä myöskään tahdo enempää kuulla,"
vastasi hän. "Jos hänelle jotakin pitää sanottavan, lapseni, ja
varsinkin jotakin hyvää, tulee se sinun itsesi tehdä, ja sen hän tosin
olisi sinulta ansainnutkin."
Anna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja
sitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta
silmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet
siemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.
Katri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea
ikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä.
Muutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin
tyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken
mielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä
lepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: "Katri, lupaatko
minulle yhden asian, jota sinulta pyydän?" Ja kun Katri ihmetellen ja
kysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: "Kun Yrjö tulee, niin jätä minut
hänen kanssaan kahdenkesken."
"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, -- tänään
vaan vielä!"
Yrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen.
"Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?" kysyi hän. "Jos todellakin
tahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä
kuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua
estä, vaan auta minua ennemmin."
Katri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. "Ei, minä en tahdo sinua
estää," sanoi hän sitten, "ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää
oikeat sanat."
Kun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi
vaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus
hänen huuliltaan.
"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna," sanoi hän tervehdittyään. "Voit siis
hyvin?"
"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun
oli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se
vaan lieneekin paras rohto?"
"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä on
Katri?"
"Hän -- -- -- minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että
se hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?"
Hänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä
hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti
avuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. "Anna,"
alkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, "sinä näytät väsyneeltä. Etkö
tahtoisi mennä levolle?"
Anna pudisti päätään. "Kerro minulle jotakin sieltä kotoa," sanoi hän.
"Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?"
Heikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa
oli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. "Oi, Kati oli terve," sanoi
hän vilkkaasti. "Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi
iloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi
hänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan
levottomuutta, ja samaa äitikin arveli."
"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen
poissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä
hakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun
tähteni pitää olla lasta näkemättä."
Annan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti
luomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi
hän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta
hän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän
katseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.
"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä," lausui hän taas hetken
kuluttua, "ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat
täällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin
toisivat pikku Katin mukanaan."
Anna nyykäytti päätään. "Kuinka isä voi?" kysyi hän.
"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä
taas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja
voitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään
saapuessani?"
Anna nosti silmänsä odottavalla katseella.
"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen
Suorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän
toimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He
tahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun
isäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun
vapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko
sitä koskaan voinut uskoa?"
Anna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli
luullut. "Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat
meitä tosin muuttaa," sanoi hän. "Yrjö -- --"
"Mitä tahdot, Anna?"
Olisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna
raukka keräsi kaikki voimansa. "Yrjö," alkoi hän taaskin, "tahtoisin
sinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein
niin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en
tahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon
puhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!"
Anna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin
likelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka
selittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen
tahtoansa. "Yrjö," alkoi Anna uudelleen, "menneen ajan kauhistus ja
Tommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän
välillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus
minun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla
minulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä
sydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten."
Hän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä
kertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen
aina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään
itseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan
tapaukseen saakka. "Oli juuri kuin joku tauti minussa," lopetti hän,
"tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä
keskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin
sydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa
side välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus
ylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan
johdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo
silloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki
sinulle tunnustanut, ja silloin -- silloin piti niin onnettomasti
käymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi
kadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän
pitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan
ikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni
tunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni
olevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni
valloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan,
ja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle
ilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän
onnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan
tainnoksiin."
"Oi, Anna," huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan.
"Luulit siis --"
"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi," rukoili Anna painaen Yrjön kättä
otsaansa. "Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa,
etten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin,
mimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos
luulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko
vahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman
piston".
"Sen luulit," sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, "ja siitä tuli
sinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon."
Anna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: "Kun kaikkein epäluulo
kääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten
osoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen,
jonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut
mitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan
kävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut
pelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä."
"Oi sinä eriskummainen lapsi," sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla
käsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. "En tiedä, tuleeko minun enemmän
ihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka
sinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria
vastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi
antaa."
"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni,
että sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine
ajatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä
hänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö," -- hän nosti arasti lempeät
sinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne
mieheensä, "nyt -- ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä,
olen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne
minulle helpoiksi tekee."
"Rakkaus, Anna?"
Hän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään
liikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen.
"Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen
riemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne,
joka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä
valvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua
toisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin
sinun askeleesi, eivätkö ne -- --"
Yrjö kumartui alas ja suuteli häntä. "Ja kuitenkin, Anna," sanoi hän,
"et tahtonut minua nähdäkään, silloin -- --"
"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme," keskeytti
Anna. "Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta
vielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen,
vaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla?
Ethän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden
kyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista
kohtaloansa?"
Heikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea
rauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti
mieleen. Mutta Anna jatkoi: "Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja
pyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi
sitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja
silloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän
luoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia
olla täällä."
Niin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka
viereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin
hänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi
palvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan
pyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä
häntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään,
silloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös
taivasta kohden ja lausui sydämessään: "Minä kiitän Sinua, Jumalani!
Tästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin
sydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen
kuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja,
ilotoin ja toivotoin."


RADAN VAIHTAJA

Kukkivien omenapuiden keskellä on pieni valkoinen kivihuone kätkettynä.
On varhain aamulla, niin varhain, että jok'ainoassa korressa vielä
kirkkaat kastehelmet kimaltelevat. Kaikki on valoisata, luonto
hymyilee, näyttää tulevan ihana päivä.
Tuon pienoisen majan ovi avataan ja kynnyksellä nähdään parhaassa
iässään oleva mies. Hänen huulensa hymyilevät, hänen silmänsä säihkyvät
pelkästä tyytyväisyydestä. Samassa yksi noista suurimmista omenapuista
vähän tärisee ja kätköstään sen takaa pilkistää, kuin keijukainen,
ihana, valkokutrinen lapsi, vähäinen tyttönen, joka ystävällisesti
kurottelee pieniä käsiään. Runsaasti nyt vaihdetaan hyväilyksiä ja
suuteloita isän ja lapsen välillä. Viehättävämpää onnellisuuden kuvaa
tuskin voitanee ajatella.
-- Kuule, Celina, -- lausuu isä, kääntyen tupaan päin -- saanhan
tänäpäivänä ottaa tuon pienokaisen mukaani?
Hänen tätä lausuessaan ilmestyy kynnykselle kaunis vaimo, valkeaverinen
niinkuin lapsikin, mutta hiukan kalveampi.
-- Nytkö taas! -- vastaa hän veitikkamaisella alakuloisuudella.
-- Mitä, nytkö taas? Eilenhän oli pyhä, etkä sinä senlaisina päivinä
anna minun...
-- En, sillä Annan täytyy tottua kirkossa käymään.
-- Sitä en olekkaan koskaan vastaan väittänyt, -- vastasi isä -- mutta
tänäpänä onkin arkipäivä -- anna hänen siis tulla mukaani!
-- No menköön sitten, koska sinun kerran aina täytyy hänet saada.
-- Älä sano niin! Ja'ammehan siinä suhteessa aina oikeuden mukaan.
-- Kyllä, niinkuin sinulla on tapana jakaa.
Pikku tyttönen seisoi vallan totisena vieressä ja kuunteli tätä