Novelleja ja kertomuksia I - 10

keskustelua. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen vanhempain
välillä, ja kun oikea kätensä vielä oli isän kädessä, tarttui hän
vasemmalla äidin käteen, jakaen siten lapsellisen rakkautensa tasan
kummallekin.
-- Kun tietäisit -- pitkitti isä -- kuinka pian aika kuluu, kun hän on
luonani!
-- No, etkö luule minun sitä tuntevani! Juuri kuin ei minulle aika
tulisi hirmuisen pitkäksi, kun en puoleen päivään saa häntä nähdä!
-- Oih, onhan sulla niin paljon toimimista täällä kotona!
-- Entä sinulla, oletko sinä työtönnä!
Ja samassa kumartuvat sekä isä että äiti yhtähaavaa -- ikäänkuin olisi
sama ajatus äkkiä kummankin mieleen juohtunut -- ja kietovat molemmat
käsivartensa armaan pienokaisensa ympäri, joka tästä suosion
osoituksesta näyttää olevan sangen hyvillä mielin.
-- Pienokaisemme saa asian ratkaista -- lausuu nyt äiti.
-- Niin -- lisää isä -- hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.
Ja ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen
huulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.
-- No, Anna, mitä sanot?
-- Minäkö, äiti! -- kysyy tyttö yhä nauraen.
-- Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän
kanssa rautatielle?
Lapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan.
Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin
hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä
ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten.
Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa,
eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.
-- No, mutta vastaa nyt! -- lausui isä -- Minä annan sulle...
-- Ei kiitos, se ei käy päinsä -- keskeytti vaimo -- et sinä saa häntä
lahjoilla viekoitella.
-- Etkö sitten saata sanoa, Anna...
-- Minä -- en tiedä -- -- --
-- Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?
-- Tulen, hyvin mielelläni.
-- No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä?
-- kysyi äiti.
-- Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.
Näin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu.
Tyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli
hämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla
vanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta
hänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi,
ja hän antoi sentähden myöten.
-- Ota hänet sitten! -- sanoi hän miehelleen -- se on parempi, kuin
että saisimme hänen vielä itkemään.
-- Ei, Celina -- toisti mies -- pidä sinä sentään tyttönen luonasi;
sinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.
-- Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.
Ja väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan
käsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen
lähtöään syleili mies vaimoaan.
-- Puolenpäivän aikaan -- lausui hän -- tulet Annaa hakemaan.
Nämät sanat saivat äidinkin kasvot selkenemään, ja hän suuteli
sydämellisesti isää ja lasta. Sitten läksi isä menemään, kantaen lasta
käsivarrellaan. Tiellä leikki lapsi isänsä sakean parran kanssa, jota
hän armahtamatta repi, ja kun isä väänsi suutansa, osoittaakseen että
se muka tekisi kipeätä, nauroi hän vaan sydämestään ja tempaisi
vieläkin kovemmin.
Muuten tänlaiset kohtaukset näiden ihmisten kotona eivät ollenkaan
olleet tavattomia. Kuusi vuotta olivat he yhdessä olleet, ja heidän
naimisensa oli mitä onnellisimpia; ainoastaan pienestä lapsestaan he
joskus vähän kiistelivät. Isä väitti, että hän liian vähän sai lasta
haltuunsa, ja äiti taas, että hän siinä suhteessa aina tuli vahingolle;
mutta kiista loppui joka kerran kolmikkoiseen: suuteloon, sillä Anna
aina lopuksi tarjosi pienen suunsa kummallekin rauhansopimuksen
vahvikkeeksi. Mutta isä kävi kuitenkin päivä päivältä siinä suhteessa
aina vaativammaksi, vaikka äitikin kyllä koetti puoliaan pitää.
Eräänä aamuna oli isä ottanut lasta kädestä ja aikoi kaikessa
hiljaisuudessa lähteä hänen kanssaan menemään. Mutta vaimo tuli samassa
sisään. -- Mitä -- puhkesi hän vähän nurpeillaan sanomaan -- aiotko
ottaa hänen mukaasi, minulle sanaakaan virkkamatta?
Hämillään ollen väitti mies sen olleen pelkkää leikkiä vaan, he olivat
muka aikoneet mennä piiloon puiden taakse ja antaa äidin heitä sieltä
etsiä.
-- Jokohan mun tulee se uskoa? -- kysyi äiti ja näytti vähän epäilevän.
-- Kun sen kerran sanon, niin voit siitä myöskin olla varma.
-- Mutta kuule nyt yhtäkaikki! -- pitkitti vaimo. -- Anna alkaa tulla
jo vanhemmaksi, mutta joka päivä käy hän yhä vallattomammaksi ja
hurjemmaksi. Voisi jo olla vaarallistakin viedä häntä sinne.
-- Mitä tarkoitat? kysyi isä ihmetellen.
-- Tarkoitan vaan, että pelkään koko rautatietä kaikkine koneineen ja
höyryvaunuineen.
-- Joutavata! Siitä olen varma.
-- Ei se ole niinkään joutavata. Sydäntäni ahdistaa usein,
ajatellessani, että tyttönen on siellä. Kuinka helposti saattaisikaan
tapahtua, että tyttö, sinun työssä ollessasi, juoksee tiehensä ja menee
kiskoille...
-- Älä puhu tuonlaisia!
-- Mutta hän voisi sinusta luopua, juuri kuin olet rataa vaihtamassa.
Jos silloin juoksisit hänen jälessään, laiminlöisit velvollisuutesi ja
siitä seuraisi suuri onnettomuus.
-- No, mutta herkeähän jo tuonlaisia puhumasta! Minä pyydän sinua --
rukoili mies, joka ei vielä koskaan ollut senlaisia tullut
ajatelleeksi, ja vaimo, kun huomasi miehensä sitä noin paheksuvan, ei
enää pitkittänyt.
Isä seisoi kauvan äänetöinnä ja tuumiskeli. Viimein hän huudahtaa,
samalla kuin sulkee lapsen syliinsä: oma, pikku kultaseni! jonka
jälkeen hän vaimoonsa kääntyen jatkaa: pahasti teit, kun sait minun
levottomaksi joutavilla puheilla. Vaimo, joka todenperään ei
uskonutkaan vaaraa niin suureksi, kuin hän sen oli kuvannut, koki
kaikin tavoin rauhoittaa miestään, ja kiista päättyi viimein nyt,
niinkuin tavallisesti muulloinkin, siten, että mies mennessään pyysi
vaimoaan puolenpäivän aikaan tulemaan tyttöä hakemaan.
Vaimo ei sinäkään päivänä unhottanut noudattaa miehensä pyyntöä, mutta
tuskin oli hän vahtihuoneesta lähtenyt, mennäkseen Annan kanssa
kotiin, ennenkuin mies taaskin alkoi miettiä vaimonsa aamullista
puhetta. Tuskin hänen tarvitsi silmiään sulkea, ennenkuin hän oli
näkevinään Annan kultakutrisen pään höyryveturin rutistamana, ja
kauhistuneena tuosta kamalasta näystä tarttui hän molemmin käsin
tuoliinsa. Oi hirmuista, jos hänen täytyisi pikku tyttösensä kadottaa!
Tuo surullinen ajatus vaivasi häntä sittemmin usein, eikä hän vähään
aikaan vienytkään enää lasta mukanaan rautatielle. Mutta kun hän
toisaalta muisteli, miten älykkäästi pieni lemmittynsä aina oli
pitänyt varalla junan sekä tulon että lähdön ja silloin joka kerran
pysynyt etäämpänä, alkoi hän taaskin rauhoittua. Onhan lapsi niin
ymmärtäväinen, vaikka onkin pikkuinen -- ajatteli hän. -- Anna on jo
niin tottunut tähän kaikkeen, ja vallan se on lapsellista tyhjään
kiusata itseään tuommoisilla hirmunäöillä.
Kun mies eräänä iltana palasi kotiaan, oli surullinen uutinen tuotu
vaimolle jo hänen edellään. Tiedettiin, näet, kylässä kertoa
onnettomuudesta, joka hiljan olisi tapahtunut likeisimmässä rautatien
pysäyspaikassa. Pikajuna oli käynyt erään työmiehen ylitse, joka oli
työssä mainitussa paikassa. Illallista syödessä kysyi Celina likemmin
asiata mieheltään.
-- Onko tosiaankin -- lausui hän -- Simo siinä tilassa menettänyt
henkensä?
-- Ei olekkaan -- vastasi mies.
-- Mutta niinpä ihmiset sanovat.
-- Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta
maltillisuutensa pelasti hänen.
Pikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella
tarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.
-- Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.
-- Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen
ylitsensä.
-- Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.
-- Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo
huomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki
itsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki
menneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei
mitään kummempaa olisi tapahtunut.
-- Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.
-- Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan
asiasta. -- Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi
pääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei
mitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata
siinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa
melkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.
Illallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen
edustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän
päivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.
Pari päivää senjälkeen tuli miehen palvelus-aika muutetuksi; hän sai
nyt olla yönaikaan työssä. Asiain näin ollen, tuli hänen aina
seitsemän tienoossa lähteä kotoaan eikä enää voinut tietysti tulla
kysymykseenkään viedä Annaa mukaan. Mutta eräänä iltana -- se oli
elokuussa -- kääntyi eräs köyhä vaimo kylässä äkkiä kipeäksi. Haettiin
sentähden lääkäriä, joka myöskin kirjoitti lääkemääräyksen. "Mutta,"
sanoi hän tätä antaessaan, "rohto on kaupungissa valmistettava ja nyt
on jo liian myöhäistä lähteä sinne. Siihen sijaan voisitte mennä
pysäyspaikan-kaitsijan luokse, jolla on pieni koti-apteeki, ja pyytää
häneltä vähän eteriä tai laudanumia. Se kuitenkin lieventäisi tuskaa.
No, kuka teistä lähtee?" -- kysyi hän naapurivaimoilta.
-- Celinan täytyy mennä -- huusivat kaikki yhteen suuhun. --
Hänen miehensä palvelee rautatiellä ja on hyvissä kirjoissa
pysäyspaikan-päällikön luona.
Celina otti mielellään asian toimittaakseen. Hän läksi ja otti Annan
mukaansa. Ensin oli hän aikonut lähteä yksinään ja jättää lapsen
kotiin, mutta tyttö oli tänäpäivänä ollut tavallista rajumpi ja
vallattomampi, jonkatähden hän kuitenkin katsoi paremmaksi viedä hänet
mukanaan, pitääkseen häntä silmällä, vaikka kohta se tulisi vähän
hidastuttamaan hänen käyntiään.
Tullakseen pysäyspaikan-kaitsijan asumukseen oli hänen käyminen
miehensä vahtihuoneen ohitse. Päivä oli jo mennyt mailleen, ja vaikka
länteinen taivaan-ranta vielä hohti purppuran punaisena, alkoivat öiset
varjot kuitenkin jo laskeutua lakeuksille.
Kun mies näin odottamatta sai nähdä vaimonsa tulevan, paheksui hän
vähän tämän myöhäistä ulkona oloa ja lausui sen hänelle myöskin
muutamilla sanoilla, kun vaimo vielä oli jonkun matkan päässä.
-- Vanha Kreeta on kääntynyt sairaaksi -- vastasi Celina -- ja minä
käyn pysäyspaikan-kaitsijan luokse hakemaan hänelle lääkkeitä.
-- Vai olet sinä senlaisissa asioissa -- lausui mies tyynesti -- luulin
sun vaan olevan muuten ulkona kävelemässä.
-- Kuinka niin? Senkötähden kun näin hitaasti käyn?
-- Niin juuri.
-- Eihän pikku Anna voi kävellä sukkelampaa, enkä taas millään muotoa
tahtonut häntä kotiinkaan jättää.
-- Et suinkaan, siinä teit oikein. Mutta tyttö on sinulla vaan
haittana. Jätä hänet tänne minun luokseni, siksi kuin olet asiasi
toimittanut.
-- Mielelläni -- vastasi Celina ja kääntyen tyttöön, kysyi hän:
Tahdotko jäädä tänne isän luokse?
-- Tahdon, ah tahdon! -- huutaa pienoinen käsiään taputellen. Siitä oli
nyt niin kauan kun hän oli saanut käydä vahtihuoneella, jossa hänellä
aina oli niin hauskaa ollut.
-- Nosta hänet sitten tänne aidan yli -- lausuu isä.
-- Tässä hän on.
-- Odota kuitenkin hetkinen -- peruutti isä samassa -- tuossa paikassa
tulee juna ja mun täytyy olla vaihtamassa.
Kun juna oli mennyt, palasi isä aidan luokse, otti lapsen vastaan ja
kantoi hänen vahtihuoneesen, jossa lamppu oli sytytetty, sillä nyt oli
jo aivan pimeä, jotta tuskin voi eroittaa noita monia risteileviä
rautatien kiskoja ulkona.
Noin kahdenkymmenen minutin kuluttua äiti varmaankin palajaisi
takaisin, ja ajan kuluksi alkoi isä leikkiä Annan kanssa. Tyttö oli
tänään, niinkuin sanottu, varsin raju ja teki isälle monet tepposet.
Milloin hän nyki häntä parrasta, milloin nipisti hänen nenäänsä,
milloin repi häntä tukasta, milloin taas keikkui hänen polvillaan ja
veti hänen kaulaliinansa auki, taikka pani pienen myssynsä kallelleen
päähänsä ja kipusi kuin apina isänsä selkään. Sillä välin hän
lakkaamatta laverteli jos jotakin ja löysi aina uusia vehkeitä. Mutta
yht'äkkiä oli hän sukkelana kuin kärppä laattialla, ja ennenkuin isä
tiesi asiastakaan, juoksi hän jo vahtihuoneen vieressä olevaan
aituukseen. Isä, joka oli nauranut niin että vedet olivat silmissä,
meni hänen jälessään.
-- Etpä saa mua kiinni, isä -- riemuitsi lapsi.
-- Odotahan vaan, kyllä sinut saan.
-- Koeta sitten -- jatkoi Anna, samalla kun hän yhä väisti isän
kurotettuja käsiä. Isästä tämä leikki oli melkein hauskempaa kuin se
tytöstä olikaan. Hän oli unhottanut koko maailman ja ihaili vaan
lapsensa naurua ja iloisia kujeita. "Täällä, täällä," huusi Anna ja oli
antaantuvinaan kiinni.
Mutta nyt juoksi tyttö alas radalle ja alkoi hyppiä toiselta kiskolta
toiselle.
-- Sinne et saa mennä! Ei millään muotoa sinne! huusi hänelle isä.
-- Täällä et saa mua kiinni! -- riemuitsi taaskin lapsi.
Oli, niinkuin sanottu, jo hämy, ja isä, jonka silmiä lyhdyn valo
häikäisi, voi tuskin eroittaa tuota pientä olentoa, joka juoksenteli
edes takaisin alhaalla radalla.
-- Mutta missä olet sitten? -- huusi hän hätäisenä.
-- Hae!! -- vastasi lapsi ja nauraa viruutti.
-- Minä suutun enkä enää koskaan leiki Annan kanssa, jos et heti kohta
palaja tänne.
-- Oh, sinä vaan sanot niin sentähden, kuu et saa mua kiinni.
-- Tulehan nyt jo, joudu! Isä antaa sulle piparkaakkua.
-- Se ei ole totta. Sinulla ei ole piparkaakkua. Tahdot vaan houkutella
minua piilostani pois.
-- No niin, mutta kuulethan, ett'en minä salli sun jäädä sinne.
Pikajuna tulee tuossa paikassa kulkemaan tästä ohi.
-- Eipä tule, sinä narraat vaan. Tiedänhän minä, että pikajuna jo on
mennyt.
-- Mutta sieltä tulee toinen.
Vastauksen asemesta Anna yhä vaan huusi: "koeta saada mua kiinni, isä,
koeta, jos voit!" Viimein isä huomasi, ett'ei hänelle muu tullut eteen,
kun juosta tytön jälessä, joka oli mahdollisimman pian tehtävä, jos
mieli saada häntä vaaran suusta poistetuksi. Hän läksi sentähden siihen
suuntaan, josta hänen äänensä kuului. Nyt oli jo hyvin pimeä ja Anna
väistyi aina isän lähemmäksi tullessa. Tämä kävi yhä levottomammaksi.
Suotta hän ei ollut lastaan varoittanut, sillä junaa todellakin
odotettiin ja se saattoi jo tuossa tuokiossa saapua paikalle. Kahta
kiivaammin hän nyt koki tyttöä tavoittaa ja huusi häntä nimestä, jotta
äänensä meni aivan sorruksiin. Mutta pienoinen vastasi vaan
sydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: "etpä sittenkään mua
löydä, isä ... koetahan vaan."
Juuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi
veri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt
tapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein
vaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen. Ripeä
päätös oli tässä tarpeen, ja kerättyään viimeisetkin voimansa huusi hän
kovalla äänellä: "isä on täällä, riennä tänne Anna!"
Onnetoin lapsi! Entä jos se jo olisi liian myöhäistä. Juna lähenee
lähenemistään, mutta Anna vaan pitkittää nauruaan, johon höyryveturin
huokaukset sekaantuvat. Vaistontapaisesti horjuu isä vahtipaikkaansa ja
valmistautuu velvollisuuttansa täyttämään. "Ei toki," huutaa hän
raivoisena, "enhän voi tällä tavoin antaa lapseni henkeä altiiksi, mun
täytyy kokea häntä pelastaa," ja samalla kun hänen silmänsä kokevat
lävistää pimeyden, nähdäkseen, missä tyttö on, huutaa hän uudelleen:
"Anna, Anna!"
"Hae, hae!" kuului vastaus. Isä, jonka päässä hiukset nousivat pelkästä
kauhusta, oli vähällä heittäytyä lähenevän junan alle, kun samassa se
ajatus juolahti hänen mieleensä, että lapsi kenties ei olisikaan sillä
radalla, jota juna kulki. Taaskin vaivaten näkövoimaansa keksii hän
viimeinkin lapsensa. Niin, tuolla hän seisoo, kurottaen käsiään
isälleen; mutta oi! hän seisoo juuri sillä radalla, jota myöten
juna tulee vierimään. Miehen olisi tarvinnut vaan vetää kätensä
vaihettajasta, ja hänen lapsensa olisi ollut pelastettu. Siitä olisi
tosin seurauksena ollut koko joukko kuolleita ja vahinkoa kärsineitä,
surevia vanhempia, lohduttamattomia lapsia, mutta pikku Anna olisi
kuitenkin pelastettu. Hänet tosin lyötäisiin rautoihin, pantaisiin
kovaan vankeuteen, häneltä otettaisiin virka ja hän julistettaisiin
kunniansa menettäneeksi! mutta hänen armas lapsensa olisi kuitenkin
elossa, hän kasvaisi ja tulisi onnelliseksi.
Juna läheni lähenemistään: hän näki sen lyhtyineen liukertelevan
eteenpäin kuin käärmeen. Vieläkin olisi Anna voinut pelastua. Hänen
olisi vaan tarvinnut vetääntyä muutamia askeleita taaksepäin, mutta hän
jäi liikkumattomana seisomaan, silmät kiintyneinä tuohon eteenpäin
vieriävään höyryveturiin.
-- Anna, Anna, joudu jo tänne, riennä heti paikalla! -- se on minun
surmani, jos viivyttelet, -- huutaa isä niin kovaa, kuin hän vaan
suinkin voi.
Jo huomasi tyttökin, ett'ei isä enää leikkiä laskenut, ja jonkunlainen
pelko lienee hänenkin vallannut. Höyryveturin molemmat lyhdyt
valaisivat nyt selvemmin. Väristys kävi isäraukalla läpi ruumiin, hän
tuskin tiesi, missä oli. Ajatukset ajoivat rajusti toisiaan hänen
aivoissaan, ne lensivät vielä kiiruummin, kuin tuo eteenpäin rientävä
höyryhepo. Hän muisti nyt entisen nuhteettoman palveluksensa, kuinka
hän aina oli tunnokkaasti täyttänyt velvollisuutensa ja pannut sen
edestä kaikki altiiksi. Hän oli tuolta etäämpää kuulevinaan tuon
kauhean yhteentöyttäyksen, vahingoittuneiden hätähuudot ja kuolevien
valitukset. Uhraisiko hän nyt yhden ainoan tähden -- ainoastaan pienen
tyttösen tähden -- niin monta muuta ihmishenkeä, riistäisikö hän
laiminlyömisellään lapset kenties kuinka monelta isältä. Hänen päätänsä
huimasi, kylmänhiki valui hänen otsaansa pitkin. Parin sekunnin
kuluttua oli kaikki jo ratkaistuna; joko surmaisi tuo julma höyryveturi
hänen pienen Annansa tai useita muita. Mitään kolmatta tässä ei voinut
ajatellakaan, ell'ei ihmeitä tapahtuisi.
Velvollisuuden-tunto sai isässä kuitenkin voiton. Tavan-mukaisesti hän
siis tarttui vaihtajan rauta-kankeen. Isän toivottomuus sai väistyä
sotamiehen uskollisuuden edestä. Hän asettaa vaihtajan kohdalleen. Juna
menee kauniisti oikeaan rataan, kiitää asemahuoneen ja odotetun
tavarajunan ohitse, ja poistuu vihellyksellä, joka isäraukan korvissa
soi kuin ilkkuva riemuhuuto, ja katoaa viimein yön pimeyteen.
Hämmästyneenä, ahdistetulla sydämellä seisoi hän nyt siinä vapisevin
jaloin ja tuijottavin silmin, pitäen kädessään vielä sitä rautaa, jolla
hän mielestään oli kauheasti surmannut oman lapsensa. Viimein puhkesi
hän epätoivoisena huutamaan: "nyt on minun vuoroni kuolla!"
Toinen juna oli nyt tulossa. Hän ottaa kolme askelta eteenpäin, asettaa
kätensä ristiin rinnan yli ja horjuu. Kimeä vihellys kuuluu. Melkein
tunnotoinna tarttuu hän kuitenkin uudelleen rautakankeen ja vaihettaa
tämänkin junan oikeaan rataansa.
Sittenkuin hän tämän oli tehnyt, kuulee hän äkkiarvaamatta takanaan
rakastetun äänen, suloisemman kuin iloisin soitto. Hän kääntyy. "Paha
isä, kun ei tahdo leikkiä Annansa kanssa," kuului ääni, ja samassa oli
pienoinen kietonut kätensä isänsä polvien ympäri. Äkkinäisellä
liikunnolla tarttuu isä lapseen, painaa häntä sydämelleen ja rientää
jälleen saadun aarteensa kanssa vahtihuoneesen.
Siellä asetti hän tytön laattialle, otti lampun käteensä ja tarkasti
häntä. Se oli tosiaankin Anna, hänen pikkuinen rakas lapsensa! Niin
suurta onnea ei hän kuitenkaan voinut kantaa. Hän pyörtyi ja kaatui
maahan tytön eteen, joka siitä pelästyi ja alkoi itkeä.
Samassa silmänräpäyksessä palasi äiti asialtaan. Hän oli jo tuntenut
tyttönsä äänen, tämän huutaessa: "äiti, äiti, minä niin pelkään."
-- Mitä sinä pelkäät? Onko jotakin tapahtunut?
-- Niin, kun isä, -- katso tuolla! Hän äsken kaatui.
Kun vaimo näki miehensä tunnotoinna makaavan laattialla, kiiruhtaa hän
apua huutaen lähemmäksi, ja kylästä rientää nyt väkeä saapuville.
Kylänlääkäri tulee myöskin. Hän avasi suonta ja isäraukka tuli jälleen
tuntoonsa.
Kun mies seuraavana aamuna nousi makuusijaltaan, katseli vaimo häntä
levottomin silmin. Hänen kasvonsa, joita ennen terve puna kaunisti,
olivat muuttuneet kalmankarvaisiksi ja vasta aikoja myöten saivat ne
vähitellen entisen verevyytensä jälleen.
Celina tietysti tahtoi viimeinkin tietää, mitä oli tapahtunut, ja
miehen täytyi lopullisesti väkisinkin kertoa kaikki. Kun hän itkusilmin
oli kertonut tuon surullisen tapauksen, sillä välin kuin vaimo
hyväillen koki häntä lohduttaa, kääntyi hän Annaan ja kysyi puolittain
nuhdellen: "mutta sano meille, sinä pikku leuhkana, kuinka pääsit,
ettei juna sinua pannut murskaksi?"
-- Minuako? -- Eikös mitä -- vastasi tyttö iloisesti -- minä tein vaan
samoin kuin Simokin.
Loppu.