Novelleja ja kertomuksia I - 6

  hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä
  miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua.
  Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole
  mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän
  nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä
  vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi
  tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."
  Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi
  Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän
  hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään
  helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee,
  niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."
  Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi
  hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta
  lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki
  maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia,
  jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään.
  Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan
  hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan
  toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle,
  mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.
  "Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko
  maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät
  minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että
  minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä
  keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä
  voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa.
  Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en
  tänään enkä vast'edes."
  "Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.
  Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse
  hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi
  sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei
  sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä.
  En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että
  tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni
  laiminlyömistä."
  "Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä
  äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin
  onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"
  Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan
  silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös
  Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko,
  Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja
  riidalla vainoat?"
  "Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on
  meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan
  yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan
  tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan
  sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."
  Anna pudisti päätään. "Sitä en voi tehdä."
  Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen
  suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä
  enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, -- tulenko kuokkimaan?"
  "Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."
  "Mutta tahdotko, että tulen?"
  "Enhän sitä voi sinulta kieltää."
  "Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"
  Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa
  häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan
  kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta;
  mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen
  vilkaisematta.
  Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa,
  saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli
  edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän
  jo olikin taas täydesti tyyntynyt.
  Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan.
  Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa
  erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.
  Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa
  sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.
  Laulu, jota Katri soitti, oli: "Ole ijäti vakaa ja uskollinen."
  
  V.
  Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa
  levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää
  puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä
  useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden
  velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta."
  Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti
  peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen
  Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja
  Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden
  tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu
  vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän
  tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen
  kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti
  sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka
  paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut
  intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti,
  ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin.
  Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä.
  Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein
  lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän
  pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja
  ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen
  silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen
  erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan
  siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan
  palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat
  alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut,
  jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.
  Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi
  rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla
  lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla
  myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa
  ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin
  ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa
  hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.
  Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita
  näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri
  tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli
  varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi
  kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja
  sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai
  kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että
  piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.
  Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo
  halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen
  tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin
  kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi
  tulevan tänäpäivänä tänne."
  "Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta
  ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne
  tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli
  jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista
  huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän
  tiedustaen ja epävakaisesti.
  Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän
  edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä
  niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän.
  "Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja
  ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä
  sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi
  sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä
  tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen
  yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman
  onnensa nojaan."
  Anna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää
  pilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin
  siis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana
  näin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä
  selveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. "Hyvä," ajatteli hän,
  "koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko
  ihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan."
  Kun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin
  voinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä
  puolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena
  ei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän
  kuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston
  sydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan
  vallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä
  ylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen,
  mutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä.
  Tämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen
  levottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.
  "Piika-Anna" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän
  nyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut
  hänelle pitää hyvät häät eli "läksiäiset", niinkuin rikkaan ja mahtavan
  isännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa
  myöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia
  olivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin
  laattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu
  lehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. "Juuri niin
  komeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla," arveli Peltola
  kävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai
  vähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo
  vaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota
  pikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti
  päätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän
  kaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas
  pyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten
  kanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata.
  Vihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli
  sentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei
  sulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat
  morsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja
  kuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut,
  kuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä
  hampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut
  ensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta
  toisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa
  hohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja -- yhä
  suuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli
  ollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan
  saadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon
  otsalla, -- tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä
  portaalla, ja -- tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi
  selvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi
  itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan
  eroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan
  sisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt
  riemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä
  odotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja
  ajatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.
  Talonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat
  häitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin.
  Siinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä
  minäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon
  vieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään.
  Mutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa
  vihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes
  suoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui
  tyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli,
  että tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran
  oli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua
  ja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä.
  "Mutta pidetäänpä huolta siitä," päätti Peltola ajatuksensa, "ett'ei
  tuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie."
  Annan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti
  Tommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään
  huomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin
  äkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat
  silmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon,
  valkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan
  käsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen
  kainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu
  peitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut
  niitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä
  seurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen
  nopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka
  vähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään
  pyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä
  uhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla.
  Synkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein
  tunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella
  mielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.
  Kaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä
  auttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin
  kestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa
  kuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa
  kävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta.
  Vasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa
  ja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla
  sini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä
  kartanoon.
  Tommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään
  huomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja.
  tummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy,
  ja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn
  apilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin
  tuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei
  lehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan
  ihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.
  "Mihin minua viet, päästä minut jo!" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan
  huulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän
  myöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.
  Mutta nuorukainen ei häntä laskenut: "Tule, tule," kuiskasi hän vaan ja
  vei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa
  likelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta
  äkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään.
  Ikäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden
  kirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla
  hänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti
  ihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin
  himoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten
  niistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea
  syvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.
  "Tommi," sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää
  nuorukaista itsestään erillään, "vasten tahtoani olemme joutuneet tänne
  kahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa
  tilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan
  järkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä
  ole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy
  sinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei,
  laske minut," pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen,
  kun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. "Se ei käy laatuun.
  Ainoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä
  lähtein ystävinä muistella toisiamme."
  "Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan
  vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun
  taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia
  sitten?"
  Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana
  hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun
  tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata.
  Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta
  surusta."
  "Ja kuitenkin," -- Tommi loi synkän katseen häneen, mutta
  ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, -- "kuitenkin unhotit
  uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin
  olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."
  Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen
  suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin
  tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka
  sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle
  tämän kaiken kirjoittanut?"
  Tommi kohotti olkapäitään. "Paperille voi mitä tahansa panna."
  "Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta
  kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi,
  koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."
  "Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta
  mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."
  "Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät --"
  "Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua,
  vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään
  tulleet."
  "Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme,"
  vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme
  vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja
  luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."
  Hän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa,
  kun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla
  tarttui hänen käsiranteesensa. "Sen mä luulen," puhui Tommi kuumeen
  tapaisesti hengittäen, "sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta
  sitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa
  sana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni
  olisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt," hän nauroi
  katkerasti -- "nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen
  päälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten
  käy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää."
  Annan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat
  ja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta
  huolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa
  nuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli
  Tommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän
  todellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja
  nykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän,
  Anna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.
  "Tommi," rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen
  tuskansa suuruus. "Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista
  kuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e,
  joka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi
  hirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, -- lupaa se
  minulle!"
  Tommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä
  vetääntyi taaksepäin. "Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on
  tullut," sanoi hän. "Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä
  turvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä
  usko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin
  kuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla
  tahdot itseäsi suotta pettää."
  Hän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen
  kätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta
  ponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta
  asumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien.
  "Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse," puhui hän
  hampaittensa välistä. "Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee
  siitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja
  kiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä,
  eikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei
  yksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana
  ovat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin
  vähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!"
  Anna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken
  aikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä;
  senjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan
  kätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun
  valaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui
  hän värisevällä äänellä: "Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja
  kaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt." Voimakkaalla
  nykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan
  ja astui jalallaan niiden päälle. "Nyt minä halveksin," jatkoi hän
  hytkähtelevin huulin, "kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka
  minulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että
  tähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun
  rakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran
  rauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa."
  Syvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja
  käyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle
  ja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.
  Tuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin
  ymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa
  pimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä
  pitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa
  Katrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten
  kulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he
  varmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt
  syrjään.
  "Siinäkö sinä viimeinkin olet," kuuli hän samassa miehensä äänen.
  "Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä
  olet sinä ollut?"
  Anna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana
  viilsi läpi koko hänen ruumiinsa. "Sinäkö se olet Yrjö," lausui hän
  tuskin tietäen, mitä sanoi. "Oi tule minun kanssani huoneesen."
  "Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on _hän_?" kuului vastaus.
  "Minä tahdon sen tietää."
  Anna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt,
  värisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin
  näytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa
  mielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla
  tuskalla.
  "Ketä tarkoitat?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä
  pidättää.
  "Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun -- -- -- no yhtäkaikki, sano vaan,
  missä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon
  sen tietää."
  Anna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen
  käsivarteensa.
  "Yrjö, Yrjö," rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, "jää tänne, tule
  kanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan
  kaikki."
  Mutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa.
  "Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa," nämät olivat hänen
  viimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen
  jälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.
  Annan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua
  seinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään.
  Mutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä?
  Kiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin?
  Tämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta -- eikö olisi vielä
  sitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä
  ja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet
  toisiaan tapaisikaan, mutta silloin -- silloin palajaisi Yrjö takaisin
  hänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa
  pöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja
  suoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja
  nääntyneenä vajosi polvilleen.
  "Katri," -- hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin,
  että Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, "oi Katri, rukoile
  Jumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi
  kuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin."
  Hän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää
  sanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen,
  valkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen
  vaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota
  heiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen
  helmoillaan. "Rauhoitu, lapsukaiseni!" puhui hän. "Kerro minulle ennen,
  minkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos
  tarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä
  kiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden
  tosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä
  ja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että
  voisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia."
  Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan
  ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä
  näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.
  Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden.
  Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään
  kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin
  siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä
  olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja
  juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.
  Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia