Novelleja ja kertomuksia I - 2

-- Vai niin, -- vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin
mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon
kiehkuraasi?
-- Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
kukkia.
-- Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? -- Niilo kavahti
istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
-- Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
lapset tekevät?
-- Hm -- etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin
haluttaa alla niinkuin olen.
Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti
jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
päähänsä.
-- Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! -- lausui hän ilosta loistavin
silmin.
-- Kyllä -- Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
silmiin ja hohtaviin poskiin, -- kyllä on hyvin kaunis -- virkkoi hän
harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata
tai jotakin muuta.
Katri katsoi Niiloon.
-- No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? -- kysyi hän
pilkallisella hymyllä.
Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.
-- Maltas -- sanoi hän -- kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
jäseniäni.
Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
Niilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa
vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi
läähättäen ja laski kannettavansa maahan.
-- Vieläkö moitit minua laiskaksi? -- kysyi hän, seisahtuen Katrin
eteen.
Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan
kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän
alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki
väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat
noita armaita sinisilmiä.
-- Katri kulta -- puhui hän -- miksi sinä noin vähästä suutut? Älä
itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne
rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.
Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä
tuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla
Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi
hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä
likemmäksi rantaa.
Siellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja
jätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo
kuivuneet.
-- Katsos nyt, Katri!
Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi
syvyyteen.
-- Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! -- huusi Katri
ihastuen.
-- Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti -- kuului äkkiä ääni heidän
takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.
-- Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny -- lausui Katri.
-- No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!
Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kuu oli
semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
kauvas, putosi viimein alas ja -- ploks! vajosi heti syvyyteen.
Katri nauroi.
-- Ethän saanut ainoatakaan voileipää, -- ilkkui hän.
Tuo Yrjöä kovin harmitti.
-- Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä -- sanoi hän.
-- Saat heittää minun palloani -- lausui Katri ja otti taskustaan
samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.
Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja
-- voi onnettomuutta -- putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja
Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa
hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mitta Niilo oli heti juossut
veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli
pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri
tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän,
pudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui
rotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti
herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.
Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö
oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta
oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin
vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin
kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun
eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,
ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.
Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston
tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa
oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan
kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja
lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven
hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat
sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.

II.
Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut
tuttavuudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu
morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina
siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt
synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän
mökin tytärtä?
Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
ilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
luonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä
syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä,
iloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,
ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri
liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen
olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan
monta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri
silloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen "Niiloa oikein valveille",
niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi
kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin heidän
lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan
Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei
Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista
kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä
suurimpain kalain uiskentelevan.
Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä
likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän
hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä
seisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä
hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten
tavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa
kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa
käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.
Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.
-- Älä siihen vielä nukuttele -- ilkkui Katri -- odota toki siksi, kun
kirkon penkkiin pääset.
-- Katso ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski -- vastasi
Niilo.
Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.
-- Hei, Niilo -- sanoi hän viimein -- johan nyt kummia kuullaan, kun
sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.
Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri
tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,
tapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi
silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,
kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö
häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui,
ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?
Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
pikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
ei Katti nähnyt.
Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti
perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.
Puheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita
olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän
jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas
kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän
tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat
Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta
puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat
tottumattomat, alkoi tuntua työläältä -- ja silmäluometkin kävivät niin
kummallisen raskaiksi.
-- Merkillistä, kuinka minua painaa -- sanoi Rauhalan emäntä
haukotellen.
-- Niinpä minuakin -- vastasi Ristolan emäntä sormellaan hieroen
kankeita silmiään, -- eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin
rasittaa. --
Ja hänkin haukotteli pitkään.
Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta
huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.
Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään
ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.
Mutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen
pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen
huulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat
ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen
rantaan saakka.

III.
Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon
äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia
sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä
koko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja
hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut
kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta
taistella, -- nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.
Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, -- ei toki aivan yksin, sillä tuolta
toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke
valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan.
Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru
hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan
päinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen
henkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä
oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä
syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret
ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla
kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä
ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä
vaikuttaa; johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa
mateleva mato.
Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen
metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen
käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja
viskautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät
hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän
kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli
puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä
tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan
oudossa tienoossa, kunnes viimein saapui korkealle vuorelle, jonka
alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata
välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa
rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni
sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat
kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia
astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja
kaikenlaisia hedelmiä. "Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa,"
arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui
suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista
lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki
oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä,
käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja
hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä
siniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.
Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei
toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet
linnut visertelivät ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat
kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän
tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,
kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se
hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen
orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän
varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen
ynnä monta muuta.
-- Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
-- Suomesta olen -- vastasi Niilo.
Kukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.
-- Suomesta, -- hän on Suomesta -- pakisivat he toisilleen ja ruusunen
vienolla äänellä jatkoi:
-- Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo
mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja
kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran
heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden
ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen
suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti
muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko
taivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen
muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat
silmäykset impeäni seurasivat. "Oi ihana neiti," saneli nuorukainen,
"sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi
voittaa?" Ja neiti vastasi: "todistakoon elämäsi, että kalliimpana
minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele
uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti
oleva sun omasi." Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon
täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.
Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä
ja viserteli:
"Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä
aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana
ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun
juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa
kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka
pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,
täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa
nuorukaista. 'Kaunis nuorukainen,' puhui hän viettelevällä äänellä
'tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän
nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri
sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi
ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.'
Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli
hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä
tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.
Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen
polkuun ja saneli naiselle: 'En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä
katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on
etsittävänä, jonka nimi on _Suomen onni.' 'Älä hulluttele,
nuorukainen,' puhui nainen, 'jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä
helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi
tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,
orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät
verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule
mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä,
jolle sua saatan.' Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi
jyrkällä äänellä: 'Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo
valheen huulillasi asuvan.' Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui
kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen
kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä
impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon
säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:
'älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin
jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!' Ja Suomettaren turvissa astui
nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa
viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset
nuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin
ja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä."
Kaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen
ja lauloivat: "Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto
herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poveisssa!"
* * * * *
Kokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi
silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut
taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä
laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:
-- Arvaa, ken sua herätti!
-- Eihän tuo lienee vaikea arvata -- lausui Niilo samalla kun tarttui
kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.
-- Hiljaa mies -- torui Katri -- luuletko minulla olevan aikaa täällä
joutilaana oleskelemaan.
-- Mihinkäs sinulla on kiire?
-- Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että
meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.
-- Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!
-- Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua
vähitellen rupee ihminen pelkäämään.
-- Katri!
-- Niilo!
-- Tuo oli sinulta leikkiä vaan.
-- Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta älä viivytä
minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!
-- Hyvästi Katri! Kyllä tulen.
Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli
Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsästä.
-- Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru
-- ptru-u--u-ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru --
ptru-u-u-ui.
Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän
väliä kutsumus-huudollaan lehmiä houkutellen. Nämät pian tulivatkin
häntä vasaan, kellokki edellä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa
kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli
ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella
kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä
hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen
hoitajaansa ja sanoi "möö-öh", joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin
"suuri kiitos!"
Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko
pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden
toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön
kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä
hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden
perään.
Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä
Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei
hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen
tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei
lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.
Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia
keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoista.
Niiden välistä näkyi ääretöin avaruus, jonka synkeyttä viehkeät tähdet
vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeaa
hohtavassa valossa -- olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen
hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty.
Suloiset tunteet täyttivät sydämen, kun hän tätä suurta ja ylevää
ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan
poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen
puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa
sulholleen tuon luuletellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä
täydelleen tuntenut sen sydämen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän
oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä
on?
Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiuksia silmiltään huivin
alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja --
niin, nyt oli kostontuuma valmis!
-- Kuule Niilo!
-- Kyllä kuulen.
-- En vielä heti aiokaan mennä vihille kanssasi.
-- Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.
-- Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.
-- No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?
-- Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.
-- Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.
-- Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos
kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.
-- Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla -- ole sinä vaan ijäti
yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.
Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt
vuorostaan olla muka jäykkä.
-- Kyllä on hyvä sanoa "olen" -- vastasi hän -- mutta etkö luule minun
näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun
naimiseen joutuvat. Tokkopa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä
oltava.
-- Niin -- lieneet siinä osaksi oikeassakin; vakuutustani vastaan
puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa
olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin
naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat
velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on
säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos
häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus
aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi
tehtävämme on ollut.
-- Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä
kumminkaan aina niin ole.
-- Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin
rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän
saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista
hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.
-- Tuota en ymmärrä.
-- Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat
saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä
talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa
ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä
säilyttää mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,
ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja
tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan untouttaa työn teolla,
vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa
nautintohimo senlainen, ett'ei siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse.
Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset
voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään
lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti
hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä
hyötyy ja voimistuu.
-- Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.
Mutta -- Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt
-- mutta enhän minä siltä aio laiskana istua, vaikka en vielä halua
naimiseen mennä.
-- Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä
sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.
Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja
kasteli Niilon.
-- Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi -- arveli hän itsekseen.
-- Mutta älä paheksi -- sanoi hän, hetken mietittyään -- älä paheksi,
jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut
heitän.
-- Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? -- Nyt oli Niilon ääni
tavallista kiivaampi.
-- Ahaa -- ajatteli Katri -- hyvä juttu! -- Mutta kovaa sanoi hän:
-- Niin, näet, ajattelin vaan -- -- --
-- Mitä ajattelit?
-- Ajattelin vaan -- --, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki
ajatuksensakin ilmoittaa?
-- Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ell'en sinuun?
Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän
oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän
kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua
jälleen katsoi Niiloon, näytti tämän kasvot hänestä niin kummallisen
kalveilta.
-- Niilo, sinulla varmaankin on kylmä -- lausui Katri -- ota minun
sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin
paitse.
-- Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.
-- Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalveat kuin kuolleen.
-- Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda
vähän paremmin, että päästään pois.
-- Kyllä.
Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo
aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,