Novelleja ja kertomuksia I - 8

kuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä
houkutelluksi: "Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä
tuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet
kaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä
vieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö," pitkitti hän
tuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, "tiedätkö, -- _kuka_
sen on tehnyt?"
Anna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään,
ja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen
suurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka
äänetöinnä rukoili: "Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi
mitään vastata." Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua
hänen sydämessään ja toivottomalla huudolla "isä, isä, älä minuun
närkästy!" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen
luotaan ja nousi ylös.
"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," sanoi hän. Peltola alkoi nyt
likemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja
kotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi,
kuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu
tarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä
kohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän
väreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta
tilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet
tukahtuivat. "Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," toisti hän.
"Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät
häväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?"
Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta,
isä. Totisesti ja ihan varmaan, -- sitä se ei ole."
"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä
kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi
koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi --"
Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen,
jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.
Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä
ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään
kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta
enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"
Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään
olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin.
Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja
surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas,
epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja --"
Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli
mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.
Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy
niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta,
isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen
mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti
huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän
kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, -- häntä siellä -- Yrjöä?"
Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän
laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua
vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut
minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni
ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä
ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen
kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään
katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on?
Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"
Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän,
"saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin
sinäkin."
Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen
huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta
muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta
uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi?
Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."
Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi
tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"
Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui
tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen
ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.
"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja
kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."
Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut,
kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet.
Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan
alla kivestyneet. -- "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun
täytyisi, en sitä sittenkään voi!"
Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi
tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa
enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen
salaisuuttaan riistää.
"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja
isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä
sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin
rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin
onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin
tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä
yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän
sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää
arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle
siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja
toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee
osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova
onni oli meille kummallekin niin määrännyt."
"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan --" Anna tajusi hänen kysyvän
katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."
Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi
hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket
kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti
nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.
Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen
kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset
toisiltaan.
Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan
isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli
korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla
tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä
tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen
kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin
vaikeammalta kuin luulinkaan, -- melkein liian vaikealta."

VII.
Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin
ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo
valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva
samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa,
josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät
puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita
sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa
oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden
jäseniä.
Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin
tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului
yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä
näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi
asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna
Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties
tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen,
murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset
sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei
niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut,
millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta
lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät
muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä
kiinnittivät.
Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy
epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän
sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan
puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan
tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä
uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen
tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.
Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin
toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta
tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä
ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken
ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja
oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja
tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä
äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein
silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen
kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli
puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa
riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän
maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten
näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä
pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta
Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja
horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.
Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli
luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa,
niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata
mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa
kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän
asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen
katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään
lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo
kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan
ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä
kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä
kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä
voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen
tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna
pöyristänyt häntä nähdessään.
Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät
hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja
katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden
tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä
syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin
muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän
vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja
varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn
astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti
päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.
Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille
kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan
niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin
tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä
painavilla sanoilla:
"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi
nuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?"
Nuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän
verkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi
hän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen
painon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa
häntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina
asianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia
rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi
huoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin,
voidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä
riippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt --
nyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine
vaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä
kamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, -- nyt, kun kaikki oli
kysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä
tulevaisuus.
Anna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti
kysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla
nuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.
"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö," lausui Anna nyt
vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä
rukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät
silmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään
pohjukkaan.
Tuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna
olkapäitään.
"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen," lausui tuomari
taas hetken aikaa vaiti oltuaan, "että te, kun kovakiskoisesti
kiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte
asianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät
vastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille
hyödyksi."
"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään,"
vastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö
Heikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa
kävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa
hämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista
vastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan
kovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko
vastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän
saakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin
sitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus
syvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä,
nöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.
Tuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä
kärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden
kautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen
vaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli
myöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat
kultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään
vastannut.
Tutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan
tosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut.
Valitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan,
mutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei
senlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan
kauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: "ihan varmaan, minä olen
viatoin," vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.
Todistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka
hän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt
tulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan
pelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin
miehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin
voivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä
itse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken
auttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava
tuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän
syvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties
onnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön
saattaneet.
Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti
häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä
häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja
levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa
suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö
Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä
kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan
Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui
helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja
arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti
yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan
syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä
mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin
jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita
ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka
vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain
esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan
tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat
kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen
täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään
päätöksen asiassa.
Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota
hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia
todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa
vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa.
Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä
elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut
hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen
miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken
tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi,
sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli
ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain
kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että
paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan.
Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan
kanteenalaisen syyttömäksi.
Hänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja
ovensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät
säälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki
kauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi
vankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta.
Hän itse oli kuin marmorikuva, -- niin liikkumattomana seisoi hän,
kertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut
kätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä
liikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen
miehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan
tajunnut koko puheesta.
Heikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei
ainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä
piinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä
vedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen
masentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma.
Hengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään
ahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin
unessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi
aikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta -- -- mikäpä nyt tapahtui.
Oliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen
kuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan
pikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä,
rientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa
antamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa
joitakuita selittäviä sanoja.
Heikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei
ollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti
kirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi
toisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari
sanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja
antoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.
Kuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja
sentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. "Mitä
tämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?" Suusta suuhun kävivät nämät
kysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen
pauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta,
lakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. "Olen tässä
saanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen," lausui tuomari
tyyneenä ja vakavasti, "jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos
mahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka
tänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on
estänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli
ollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta
saatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä
asiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä,
yksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja
vielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi."
Samassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda
todistaja esiin.
Sanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat
kuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että
jotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva,
kenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta
sanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen
huuto kuulijain parvesta. Todistaja oli -- -- -- vaimoinen henki.
Epävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän
oikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.
Kanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt
uneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin
saadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän
oveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan
kuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli
tuntenut Leipuri-Leenan.
Vaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän
enää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän
vapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja
ainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän
oikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli
tehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki
kertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan
kuolemasta.
Magdaleena Jaakontytär pyyhki esiliinan kulmalla silmiään. "Herra
tuomari," vastasi hän, "minä olen köyhä vaimoparka, mutta joka minun
vaan tuntee, hän myöskin tietää, että aina olen rehellisellä työllä
leipäni ansainnut, ja --"
"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa, Magdaleena Jaakontytär,"
keskeytti häntä puheenjohtaja, "että teidän tulee pysyä tarkasti
asiassa, ja että teidän on vaan minun kysymyksiini vastaaminen. Vielä
kerran siis, mitä tietoja voitte te antaa niistä seikoista, jotka ovat
vaikuttaneet Tommi Ojalan kuolemaan?"
Vaimo pyyhki taaskin silmiään ja nytki hätääntyneenä esiliinaansa, eikä
näyttänyt tietävän mitä vastata.
Tuomari alkoi tuskastua ja veti otsansa ryppyyn. "Te olette tuoneet
minulle kirjeen papiltanne ja sielunpaimeneltanne, jossa hän minua
pyytää kuulemaan teidän todistustanne kysymyksessä olevassa asiassa. Te
olette itse halunneet -- --"
Vaimo kavahti äkkiä ujoudestaan. "Minäkö halunnut?" lausui hän, ja
ääni, jolla hän sen lausui, oli jo sangen uskalias. "Ei, herra tuomari,
minä en ole niin mitään halunnut, mutta minun poikani -- --" Hän
viivähti taaskin. "Minun poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana,
ja --"
Tuomari näytti vähällä pitäen tykkänään menettävän kärsivällisyytensä.
"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa," keskeytti hän taaskin vähän
kovemmalla äänellä todistajan puheen, "että siitä seuraa kova
rangaistus, jos te ilman laillista syytä tässä häiritsette ja
viivytätte oikeuden istuntoa. Viimeisen kerran minä teitä kehoitan
pysymään asiassa."
"Mutta, herra tuomari," lausui Leena itkusuin, "olenhan minä asiassa.
Minun poikani oli Tommin paras ystävä. Olisin totta tosiaan toivonut,
ettei hän koskaan olisi Tommia nähnyt. Minä vaimoraukka --"
"Hänen paras ystävänsä!" Todistajan sekava puhe näytti äkkiä tuomarista
merkittävältä. "Mikä mies teidän poikanne on, ja mikä on hänen
nimensä?"
"Hän on Petter. Petter Leenanpoika Taavettilasta, ja hän on aina elänyt
rehellisesti; ei kukaan voi hänestä muuta sanoa."
"Hän oli siis ystävyydessä nuoren Ojalan kanssa?"
"Niin oli, herra tuomari. Hän palveli muutamia vuosia renkinä Ojalassa.
Ja hän oli aina hyvää Tommin kanssa."
"Minkätähden läksi hän palveluksestaan?"
Leena viipyi vastauksella, mutta mieleensä mahtoi juolahtaa papin
vakava kehoitus, ilmoittaa suora totuus, mitäkään peittämättä, koska
petos ei häntä kumminkaan enää mihinkään auttaisi. "Ihmiset ovat niin
pahoja," alkoi hän jälleen. "He nostivat Petteristä kaikenlaisia pahoja
puheita, sanoivat hänen elävän hurjasti ja viettelevän Tommiakin
pahaan, ja viimein Ojalaisetkin sen uskoivat ja panivat hänen
palveluksestaan pois, mutta --"
"Ja hänellä oli senjälkeen kuitenkin yhteyttä talon pojan kanssa?"
"Niin oli, herra tuomari. Se on, hän meni Suorsakylään aina, kun siellä
jotakin erinomaisempaa kestiä oli. Ja väliin hän hätimmiten kävi Tommin
kanssa jahdilla."
"Se on, hän kävi salametsästyksellä Tommin kanssa," sanoi tuomari
kovuudella. "Tutkimuksessa on tullut ilmi, että nuori Ojala viimeisinä
aikoina oli senlaista harjoittanut. Teidän poikanne häntä siihenkin
houkutteli?"
"Ihmiset niin sanovat, herra tuomari, mutta ihmiset ovat pahoja," huusi
Leena kiivaasti. "Kun Tommi pari vuotta oli poissakin näiltä
paikkeilta, ei Petterini paljonkaan ole hänen kanssaan seurustellut."
"Se ei asiaan mitään vaikuta. Tommi ei niin kaukana oleskellut, ett'ei
heillä olisi tilaisuutta ollut yhdessä ilkeyksiä harjoitella. Sitä
paitse Tommi jo kaiken tämän kesää on ollut vanhempainsa luona."
"On herra tuomari, mutta, niinkuin jo sanoin, kävivät he vaan hyvin
vähän jahdilla, ei kuin siksi nimeksi ja ainoastaan vuoksi, eikä
Petterini siitä niin mitään hyötynyt. Jos he joskus onnistuivatkin
saada jonkun onnettoman pienen jäniksen taikka muun laihan eläinkurjan,
otti Tommi sen aina jyväkuormaansa ja vei kaupunkiin myytäväksi. Oi,
hän oli aina rahan tarpeessa eikä Petteri siitä saanut merkkiäkään
nähdä."
"He siis suorastaan pitivät kauppaa ryöstetyllä tavaralla ja jakoivat
voiton?"
"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan," vastasi
Petterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti
ensimmäisen pelkonsa ja häminsä. "Ojalan Tommi eli aina riuskasti,
ja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän
Petterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän
Anna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta
ei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta
tuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon