Novelleja ja kertomuksia I - 7

Total number of words is 3609
Total number of unique words is 1878
24.2 of words are in the 2000 most common words
35.3 of words are in the 5000 most common words
41.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
ihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka
useita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.
Hetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa
ikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka
kenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun
vaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä,
oli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.
Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa
viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui
avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista
rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut.
Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi
ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt
kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen
kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.
Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä
tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin
suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä,
joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu
kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli
sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa
kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta
sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.
Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää,
vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti
voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen
toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen
lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"
Niin -- -- -- kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon
sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa,
kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys
sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti
ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti
kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta
nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta
oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään,
että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä
syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan
tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt
kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää
kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat
hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt
nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään,
jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka
otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten
oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut,
puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.
Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä
aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes
takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä
oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen
vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät
kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet.
Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan,
ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä
varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin
Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä
kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.
Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta
silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin
äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin
yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun,
jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät,
jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä,
uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen
ukkosen jyrinä.
Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele
järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja
luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle.
Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä
rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan
ei mitään kamoksunut.
"Murhaaja sinä! -- sinä juuri olet hänen tappanut."
Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten
kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla
silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.
"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole
sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut,
vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos
voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen
nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän
saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin
sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja --
kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.
"Minun ketjuni, -- niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja
raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.

VI.
Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan
sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti
mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun
tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli
katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan
siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet
olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan
kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon
verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin
jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni
ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi,
-- teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut
hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut,
ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo
jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen
toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa
muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti
isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että
väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei
mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki
joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan
levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat
mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista
kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja
naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä
mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen
tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja
huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, -- suopea ja valoisa
yö sen hyvin salli, -- tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin
päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin
hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo
ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen
hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin
nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin
sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.
Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin
emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen
lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä
pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt,
tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon.
Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa,
kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina,
mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.
Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut
hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä
kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli
sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä
minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.
Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin,
olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona.
Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri
samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään
muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä
jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka
liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen
luopumaan turhista vaivoista.
Yhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista.
Yrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli
syösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään
ulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa
löydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa
selkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään
viskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti
mahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli
joka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä
neuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä
pimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.
Peltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa
olisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli
sitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei
niin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi
varmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen
täytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut
selville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän
seurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut.
Ensin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen
vähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei
Lassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut
painamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin
näyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin
raivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän.
Aholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt
tiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä,
jolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin
tämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri
kysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.
Yrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin
etsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä,
läheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä
aikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän
kuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä
hakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa.
Ei hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli
Annaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja
vilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin
vastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai
hän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut
uhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut
epäluuloon Annaraukkaa vastaan, -- ketjut murhatun kädessä ja hänen
jäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon
heikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen
rakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty
suosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita
ihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja
mitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he
kahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän,
jonka huulet järkähtämättä vaikenivat.
Itse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan
perheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan
likeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla
tavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa
"vankeuteen" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin
ohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki
selviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen
hyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän
lauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä
koko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen
murhasta epäiltynä!
Hänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä
pelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan
hyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän
antanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin
huoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin
hervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan
ovesta ulos.
Anna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta
tai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada
nähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän
armastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista
lempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi
Katriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat
jo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä
hän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan
sisarensa korvaan, mutta -- -- -- ikäänkuin olisi hän sen ajoissa
saanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin
otsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä
kodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen
nuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä
katsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää
toivoa ole.
Mikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä
ajatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä
toivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut.
"Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää," lausui hän. "Eilen
tähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden
enkeli minua vastaan, ja nyt, nyt -- -- --?!"
Sana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan
huudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja
hämmästyneenä häneen katsoi. "Yrjö, mitä tämä merkitsee?" kuului hänen
vakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän
tutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla
äänellä: "Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!"
"En tiedä mitä mun tulee ajatella," vastasi Heikkinen, käsiään
väännellen.
"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee
urheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua," sanoi
tautinen. "Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella
lapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi."
"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut --! Kuinka selität hänen
jäykän vaitiolonsa?"
"Sitä en voi selittää," vastasi Katri, "mutta sen tiedän, että
onnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän
tuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon
kaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan
viattomuudesta."
"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!" Yrjö istautui pienelle
jakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta
Katri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja
jatkoi verkkaan:
"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään
unhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen.
Sinun täytyy heti lähteä kaupunkiin," pitkitti hän, kun Heikkinen
ihmetellen häneen katsoi, "ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit
tehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi
jälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme
hänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta
voit ne jo viedä mukanasi hänelle!"
Ja niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman
onnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat
tuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon,
ja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai
perhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin
antauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan
taistella.
Pahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina
johonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten
näkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa
rohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun
joku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla
hänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta.
Hän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin
kääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat
vieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan
syypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti
kuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi,
ett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta
osanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän
mieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen
vähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta
mieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian
paljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen
joka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei
laiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt
menivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin
rohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.
Oli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun
Peltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan,
asettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi
häneen katsottuaan, kysyi: "Olen ollut pelloilla ja huomannut
raja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?"
Katrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt
vastatessaan: "Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä
sitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä
samasta asiasta."
"Hohoi," huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui
penkille.
Katri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen
uudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola
rumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti
välttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli
tehnyt: "Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään
lukua pidettäisi."
Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, -- pitkällinen ja tukala, mutta
viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut
pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti
olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin
ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."
Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen
kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä
sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.
"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko
kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka
luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."
Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui
hän.
Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä
kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en
myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina,
jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi
kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin
muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."
"Vai niin, -- juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä
vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen
heidän onnettomuuteensa."
"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata
onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."
Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut
Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen
rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan.
Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa
raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.
"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa
kuvautui kova mielenliikutus.
Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli,
ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään.
Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi
hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi
lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.
Peltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta
asiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti
rientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä
toi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia,
jotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan
tavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä
ainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä
käsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla
työskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella
mielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo
kutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta,
johon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan
hievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.
Samalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli
murhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti
asioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä
herättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus,
josta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan
Tommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi
kertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän
ensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä
kohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo
päättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että
kaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka
vaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut,
koska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut
omalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta
kuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina
niitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin
juttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä
haikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa
tuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla
vaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia
taas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea
epätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta
-- eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli
tekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin
varmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti
odotettu selkeys asiassa ilmestyy, -- niin päätti Katri aina vielä
vaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.
Mutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin
kipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun
alussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty
syvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina
mahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli
hyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien
silmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten
oli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan
eikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut
arvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi
suorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä
raskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä
oli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään.
Jos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän,
kuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen
suunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä
vaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi,
ja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui,
oli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä
olen onnettomin mies maan päällä.
Hän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille
syrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta
noudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen
lukko narisi -- ja vangittu seisoi hänen edessään.
Se vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän
vaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna
hänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille
levisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän
isänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.
"Se oli sinulta hyvin tehty, isä," lausui hän. "Oi kuinka iloitsen
siitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et
vihassa ajattele Annaasi."
Peltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen
semmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen
käden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin
kovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan
hänen silmistään.
"Ethän Anna" -- hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen
kouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla,
avuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon
silmiin, -- "ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin
olla levollinen?"
Hänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen
olentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei
lainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva
sana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
sen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt,
ja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan
isänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.
Peltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Novelleja ja kertomuksia I - 8
  • Parts
  • Novelleja ja kertomuksia I - 1
    Total number of words is 3715
    Total number of unique words is 2059
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 2
    Total number of words is 3749
    Total number of unique words is 1986
    22.8 of words are in the 2000 most common words
    33.9 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 3
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1988
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    34.5 of words are in the 5000 most common words
    40.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 4
    Total number of words is 3670
    Total number of unique words is 1910
    26.7 of words are in the 2000 most common words
    36.2 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 5
    Total number of words is 3690
    Total number of unique words is 1867
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    34.6 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 6
    Total number of words is 3739
    Total number of unique words is 1872
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    41.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 7
    Total number of words is 3609
    Total number of unique words is 1878
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 8
    Total number of words is 3561
    Total number of unique words is 1852
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    40.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 9
    Total number of words is 3717
    Total number of unique words is 1805
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.8 of words are in the 5000 most common words
    40.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 10
    Total number of words is 2911
    Total number of unique words is 1374
    29.6 of words are in the 2000 most common words
    38.6 of words are in the 5000 most common words
    44.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.