Nimensä pilannut kaupunki - 3

tai _kellekään_ -- Billsonko! Jo nyt jotakin! -- Ja samassa salpasi
kuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun
toisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi
kumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä
vaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista
pariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.
Billson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson
kysäisi purevasti:
-- Miksi _te_ nousette, mr. Wilson?
-- Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte
ystävällisesti selittämään yleisölle, miksi _te_ nousette.
-- Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.
-- Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.
Oli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen
kumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko
oli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:
-- Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.
Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:
-- John Wharton _Billson!_
-- Kas niin! -- huusi Billson, -- mitä on teillä nyt sanottavana
puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja
tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä
yrittänyt?
-- Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee,
niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta
ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei
ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne
koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin
sen sanamuodon salaisuuden.
Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä
menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat
sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: --
Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! -- Burgess
nakutteli vasarallaan ja sanoi:
-- Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin
erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle
kirjelmän -- ja nyt sen muistankin --, niin minulla on se vielä.
Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti
kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten
hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli
virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet
kehoittelivat:
-- Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?
Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:
-- Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: _"Sinä et suinkaan ole huono
mies._ (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) _Mene ja tee
parannus."_ (Jupinaa: -- Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) -- Tämän,
-- selitti puheenjohtaja, -- on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow
G. Wilson.
-- Kas siinä! -- huusi Wilson; -- se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän
varsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.
-- Vai siepattu! -- kivahti Billson. -- Kyllä minä näytän, ettette te
eikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa --
_Puheenjohtaja_: -- Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!
Istukaa, molemmat, minä pyydän.
He tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli
tavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon
ilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi
mielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle
sallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä
asemaa. Hän sanoi:
-- Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla
oikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko
saattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat
sanat muukalaiselle? Minusta tuntuu --
Nahkuri kavahti jaloilleen ja keskeytti hänet. Nahkuri oli kärmehtivä
mies; hän uskoi olevansa oikeutettu yhdeksäntoistalaiseksi, muttei
pystynyt saamaan vaatimustansa tunnustetuksi. Se ärsytti hänet hiukan
ilkeäksi tavoissaan ja puheissaan. Hän tokaisi nyt:
-- Hyh, _siitä_ ei ole kysymys! _Sitä_ voisi sattua -- kahdesti sadassa
vuodessa --, mutta ei toista seikkaa. _Kumpikaan_ heistä ei
kahtakymmentä dollaria antanut! -- (Ripeätä taputusta.)
_Billson_. -- _Minä_ annoin!
_Wilson_. -- _Minä_ annoin!
Sitten kumpainenkin syytti toistansa näpistyksestä.
_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Istuutukaahan -- molemmat.
Kirjelmistä ei kumpainenkaan ole hetkeäkään ollut hallustani poissa.
_Ääni_. -- Hyvä -- _se_ siis on selvillä!
_Nahkuri_. -- Hra puheenjohtaja, selvää on nyt, että toinen näistä
miehistä on piileksinyt toisen vuoteen alla perhesalaisuuksia kärkkyen.
Ellei ole epäparlamenttaarista sitä vihjata, niin huomautan, että kyllä
sitä voipi uskoa kumpaisestakin. (Puheenjohtaja. -- Järjestykseen!
järjestykseen! --) Minä peruutan huomautukseni, sir, ja rajotun
vihjaamaan, että _jos_ toinen heistä on kuullut toisen ilmaisevan
koetushuomautuksen vaimolleen, niin saamme hänet nyt kiinni.
_Ääni_. -- Millä tavalla?
_Nahkuri_. -- Helposti. Nämä kaksi eivät ole maininneet huomautusta
ihan samoilla sanoilla. Sen olisitte havainnut, jollei molempien
lukemisen välillä olisi ollut kiihdyttävää kiistaa.
_Ääni_. -- Mikä on erotuksena?
_Nahkuri_. -- Sana _mikään_ on Billsonin lapussa eikä toisessa.
_Monta ääntä_. -- Totta -- hän on oikeassa.
_Nahkuri_. -- Ja siis, jos puheenjohtaja tarkastaa säkissä olevaa
koetushuomautusta, saamme tietää, kumpi näistä kahdesta huijarista --
(Puheenjohtaja. "Järjestykseen!") -- kumpi kahdesta onnenonkijasta --
(Puheenjohtaja. "Järjestykseen! järjestykseen!") -- kumpi näistä
kahdesta esikuvasta -- (naurua ja suosionosotuksia) -- on oikeutettu
loistamaan ensimäisenä kunniattomana ryökäleenä mitä konsanaan on
syntynyt tässä kaupungissa -- jonka hän on häväissyt ja tehnyt
itselleen tästälähtein hyvin helteiseksi paikaksi! -- (Voimakasta
hyväksymistä.)
_Monta ääntä_. -- Avatkaa! -- avatkaa säkki!
Burgess sivalsi säkkiin vihleen, sujautti sisälle kätensä ja veti
esille kirjekuoren. Siinä oli kaksi taipeille käännettyä kirjelmää. Hän
selitti:
-- Toiseen näistä on merkitty: "Tarkastettava vasta sitten kun kaikki
puheenjohtajalle osotetut kirjelmät -- jos niitä tulee -- on luettu."
Toiseen on merkitty: _Koetuslause_. -- Minä luen. Se kuuluu näin:
"En vaadi, että hyväntekijäni minulle lausuman huomautuksen
edellinen puolisko kerrataan sananmukaisesti, sillä se ei ollut
niin merkillinen, ettei voisi unohtua. Mutta sen viimeiset
viisitoista sanaa ovat varsin huomattavia ja pysyvät luullakseni
helposti muistissa; ellei _näitä_ esitetä tarkoin, niin
pidettäköön hakijaa petturina. Hyväntekijäni sanoi aluksi, että
hän harvoin neuvoi ketään, mutta milloin hän jonkun neuvon antoi,
oli sillä aina täysipainoisuuden leima. Sitten hän virkahti --
eikä se ole koskaan häipynyt mielestäni: _'Sinä et suinkaan ole
huono mies' --"_
_Viisikymmentä ääntä_. -- Se ratkaisee -- rahat ovat Wilsonin! Wilson!
Wilson! Puhe! Puhe!
Ihmisiä hypähti seisaalleen ja tunkeusi Wilsonin ympärille, puristellen
hänen kättänsä ja onnitellen lämpimästi -- sillaikaa kun puheenjohtaja
takoi vasarallaan ja karjui:
-- Järjestykseen, hyvät herrat! Järjestykseen! Järjestykseen! Antakaa
minun lukea toki loppuun. -- Hiljaisuuden palattua jatkui lukeminen
seuraavasti:
_"Mene ja tee parannus -- taikka, muista minun se sanoneeni -- jonakuna
päivänä sinä syntiesi tähden kuolet ja joudut helvettiin tai
hadleyburgilaisten pariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoehto."_
Aavemainen hiljaisuus seurasi tiedonantoa. Ensin alkoi suuttumuksen
pilvi synkkänä laskeutua kansalaiskunnan kasvoille; tovin kuluttua
pilvi jälleen kohousi ja kutkuileva ilme pyrki sijalle, pyrki niin
voimakkaasti, että se oli hillittävissä vain tuskallisen työläästi.
Sanomalehtien selostajat, brixtonilaiset ja muut vieraat painoivat
päänsä alas ja kätkivät kasvonsa käsiinsä, saaden pidätellyksi
purkautumistansa pelkällä pinnistyksellä ja sankarillisella
kohteliaisuudella. Tällä mitä tukalimmalla hetkellä kajahti
hiljaisuuteen yksinäisen äänen jyrähdys -- Jack Hallidayn:
-- _Tuolla_ se on täysipainoisuuden leima!
Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin
totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi
kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin.
Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän
avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen
saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja
hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta
Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:
-- On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa -- meitä on kohdannut
kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne
kunnian -- se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan
eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo
itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä
herrasmiehistä oli tehnyt varkauden --
Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta
nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat
nousta.
-- Istukaa! -- käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. -- Se
oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista.
Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on _molempien_ kunnia
pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen
olevan väistämättömässä vaarassa? _Molemmat_ jättivät pois nuo
viisitoista ratkaisevaa sanaa. -- Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi
hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: -- Tämä
näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä
-- oliko tässä _yhteistä vehkeilyä? -- salaista sopimusta?_
Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: -- Hän on
pannut kiikkiin heidät molemmat.
Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti
nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen,
kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:
-- Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän
mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen
täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina
pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti
luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa -- niinkuin te kaikki
olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun
puhuttava -- ja suoraan. Tunnustan häpeillen -- ja pyydän teiltä nyt
anteeksi ---, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki
koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa
myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin
vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi
oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä
tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli
ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla
ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos
vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä:
saatoinko odottaa -- saatoinko uskoa -- saatoinko hämärästikään
uumoilla --, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan
tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? --- viritti minulle ansan?
-- paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan
kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli
mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen
koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma.
Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi
aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet,
häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä
luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle
alkusanat -- viimeisiksi "Mene ja tee parannus" --, ja kirjoitin alle
nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut
toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun
avoimeksi kirjotuspöydälleni. -- Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä
Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: -- Pyydän teitä
panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr.
Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)
Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:
-- Se on vale! Se on hävytön vale se!
_Puheenjohtaja_. -- Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.
Billdonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä,
Wilsonin pitkittäessä:
-- Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt
paikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin
ilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että
mr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja
tuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on
luullakseni hänen liikasanansa _"mikään"_ nyt selitetty: se johtuu
puutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka
kykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan --
_rehellisenä_ tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.
Maailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä
puhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan
järjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet.
Wilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota;
ystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä,
kiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan
hiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:
-- Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!
Viimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:
-- Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?
_Ääniä_. -- Niin! Oikein! Esille, Wilson!
_Hatuntekijä_. -- Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen
hyveen esikuvalle, joka --
Hurraus puhkesi ilmoille ennenkuin hän sai lopetetuksi; ja keskellään
-- keskellä hälinää ja vasaran moiketta myös -- jotkut intoilijat
nostivat Wilsonin hartioilleen ja aikoivat voittokulkueena viedä hänet
lavalle. Puheenjohtajan ääni kajahti nyt yli mellakan:
-- Järjestykseen! Paikoillenne! Unohdatte, että on vielä toinen
asiakirja lukematta. -- Hiljaisuuden palattua hän otti paperin ja aikoi
käydä sitä lukemaan, mutta laskikin sen takaisin pöydälle, sanoen: --
Vasta muistankin: tähänhän ei saa kajota ennenkuin olen lukenut kaikki
minulle annetut kirjalliset ilmotukset. -- Hän otti taskustaan
kirjekuoren, avasi sen, katsahti kirjelmään -- näytti kummastuneelta --
ojensi sen etäämmäksi silmistään ja tähysti sitä -- tuijotteli sitä.
Pari-, kolmekymmentä ääntä huudahteli:
-- Mitä siinä on? Lukekaa! lukekaa'.
Ja hän luki -- vitkallisesti ja ihmettelevästi:
-- Muukalaiselle lausumani huomautus -- (Ääniä. -- Hei! mitä nyt? --)
-- kuului: "Sinä et suinkaan ole huono mies. -- (Ääniä. -- Vie sun
hitto!) -- Mene ja tee parannus." -- (Ääni. -- Hoh, sahatkaa minulta
koipi! --) -- Allekirjottajana on pankkiiri Pinkerton.
Riemastuksen sekamelska räjähti sellaisena riekkunana, että sitä olisi
järkensä säilyttänyt ihminen itkenyt. Ne, jotka eivät olleet peliin
sotkeutuneet, olivat tikahtua siihen paikkaan; sanomalehtien kertojat
naurunsa tempomina sohivat hajallisia koukeroita, joista ei kukaan
olisi ikimaailmassa selvää saanut; ja muuan nukkuva koira hypähti
suunniltaan säikkyneenä jaloilleen ja haukkui hälyä kuin vimmattu.
Kaikenlaisia huudahduksia kajahteli myi läkässä: -- Me rikastumme --
_kaksi_ lahjomattomuuden esikuvaa! -- Billsonia lukuunottamatta! --
_Kolme_ -- otetaan Pönäkkä mukaan -- ei niitä tule koskaan liiaksi! --
Billson hyväksytty! -- Voi Wilson-parkaa! _kahden_ varkaan uhrina!
_Voimakas ääni_. -- Hiljaa! Puheenjohtaja on vielä jotakin onkinut
taskustaan.
_Ääniä_. --- Hurraa! Onko se uutta? Lukekaa! lukekaa! lukekaa!
_Puheenjohtaja_ (lukee): -- Muukalaiselle minä huomautin: "Sinä et
suinkaan" j.n.e. Gregory Yates.
_Äänten pauhu_. -- Neljä esikuvaa! -- Eläköön Yates! -- Onkikaa taas!
Kuulijakunta oli nyt elpynyt mitä parhaalle tuulelle, valmiina
heruttelemaan tilaisuudesta kaiken huvin, mitä saatavissa oli. Useat
yhdeksäntoistalaiset nousivat kalpeina ja hädissään ja alkoivat raivata
tietänsä käytäviä kohden, mutta joukko ääniä epäsi:
-- Ovet, ovet -- sulkekaa ovet; yksikään lahjomaton ei saa lähteä!
Istukaa, jokainoa!
Käskyä toteltiin.
-- Onkikaa taas! Lukekaa! lukekaa!
Puheenjohtaja kopeloitsi taskuaan ja taaskin alkoivat tutut sanat
kirpoilla hänen huuliltaan: -- "Sinä et suinkaan ole huono mies --"
-- Nimi! nimi! Mikä on hänen nimensä?
-- L. Ingoldsby Sargent.
-- Viisi valittua! Esikuvia lisää! Jatkakaa, jatkakaa!
-- "Sinä et suinkaan ole huono --"
-- Nimi! nimi!
-- Nicholas Whitworth.
-- Hurei! hurei! esikuvia, hei!
Joku piipatti sekaan ja alkoi laulaa näitä loppusointuja sillä
viehättävällä "Mikadon" säveleellä, jonka alkusanat kuuluvat: "Kun
peljätä mies sulo-impeä ties". Kuulijakunta yhtyi riemastuen
huikkaamaan, sitten joku parahiksi tekaisi toisen säkeen --
"Se aina muistakaa --"
ja yleisö kertasi sen voimallisesti. Kolmas säe kajahti samaan
menoon --
"Hadleyburgihin vie pyhä hurskauden tie --"
joka niinikään veisattiin yhteisvoimin. Viimeisen säveleen häipyessä
nousi korkeana ja selkeänä Jack Hallidayn ääni, loppusäkeellä
kuormitettuna --
"esikuvia meiltä saa!"
ja tämä toistettiin jymisevällä innostuksella. Onnellinen yleisö alotti
sitten uudestaan alusta ja veisasi kaikki neljä säettä kahteen kertaan,
suunnattomalla vauhdilla ja ponnella, lopettaen yhdeksänkertaisella
huikealla eläköön-huudolla "Lahjomattomalle Hadleyburgille ja kaikille
sen lahjomattomuuden esikuville, jotka tänä iltana huomaamme
täysipainoisuuden leiman ansaitseviksi".
Sitten alettiin puheenjohtajaa jälleen joka taholta hätistellä:
-- Jatkakaa! jatkakaa! Lukekaa! lukekaa lisää! Lukekaa koko saaliinne!
-- Oikein -- jatkakaa! Me voitamme iankaikkisen kuuluisuuden!
Kymmenkunta miestä kohosi nyt seisaalleen ja alkoi tehdä vastalauseita.
He väittivät mokoman ilveilyn olevan jonkun kunnottoman koiruksen työtä
ja koko kunnan solvausta. Epäilemättä olivat kaikki nimikirjotukset
väärennettyjä --
-- Istukaa! alas! Suu kiinni! Te tunnustatte. Tavotamme _teidän_
nimenne kohtsiltään.
-- Herra puheenjohtaja, montako kirjettä teillä on?
Puheenjohtaja laski.
-- Jo tarkastetut mukaan lukien on kirjeitä kai yhdeksäntoista.
Pilkallinen suosion myrsky puhkesi valloilleen.
-- Kenties niissä on kaikissa sama salaisuus. Esitän, että te avaatte
ne kaikki ja luette jokaisen nimikirjotuksen sekä kirjelmän ensimäiset
kuusi sanaa.
-- Kannatan!
Esitys hyväksyttiin suurella kohinalla. Silloin ukko Richards-parka
kohosi istuimeltaan, ja hänen vaimonsa nousi seisomaan hänen viereensä.
Tämän pää oli kumarassa, jottei kukaan olisi nähnyt hänen kyyneliänsä.
Hänen miehensä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja siten
aviokumppaniansa tukien alkoi vapisevalla äänellä puhua:
-- Ystävät, te olette tunteneet meidät kaksi -- Maryn ja minut -- koko
elämämme ajan, ja luullakseni olette pitäneet meistä ja kunnioittaneet
meitä --
Puheenjohtaja keskeytti hänet:
-- Sallikaa minun. On ihan totta -- tuo mitä sanotte, mr. Richards;
tämä kaupunki _tuntee_ teidät kaksi; se _pitää_ teistä; se
_kunnioittaa_ teitä; vieläpä _rakastaakin_ teitä --
Hallidayn ääni kajahti:
-- Se on täysipainoinen totuus sekin! Jos puheenjohtaja on oikeassa,
niin vahvistakoon sen yleisö. Nouskaa! Nyt siis -- hip! hip! hip! --
kaikki yhtaikaa!
Kuulijakunta nousi yhtenä joukkona, kääntyi innostuneesti päin ijäkästä
paria, täytti ilman liehuvien nenäliinojen tuiskulla ja hurrasi
sydämensä pohjasta.
Puheenjohtaja jatkoi sitten:
-- Minä tarkotin sanoa: Me tunnemme teidän hyväsydämisyytenne, mr.
Richards, mutta nyt ei ole hetki sopiva armeliaisuuden osottamiseen
pahoin tehneitä kohtaan. -- (Huutoja. -- Oikein! niin juuri! --) --
Näen jalomielisen tarkoituksenne kasvoistanne, mutta minä en voi sallia
teidän pyydellä sääliämme näiden miesten hyväksi --
-- Mutta minä aijoin --
-- Istuutukaahan, mr. Richards. Meidän täytyy tarkastaa loputkin
kirjelmät -- tätä vaatii selvä kohtuus niitä miehiä kohtaan, jotka jo
on paljastettu. Niin pian kuin se on tehty, saatte te puheenvuoron --
siitä annan sanani.
_Monta ääntä_. -- Oikein! -- puheenjohtaja on oikeassa -- ei sovi nyt
keskeytellä! Jatkakaa! -- nimet! nimet! -- hyväksytyn päätöksen mukaan!
Vanha pariskunta istuutui vastahakoisesti ja mies kuiskasi vaimolleen:
-- On surkean kovaa joutua odottamaan; häpeä koituu suuremmaksi kuin
konsanaan, kun he huomaavat, että me aijoimme anoa sääliä vain
_itsellemme_.
Nimien julistaminen sai taas remun puhkeamaan.
-- "Sinä et suinkaan ole huono mies --" Nimikirjotus: Robert J.
Titmarsh.
-- "Sinä et suinkaan ole huono mies --" Nimikirjotus: Eliphalet Weeks.
-- "Sinä et suinkaan ole huono mies --" Nimikirjotus: Oscar B. Wilder.
Tällöin keksi kuulijakunta ottaa nuo kuusi sanaa omaksi huolekseen.
Puheenjohtaja oli siitä kylläkin kiitollinen. Siitälähtein hän vuoron
jälkeen nosti ilmaan kunkin kirjeen ja odotti. Kuulijakunta honotti nuo
kuusi sanaa tahdikkaasti ja pauhaavan juhlallisesti (rohkeasti
lähennellen erästä tuttua virren säveltä): -- Sinä et su-u-inka-an ole
hu-u-ono mies. -- Sitten puheenjohtaja julisti: -- Nimikirjotus:
Archibald Wilcox. -- Ja niin edelleen, ja niin edelleen, nimi
seulottiin nimen perästä, ja jokainen nautti yhä hurjemmaksi yltyvästä
huvista, paitsi nuo yhdeksäntoista poloista. Silloin tällöin, kun joku
erityisen loistava nimi kajahti, pani kokous puheenjohtajan odottamaan
sen aikaa kuin väkijoukko veisasi koko koetushuomautuksen alusta
loppusanoihin asti: -- Ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten
pariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoe-e-hto! -- Näissä
erityistapauksissa he lisäsivät suurenmoisen, tuskaisen ja vaikuttavan:
_A-a-a-a-men!_
Luettelo hupeni, hupeni, hupeni, ukko Richards-paran pitäessä
muistissaan nimien lukumäärää, luimistellen milloin hänen omaansa
muistuttava nimi julistettiin ja surkeassa jännityksessä odottaen sitä
hetkeä, jolloin hänen nöyryyttäväksi oikeudekseen koituu nousta Maryn
kanssa ja lopettaa puolustuksensa, jonka sanoja hän hautoi mielessään:
-- ... sillä tähän asti emme ole koskaan tehneet mitään väärää, vaan
nuhteettomina vaeltaneet nöyrää tietämme. Me olemme hyvin köyhiä, me
olemme ijäkkäitä; ei ole meillä lasta eikä läheistä apunamme. Kiusaus
oli ankara, ja me lankesimme. Aikomuksenani oli äsken noustessani tehdä
tunnustus ja anoa, ettei minun nimeäni kuulutettaisi tässä julkisessa
paikassa, sillä meistä tuntui siltä kuin emme olisi voineet sitä
kestää; mutta minut ehkäistiin. Se oli kohtuullista; meidän tuli kärsiä
muiden mukana. Se on ollut meille kovaa. Ensi kertaa olemme konsanaan
kuulleet nimemme kenenkään huulilta tahrattuna kirpoavan. Olkaa
armeliaita -- parempien päivien tähden; tehkää häpeämme niin keveäksi
kantaa kuin säälinne sallii. -- Tällä kohtaa hänen mietiskelyänsä Mary
nyhjäsi häntä, huomatessaan hänen ajatustensa harhailevan. Yleisö
veisaili: -- Sinä et su-u-inka-an j.n.e.
-- Ole valmiina, -- kuiskasi Mary. -- Sinun nimesi tulee nyt; hän on
lukenut kahdeksantoista.
Veisuu taukosi.
-- Seuraava! seuraava! seuraava! -- hälistiin joka taholta.
Burgess pisti kätensä taskuunsa. Vanha pariskunta alkoi vavisten
nousta. Burgess kopeloi hetkisen ja sanoi sitten:
-- Huomaan lukeneeni ne kaikki.
Ilosta ja kummastuksesta pyörtymäisillään vaipui pariskunta istumaan ja
Mary kuiskasi:
-- Voi, Jumalan kiitos, me olemme pelastetut! -- hän on hukannut meidän
vastauksemme -- en tätä antaisi sadastakaan tuollaisesta säkistä!
Yleisö puhkesi "Mikado"-jääryttelyynsä ja lauloi sen kolmeen kertaan
yhä yltyvällä innostuksella, nousten seisaalleen, kun kolmannen kerran
jouduttiin loppusäkeeseen --
"esikuvia meiltä saa!"
ja lopettaen eläköön-huudoilla "Hadleyburgin puhtaudelle ja sen
kahdeksalletoista edustajalle".
Sitten Wingate, satulaseppä, nousi pystyyn ja esitti hurrattavaksi
"kaupungin kunnollisimmalle miehelle, kaupunkikunnan ainoalle
huomattavalle jäsenelle, joka ei yrittänyt varastaa noita rahoja --
Edward Richardsille".
Yleisö hurrasi voimakkaasti ja liikuttavan sydämellisesti. Sitten joku
ehdotti, että "Richards valitaan nyt autuaan Hadleyburg-tarun ainoaksi
vartiaksi ja esikuvaksi, vallalla ja oikeudella nousta ja katsoa koko
pilkallista maailmaa päin naamaa".
Hyväksyttiin huutoäänestyksellä; sitten he lauloivat "Mikadon" taaskin
ja lopettivat säkeellä:
"_Yks'_ esikuva jäädä saa!"
Nyt syntyi tovin pysähdys, sitten:
_Ääni_. -- No, niin, kukas säkin saa?
_Nahkuri_ (katkeralla ivalla): -- Sehän on yksinkertaista. Rahat on
tasattava noiden kahdeksantoista lahjomattoman kesken. He antoivat
pulaan joutuneelle muukalaiselle kaksikymmentä dollaria kukin -- ja
tuon huomautuksen -- vuoronsa jälkeen: kaksikymmentäkaksi minuuttia
kesti kulkueen marssia hänen ohitseen. Varustivat muukalaisen
pohjapääomalla -- koko summa 360 dollaria. Hehän vain tahtovat lainansa
takaisin -- korkoineen -- neljäkymmentätuhatta dollaria kaikkiaan.
_Monta ääntä_ (pilkallisesti). -- Niin oikein! Tasanjako! Tasanjako!
Olkaa armeliaita köyhille -- älkää antako heidän odotella ropojansa!
_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Luen nyt muukalaisen toisen
kirjelmän. Se kuuluu: "Jos mitään hakijaa ei esiinny (pontevia
ähkäisyjä), niin pyydän teitä avaamaan säkin ja luovuttamaan rahat
kaupunkinne pääporvareille, heidän talletettavakseen rahastona
(Hautoja. -- Oi! Hoi! Hei! --) ja käytettäväkseen sellaisin tavoin,
jotka heistä näyttävät parhaiten edistävän ja turvaavan kuntanne
ylvästä lahjomattoman rehellisyyden mainetta (huudahteluja) --
mainetta, jota heidän nimensä ja ponnistuksensa kirkastavat uudella ja
kauvas ulottuvalla hohteella." -- (Jyrisevää ivallisen suosion
ilmaisua.) Siinä näkyykin olevan kaikki. Ei -- tässä on jälkilisäys:
"J.K. -- _Hadleyburgin kansalaiset_: Ei ole mitään koetushuomautusta --
kukaan ei ole mitään huomauttanut. (Suurta hämmästelyä.) Ei ole ollut
köyhää muukalaista, ei kahdenkymmenen dollarin almua eikä sen johdosta
lausuttua siunausta ja kohteliaisuutta -- keksitty on koko juttu.
(Yleistä sorinaa sekä ihmettelyn ja raton hälinää.) Sallikaa minun
kertoa tarinani -- en siihen montakaan sanaa tarvitse. Kuljin kerran
kaupunkinne kautta, ja minua loukattiin syyttäni syvästi. Kuka tahansa
muu olisi tyytynyt ampumaan teistä jonkun ja pitämään asian sillä
kuitattuna, mutta minusta se olisi ollut mitätön kosto, ja riittämätön,
sillä kuolleet eivät _kärsi_. Sitä paitsi en voinut ampua teitä kaikkia
-- eikä missään tapauksessa sekään olisi minua tyydyttänyt, sellainen
mies olen minä. Tahdoin vahingoittaa jokainoaa asukasta, miestä kuten
naistakin -- en ruumiin ja rahan puolesta, vaan heidän turhamaisuutensa
kannalta, sillä se kohta on heikoissa ja hupsuissa ihmisissä kipein.
Niinpä tekeysin toiseen asuun ja tulin teitä tutkiskelemaan. Te olitte
helppo saalis. Teillä oli vanha ja korskea rehellisyyden maine, ja
luonnollisesti te olitte siitä ylpeitä -- se oli teidän aarteittenne
aarre, teidän silmäteränne. Heti kun huomasin teidän huolellisesti ja
valppaasti varjelevan itseänne ja lapsianne _kiusaukselta_, tiesin
miten menetellä. Te yksinkertaiset sielut, heikkoakin heikompi on hyve,
jota ei ole tulessa karaistu. Laadin suunnitelman ja keräsin
nimiluettelon. Aikeenani oli lahjoa lahjomaton Hadleyburg.
Tarkoituksenani oli saattaa valehtelijoiksi ja varkaiksi lähemmä