Novelleja ja kertomuksia I - 6

hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä
miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua.
Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole
mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän
nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä
vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi
tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."
Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi
Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän
hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään
helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee,
niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."
Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi
hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta
lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki
maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia,
jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään.
Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan
hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan
toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle,
mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.
"Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko
maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät
minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että
minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä
keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä
voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa.
Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en
tänään enkä vast'edes."
"Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.
Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse
hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi
sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei
sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä.
En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että
tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni
laiminlyömistä."
"Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä
äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin
onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"
Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan
silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös
Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko,
Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja
riidalla vainoat?"
"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on
meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan
yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan
tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan
sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."
Anna pudisti päätään. "Sitä en voi tehdä."
Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen
suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä
enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, -- tulenko kuokkimaan?"
"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."
"Mutta tahdotko, että tulen?"
"Enhän sitä voi sinulta kieltää."
"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"
Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa
häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan
kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta;
mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen
vilkaisematta.
Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa,
saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli
edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän
jo olikin taas täydesti tyyntynyt.
Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan.
Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa
erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.
Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa
sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.
Laulu, jota Katri soitti, oli: "Ole ijäti vakaa ja uskollinen."

V.
Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa
levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää
puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä
useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden
velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta."
Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti
peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen
Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja
Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden
tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu
vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän
tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen
kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti
sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka
paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut
intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti,
ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin.
Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä.
Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein
lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän
pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja
ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen
silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen
erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan
siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan
palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat
alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut,
jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.
Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi
rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla
lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla
myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa
ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin
ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa
hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.
Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita
näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri
tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli
varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi
kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja
sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai
kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että
piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.
Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo
halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen
tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin
kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi
tulevan tänäpäivänä tänne."
"Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta
ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne
tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli
jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista
huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän
tiedustaen ja epävakaisesti.
Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän
edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä
niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän.
"Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja
ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä
sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi
sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä
tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen
yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman
onnensa nojaan."
Anna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää
pilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin
siis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana
näin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä
selveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. "Hyvä," ajatteli hän,
"koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko
ihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan."
Kun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin
voinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä
puolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena
ei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän
kuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston
sydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan
vallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä
ylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen,
mutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä.
Tämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen
levottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.
"Piika-Anna" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän
nyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut
hänelle pitää hyvät häät eli "läksiäiset", niinkuin rikkaan ja mahtavan
isännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa
myöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia
olivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin
laattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu
lehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. "Juuri niin
komeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla," arveli Peltola
kävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai
vähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo
vaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota
pikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti
päätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän
kaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas
pyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten
kanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata.
Vihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli
sentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei
sulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat
morsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja
kuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut,
kuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä
hampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut
ensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta
toisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa
hohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja -- yhä
suuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli
ollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan
saadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon
otsalla, -- tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä
portaalla, ja -- tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi
selvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi
itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan
eroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan
sisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt
riemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä
odotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja
ajatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.
Talonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat
häitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin.
Siinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä
minäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon
vieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään.
Mutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa
vihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes
suoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui
tyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli,
että tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran
oli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua
ja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä.
"Mutta pidetäänpä huolta siitä," päätti Peltola ajatuksensa, "ett'ei
tuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie."
Annan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti
Tommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään
huomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin
äkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat
silmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon,
valkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan
käsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen
kainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu
peitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut
niitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä
seurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen
nopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka
vähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään
pyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä
uhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla.
Synkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein
tunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella
mielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.
Kaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä
auttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin
kestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa
kuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa
kävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta.
Vasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa
ja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla
sini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä
kartanoon.
Tommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään
huomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja.
tummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy,
ja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn
apilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin
tuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei
lehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan
ihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.
"Mihin minua viet, päästä minut jo!" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan
huulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän
myöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.
Mutta nuorukainen ei häntä laskenut: "Tule, tule," kuiskasi hän vaan ja
vei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa
likelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta
äkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään.
Ikäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden
kirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla
hänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti
ihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin
himoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten
niistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea
syvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.
"Tommi," sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää
nuorukaista itsestään erillään, "vasten tahtoani olemme joutuneet tänne
kahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa
tilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan
järkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä
ole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy
sinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei,
laske minut," pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen,
kun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. "Se ei käy laatuun.
Ainoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä
lähtein ystävinä muistella toisiamme."
"Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan
vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun
taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia
sitten?"
Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana
hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun
tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata.
Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta
surusta."
"Ja kuitenkin," -- Tommi loi synkän katseen häneen, mutta
ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, -- "kuitenkin unhotit
uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin
olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."
Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen
suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin
tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka
sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle
tämän kaiken kirjoittanut?"
Tommi kohotti olkapäitään. "Paperille voi mitä tahansa panna."
"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta
kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi,
koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."
"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta
mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."
"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät --"
"Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua,
vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään
tulleet."
"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme,"
vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme
vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja
luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."
Hän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa,
kun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla
tarttui hänen käsiranteesensa. "Sen mä luulen," puhui Tommi kuumeen
tapaisesti hengittäen, "sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta
sitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa
sana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni
olisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt," hän nauroi
katkerasti -- "nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen
päälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten
käy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää."
Annan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat
ja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta
huolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa
nuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli
Tommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän
todellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja
nykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän,
Anna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.
"Tommi," rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen
tuskansa suuruus. "Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista
kuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e,
joka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi
hirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, -- lupaa se
minulle!"
Tommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä
vetääntyi taaksepäin. "Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on
tullut," sanoi hän. "Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä
turvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä
usko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin
kuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla
tahdot itseäsi suotta pettää."
Hän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen
kätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta
ponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta
asumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien.
"Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse," puhui hän
hampaittensa välistä. "Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee
siitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja
kiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä,
eikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei
yksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana
ovat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin
vähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!"
Anna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken
aikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä;
senjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan
kätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun
valaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui
hän värisevällä äänellä: "Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja
kaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt." Voimakkaalla
nykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan
ja astui jalallaan niiden päälle. "Nyt minä halveksin," jatkoi hän
hytkähtelevin huulin, "kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka
minulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että
tähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun
rakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran
rauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa."
Syvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja
käyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle
ja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.
Tuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin
ymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa
pimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä
pitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa
Katrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten
kulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he
varmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt
syrjään.
"Siinäkö sinä viimeinkin olet," kuuli hän samassa miehensä äänen.
"Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä
olet sinä ollut?"
Anna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana
viilsi läpi koko hänen ruumiinsa. "Sinäkö se olet Yrjö," lausui hän
tuskin tietäen, mitä sanoi. "Oi tule minun kanssani huoneesen."
"Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on _hän_?" kuului vastaus.
"Minä tahdon sen tietää."
Anna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt,
värisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin
näytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa
mielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla
tuskalla.
"Ketä tarkoitat?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä
pidättää.
"Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun -- -- -- no yhtäkaikki, sano vaan,
missä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon
sen tietää."
Anna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen
käsivarteensa.
"Yrjö, Yrjö," rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, "jää tänne, tule
kanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan
kaikki."
Mutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa.
"Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa," nämät olivat hänen
viimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen
jälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.
Annan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua
seinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään.
Mutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä?
Kiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin?
Tämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta -- eikö olisi vielä
sitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä
ja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet
toisiaan tapaisikaan, mutta silloin -- silloin palajaisi Yrjö takaisin
hänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa
pöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja
suoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja
nääntyneenä vajosi polvilleen.
"Katri," -- hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin,
että Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, "oi Katri, rukoile
Jumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi
kuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin."
Hän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää
sanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen,
valkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen
vaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota
heiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen
helmoillaan. "Rauhoitu, lapsukaiseni!" puhui hän. "Kerro minulle ennen,
minkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos
tarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä
kiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden
tosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä
ja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että
voisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia."
Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan
ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä
näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.
Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden.
Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään
kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin
siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä
olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja
juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.
Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia