Nimensä pilannut kaupunki - 2

  yhdeksäntoista pääporvaria ja heidän vaimonsa kiertelivät
  pudistelemassa toinen toisensa kättä, säteillen ja myhäillen ja
  onnitellen. He sanoivat, että _tämä_ seikka lisää sanakirjaan uuden
  sanan -- _Hadleyburg_, kts. _lahjomaton_-- joka ainiaan säilyy missä
  vain kieltä tunnetaan! Ja vähäpätöisemmät ja halvemmat asukkaat
  hälisivät jokseenkin samaan tapaan. Jokainen juoksi pankkiin katsomaan
  kultasäkkiä. Ennen puoltapäivää alkoi karvaita ja kateellisia
  ihmisjoukkoja kerääntyä Brixtonista ja kaikista naapurikaupungeista.
  Ehtoopuolella ja seuraavana päivänä alkoi sanomalehtikertojia saapua
  kaikkialta todentamaan säkkijuttua. He kirjoittivat koko asian uuteen
  kertaan, kyhäsivät sattuvia kynäpiirroksia vapaalla kädellä
  säkistä, Richardsin talosta, pankista, presbyteerisestä kirkosta,
  baptistikirkosta, torista, kaupungintalosta, jossa koetus ja rahojen
  luovutus oli tapahtuva, ja vaivaisia muotokuvia Richardsin
  pariskunnasta, pankkiiri Pinkertonista, Coxista, kirjapainonjohtajasta,
  pastori Burgessista ja postimestarista -- vieläpä Jack Hallidaystäkin,
  joka oli maleksiva, byvänsävyinen, omapäinen, suorasukainen kalastaja,
  metsästäjä, poikien ja kulkukoirien ystävä ja kaupungin tunnetuimpia
  omituisuuksia. Lyhytkasvuinen, itara, luihu, öljytty Pinkerton näytteli
  säkkiä kaikille tulijoille, hykerteli sileitä kämmeniään
  miellyttävästi, selitteli voimallisesti kaupungin vankkaa, vanhaa
  rehellisyyden perua, joka nyt oli saanut näin ihmeellisen
  luottamuslauseen, ja toivoi ja uskoi, että esimerkki nyt leviää
  laajalti yli Amerikan mantereen ja tekee käänteen siveellisessä
  uudestasyntymisessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
  Viikon kuluttua olivat asiat jälleen tasaantuneet hiljaiselle
  tolalleen. Ylpeyden ja riemastuksen hurja päihtymys oli selinnyt
  vienoksi, säveäksi, sanattomaksi iloksi -- jonkinlaiseksi syvälliseksi,
  nimettömäksi, selittämättömäksi tyytyväisyydeksi. Kaikkien kasvot
  kuvastivat rauhallista, pyhää onnekkuutta.
  Sitten tuli muutos. Se tapahtui vähitellen, se kehittyi niin
  verkalleen, että alkua tuskin huomasikaan. Kenties ei sitä ollenkaan
  huomattu, mutta Jack Halliday vain aina huomasi kaikki ja teki siitä
  myös pilaa, olipa asia mikä tahansa. Hän rupesi laskettelemaan
  kiusottelevia huomautuksia, että ihmiset eivät näyttäneet ihan niin
  onnellisilta kuin pari päivää takaperin. Sitten hän väitti uuden hahmon
  syventyvän suoranaiseksi kaihoksi. Tämäkin muka alkoi myrtyä
  tympeydeksi, ja lopuksi hän sanoi kaikkien käyneen niin juroiksi,
  miettiväisiksi ja hajamielisiksi, että hän olisi voinut rosvota
  kaupungin kitsaimmaltakin mieheltä housuntaskun pohjalta pennin, toisen
  havahtumatta haudonnastaan.
  Näihin aikoihin kirposi makuulle mentäessä -- tavallisesti huoahduksen
  säestämänä -- tämäntapainen lauselma kunkin yhdeksäntoista johtavan
  huonekunnan pään kieleltä:
  -- Äh, mikä on _voinutkaan_ olla Goodsonin huomautus?
  Ja paikalla -- värähtäen -- vastasi hänen vaimonsa:
  -- Voi _älä!_ Mitä kamaluutta sinä mielessäsi pengot? Häädä se
  ajatuksistasi, Luojan tähden!
  Mutta se kysymys pusertui noista miehistä taas seuraavana iltana -- ja
  sai saman vastineen. Mutta hiljemmin lausutun.
  Ja kolmantena iltana miehet yhä uudestaan äännähtivät kysymyksensä --
  tuskaantuneesti ja hajamielisesti. Tällä kertaa -- ja neljäntenä iltana
  -- vaimot vääntelehtivät heikosti ja yrittivät jotakin virkkaa.
  Mutteivät saaneet sanoiksi.
  Ja sitä seuraavana iltana heillä heltisi kammitsastaan kieli vastaamaan
  -- halukkaasti:
  -- Voi, jospa vain _osaisimme_ arvata!
  Hallidayn pistelyt kävivät päivä päivältä yhä kipinöitsevämmän
  kiusallisiksi ja häpäiseviksi. Hän kuljeskeli ahkeraan pitkin katuja,
  naureskellen kaupunkia, sekä yksilöitä että koko asujamistoa. Mutta
  hänen naurunsa oli yhteiskunnan ainoa: se kaikui oneaan ja onttoon
  tyhjyyteen. Hymyäkään ei missään häilähtänyt. Halliday kanniskeli
  sikaarilaatikkoa kolmijalalla muka valokuvauskoneena, pysähdytti
  kaikkia ohikulkijoita, tähtäsi laitteensa asentoon ja sanoi: -- Valmis!
  -- olkaa nyt herttaisen näköinen, -- mutta tämäkään mainio pila ei
  kyennyt yllättämään apeita kasvoja hetkellisellä kirkastuksella.
  Siten kului kolme viikkoa -- yksi oli jäljellä. Oli
  lauvantai-illallisen jälkipuhde. Entisten lauvantai-iltojen häärinän
  ja touhun ja ostoksilla juoksentelun ja huvikävelyjen asemesta olivat
  kadut autioina ja tyhjillään. Richards ja hänen ijäkäs vaimonsa
  istuivat kahden kesken pikku vierashuoneessaan -- surkeina ja
  miettiväisinä. Tämä oli nyt käynyt heidän joka-iltaiseksi tavakseen:
  sen edellä vallinnut elinaikainen tapa lueskella toisen kutoessa sukkaa
  ja tyytyväisesti pakinoida, taikka vastaanottaa tai tehdä naapurillisia
  vieraskäyntejä, oli kuoleutunut ja mennyt ja unohtunut, ammoin -- kaksi
  tai kolme viikkoa takaperin. Kukaan ei nyt pakissut, kukaan ei
  lueskellut, ei vieraisilla käynyt -- koko kaupunki istui kotosalla,
  huokaillen, tuskitellen, ääneti. Yritellen arvailla tuota huomautusta.
  Kirjeenkantaja toi kirjeen. Richards vilkaisi välinpitämättömästi
  osotteeseen ja postileimaan -- outoja olivat sekä käsiala että
  lähetyspaikka --, heitti kirjeen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan
  aatoksiansa siitä mihin oli ne keskeyttänyt, toivottoman tylsästi
  hautoen, mitä kaikkea olisi saattanut mahdolliseksi harkita. Paria,
  kolmea tuntia myöhemmin hänen vaimonsa nousi väsyneesti ja oli lähdössä
  levolle hyvää yötä toivottamatta -- se oli nyt tavaksi tullutta --,
  mutta hän pysähtyi toviksi katsomaan kirjettä harrastuksettomasti,
  avasi sen sitten ja alkoi silmätä sisältöä. Richards istuessaan leuka
  polvien välissä ja tuolinselkä seinää vasten keikautettuna kuuli
  jotakin jysähtävän kumoon, Se oli hänen vainionsa. Hän juoksi apuun,
  mutta toinen huudahti:
  -- Älä minusta -- minä olen niin onnellinen. Lue kirje -- lue!
  Richards luki, Hän ahmi sen sisällön, hänen huimasi päätänsä. Kirje oli
  päivätty etäisessä valtiossa ja kuului:
   "Olen teille tuntematon, mutta sillä ei ole väliä; minulla
   on sanottavaa. Olen vastikään saapunut kotiin Meksikosta ja
   kuullut tuon tapauksen. Luonnollisesti ette te tiedä, kuka tuon
   huomautuksen lausui, mutta minä tiedän, ja minä olen ainoa, joka
   tiedän. Se mies oli _Goodson_. Minä tunsin hänet hyvin, useita
   vuosia takaperin. Kuljin kaupunkinne kautta tuona samaisena
   yönä ja olin hänen vieraanansa puoliyön junan tuloon asti.
   Kuulin hänen lausuvan tuon huomautuksen muukalaiselle pimeässä
   -- Hale-kujassa. Hän ja minä puhelimme siitä lopun matkaa ja
   vielä hänen asunnossaan tupakoidessamme. Hän mainitsi monia
   kaupunkilaisianne keskustelussamme -- useimpia kovin yrmeään
   tapaan, mutta paria kolmea suosiollisestlkin: jälkimäisten
   joukossa teitä itseänne. Sanon 'suosiollisesti' -- en mitään
   sen voimakkaampaa. Muistan hänen sanoneen, ettei hän suorastaan
   _pitänyt_ kenestäkään koko kaupungissa -- ei ainoastakaan, mutta
   että te -- _luullakseni_ hän sanoi te -- olen siitä melkein varma
   -- olitte kerran tehnyt hänelle suuren palveluksen, mahdollisesti
   tietämättä sen täyttä arvoa, ja hän toivotteli, että olisipa
   hänellä varoja, niin hän kuollessaan jättäisi ne teille ja
   kirouksen kullekin muulle kaupungin porvarille. No niin, jos te
   hänelle tuon palveluksen teitte, niin te olette hänen laillinen
   perillisensä ja oikeutettu saamaan kultasäkin. Tiedän voivani
   luottaa teidän kunniantuntoonne ja rehellisyyteenne, sillä
   Hadleyburgin kansalaisessa ovat hyveet ehdotonta perintöä, joten
   aijonkin teille ilmaista tässä sen huomautuksen. Saanhan luottaa
   siihen, että jos te ette ole oikea mies, etsitte ja löydätte te
   oikean ja toimitatte Goodson-paran kiitollisuudenvelan sanotusta
   palveluksesta maksetuksi. Tämä on se huomautus: 'sinä et suinkaan
   ole huono mies: mene ja tee parannus.'
   _Howard L. Stephenson_."
  -- Oi, Edward, rahat ovat meidän, ja minä olen niin kiitollinen, oih,
  sydämestäni kiitollinen, -- suutele minua, rakkaani, siitähän on
  ikuisuus kun me suutelimme -- ja me kaipasimme sitä niin kipeästi --
  rahasummaa -- ja nyt sinä olet vapaa Pinkertonista ja hänen pankistaan,
  etkä enää ole kenenkään orja; minusta ihan tuntuu kuin voisin ilosta
  lentää.
  Onnellinen oli se puolituntinen, minkä pariskunta siinä leposohvalla
  toinen toistansa hyväili; vanhat päivät olivat palautuneet -- päivät,
  jotka olivat alkaneet ensi lemmen kuhertelulla ja keskeytyneet vasta
  muukalaisen tuodessa nuo kuolettavat rahat. Viimein vaimo sanoi:
  -- Voi, Edward, olipa onni, että teit hänelle sen sen suuren
  palveluksen, Goodson-paralle! Minä en hänestä koskaan pitänyt, mutta
  nyt häntä rakastan. Ja hienosti ja kauniisti menettelit, kun et siitä
  kertaakaan maininnut tai kerskannut. -- Sitten hieman nuhtelevasti: --
  Mutta sinun olisi pitänyt kertoa _minulle_, Edward, vaimollesihan olisi
  sinun pitänyt kertoa.
  -- No, minä -- tuota -- no, Mary, katsos --
  -- Lopeta jo änkkäilysi ja kerro minulle asia, Edward. Olen sinua aina
  rakastanut, ja nyt olen sinusta ylpeä. Jokainen uskoo, että tässä
  kaupungissa oli yksi ainoa hyväsydäminen, jalomielinen ihminen, ja nyt
  käypikin selville, että sinä -- Edward, miksi et kerro?
  -- No -- tuota -- tuota -- Kas, Mary, minä en voi!
  -- Et _voi? Miksi_ et voi?
  -- Näetkös, hän -- no, -- hän -- hän pani minut lupaamaan, etten kerro
  kellekään.
  Vaimo silmäili häntä tarkoin ja sanoi hyvin verkkaan:
  -- Pani -- sinut -- lupaamaan? Edward, mitä varten minulle tuon sanot?
  -- Mary, luuletko, että minä valehtelisin? Vaimo oli tuokion
  kiusaannuksissaan ja vaiti, laski sitten kätensä hänen käteensä ja
  sanoi:
  -- En... en. Olemme harhaantuneet kyllin kauvas tolaltamme -- Jumala
  meitä siitä varjelkoon! Koko ijässäsi et ole kertaakaan valehdellut.
  Mutta nyt -- nyt kun pohjaperustus tuntuu altamme pettävän, me -- me --
  Hän menetti toviksi äänensä, mutta pitkitti sitten katkonaisesti: --
  Älä johdata meitä kiusaukseen... Luulen sinun antaneen tuollaisen
  lupauksen, Edward. Jääköön asia silleen. Pysytelkäämme siltä ladulta
  poissa. Nyt -- se kaikki on mennyttä; olkaamme jälleen onnellisia; ei
  ole nyt pilville tilaa.
  Edwardille oli mukautuminen jonkun verran vaivaloista, sillä hänen
  mielensä pyrki haihattelemaan -- yritellen muistella, minkä palveluksen
  hän oli Goodsonille osottanut.
  Pariskunta makasi valveilla parhaan osan yötä, Mary onnellisena ja
  touhuisaasn, Edward touhuissaan, muttei niin onnellisena. Mary
  suunnitteli, mitä tehdä rahoilla. Ensimältä kalvoi hänen omaatuntoansa
  Marylle kertomansa vale -- jos vale se oli. Hänen hartaasti
  mietiskeltyään -- mitä jos _olikin_ vale? Entä sitten? Oliko se isokin
  asia? Emmekö me aina _toimi_ valheellisesti? Miksei siis puhua valheita
  saisi? Kas Maryä -- kas mitä Mary oli tehnyt. Hänen kiirehtiessään
  rehelliselle asialleen, mitä tekikään Mary? Voivotteli, ettei oltu
  papereita hävitetty ja rahoja anastettu. Onko varkaus parempaa kuin
  valehteleminen?
  _Se_ pistos kadotti otansa -- vale häipyi taamma ja jätti viihdytystä
  sijalleen. Toinen pistos tuli etualalle: _oliko_ hän tehnyt tuon
  palveluksen? No, olihan tässä Goodsonin oma todistus, Stephensonin
  kirjeessä mainittuna; sen parempaa todistusta ei voinut olla --
  vääjäämättömästi se _ilmaisi_ hänen sen tehneen. Tietysti. Sillä oli
  siis siitä seikasta päästy... Ei, eipä ihan. Hän muisti kavahtaen, että
  tuo tuntematon mr. Stephenson oli juuri hiukkasen epävarma siitä, oliko
  palveluksen osottanut Richards vai joku muu -- ja, voi hyväinen, hän
  oli vedonnut Richardsin kunniantuntoon! Hänen täytyi itsensä määrätä,
  minne rahojen piti joutua -- eikä mr. Stephenson epäillyt, että jos hän
  oli väärä mies, hän ottaisi tunnollisesti etsiäkseen oikean. Voi,
  kamalaa oli toimittaa mies sellaiseen asemaan -- oi, miksei Stephenson
  ollut voinut jättää tuota epäilystänsä lausumatta? Miksi hänen piti se
  siihen tunkea?
  Lisää mietiskelyä. Mistä johtui, että _Richardsin_ nimi jäi
  Stephensonin mieleen oikeata miestä ilmaisevana, eikä jonkun muun
  miehen? Tuo näytti hyvältä. Niin, tuo näytti varsin hyvältä. Toden
  totta näyttikin se yhä paremmalta ja paremmalta, kaiken aikaa -- kunnes
  siitä vähitellen sukeutui vakuuttava _todistus_. Ja silloin Richards
  sen pulan hääti oitis mielestään, sillä hänelle sanoi salainen vaisto,
  että kertaalleen toteen näytetty asia on paras heittää silleen.
  Hänen oli nyt kutakuinkin mukava olla, mutta muuan seikka sentään vielä
  pyrki hänen huomioonsa: tietysti hän oli tuon palveluksen tehnyt -- se
  oli selvää; mutta mikä _oli_ se palvelus? Hänen täytyi palauttaa se
  muistiinsa -- hän ei voinut nukkua ennen; sitä enää puuttui, hänen
  saadakseen täydellisen mielenrauhan. Ja niinpä hän mietiskeli ja
  mietiskeli. Hän ajatteli kymmenkuntaa seikkaa -- mahdollisia
  palveluksia, todennäköisiäkin palveluksia --, mutta yksikään niistä ei
  tuntunut asianmukaiselta, ei yksikään kyllin suurelta, ei maksunsa
  arvoiselta -- sen omaisuuden arvoiselta, minkä Goodson oli toivotellut
  voivansa testamentata. Ja sitäpaitsi hän ei missään tapauksessa kyennyt
  muistamaan niitä tehneensä. No, niin -- no niin -- minkä _laatuinen_
  olisi se palvelus, joka miehessä herätti niin tavatonta kiitollisuutta?
  Ahaa -- sielunsa pelastaminen! Se sen täytyi olla. Niin, nyt hän muisti
  kerran ryhtyneensä käännyttämään Goodsonia ja pulailleensa siinä
  kerrassaan -- hän oli sanoa kolme kuukautta; mutta hänen lähemmin
  punnitessaan urakka kutistui kuukaudeksi, sitten viikoksi, päiväksi,
  lopulta hupeni tyhjiin. Niin, jopa muisti hän -- ja ikävän elävästi --
  Goodsonin käskeneen hänen juosta järveen ja hoitaa omat asiansa --
  _hän_ ei muka kärttänyt päästä Hadleyburgin mukana taivaaseen! Se
  ratkaisu siis oli harhaus -- hän ei ollut pelastanut Goodsonin sielua.
  Richards oli masennuksissaan. Sitten johtui kotvasen kuluttua mieleen
  uusi aatos: oliko hän pelastanut Goodsonin omaisuuden? Ei, siitä ei
  ollut mihinkään -- miehellähän ei ollut varoja. Hänen henkensä? Siinäpä
  se! Niinhän tietysti. Kas, olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin älytä.
  Tällä kertaa hän varmasti oli oikealla ladulla. Hänen mielikuvituksensa
  innostui oitis uutteraan ponnisteluun.
  Kaksi uuvuttavaa tuntia hän sitten pulaili Goodsonin henkeä
  pelastamassa. Hän pelasteli sitä kaikenmoisin vaikein ja vaarallisin
  tavoin. Joka kerralla hän sai sen tyydyttävästi pelastetuksi määrättyyn
  kohtaan asti, mutta juuri hänen alkaessaan kunnolleen päästä
  vakuutetuksi tapahtuman todellisuudesta esiintyi jokin kiusallinen
  pikku seikka, joka teki koko jutun mahdottomaksi. Kuten esim.
  hukkumisseikkailun. Hän oli uinut rannasta ja kiskonut tajunsa
  menettäneen Goodsonin maihin, suuren ja innostuneen väkijoukon nähden,
  mutta tapauksen ollessa valmiiksi hahmoiltu ja hänen juuri ruvetessaan
  sitä muistamaan selkeämmin, lehahti kokonainen parvi mullistavia
  piirteitä mukaan: kaupunki olisi tapauksen tiennyt, Mary olisi tiennyt,
  se helottaisi majakkana hänen omassa muistissaan, häämöttämättä
  mitättömänä palveluksena, jonka hän oli mahdollisesti tehnyt -- sen
  täyttä arvoa tuntematta. -- Ja samassa hän muisti, ettei hän ainakaan
  osannut uida.
  Kah -- _siinähän_ oli seikka, jonka hän oli alun pitäen jättänyt
  huomaamatta: sen pitikin olla palvelus, jonka hän oli osottanut --
  mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa. -- Toden totta, sellaistahan
  toki oli helppo hakea -- paljoa helpompi kuin noita muita. Ja löysi
  kuin löysikin hän sen ennen pitkää. Ammoisina vuosina oli Goodson ollut
  vähällä naida hyvin herttaisen ja sievän tytön, Nancy Hewittin, mutta
  tavalla tai toisella oli kihlaus purkautunut. Tyttö kuoli, Goodson jäi
  nuoreksimieheksi ja vähitellen happani suorasukaiseksi ihmissuvun
  halveksijaksi. Vähän jälkeen tytön kuoleman saivat kaupunkilaiset
  selville, tai luulivat saavansa selville, että hänellä oli ollut
  hitunen neekeriverta suonissaan. Richards muovaili näitä vaiheita kelpo
  tovin ja lopulta arveli muistavansa niistä seikkoja, jotka nähtävästi
  olivat vuosien vieriessä eksyneet hänen muististaan. Hän muisteli
  hämärästi, että _hän_ se oli saanut selville neekeriveren; hän sitten
  oli sitä kertonut kaupungilla, ja naapurit olivat Goodsonille
  maininneet, keneltä olivat asian kuulleet. Siten oli hän pelastanut
  Goodsonin ottamasta vaimokseen sekarotuisen tytön ja tehnyt hänelle
  tuollaisen suuren palveluksen "tietämättä sen täyttä arvoa", jopa
  tietämättä sitä tekevänsäkään. Mutta Goodson tiesi sen arvon, oivaltaen
  kuinka täpärä pelastus oli hänen osakseen tullut. Niinpä hän
  kuolemaansa asti tunsi kiitollisuutta hyväntekijäänsä kohtaan ja
  toivotteli, että hänellä olisi omaisuus tälle jätettävänä. Kaikki oli
  nyt selkeätä ja mutkatonta, ja mitä enemmän hän kertaili entisyyttä
  mielessään, sitä kirkkaampana hohti totuus. Lopulta hän tyytyväisenä ja
  onnellisena uneen heittäytyessään muisti koko asian kuin eilispäivänä
  tapahtuneeksi. Muistelipa hiukan, että Goodson kerran oli hänelle
  _maininnutkin_ kiitollisuuttansa. Sillaikaa oli Mary tuhlannut
  kuusituhatta dollaria uuteen taloonsa ja pastorilleen annettavaan
  tohvelipariin, sitten uinahtaen rauhallisesti.
  Samaisena lauvantai-iltana oli kirjeenkantaja kuljettanut kirjeen
  kaikille muillekin pääporvareille -- yhdeksäntoista kirjettä kaikkiaan.
  Koteloissa ei ollut kahta samanlaista, eikä ainoakaan osote uudistunut
  samalla käsialalla, mutta sisältö oli kirjeissä sama kaikissa, vain
  yhtä ainoata sanaa lukuunottamatta. Ne olivat täsmällisiä jäljennöksiä
  Richardsin saamasta kirjeestä -- käsialakin ja allekirjoitus samat --,
  mutta Richardsin nimen sijasta oli niissä kunkin vastaanottajan nimi.
  Kaiken yötä kahdeksantoista johtavaa kansalaista pohti samaa pulmaa
  kuin samaan aikaan heidän säätyveljensä Richards. He ponnistivat kaiken
  tarmonsa yritellessään muistaa, minkä merkittävän palveluksen he olivat
  tietämättänsä tehneet Barclay Goodsonille. Kepeä ei kenellekään ollut
  urakka, mutta suoriutuivat he siitä.
  Heidän vaivaantuessaan tässä vaikeassa työssä käyttivät vaimot yönsä
  rahojen tuhlaamiseen, ja se oli helppoa. Sen yhden yön kuluessa
  käytettiin jokaisesta kultasäkillisestä keskimäärin seitsemäntuhatta
  dollaria -- satakolmekymmentäkolmetuhatta yhteensä.
  Seuraava päivä kävi Jack Hallidaylle ihmeeksi. Hän huomasi
  yhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin
  kuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä
  käsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä
  tai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä
  elämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät
  hänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja
  huomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti
  itsekseen: -- Hänen kissansa on saanut poikasia, -- ja meni kysymään
  keittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut
  onnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen
  samaisesta haltioitumisesta "Pönäkän" Billsonin (kaupunkilaisten
  tekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku
  Billsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti,
  ettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon
  hillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta -- hänen
  anoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. -- Ja Pinkerton -- Pinkerton
  -- hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli
  menettävänsä. -- Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa
  tapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne
  paljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli
  itsekseen: -- Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin
  perhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on
  käynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.
  Naapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja
  rakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa
  kaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut
  näkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja
  pahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien
  puolisot alkoivat huomautella hänelle:
  -- Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina -- mutta älkää siitä vielä
  kellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.
  Hän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti
  tyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi
  tyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.
  Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli
  maataloa -- mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa
  ennenkuin se on ammuttu.
  Wilsonit hautoivat upeata uutuutta -- pukutanssiaisia. He eivät
  antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen
  kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja
  arvelivat sen panevansa toimeen -- "ja jos sen teemme, niin tietysti
  kutsumme teidät".-- Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen:
  -- Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit -- eihän
  heiltä sellaisiin varoja liikenisi. -- Noista yhdeksästätoista
  rouvasesta huomautti useakin miehelleen: -- Se on hyvä aatos; me
  pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja
  sitten _me_ panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin
  saavat oikein hävetä.
  Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo
  piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja
  huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa
  noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta
  dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin.
  Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan
  tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin -- velaksi. He ostelivat
  rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja
  vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja
  muusta antaen tunnusteen -- kymmenelle päivälle asetetun. Piankin
  palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien
  ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli
  hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. -- Wilcoxin
  kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei
  ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut;
  _mitään_ ei ole tapahtunut -- käsittämätön salaisuus kerrassaan.
  Oli toinenkin mies ällistyksissään -- pastori Burgess. Päiväkausia
  näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja
  milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista
  yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä,
  kuiskasi: --- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana -- ja
  katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan
  yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli
  kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo
  liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein
  koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.
  
  
  III.
  
  Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman
  päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä
  koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut,
  pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty
  toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan,
  suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä.
  Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut
  68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui
  väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa
  lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon
  asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta
  ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä
  kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin
  kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään
  tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin
  kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään
  siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia
  pukuja käyttäneet.
  Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön
  nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta
  vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista
  pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti,
  holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen
  liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi
  kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän
  nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi
  paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa
  virkistämiseksi.
  Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina -- kuten aina; mutta kun viimein
  pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa
  jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja
  siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman
  rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki
  täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman
  suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt
  suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen
  levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän
  kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi
  sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi.
  (Kätten taputusta.) -- Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva --
  yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei
  yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin
  teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa
  siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko -- ottaako kukin
  teistä -- vastaan tämän suuren luottamustehtävän? -- (Myrskyistä
  suostumusta.) -- Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja
  lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton -- pitäkää huolta
  siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään
  henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan
  vieraaseen penniin -- pitäkää varanne, että pysyttekin tässä
  vaelluksessa. -- (-- Pidämme, pidämme!--) -- Tässä ei ole paikallaan
  tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken -- joista
  muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä
  omamme; olkaamme tyytyväisiä. -- (Suosionosoituksia.) -- Minä lopetan.
  Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus
  siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma
  tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon,
  mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä
  korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.
  Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa
  jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr.
  Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään
  hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän
  luki sen sisällön -- verkalleen ja painavasti -- kuulijakunnan
  tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka
  jokainen sana vastasi kultaharkkoa:
  -- Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä:
  _"Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus."_ --
  Sitten hän jatkoi: -- Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu
  huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu --
  mikä onkin epäilemätöntä --, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle
  kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen
  erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi
  kautta maan -- mr. Billsonille!
  Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion
  myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen.
  Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman
  sorisevana supinan aalto -- tämänlaisena kuiskeena: -- _Billson!_ huh,
  pentele, tämä on _liian_ paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille --