Novelleja ja kertomuksia I - 4

Total number of words is 3670
Total number of unique words is 1910
26.7 of words are in the 2000 most common words
36.2 of words are in the 5000 most common words
41.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
ennakkoluuloa hänestä ollut.
"Siinäkö sinä viimeinkin olet, Anna!" lausui hän nuorelle vaimolleen,
joka häntä nähdessään säpsähti ja hiljensi käyntiään. "Minä olen sinua
jokapaikasta hakenut. Joku onnettomuus olisi helposti voinut tapahtua,
sillä Kati leikki aivan yksinään joen rannalla."
Anna, joka tuskin vielä oli tointunut edellisestä hämmästyksestään,
tunsi itsensä loukatuksi miehensä sanojen ja etenkin hänen katsantonsa
ja äänensä nuhteesta. Peittääkseen kiusallista hätäytymistään tekeytyi
hän uhkamieliseksi ja vastasi jäykästi: "Olisit huutanut Liisaa, ja
nuhdellut häntä, jonka huostaan olin lapsen jättänyt."
Miehensä katsoi häneen pitkään. Hän oli tottunut näkemään vaimoaan
välinpitämättömänä ja haluttomana, mutta äreänä ei hän vielä koskaan
häntä nähnyt. "Sinä tiedät, Anna, kuinka huolimatoin se tyttö on, ja
sentähden on minun kääntyminen äitiin, kun kysymys on lapseni edusta ja
turvallisuudesta."
Vaimolla oli jotakin tekemistä hameensa kanssa, jonkatähden hän ei
voinut mieheensä katsoa. Kokien päästä hänen ohitsensa, intti hän
hiljaa: "Kuinka minä voisin kaikkialla olla?"
Miehensä sulki häneltä tien. "Mutta missä sitten olit oikeastaan?"
kysyi hän, "koska sinulla ei ollut aikaa lastasi ajatella?"
"Täällä pellolla, niinkuin näet."
"Tähän aikaan, aivan yksin?"
Anna vältti yhä miehensä silmäyksiä, ja oli liian vähän oppinut
teeskentelemään, voidakseen näyttäytyä levolliselta hänen tätä
kysyessään. "Anna," huudahti Heikkinen äkkiä ja hänen miehiset kasvonsa
vävähtivät surusta, sillä asia oli hänelle nyt selvä. "Sinä et ole
yksinäsi ollut. Tänään on tiistai, oletko taaskin puhellut aidan luona
Leipuri-Leenan kanssa?"
Vaimo nosti hienon, valko-tukkaisen päänsä ja silmäinsä säteet
kohtasivat nyt suoraan hänen miestään, mutta niiden luonnissa asui
kylmyyttä ja miltei vihaa. "Ja josko niin olisin tehnytkin, mikä
onnettomuus siinä sitten oli? Et toki voine minua kieltää paria sanaa
vaihettamasta hänen tai jonkun muun kanssa, jonka satunnaisesti tuolla
tien varrella tapaan."
"Satunnaisesti?" Hän katsoi kiinteästi ja surullisesti liikutetulla
mielellä vaimoonsa, joka punastuen taaskin loi silmänsä alas. "Anna,"
pitkitti hän, hyväellen ja vyyhdyttäen lasta, joka alkoi käydä
levottomaksi hänen sylissään. "Sinä tiedät ja olenhan sen monasti
sanonut, minkätähden kerrassaan olen kieltänyt Leipuri-Leenaa käymästä
talossani. Hän on inhottavin kielitteliä koko paikkakunnalla, vie
valhejuttuja talosta toiseen, ja on jo paljon pahaa sillä tavoin
matkaansaanut. Sinä tiedät sen, etkä kuitenkaan usko etkä luota minuun
sen verran että pitäisit kieltoani arvossa."
Nuoren vaimon sydämessä taisteli niskoittelemisen halu ja vakuutus
väärässä olemisesta, mutta kun hän ennen kaikkea tahtoi päästä tuosta
kiusaavasta haastelusta, turvautui hän edelliseen. "Varmaan sen
tekisinkin, Yrjö," vastasi hän sentähden nurpeasti, "ellei tämä kielto
olisi sinulta vaan pelkkiä juonia. Ei kukaan ole voinut näyttää toteen,
että Leena on valhejuttuja kertonut", ja samalla, käyttäen tilaisuutta
hyväkseen, kun isä koki rauhoittaa itkevää lasta, puikahti hän heidän
ohitsensa ja pakeni huoneesen.
Kauan katsoi Heikkinen hänen jälkeensä, ja synkkä ja yhä synkempi varjo
pimensi hänen otsaansa.
"Ei hän siitäkään mitään välitä että lapsi on vaarassa ollut," lausui
hän hiljaa ja huolestuneena itsekseen. Hellästi puristi hän pikku Katia
rintaansa vasten ja käveli hiljaa koivujen varjostamaa polkua pitkin
peltoa kohden, jossa kullankarvainen ruis kauniina ja tuleentuneena
aaltoeli, leikkaajan sirppiä odotellen.
Tästä päivästä lukien voi Yrjö Heikkinen huomata vaimonsa olennossa
nähtävän muutoksen. Tosin ei hän tähänkään saakka ollut osoittanut
miehelleen hellempää rakkautta eikä näyttänyt vähääkään ymmärtävän sitä
intoisata lemmen halajamista, josta tämän rehelliset, siniset silmät
puhuivat, mutta hän oli kuitenkin sietänyt ja melkein ystävällisesti
vastaanottanut kaiken hellän huolenpidon. Nyt oli toisin. Ilmeisesti
hän karttoi miestään, ja vältti katsoa häntä silmiin, ja samassa
suhteessa hänen olentonsa kävi yhä vastahakoisemmaksi, kasvonsa
kelmeämmäksi ja astuntansa väsyneemmäksi. Yrjön sydämessä alkoi hento
toivon taimi vähitellen lakastua, ja yhä tuskallisemmaksi kävi hetki
hetkeltä kysymys, mitä oikeastaan oli tekeminen sen hilpeän ja heikon
olennon eteen, joka niin auttamattomasti näytti kuihtuvan hänen
kainalossaan.
"Ettekö sitä huomaa, veli Heikkinen?" sanoi eräänä päivänä muuan
ystävällinen naapuri, "ettekö huomaa, että teidän vaimoanne vaivaa
koti-ikävä? Eikä teidän sitä ole ollenkaan ihmetteleminen. Noin
nuorelle naiselle mahtaa tuntua hyvinkin oudolta, kun äkkiä tulee
muutetuksi niin suuresta kylästä kuin se, jossa hänen isänsä talo oli,
tänne yksinäisyyteen, -- -- sillä, älkää paheksuko, kyllähän teillä
kaunis asunto on, mutta hyvin se on erillään muista."
"Mutta hän saattaisi milloin hyvänsä mennä hevoisella naapureitaan
tervehtämään," vastasi Heikkinen ihmeissään.
"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista
koto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua,
vaimoanne vaivaa koti-ikävä," väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien
helpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin
tarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi
siihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan
tilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän
surkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se
vaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä,
kun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään,
kuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: "Jos hän vaan
puoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa
kotiaan ikävöitsisi," mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä
vaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen
vaimoaan parhaiten auttaisi.
"Mitä arvelet, Anna," alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin
yhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet,
"et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa
mennä käymään vanhempiesi luona?"
Tämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti
Heikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa
vavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella,
puolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki
siinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön
painetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen
sydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja
lausui, lempeästi häntä nuhdellen: "Kun niin kovin olet ikävöinyt
kotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että
olisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan
uskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot,
taikka mikä sinua painaa!" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa
osoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti
tavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo
rahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.
Heikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri,
jota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: "Anna, jos
sinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle.
Sinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun
onneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi
voisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun,
ja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!"
Anna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni,
vangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka
hätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin
tohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä
kävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä,
sydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven
luontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta -- turhaan!
Syvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä
kolkolla äänellä: "Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?"
Vavisten vastasi Anna viimeinkin: "Mielelläni sen tekisin. Halajaisin
vielä kerran saada Katria nähdä."
"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään
teitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen
teitä hakemaan."
Hän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten
tunteittensa valtaan. "Minä saan hänet jälleen nähdä!" riemuitsi hän
rajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin
ukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: "Sinä olet miehesi pettänyt,
tämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!"

II.
Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat
Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu
keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua
ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti
aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden.
Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli
ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa.
Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä,
sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän
nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen
jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva
naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon
tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin
ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan
luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät
yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen,
pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin,
kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä
syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai
sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän
kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin
äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio
kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin
kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa,
hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa
sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan
tärkeä-arvoisen miehen.
"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun.
Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan
mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja
vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa
alotti puhetta.
"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa
parvessa eräs nuorukainen.
"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo
rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten
tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen
ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä.
Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin,
että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."
"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli
silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä
kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä,
herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo
kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän
kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja
aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse
joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan
siellä kotona."
"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä
kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin
iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."
Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä
matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti
sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa
tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän
kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt
rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."
"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään
tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta
kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä
ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla
ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."
"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa
paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan
Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin
olisi."
"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna
rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut
täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola
antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan
Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."
"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi
lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän
nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin
olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli
sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei,
katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona
seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat
narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni
suoraa päätä Peltolan isännän luokse.
Hän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset
ynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata
huopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla
askeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä
hämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa
tietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin
hetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti
ylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja
vaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.
"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi
mielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se
raja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?"
Peltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa
rypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen
karsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: "Jos teillä, sinulla tai
isälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen
tavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka."
Varmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin
kirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia
tulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja
näiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen
uudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen
olivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.
Jos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan
iloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa
talo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja
ja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen
asuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen
osaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja
toisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset
olivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena
ja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan
voinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta.
Vierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta
tullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen
isäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella
katsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli
tuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai
oliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, -- kenties tuohon
tuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien
toisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani
kaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa
puolesta.
"Anna, mitä ajattelet?" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon
tällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä
kääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä
kalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat
häneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella
katsannolla.
Niiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä
mukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun
jaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin
koteloinen kuoreensa.
"Mitä sinä ajattelet?" toisti hän. "Sittenkuin olemme täällä
kahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes
vilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne
ulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme
toisiamme kohdanneet."
Annan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. "Enkö enää saa
ajatuksianikaan itsekseni pitää?" kysyi hän. "Enkö enää saa
muistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen
alla leikin?"
Hänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän
huomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas
tämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja
lausui sydämen tuskalla: "Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin
paha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää,
kuinka tyyten onneton minä olen!"
"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin
sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä
lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli
sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on
kuitenkin niin hyvä."
"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua,"
kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on
tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa,
mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin
kuolla!"
"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä
sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna
nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.
"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai
käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet!
Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"
"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."
"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen
puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen
katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä
ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan,
että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin
minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen
pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto
kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten
hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä
minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella,
ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta
semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin
siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei
minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin
nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä
tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.
"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on
pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve,
kaunis lapsi."
"Ja, --" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui
alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen
korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista
muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen
sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista
nyyhkäyksistä.
Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta
Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja
kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka
taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin
tiesit --"
"Vaiti," -- tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna,
ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan
sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän
hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä
tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." -- Ja kun nuori
vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän:
"Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi,
ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden
asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."
"Kaikella muotoa!" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat
Annan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä
katseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä
suoraksi.
"En ole sitä koskaan voinut käsittää," sanoi hän, "ja nyt kun olen
vanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan
on Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he
tehneet ja mistä te heitä moititte?"
Katrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan,
josta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. "He eivät
kuulu meihin," vastasi hän. "Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne
meidän keskuuteen."
"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat
ostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin
pitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa,
että ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat
asuneet."
"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet
maan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat."
Katrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian
kiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään,
alkoi hän taaskin innolla: "Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi
ole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä
eteen?"
Hän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen
valkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien
toisella puolen.
"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa," vastasi
Heikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin
sisarensakin innostui. "Monta monituista kertaa olen kuullut isän
sanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin
oikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen
vanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet."
"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän
saakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden
vieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä
heidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän
asujainten hyviä tapoja."
"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista
ajoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei
muutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi."
"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta
ei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei
kestikievari-pidon."
Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama
jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen
kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En
voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa,
minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista
ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän
elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun
kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta
pitääkseen."
"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä,
joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."
"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."
"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."
"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi.
Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen
saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista
asioistaan."
Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää
oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja
vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan
tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla,"
jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut
käsittää."
Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää
ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän
tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli
vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin
puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan
taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, -- mutta -- "myöhään," tuo
kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa
väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään
huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena
kumartui tämä häntä kohden.
"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli
tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille
kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun
elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun
huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan
hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten
huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon
hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän
puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä
Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä
Tommin kanssa."
Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen
sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä
olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko
jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä
epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut
eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.
Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän
luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman
heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi
levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli
häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa
sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Novelleja ja kertomuksia I - 5
  • Parts
  • Novelleja ja kertomuksia I - 1
    Total number of words is 3715
    Total number of unique words is 2059
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 2
    Total number of words is 3749
    Total number of unique words is 1986
    22.8 of words are in the 2000 most common words
    33.9 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 3
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1988
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    34.5 of words are in the 5000 most common words
    40.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 4
    Total number of words is 3670
    Total number of unique words is 1910
    26.7 of words are in the 2000 most common words
    36.2 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 5
    Total number of words is 3690
    Total number of unique words is 1867
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    34.6 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 6
    Total number of words is 3739
    Total number of unique words is 1872
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    41.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 7
    Total number of words is 3609
    Total number of unique words is 1878
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 8
    Total number of words is 3561
    Total number of unique words is 1852
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    40.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 9
    Total number of words is 3717
    Total number of unique words is 1805
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.8 of words are in the 5000 most common words
    40.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Novelleja ja kertomuksia I - 10
    Total number of words is 2911
    Total number of unique words is 1374
    29.6 of words are in the 2000 most common words
    38.6 of words are in the 5000 most common words
    44.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.