Novelleja ja kertomuksia I - 3

  ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri
  ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja
  Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.
  -- Kuulitko? -- kysäsi hän äkkiä -- tuolla koivukossa risahti.
  -- Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.
  Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen
  kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti
  säikähdyksestä ja kävi kalman vaaleaksi. Mutta Niilo koki häntä
  rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessänsä
  hän kuitenkin toista ajatteli.
  
  IV.
  Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden
  oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
  lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä
  kuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
  yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
  äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.
  Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
  Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
  nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää
  heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan
  oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili
  muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo
  levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi
  itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.
  Nyt kuului jalan kopse porstuasta, -- ovi aukeni ja sisään astui --
  Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
  yksinään olevan.
  -- Hyvää iltaa, Katri! -- sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
  ottaen. -- Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
  Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
  häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
  odottaen Niiloa tulevaksi.
  -- Terveisiä kaupungista! -- lausui taaskin Yrjö -- Tiedätkö, mitä
  sinulle sieltä toin tuomisiksi? -- Hän veti samalla taskustaan esiin
  mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
  Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
  komeaan huiviin eikä virkannut mitään.
  -- Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun -- sanoi Yrjö. -- -- --
  Katri -- -- yhden ainoan vaan -- lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla
  äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. -- Katri,
  rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
  Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
  ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri
  tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
  mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.
  Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
  pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
  -- Mikä se oli? -- huusi Katri kauhistuen.
  -- Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa -- Katri, mitä tyhjää
  pelästyt? -- -- Älä katso noin kamalasti Katri -- -- -- Katri, miksi
  kalvenet suotta?
  Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
  inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.
  -- Sinä olet kehno mies, Yrjö -- lausui hän vihaisesti. -- Niilo ei
  koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä
  tuonoin minulle.
  -- Mutta minäpä rakastan sinua, Katri -- rakastan sua hurjasti, sinä
  ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
  mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
  talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.
  Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli
  lähes tukahtua rajuista himoista.
  -- Mene pois, kelvotoin -- lausui Katri -- mene ja vie huivisi ja
  kaikki, -- en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.
  Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
  veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
  Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.
  Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
  Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
  kotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän
  kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun
  onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin
  kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä
  makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani
  tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan
  huomannut.
  Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
  monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi
  vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
  huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
  välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
  voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä --
  ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja
  elämänriemusta.
  Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
  Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta -- Yrjö sai vahvat
  liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran
  lupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään
  kuuluisi takaisin. Hän lupasi -- sillä hän luuli silloin jo makaavansa
  rauhassa turpeen alla. "Elämäni lanka katkeaa," ajatteli hän, "kun
  viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu." Mutta Yrjö riemuitsi
  sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
  Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
  metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, -- mutta Niilo ei takaisin
  tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin
  ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä
  syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta,
  jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa
  enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
  omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
  töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
  muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
  iloa ei hän elämästä enää toivonut.
  Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja,
  joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
  eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
  taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
  hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja -- hyrähti itkuun.
  Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
  nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
  asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
  kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
  seudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti
  tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin
  noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.
  
  V.
  Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
  Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
  ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella
  korskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani
  satamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa
  seisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi
  vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo
  kahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa.
  Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja
  rukoili, -- mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa
  sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun
  miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.
  Oli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
  oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies
  tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä
  kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä,
  joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi,
  kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei
  talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa
  heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän
  jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui
  sikeään uneen.
  Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
  hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
  kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
  kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan
  lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja
  viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat
  kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla
  kumpaisenkin huulilta.
  -- Yrjö!
  -- Niilo!
  Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
  hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
  siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
  käsiinsä.
  -- Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? -- puhkesi viimein Niilo
  puhumaan.
  Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
  -- Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
  Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
  Hän katsoi epäillen Niiloon.
  -- Mitä kysyt -- sanoi hän -- mene häntä katsomaan, viimeistä yötä
  viettää hän Koivistossa.
  -- Mitä tarkoitat?
  -- Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
  myydyt, ja huomenna myydään talomme.
  -- Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
  tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
  lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
  mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
  ymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
  -- Haa -- sinä konna! -- mutisi Yrjö -- tulitko tänne Katria
  lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten
  käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta -- sitä
  ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa -- -- --
  Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta
  Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
  maahan.
  -- Kelvotoin, mikä oletkin -- lausui hän -- Vaimosi luo todella
  lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.
  Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
  Koivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
  kanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa
  kallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli
  kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset
  rappiolla, -- joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä
  pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme
  lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella,
  jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän
  kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä
  jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
  -- Niilo! -- kuiskasivat hänen värisevät huulensa, -- Niilo, mun
  Niiloni! -- riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät
  valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat
  kauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen.
  Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki
  kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan
  tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja
  rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.
  Ja Niilo?
  Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
  nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
  viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
  antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
  seisomaan. Tämä katse sanoi: "sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi
  tehnyt!"
  Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
  puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
  -- Katri, mun armas ystäväni -- lausui hän -- sydämeni on pakahtua,
  nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
  minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta
  miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse
  kurjuutta nähdä.
  Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
  juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
  eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
  hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän
  siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
  voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän,
  joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja
  kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
  ahdistus hälventyi ja -- voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
  kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä
  hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä,
  joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana.
  Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
  -- En hylkää puolisotani, Niilo -- kuului päätös hänen huuliltaan. --
  Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
  Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
  ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
  -- Jumala siunatkoon sinua, Katri -- nyyhkytti hän -- ei taivaan enkeli
  voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
  tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
  lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
  hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
  hylkää?
  -- En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
  lupaat.
  -- Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
  täyttämiseen!
  -- Amen! kuiskasi Katri.
  Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
  silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
  rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
  aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.
  -- Päivä koittaa! -- lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
  sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
  ikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.
  Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
  maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
  raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
  herätesään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät
  ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli
  korkeudessa riemuisen aamuvirren.
  Katrin silmissä välkkyi kyynel, -- ei enään murheen eikä huolien
  tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.
   * * * * *
  Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
  Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
  jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
  takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
  lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
  kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
  väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
  Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
  jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
  taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
  syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
  Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
  mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
  niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
  ilmautuu.
  
  
  KÄRSIVÄ KUKKA.
  Kirjoittanut
  Aug. Blanche
  
  Suomennos.
  
  "Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä", sanoo
  puutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja
  veden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkkipikaan
  kasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa
  ovat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä
  nälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen
  verran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee
  lakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen
  että ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, -- ja
  elämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen
  tehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta
  hän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa
  kohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman
  kokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus,
  josta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat
  moninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten
  hän jalostutetaan.
  Miten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista,
  jaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä
  varten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä
  otsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin
  kovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat
  läpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet
  onnellisiksi, ja parempi on tietysti _tuleva_ kuin _mennyt_ onnellisuus
  ja _oleva_ onnettomuus.
  Mutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri
  puutteen koulua. Edustaako se siis mitä kaunista ja jaloa on? Se
  ainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla
  mikä olisikaan ihmissukukunta, mikä maailma.
  Klaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer,
  rakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai
  kymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Tryfén pisimmällä
  kepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän
  tavallisesti:
  "Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa."
  Kuka sitte tuo kärsivä kukka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi
  seurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista
  oli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea
  läksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli
  yhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet
  olivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat
  miltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala
  tiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon
  kärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän
  milloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan
  tahi jotain muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi
  itsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi
  kukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että
  hän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä, avojalkaista
  tyttöä hautakummulla. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä
  muistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme
  ravitut ja meillä oli kengät jalassa.
  Vuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt
  koulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui
  raskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista
  vähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen
  kylmässä talvi-ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli
  palveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja
  toimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on
  lavein kaikista.
  Aina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään
  tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen
  pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli
  herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia
  sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan.
  Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.
  "Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?" kysyi antaja.
  "En minä mitään tarvitse," vastasi hän.
  Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän
  tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät.
  Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut
  mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla _hän_ miten myöskin
  me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen
  tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo
  oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä
  elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa
  perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen
  pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen
  oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen,
  viehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi.
  Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja
  värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset
  myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi
  ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon
  oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.
  En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan
  kuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä,
  -- tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.
  Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.
  
  
  SOVITETTU.
  Kirjoittanut
  Emilie Tegtmeyer
  
  Mukaelemalla suomentanut Wilja.
  
  I.
  Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä
  kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui
  suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin
  toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina,
  tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa
  ruohostossa.
  Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka
  hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka
  astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen
  nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla
  silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen
  käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin
  huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä,
  kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä
  ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä
  maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka,
  kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään,
  pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi
  taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin;
  mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri
  kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata
  kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti
  unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva
  vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa
  kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.
  "Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan
  pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut
  vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita
  poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista
  poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle
  näölle.
  "Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"
  "Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten,
  pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään
  laiminlyö."
  Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen
  kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun
  omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.
  "Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat
  kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo
  kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki
  hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille
  jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"
  Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja
  kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella
  äänellä, "Tommi" -- -- -- ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran,
  hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä
  komean kartanon katto näkyi.
  Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä
  syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä
  maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin
  ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään,
  tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät
  enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter
  myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman
  Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren
  mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja -- -- -- vähän
  hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas
  ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta
  Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän
  käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"
  Tämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan
  oli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen
  vaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta --
  "Anna, Anna!" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen
  loitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat.
  Hätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman
  vaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti
  astumaan asumusta kohden.
  Leipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan
  ruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä
  kaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan
  kädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän
  hämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka -- -- --
  ilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski
  varovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti
  astua eteenpäin.
  Sillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan,
  josta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien
  pensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin
  kaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan
  ruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja
  varreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin
  nuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä
  juonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä
  neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta
  vilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus
  jonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään