Novelleja ja kertomuksia I - 2

  -- Vai niin, -- vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin
  mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon
  kiehkuraasi?
  -- Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
  kukkia.
  -- Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? -- Niilo kavahti
  istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
  saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
  -- Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
  kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
  lapset tekevät?
  -- Hm -- etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin
  haluttaa alla niinkuin olen.
  Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti
  jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
  päähänsä.
  -- Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! -- lausui hän ilosta loistavin
  silmin.
  -- Kyllä -- Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
  silmiin ja hohtaviin poskiin, -- kyllä on hyvin kaunis -- virkkoi hän
  harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata
  tai jotakin muuta.
  Katri katsoi Niiloon.
  -- No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? -- kysyi hän
  pilkallisella hymyllä.
  Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.
  -- Maltas -- sanoi hän -- kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
  jäseniäni.
  Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
  hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
  pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
  takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
  Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
  Niilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa
  vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi
  läähättäen ja laski kannettavansa maahan.
  -- Vieläkö moitit minua laiskaksi? -- kysyi hän, seisahtuen Katrin
  eteen.
  Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan
  kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän
  alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki
  väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat
  noita armaita sinisilmiä.
  -- Katri kulta -- puhui hän -- miksi sinä noin vähästä suutut? Älä
  itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne
  rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.
  Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä
  tuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla
  Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi
  hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä
  likemmäksi rantaa.
  Siellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja
  jätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo
  kuivuneet.
  -- Katsos nyt, Katri!
  Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
  kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi
  syvyyteen.
  -- Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! -- huusi Katri
  ihastuen.
  -- Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti -- kuului äkkiä ääni heidän
  takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
  huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.
  -- Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny -- lausui Katri.
  -- No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!
  Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kuu oli
  semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
  kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
  kauvas, putosi viimein alas ja -- ploks! vajosi heti syvyyteen.
  Katri nauroi.
  -- Ethän saanut ainoatakaan voileipää, -- ilkkui hän.
  Tuo Yrjöä kovin harmitti.
  -- Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
  heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä -- sanoi hän.
  -- Saat heittää minun palloani -- lausui Katri ja otti taskustaan
  samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.
  Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
  pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja
  -- voi onnettomuutta -- putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja
  Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa
  hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mitta Niilo oli heti juossut
  veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli
  pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri
  tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän,
  pudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui
  rotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti
  herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.
  Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö
  oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta
  oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin
  vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin
  kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun
  eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,
  ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.
  Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston
  tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa
  oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan
  kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja
  lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven
  hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat
  sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.
  
  II.
  Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
  neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
  Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut
  tuttavuudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu
  morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina
  siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt
  synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän
  mökin tytärtä?
  Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
  ilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
  ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
  luonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä
  syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä,
  iloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
  liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,
  ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
  Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri
  liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen
  olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan
  monta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri
  silloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen "Niiloa oikein valveille",
  niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi
  kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin heidän
  lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan
  Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei
  Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista
  kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä
  suurimpain kalain uiskentelevan.
  Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä
  likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän
  hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä
  seisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä
  hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten
  tavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa
  kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa
  käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.
  Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.
  -- Älä siihen vielä nukuttele -- ilkkui Katri -- odota toki siksi, kun
  kirkon penkkiin pääset.
  -- Katso ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski -- vastasi
  Niilo.
  Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
  Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.
  -- Hei, Niilo -- sanoi hän viimein -- johan nyt kummia kuullaan, kun
  sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.
  Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
  hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
  katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
  kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri
  tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,
  tapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi
  silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,
  kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö
  häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui,
  ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?
  Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
  Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
  pikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
  Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
  pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
  Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
  ei Katti nähnyt.
  Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti
  perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.
  Puheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita
  olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän
  jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas
  kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän
  tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat
  Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta
  puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat
  tottumattomat, alkoi tuntua työläältä -- ja silmäluometkin kävivät niin
  kummallisen raskaiksi.
  -- Merkillistä, kuinka minua painaa -- sanoi Rauhalan emäntä
  haukotellen.
  -- Niinpä minuakin -- vastasi Ristolan emäntä sormellaan hieroen
  kankeita silmiään, -- eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin
  rasittaa. --
  Ja hänkin haukotteli pitkään.
  Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
  vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
  omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta
  huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
  airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
  Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
  kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
  heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.
  Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään
  ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.
  Mutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
  selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen
  pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen
  huulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat
  ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen
  rantaan saakka.
  
  III.
  Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon
  äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia
  sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä
  koko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja
  hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut
  kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta
  taistella, -- nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.
  Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, -- ei toki aivan yksin, sillä tuolta
  toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke
  valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan.
  Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru
  hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan
  päinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen
  henkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä
  oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä
  syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret
  ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla
  kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä
  ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä
  vaikuttaa; johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa
  mateleva mato.
  Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen
  metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen
  käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja
  viskautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät
  hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän
  kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli
  puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä
  tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan
  oudossa tienoossa, kunnes viimein saapui korkealle vuorelle, jonka
  alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata
  välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa
  rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni
  sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat
  kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia
  astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja
  kaikenlaisia hedelmiä. "Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa,"
  arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui
  suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista
  lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki
  oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä,
  käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja
  hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä
  siniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.
  Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei
  toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet
  linnut visertelivät ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat
  kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän
  tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,
  kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se
  hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen
  orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän
  varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen
  ynnä monta muuta.
  -- Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
  -- Suomesta olen -- vastasi Niilo.
  Kukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.
  -- Suomesta, -- hän on Suomesta -- pakisivat he toisilleen ja ruusunen
  vienolla äänellä jatkoi:
  -- Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo
  mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja
  kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran
  heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden
  ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen
  suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti
  muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko
  taivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen
  muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat
  silmäykset impeäni seurasivat. "Oi ihana neiti," saneli nuorukainen,
  "sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi
  voittaa?" Ja neiti vastasi: "todistakoon elämäsi, että kalliimpana
  minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele
  uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti
  oleva sun omasi." Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon
  täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.
  Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä
  ja viserteli:
  "Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä
  aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana
  ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun
  juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa
  kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka
  pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,
  täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa
  nuorukaista. 'Kaunis nuorukainen,' puhui hän viettelevällä äänellä
  'tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän
  nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri
  sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi
  ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.'
  Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli
  hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä
  tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.
  Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen
  polkuun ja saneli naiselle: 'En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä
  katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on
  etsittävänä, jonka nimi on _Suomen onni.' 'Älä hulluttele,
  nuorukainen,' puhui nainen, 'jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä
  helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi
  tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,
  orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät
  verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule
  mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä,
  jolle sua saatan.' Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi
  jyrkällä äänellä: 'Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo
  valheen huulillasi asuvan.' Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui
  kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen
  kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä
  impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon
  säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:
  'älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin
  jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!' Ja Suomettaren turvissa astui
  nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa
  viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset
  nuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin
  ja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä."
  Kaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen
  ja lauloivat: "Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto
  herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poveisssa!"
   * * * * *
  Kokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi
  silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut
  taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä
  laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:
  -- Arvaa, ken sua herätti!
  -- Eihän tuo lienee vaikea arvata -- lausui Niilo samalla kun tarttui
  kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.
  -- Hiljaa mies -- torui Katri -- luuletko minulla olevan aikaa täällä
  joutilaana oleskelemaan.
  -- Mihinkäs sinulla on kiire?
  -- Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että
  meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.
  -- Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!
  -- Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua
  vähitellen rupee ihminen pelkäämään.
  -- Katri!
  -- Niilo!
  -- Tuo oli sinulta leikkiä vaan.
  -- Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta älä viivytä
  minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!
  -- Hyvästi Katri! Kyllä tulen.
  Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli
  Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsästä.
  -- Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru
  -- ptru-u--u-ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru --
  ptru-u-u-ui.
  Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän
  väliä kutsumus-huudollaan lehmiä houkutellen. Nämät pian tulivatkin
  häntä vasaan, kellokki edellä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa
  kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli
  ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella
  kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä
  hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen
  hoitajaansa ja sanoi "möö-öh", joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin
  "suuri kiitos!"
  Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko
  pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden
  toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön
  kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä
  hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden
  perään.
  Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä
  Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei
  hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen
  tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei
  lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.
  Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia
  keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoista.
  Niiden välistä näkyi ääretöin avaruus, jonka synkeyttä viehkeät tähdet
  vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeaa
  hohtavassa valossa -- olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen
  hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty.
  Suloiset tunteet täyttivät sydämen, kun hän tätä suurta ja ylevää
  ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan
  poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen
  puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa
  sulholleen tuon luuletellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä
  täydelleen tuntenut sen sydämen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän
  oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä
  on?
  Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiuksia silmiltään huivin
  alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja --
  niin, nyt oli kostontuuma valmis!
  -- Kuule Niilo!
  -- Kyllä kuulen.
  -- En vielä heti aiokaan mennä vihille kanssasi.
  -- Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.
  -- Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.
  -- No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?
  -- Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.
  -- Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.
  -- Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos
  kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.
  -- Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla -- ole sinä vaan ijäti
  yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.
  Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt
  vuorostaan olla muka jäykkä.
  -- Kyllä on hyvä sanoa "olen" -- vastasi hän -- mutta etkö luule minun
  näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun
  naimiseen joutuvat. Tokkopa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä
  oltava.
  -- Niin -- lieneet siinä osaksi oikeassakin; vakuutustani vastaan
  puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa
  olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin
  naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat
  velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on
  säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos
  häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus
  aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi
  tehtävämme on ollut.
  -- Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä
  kumminkaan aina niin ole.
  -- Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin
  rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän
  saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista
  hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.
  -- Tuota en ymmärrä.
  -- Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat
  saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä
  talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa
  ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä
  säilyttää mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,
  ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja
  tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan untouttaa työn teolla,
  vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa
  nautintohimo senlainen, ett'ei siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse.
  Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset
  voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään
  lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti
  hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä
  hyötyy ja voimistuu.
  -- Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.
  Mutta -- Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt
  -- mutta enhän minä siltä aio laiskana istua, vaikka en vielä halua
  naimiseen mennä.
  -- Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä
  sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.
  Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja
  kasteli Niilon.
  -- Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi -- arveli hän itsekseen.
  -- Mutta älä paheksi -- sanoi hän, hetken mietittyään -- älä paheksi,
  jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut
  heitän.
  -- Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? -- Nyt oli Niilon ääni
  tavallista kiivaampi.
  -- Ahaa -- ajatteli Katri -- hyvä juttu! -- Mutta kovaa sanoi hän:
  -- Niin, näet, ajattelin vaan -- -- --
  -- Mitä ajattelit?
  -- Ajattelin vaan -- --, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki
  ajatuksensakin ilmoittaa?
  -- Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ell'en sinuun?
  Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän
  oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän
  kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua
  jälleen katsoi Niiloon, näytti tämän kasvot hänestä niin kummallisen
  kalveilta.
  -- Niilo, sinulla varmaankin on kylmä -- lausui Katri -- ota minun
  sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin
  paitse.
  -- Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.
  -- Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalveat kuin kuolleen.
  -- Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda
  vähän paremmin, että päästään pois.
  -- Kyllä.
  Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo
  aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,