Novelleja ja kertomuksia I - 3

ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri
ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja
Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.
-- Kuulitko? -- kysäsi hän äkkiä -- tuolla koivukossa risahti.
-- Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.
Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen
kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti
säikähdyksestä ja kävi kalman vaaleaksi. Mutta Niilo koki häntä
rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessänsä
hän kuitenkin toista ajatteli.

IV.
Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden
oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä
kuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.
Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää
heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan
oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili
muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo
levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi
itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.
Nyt kuului jalan kopse porstuasta, -- ovi aukeni ja sisään astui --
Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
yksinään olevan.
-- Hyvää iltaa, Katri! -- sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
ottaen. -- Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
odottaen Niiloa tulevaksi.
-- Terveisiä kaupungista! -- lausui taaskin Yrjö -- Tiedätkö, mitä
sinulle sieltä toin tuomisiksi? -- Hän veti samalla taskustaan esiin
mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
komeaan huiviin eikä virkannut mitään.
-- Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun -- sanoi Yrjö. -- -- --
Katri -- -- yhden ainoan vaan -- lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla
äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. -- Katri,
rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri
tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.
Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
-- Mikä se oli? -- huusi Katri kauhistuen.
-- Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa -- Katri, mitä tyhjää
pelästyt? -- -- Älä katso noin kamalasti Katri -- -- -- Katri, miksi
kalvenet suotta?
Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.
-- Sinä olet kehno mies, Yrjö -- lausui hän vihaisesti. -- Niilo ei
koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä
tuonoin minulle.
-- Mutta minäpä rakastan sinua, Katri -- rakastan sua hurjasti, sinä
ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.
Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli
lähes tukahtua rajuista himoista.
-- Mene pois, kelvotoin -- lausui Katri -- mene ja vie huivisi ja
kaikki, -- en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.
Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.
Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
kotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän
kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun
onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin
kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä
makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani
tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan
huomannut.
Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi
vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä --
ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja
elämänriemusta.
Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta -- Yrjö sai vahvat
liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran
lupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään
kuuluisi takaisin. Hän lupasi -- sillä hän luuli silloin jo makaavansa
rauhassa turpeen alla. "Elämäni lanka katkeaa," ajatteli hän, "kun
viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu." Mutta Yrjö riemuitsi
sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, -- mutta Niilo ei takaisin
tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin
ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä
syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta,
jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa
enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
iloa ei hän elämästä enää toivonut.
Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja,
joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja -- hyrähti itkuun.
Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
seudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti
tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin
noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.

V.
Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella
korskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani
satamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa
seisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi
vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo
kahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa.
Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja
rukoili, -- mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa
sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun
miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.
Oli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies
tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä
kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä,
joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi,
kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei
talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa
heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän
jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui
sikeään uneen.
Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan
lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja
viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat
kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla
kumpaisenkin huulilta.
-- Yrjö!
-- Niilo!
Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
käsiinsä.
-- Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? -- puhkesi viimein Niilo
puhumaan.
Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
-- Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.
-- Mitä kysyt -- sanoi hän -- mene häntä katsomaan, viimeistä yötä
viettää hän Koivistossa.
-- Mitä tarkoitat?
-- Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
myydyt, ja huomenna myydään talomme.
-- Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
ymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
-- Haa -- sinä konna! -- mutisi Yrjö -- tulitko tänne Katria
lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten
käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta -- sitä
ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa -- -- --
Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta
Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
maahan.
-- Kelvotoin, mikä oletkin -- lausui hän -- Vaimosi luo todella
lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.
Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
Koivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
kanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa
kallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli
kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset
rappiolla, -- joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä
pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme
lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella,
jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän
kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä
jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
-- Niilo! -- kuiskasivat hänen värisevät huulensa, -- Niilo, mun
Niiloni! -- riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät
valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat
kauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen.
Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki
kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan
tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja
rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.
Ja Niilo?
Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
seisomaan. Tämä katse sanoi: "sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi
tehnyt!"
Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
-- Katri, mun armas ystäväni -- lausui hän -- sydämeni on pakahtua,
nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta
miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse
kurjuutta nähdä.
Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän
siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän,
joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja
kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
ahdistus hälventyi ja -- voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä
hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä,
joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana.
Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
-- En hylkää puolisotani, Niilo -- kuului päätös hänen huuliltaan. --
Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
-- Jumala siunatkoon sinua, Katri -- nyyhkytti hän -- ei taivaan enkeli
voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
hylkää?
-- En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
lupaat.
-- Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
täyttämiseen!
-- Amen! kuiskasi Katri.
Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.
-- Päivä koittaa! -- lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
ikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.
Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
herätesään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät
ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli
korkeudessa riemuisen aamuvirren.
Katrin silmissä välkkyi kyynel, -- ei enään murheen eikä huolien
tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.
* * * * *
Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
ilmautuu.


KÄRSIVÄ KUKKA.
Kirjoittanut
Aug. Blanche

Suomennos.

"Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä", sanoo
puutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja
veden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkkipikaan
kasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa
ovat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä
nälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen
verran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee
lakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen
että ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, -- ja
elämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen
tehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta
hän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa
kohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman
kokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus,
josta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat
moninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten
hän jalostutetaan.
Miten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista,
jaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä
varten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä
otsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin
kovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat
läpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet
onnellisiksi, ja parempi on tietysti _tuleva_ kuin _mennyt_ onnellisuus
ja _oleva_ onnettomuus.
Mutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri
puutteen koulua. Edustaako se siis mitä kaunista ja jaloa on? Se
ainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla
mikä olisikaan ihmissukukunta, mikä maailma.
Klaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer,
rakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai
kymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Tryfén pisimmällä
kepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän
tavallisesti:
"Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa."
Kuka sitte tuo kärsivä kukka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi
seurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista
oli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea
läksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli
yhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet
olivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat
miltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala
tiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon
kärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän
milloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan
tahi jotain muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi
itsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi
kukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että
hän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä, avojalkaista
tyttöä hautakummulla. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä
muistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme
ravitut ja meillä oli kengät jalassa.
Vuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt
koulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui
raskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista
vähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen
kylmässä talvi-ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli
palveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja
toimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on
lavein kaikista.
Aina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään
tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen
pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli
herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia
sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan.
Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.
"Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?" kysyi antaja.
"En minä mitään tarvitse," vastasi hän.
Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän
tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät.
Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut
mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla _hän_ miten myöskin
me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen
tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo
oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä
elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa
perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen
pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen
oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen,
viehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi.
Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja
värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset
myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi
ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon
oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.
En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan
kuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä,
-- tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.
Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.


SOVITETTU.
Kirjoittanut
Emilie Tegtmeyer

Mukaelemalla suomentanut Wilja.

I.
Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä
kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui
suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin
toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina,
tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa
ruohostossa.
Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka
hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka
astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen
nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla
silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen
käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin
huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä,
kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä
ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä
maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka,
kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään,
pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi
taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin;
mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri
kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata
kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti
unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva
vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa
kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.
"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan
pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut
vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita
poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista
poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle
näölle.
"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"
"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten,
pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään
laiminlyö."
Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen
kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun
omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.
"Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat
kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo
kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki
hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille
jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"
Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja
kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella
äänellä, "Tommi" -- -- -- ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran,
hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä
komean kartanon katto näkyi.
Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä
syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä
maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin
ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään,
tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät
enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter
myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman
Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren
mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja -- -- -- vähän
hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas
ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta
Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän
käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"
Tämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan
oli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen
vaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta --
"Anna, Anna!" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen
loitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat.
Hätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman
vaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti
astumaan asumusta kohden.
Leipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan
ruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä
kaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan
kädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän
hämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka -- -- --
ilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski
varovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti
astua eteenpäin.
Sillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan,
josta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien
pensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin
kaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan
ruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja
varreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin
nuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä
juonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä
neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta
vilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus
jonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään