Novelleja ja kertomuksia I - 5

ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta
tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä
heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan
tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli
Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.

III.
Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja
muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka
asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi
hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä,
miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja
pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat
herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään,
joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän
sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän
väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja
halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen
mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä
sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli
kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän
mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla
on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää
Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi
nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia
muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi.
Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään,
ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja
toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti
appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka
surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä
hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten
jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata,
kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli
kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään
oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä
pettynytkään.
Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti
ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja
takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei
ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut
olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä
koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän.
Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna
oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.
Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle
päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen
äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti
hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja
katseli häntä tummilla silmillään.
"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui
olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui
hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.
Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja
kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.
"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua
nähdessäsi."
Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut
virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä
hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti
häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui
rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"
Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta
sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle
vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi
saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin,
että sinä minua vielä muistat."
"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö
Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.
"Niin kyllä, -- ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan
minulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos
voit?" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa
napinreiässä. "Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi," jatkoi hän
puolittain ivalla.
Anna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan
sydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin
tervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun
vaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.
"Jo muistan," sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, "mutta nyt
kuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä
enää pääse heidän näkemättänsä pois.".
Annan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei
paikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä
hytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. "En lähde," lausui hän, "ellet
lupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa."
"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä
_tulee_ onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat."
Hän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti
polulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori
Ojala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.
"He ovat sisällä vieraittensa luona," sanoi hän, "etkä sinä minusta
niin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka
välittää _minun_ onnettomuudestani?"
Lauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja
ne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. "Tommi," rukoili hän,
"lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo
suuren onnettomuuden."
Juuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa
silmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään
kädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.
Tuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa.
"Tuletko siis?" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna
päätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä
hymy, -- langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, -- samassa kuin
hän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien
pensaiden suojaan.
Anna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä
jalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi
kuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan
ennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen
miehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.
"Näetkö, äiti?" alkoi hän jo etäältä, "kuinka kauniin pallon Katri-täti
on lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista -- mutta
Anna," keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, "mikä sinua vaivaa?
Sinä olet hirvittävän kalvea."
Hän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään
käteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen
aikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. "Ei se mitään ole," lausui
hän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen.
"Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan
täällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo
toisetkin tulevat!"
Siellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata
kahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin
kuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti
perineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän
toi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni
lapsi. "Vahti," talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja,
teputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän
ympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla.
Kun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän
sitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan
pallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri
vastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.
"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä,
ettei tahdo puhetta kuulla?" Näillä sanoilla Katri ilmoitti
tyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira
heti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa
haukkua.
"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa," vastasi hänen äitinsä sävyisästi,
kokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä
luokseen vehnäleivällä. "Luultavasti kävelee joku maantietä."
"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka
sitten vallan toisella tavalla," vastasi hänen tyttärensä varmana
asiasta. "Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä
läheisyydessä."
Anna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei
Tommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta
maantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen
rasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin
tietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän
kahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä
tenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta,
mikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin
että vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin
koskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt
vainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä
emännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas
olevan sulaa sopusointua, sillä -- kukapa voinee sydänten salaisuudet
tutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen.
"Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä," ajatteli hän, "ja nyt
toki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan." Ilomielin hän
aloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:
"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin
eriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna
kirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut
sentähden sitä häneltä kysyä."
Ville kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa,
mutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä
vieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon
kulmaa.
"Isääkö?" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä
seurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen
levottomuuden suhteen.
Heikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää
katsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä
maasta ja sanoen: "Se oli Ojalan Tommi."
"Vai niin, myllärin poika siis?"
"Niin."
"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi," arveli Yrjö,
joka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän
vähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, "ja
minun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin
hyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin
mahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun --, mutta
Herran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?"
Tuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä
käsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati
häntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta.
"Minä --" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen
vaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, "pelkään, että Kati repii
vaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin
luokse!"
"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla," lausui
hänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä,
että hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän
kietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon
ympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: "Sinä, Katri, voit niin
paljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja
jos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä
puolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien
kanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka
mihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin
joutavia riitoja."
Katri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan
koskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi
Yrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä
tainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman
rohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja
kuuli jok'ainoan sanan.
Kauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää
tapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka
hänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja
läheni pikku Katia.
"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö," sanoi hän, "kun et vielä
osaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy." Hän
otti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas
tavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle
kohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi
sivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti
ylös istuviltaan.
"Ville!" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen
kurkustaan. "Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati
saa kahvia ja minä kaadan sinulle myös."
Anna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli
hätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan
ennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa
hän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun
tuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti
olisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa
vaimoaan.
Hämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta,
jonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti
haukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään
siellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina
kauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen
palasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja
kivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. "Nyt Tommi on
pois," arveli hän, "ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän
myöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin."
Kärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea
saada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin
lapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella
lausui: "Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani
takaisin," loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja
vastasi: "Ehkä olisikin parasta."
"Mitä minun pitää kuulla," vastusti äiti. "Älkää tulkokaan semmoisilla
tummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat,
että hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin
saavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta
varomattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet
pois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän
ollenkaan aio semmoista kärsiä?"
Tautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. "En
minä sekaannu mihinkään," kuului sitten vastaus. "Heidän tulee siitä
keskenään sopia."
Ja sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet
asiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana
aamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan:
"Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan."

IV.
Talonpoika ei ole arkaluontoinen, ja Peltola puolestaan ei tuntenut
vähääkään taipumusta joutavalliseen tunteiden haaveksimiseen. Hänen
isällinen helleytensä olisi täydesti tyytynyt, kun vaan parin kuukauden
päästä olisi aina päivän tai parin saanut seurustella naimisessa olevan
tyttärensä kanssa. Mutta kun tämä nyt kerran mieli olla pitemmänkin
aikaa, ja sitä varten oli tullut, ei sekään häntä vastaan ollut.
Päinvastoin oli se hänestä hupaistakin saada taas monesta aikaa itseään
vastapäätä, pöydän toisella puolen nähdä nuoremman tyttärensä
miellyttävät kasvot, sillä ehdolla tietysti, että nämät olisivat
iloisat niinkuin ennenkin; hän kiikutteli tyttärensä-tytärtä polvillaan
ja oli sisällisesti vakuutettu siitä, ett'ei tässä maailmassa parempaa
isää eikä isoisää ollut kuin hän. Se mitä hänen vävynsä heti tultuaan
oli hänelle kahdakesken puhunut Annan synkkämielisyydestä ja
koti-ikävästä, oli hänen mielestään vaan joutavia. Peltolan isännän
tytär, josta niin hyvä huoli oli pidetty ja jonka läksiäisiä ja
myötäjäisiä koko kylä oli kadehtinut, hänkö nyt synkkämielinen olisi?
Hulluutta! Semmoisia voi vaan Heikkinen ajatella sentähden, että luki
liian paljon kirjoja ja oli niistä saanut liian paljon kaikenmoista
oppia ja tyhjänpäiväisiä tietoja päähänsä. Tulkoonpa vaan tytär
_hänelle_ semmoisia puhumaan! Mutta sitä ei hän tehnytkään. Tosin
täytyi Peltolan jo seuraavana päivänä itselleen myöntää, että Anna
näytti kalvealta ja kärsivältä; mutta sen vaikuttivat ne kivut, joita
hän yhä tunsi poltetussa kädessään; ehk'ei hän olisikaan näyttänyt niin
kärsivältä, ellei kätensä olisi kääreissä ollut, sillä -- muutaman
päivän kuluttua alkoivat ruusut taaskin verkalleen aina enemmän kuultaa
hänen poskillaan. Täällä ei kukaan häneltä vaatinut muuta, kuin mitä
hän voi antaa. Hän istui taaskin niinkuin ennen tyttönä ollessaan,
Katrin rullatuolin ääressä ja katseli kuinka sievästi hänen hienot,
kuuleat sormensa liikuttelivat sukkapuikkoja ja kuinka sukankudin
kasvamistaan kasvoi hänen uutterissa, laihoissa käsissään. Ja väliin
taas soitti Katri kanteletta ja he yhdessä lauloivat "Kukkuu, kukkuu,"
"Honkain keskellä," "Sydämestäni rakastan" ja monta muuta lapsuudesta
saakka tunnettua ja rakastettua laulua. Vieraita, vanhoja, hyviä
tuttuja kävi heitä sillä välin usein tervehtimässä ja kyselivät Annalta
kuulumisia naapuri-pitäjästä ja hänen omista oloistaa uudessa kodissa,
ja suloiset, hurmaavat unelmat kutoivat kultasäikeistä kimaltelevan
verhon kaiken yli.
Pari kertaa päivässä kävi Ojalan Tommi maantietä heidän ikkunansa ohi,
mutta eikö hän siihen ollut täydesti oikeutettu? Totta valta-maantie
oli kaikille avoin. Oliko sitten Annan hänen tähtensä ja jättäminen tuo
vanha lempipaikkansa ikkunan luona? Eihän sitä kukaan järjellinen
ihminen voisi vaatia. Kun Tommi ensi kerran kävi ohitse ja kumpaisenkin
silmäykset äkkiä tapasivat toisiaan, säikähti nuori vaimo niin, että
hänen sydämensä vavahti, ja kuitenkin, vähääkään miettimättä
aikomustansa, nosti hän kipeätä kättään, ikäänkuin näyttääkseen sidettä
siinä. Tommi näytti häntä ymmärtävän, sillä kasvoissaan ilmautui
sääliväisyyttä, ja Anna tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhoitetuksi.
Sittemmin ei hän enää säikähtänyt Tommia nähdessään. Pian oppi Anna
säntilleen tietämään, millä ajoin Tommin oli tapana kulkea sivu ja hän
vastasi vaan silmäin niikkauksella tämän kohteliasta tervehdystä; mutta
joka kerran katsoi hän nuorukaisen jälkeen, ihaili hänen soriaa
vartaloaan, hänen vakaata ja pontevaa käyntiään, jossa miehuuden voima
yhdistyi nuoruuden hilpeyteen, ja hän imi siten makeata myrkkyjuomaa
sitä huolettomammin, kun hän luuletteli, ett'ei tämä kaukaa toisiaan
katseleminen ja tervehtiminen mitään nuhteellista tai väärää olisi.
Sitä huolekkaammin hän tästälähin karttoi mennä yksinään vähääkään
ulos, ja oleskeli vaan aina Katrin luona. Sillä kannalla kuin asiat nyt
olivat, ne häntä täydellisesti tyydyttivät eikä hän lainkaan tahtonut
ajatella eteenpäin. Mutta kohta piti jotakin tapahtua, joka äkkiä hänet
tempaisi tästä uneilevasta levollisuudesta. Mitä useimmin Tommi kulki
sivu, sitä selvemmin voi Anna hänen kasvoistaan huomata, ett'ei hän
enää kauemmin aikonut näin vähään tyytyä. Ensimmältä oli hän
ystävällisesti tervehtinyt, mutta nyt hän sen teki aina synkemmällä
katsannolla, kunnes viimein Anna hänen silmistään jo huomasi jotakin
uhkaavaa. "Se onneton tekee jotakin, josta tulee paha loppu," ajatteli
Anna eikä hirvennyt enää seuraavana päivänä ikkunata lähestyä.
Seuraavana aamuna, kun Peltolan perhe oli kokoontunut tupaan
aamiaiselle ja siinä aikeessa juuri istuutunut pitkän, kuulean pöydän
ympärille, jossa kalakeitto höyryeli useassa vadissa, kuului etehisestä
roteva astunto, ovi aukaistiin äkkiä ja kynnykselle ilmaantui myllärin
poika. Samassa tuokiossa koko perhe keskeytti syömisensä ja jäi
hämmästyneenä katsomaan tulijaan; jokaista läsnäolevaa vaivasi se
tukala hämi, johon tavallisesti joutuu, tavatessaan äkkiarvaamatta
jonkun, jonka kanssa on epäsovussa ollut ja jota sentähden on kauemman
aikaa välttänyt. Mutta Peltola ei hevin unhottanut arvonsa vaatimuksia.
Katsantonsa oli tyven ja kylmä, kun hän kuulusteli vieraan asiata.
Tervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat:
"hän on aivan kreivin näköinen," kaikuivat Annan korvissa. "Ei voi
ikinä kukaan hänen rinnalleen astua," ajatteli hän, eikä voinut
silmiään Tommista kääntää.
"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää
hiljakkoin jo muistutin," alkoi nuorukainen.
"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt
sinulle vastaaminen," lausui Peltola.
"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä
kertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi."
Peltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo
kiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut
hänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa
hänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi,
ettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.
"Minä en anna aitaa korjata," tiuskasi hän. "Jos vaan tätä puheellasi
tarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt,
enkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi."
Tommi nosti olkapäitään.
"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat," vastasi hän
"ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän
velvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa."
"Niinkö luulet?" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta
vastustajaansa kiireestä kantapäähän. "Koettakaa, jos voitte minua
siihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja
neuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä
peloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän,
ett'en ole velkapää tekemään."
"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja
ne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?"
"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat."
Nuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan,
säihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä
eikä mitään sääliä. "Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä,
ennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt
oikeuttaan -- -- --"
Hän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni,
vaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti
käänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka
tuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.
Hetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat,
mutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he
kumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen
jälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä
kertaa tykkänään toisella painolla. "Isäntä" lausui hän niin nöyrästi
ja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä
vastaan, "jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties
voitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka
kuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa
saada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville.
Tänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää,
maksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa."
Nämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla,
kumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen
suureen hämmästykseen.
Anna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän
ei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä
suurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi
sivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja
milloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava,
puolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin
olisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut,
mutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja
läksi suoraapäätä ovesta ulos.
Isänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja
kysyi: "Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon
kumminkin, että -- --"
"Isä," keskeytti häntä Katri nopeasti, "älä toki mitään pahaa luule!
Olihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta,
ett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan."
Peltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän
kerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta
muistella vanhoja hulluuksia.
"Ja nuorukainen sitten," tutki Peltola taas, "mitä hän niin äkkiä
käänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?"
Katri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä
suhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle
aivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa,
eikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon,
ennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin
puolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi
oikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma,
josko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi
suonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan
kuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi
heitä puhumasta asioista, joita "ei naiset ymmärrä," otti sitten
lakkinsa ja läksi pois.
Miehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin,
jota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään
olisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se
heti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia
suorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän
näissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän
kaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät
hänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.
Esine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka
jyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan
vävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman,
puhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä
palajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän
miestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.
"Sanokaa vävylleni," jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen
mielenponteuden takaisin, "että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin