Nimensä pilannut kaupunki - 2

yhdeksäntoista pääporvaria ja heidän vaimonsa kiertelivät
pudistelemassa toinen toisensa kättä, säteillen ja myhäillen ja
onnitellen. He sanoivat, että _tämä_ seikka lisää sanakirjaan uuden
sanan -- _Hadleyburg_, kts. _lahjomaton_-- joka ainiaan säilyy missä
vain kieltä tunnetaan! Ja vähäpätöisemmät ja halvemmat asukkaat
hälisivät jokseenkin samaan tapaan. Jokainen juoksi pankkiin katsomaan
kultasäkkiä. Ennen puoltapäivää alkoi karvaita ja kateellisia
ihmisjoukkoja kerääntyä Brixtonista ja kaikista naapurikaupungeista.
Ehtoopuolella ja seuraavana päivänä alkoi sanomalehtikertojia saapua
kaikkialta todentamaan säkkijuttua. He kirjoittivat koko asian uuteen
kertaan, kyhäsivät sattuvia kynäpiirroksia vapaalla kädellä
säkistä, Richardsin talosta, pankista, presbyteerisestä kirkosta,
baptistikirkosta, torista, kaupungintalosta, jossa koetus ja rahojen
luovutus oli tapahtuva, ja vaivaisia muotokuvia Richardsin
pariskunnasta, pankkiiri Pinkertonista, Coxista, kirjapainonjohtajasta,
pastori Burgessista ja postimestarista -- vieläpä Jack Hallidaystäkin,
joka oli maleksiva, byvänsävyinen, omapäinen, suorasukainen kalastaja,
metsästäjä, poikien ja kulkukoirien ystävä ja kaupungin tunnetuimpia
omituisuuksia. Lyhytkasvuinen, itara, luihu, öljytty Pinkerton näytteli
säkkiä kaikille tulijoille, hykerteli sileitä kämmeniään
miellyttävästi, selitteli voimallisesti kaupungin vankkaa, vanhaa
rehellisyyden perua, joka nyt oli saanut näin ihmeellisen
luottamuslauseen, ja toivoi ja uskoi, että esimerkki nyt leviää
laajalti yli Amerikan mantereen ja tekee käänteen siveellisessä
uudestasyntymisessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Viikon kuluttua olivat asiat jälleen tasaantuneet hiljaiselle
tolalleen. Ylpeyden ja riemastuksen hurja päihtymys oli selinnyt
vienoksi, säveäksi, sanattomaksi iloksi -- jonkinlaiseksi syvälliseksi,
nimettömäksi, selittämättömäksi tyytyväisyydeksi. Kaikkien kasvot
kuvastivat rauhallista, pyhää onnekkuutta.
Sitten tuli muutos. Se tapahtui vähitellen, se kehittyi niin
verkalleen, että alkua tuskin huomasikaan. Kenties ei sitä ollenkaan
huomattu, mutta Jack Halliday vain aina huomasi kaikki ja teki siitä
myös pilaa, olipa asia mikä tahansa. Hän rupesi laskettelemaan
kiusottelevia huomautuksia, että ihmiset eivät näyttäneet ihan niin
onnellisilta kuin pari päivää takaperin. Sitten hän väitti uuden hahmon
syventyvän suoranaiseksi kaihoksi. Tämäkin muka alkoi myrtyä
tympeydeksi, ja lopuksi hän sanoi kaikkien käyneen niin juroiksi,
miettiväisiksi ja hajamielisiksi, että hän olisi voinut rosvota
kaupungin kitsaimmaltakin mieheltä housuntaskun pohjalta pennin, toisen
havahtumatta haudonnastaan.
Näihin aikoihin kirposi makuulle mentäessä -- tavallisesti huoahduksen
säestämänä -- tämäntapainen lauselma kunkin yhdeksäntoista johtavan
huonekunnan pään kieleltä:
-- Äh, mikä on _voinutkaan_ olla Goodsonin huomautus?
Ja paikalla -- värähtäen -- vastasi hänen vaimonsa:
-- Voi _älä!_ Mitä kamaluutta sinä mielessäsi pengot? Häädä se
ajatuksistasi, Luojan tähden!
Mutta se kysymys pusertui noista miehistä taas seuraavana iltana -- ja
sai saman vastineen. Mutta hiljemmin lausutun.
Ja kolmantena iltana miehet yhä uudestaan äännähtivät kysymyksensä --
tuskaantuneesti ja hajamielisesti. Tällä kertaa -- ja neljäntenä iltana
-- vaimot vääntelehtivät heikosti ja yrittivät jotakin virkkaa.
Mutteivät saaneet sanoiksi.
Ja sitä seuraavana iltana heillä heltisi kammitsastaan kieli vastaamaan
-- halukkaasti:
-- Voi, jospa vain _osaisimme_ arvata!
Hallidayn pistelyt kävivät päivä päivältä yhä kipinöitsevämmän
kiusallisiksi ja häpäiseviksi. Hän kuljeskeli ahkeraan pitkin katuja,
naureskellen kaupunkia, sekä yksilöitä että koko asujamistoa. Mutta
hänen naurunsa oli yhteiskunnan ainoa: se kaikui oneaan ja onttoon
tyhjyyteen. Hymyäkään ei missään häilähtänyt. Halliday kanniskeli
sikaarilaatikkoa kolmijalalla muka valokuvauskoneena, pysähdytti
kaikkia ohikulkijoita, tähtäsi laitteensa asentoon ja sanoi: -- Valmis!
-- olkaa nyt herttaisen näköinen, -- mutta tämäkään mainio pila ei
kyennyt yllättämään apeita kasvoja hetkellisellä kirkastuksella.
Siten kului kolme viikkoa -- yksi oli jäljellä. Oli
lauvantai-illallisen jälkipuhde. Entisten lauvantai-iltojen häärinän
ja touhun ja ostoksilla juoksentelun ja huvikävelyjen asemesta olivat
kadut autioina ja tyhjillään. Richards ja hänen ijäkäs vaimonsa
istuivat kahden kesken pikku vierashuoneessaan -- surkeina ja
miettiväisinä. Tämä oli nyt käynyt heidän joka-iltaiseksi tavakseen:
sen edellä vallinnut elinaikainen tapa lueskella toisen kutoessa sukkaa
ja tyytyväisesti pakinoida, taikka vastaanottaa tai tehdä naapurillisia
vieraskäyntejä, oli kuoleutunut ja mennyt ja unohtunut, ammoin -- kaksi
tai kolme viikkoa takaperin. Kukaan ei nyt pakissut, kukaan ei
lueskellut, ei vieraisilla käynyt -- koko kaupunki istui kotosalla,
huokaillen, tuskitellen, ääneti. Yritellen arvailla tuota huomautusta.
Kirjeenkantaja toi kirjeen. Richards vilkaisi välinpitämättömästi
osotteeseen ja postileimaan -- outoja olivat sekä käsiala että
lähetyspaikka --, heitti kirjeen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan
aatoksiansa siitä mihin oli ne keskeyttänyt, toivottoman tylsästi
hautoen, mitä kaikkea olisi saattanut mahdolliseksi harkita. Paria,
kolmea tuntia myöhemmin hänen vaimonsa nousi väsyneesti ja oli lähdössä
levolle hyvää yötä toivottamatta -- se oli nyt tavaksi tullutta --,
mutta hän pysähtyi toviksi katsomaan kirjettä harrastuksettomasti,
avasi sen sitten ja alkoi silmätä sisältöä. Richards istuessaan leuka
polvien välissä ja tuolinselkä seinää vasten keikautettuna kuuli
jotakin jysähtävän kumoon, Se oli hänen vainionsa. Hän juoksi apuun,
mutta toinen huudahti:
-- Älä minusta -- minä olen niin onnellinen. Lue kirje -- lue!
Richards luki, Hän ahmi sen sisällön, hänen huimasi päätänsä. Kirje oli
päivätty etäisessä valtiossa ja kuului:
"Olen teille tuntematon, mutta sillä ei ole väliä; minulla
on sanottavaa. Olen vastikään saapunut kotiin Meksikosta ja
kuullut tuon tapauksen. Luonnollisesti ette te tiedä, kuka tuon
huomautuksen lausui, mutta minä tiedän, ja minä olen ainoa, joka
tiedän. Se mies oli _Goodson_. Minä tunsin hänet hyvin, useita
vuosia takaperin. Kuljin kaupunkinne kautta tuona samaisena
yönä ja olin hänen vieraanansa puoliyön junan tuloon asti.
Kuulin hänen lausuvan tuon huomautuksen muukalaiselle pimeässä
-- Hale-kujassa. Hän ja minä puhelimme siitä lopun matkaa ja
vielä hänen asunnossaan tupakoidessamme. Hän mainitsi monia
kaupunkilaisianne keskustelussamme -- useimpia kovin yrmeään
tapaan, mutta paria kolmea suosiollisestlkin: jälkimäisten
joukossa teitä itseänne. Sanon 'suosiollisesti' -- en mitään
sen voimakkaampaa. Muistan hänen sanoneen, ettei hän suorastaan
_pitänyt_ kenestäkään koko kaupungissa -- ei ainoastakaan, mutta
että te -- _luullakseni_ hän sanoi te -- olen siitä melkein varma
-- olitte kerran tehnyt hänelle suuren palveluksen, mahdollisesti
tietämättä sen täyttä arvoa, ja hän toivotteli, että olisipa
hänellä varoja, niin hän kuollessaan jättäisi ne teille ja
kirouksen kullekin muulle kaupungin porvarille. No niin, jos te
hänelle tuon palveluksen teitte, niin te olette hänen laillinen
perillisensä ja oikeutettu saamaan kultasäkin. Tiedän voivani
luottaa teidän kunniantuntoonne ja rehellisyyteenne, sillä
Hadleyburgin kansalaisessa ovat hyveet ehdotonta perintöä, joten
aijonkin teille ilmaista tässä sen huomautuksen. Saanhan luottaa
siihen, että jos te ette ole oikea mies, etsitte ja löydätte te
oikean ja toimitatte Goodson-paran kiitollisuudenvelan sanotusta
palveluksesta maksetuksi. Tämä on se huomautus: 'sinä et suinkaan
ole huono mies: mene ja tee parannus.'
_Howard L. Stephenson_."
-- Oi, Edward, rahat ovat meidän, ja minä olen niin kiitollinen, oih,
sydämestäni kiitollinen, -- suutele minua, rakkaani, siitähän on
ikuisuus kun me suutelimme -- ja me kaipasimme sitä niin kipeästi --
rahasummaa -- ja nyt sinä olet vapaa Pinkertonista ja hänen pankistaan,
etkä enää ole kenenkään orja; minusta ihan tuntuu kuin voisin ilosta
lentää.
Onnellinen oli se puolituntinen, minkä pariskunta siinä leposohvalla
toinen toistansa hyväili; vanhat päivät olivat palautuneet -- päivät,
jotka olivat alkaneet ensi lemmen kuhertelulla ja keskeytyneet vasta
muukalaisen tuodessa nuo kuolettavat rahat. Viimein vaimo sanoi:
-- Voi, Edward, olipa onni, että teit hänelle sen sen suuren
palveluksen, Goodson-paralle! Minä en hänestä koskaan pitänyt, mutta
nyt häntä rakastan. Ja hienosti ja kauniisti menettelit, kun et siitä
kertaakaan maininnut tai kerskannut. -- Sitten hieman nuhtelevasti: --
Mutta sinun olisi pitänyt kertoa _minulle_, Edward, vaimollesihan olisi
sinun pitänyt kertoa.
-- No, minä -- tuota -- no, Mary, katsos --
-- Lopeta jo änkkäilysi ja kerro minulle asia, Edward. Olen sinua aina
rakastanut, ja nyt olen sinusta ylpeä. Jokainen uskoo, että tässä
kaupungissa oli yksi ainoa hyväsydäminen, jalomielinen ihminen, ja nyt
käypikin selville, että sinä -- Edward, miksi et kerro?
-- No -- tuota -- tuota -- Kas, Mary, minä en voi!
-- Et _voi? Miksi_ et voi?
-- Näetkös, hän -- no, -- hän -- hän pani minut lupaamaan, etten kerro
kellekään.
Vaimo silmäili häntä tarkoin ja sanoi hyvin verkkaan:
-- Pani -- sinut -- lupaamaan? Edward, mitä varten minulle tuon sanot?
-- Mary, luuletko, että minä valehtelisin? Vaimo oli tuokion
kiusaannuksissaan ja vaiti, laski sitten kätensä hänen käteensä ja
sanoi:
-- En... en. Olemme harhaantuneet kyllin kauvas tolaltamme -- Jumala
meitä siitä varjelkoon! Koko ijässäsi et ole kertaakaan valehdellut.
Mutta nyt -- nyt kun pohjaperustus tuntuu altamme pettävän, me -- me --
Hän menetti toviksi äänensä, mutta pitkitti sitten katkonaisesti: --
Älä johdata meitä kiusaukseen... Luulen sinun antaneen tuollaisen
lupauksen, Edward. Jääköön asia silleen. Pysytelkäämme siltä ladulta
poissa. Nyt -- se kaikki on mennyttä; olkaamme jälleen onnellisia; ei
ole nyt pilville tilaa.
Edwardille oli mukautuminen jonkun verran vaivaloista, sillä hänen
mielensä pyrki haihattelemaan -- yritellen muistella, minkä palveluksen
hän oli Goodsonille osottanut.
Pariskunta makasi valveilla parhaan osan yötä, Mary onnellisena ja
touhuisaasn, Edward touhuissaan, muttei niin onnellisena. Mary
suunnitteli, mitä tehdä rahoilla. Ensimältä kalvoi hänen omaatuntoansa
Marylle kertomansa vale -- jos vale se oli. Hänen hartaasti
mietiskeltyään -- mitä jos _olikin_ vale? Entä sitten? Oliko se isokin
asia? Emmekö me aina _toimi_ valheellisesti? Miksei siis puhua valheita
saisi? Kas Maryä -- kas mitä Mary oli tehnyt. Hänen kiirehtiessään
rehelliselle asialleen, mitä tekikään Mary? Voivotteli, ettei oltu
papereita hävitetty ja rahoja anastettu. Onko varkaus parempaa kuin
valehteleminen?
_Se_ pistos kadotti otansa -- vale häipyi taamma ja jätti viihdytystä
sijalleen. Toinen pistos tuli etualalle: _oliko_ hän tehnyt tuon
palveluksen? No, olihan tässä Goodsonin oma todistus, Stephensonin
kirjeessä mainittuna; sen parempaa todistusta ei voinut olla --
vääjäämättömästi se _ilmaisi_ hänen sen tehneen. Tietysti. Sillä oli
siis siitä seikasta päästy... Ei, eipä ihan. Hän muisti kavahtaen, että
tuo tuntematon mr. Stephenson oli juuri hiukkasen epävarma siitä, oliko
palveluksen osottanut Richards vai joku muu -- ja, voi hyväinen, hän
oli vedonnut Richardsin kunniantuntoon! Hänen täytyi itsensä määrätä,
minne rahojen piti joutua -- eikä mr. Stephenson epäillyt, että jos hän
oli väärä mies, hän ottaisi tunnollisesti etsiäkseen oikean. Voi,
kamalaa oli toimittaa mies sellaiseen asemaan -- oi, miksei Stephenson
ollut voinut jättää tuota epäilystänsä lausumatta? Miksi hänen piti se
siihen tunkea?
Lisää mietiskelyä. Mistä johtui, että _Richardsin_ nimi jäi
Stephensonin mieleen oikeata miestä ilmaisevana, eikä jonkun muun
miehen? Tuo näytti hyvältä. Niin, tuo näytti varsin hyvältä. Toden
totta näyttikin se yhä paremmalta ja paremmalta, kaiken aikaa -- kunnes
siitä vähitellen sukeutui vakuuttava _todistus_. Ja silloin Richards
sen pulan hääti oitis mielestään, sillä hänelle sanoi salainen vaisto,
että kertaalleen toteen näytetty asia on paras heittää silleen.
Hänen oli nyt kutakuinkin mukava olla, mutta muuan seikka sentään vielä
pyrki hänen huomioonsa: tietysti hän oli tuon palveluksen tehnyt -- se
oli selvää; mutta mikä _oli_ se palvelus? Hänen täytyi palauttaa se
muistiinsa -- hän ei voinut nukkua ennen; sitä enää puuttui, hänen
saadakseen täydellisen mielenrauhan. Ja niinpä hän mietiskeli ja
mietiskeli. Hän ajatteli kymmenkuntaa seikkaa -- mahdollisia
palveluksia, todennäköisiäkin palveluksia --, mutta yksikään niistä ei
tuntunut asianmukaiselta, ei yksikään kyllin suurelta, ei maksunsa
arvoiselta -- sen omaisuuden arvoiselta, minkä Goodson oli toivotellut
voivansa testamentata. Ja sitäpaitsi hän ei missään tapauksessa kyennyt
muistamaan niitä tehneensä. No, niin -- no niin -- minkä _laatuinen_
olisi se palvelus, joka miehessä herätti niin tavatonta kiitollisuutta?
Ahaa -- sielunsa pelastaminen! Se sen täytyi olla. Niin, nyt hän muisti
kerran ryhtyneensä käännyttämään Goodsonia ja pulailleensa siinä
kerrassaan -- hän oli sanoa kolme kuukautta; mutta hänen lähemmin
punnitessaan urakka kutistui kuukaudeksi, sitten viikoksi, päiväksi,
lopulta hupeni tyhjiin. Niin, jopa muisti hän -- ja ikävän elävästi --
Goodsonin käskeneen hänen juosta järveen ja hoitaa omat asiansa --
_hän_ ei muka kärttänyt päästä Hadleyburgin mukana taivaaseen! Se
ratkaisu siis oli harhaus -- hän ei ollut pelastanut Goodsonin sielua.
Richards oli masennuksissaan. Sitten johtui kotvasen kuluttua mieleen
uusi aatos: oliko hän pelastanut Goodsonin omaisuuden? Ei, siitä ei
ollut mihinkään -- miehellähän ei ollut varoja. Hänen henkensä? Siinäpä
se! Niinhän tietysti. Kas, olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin älytä.
Tällä kertaa hän varmasti oli oikealla ladulla. Hänen mielikuvituksensa
innostui oitis uutteraan ponnisteluun.
Kaksi uuvuttavaa tuntia hän sitten pulaili Goodsonin henkeä
pelastamassa. Hän pelasteli sitä kaikenmoisin vaikein ja vaarallisin
tavoin. Joka kerralla hän sai sen tyydyttävästi pelastetuksi määrättyyn
kohtaan asti, mutta juuri hänen alkaessaan kunnolleen päästä
vakuutetuksi tapahtuman todellisuudesta esiintyi jokin kiusallinen
pikku seikka, joka teki koko jutun mahdottomaksi. Kuten esim.
hukkumisseikkailun. Hän oli uinut rannasta ja kiskonut tajunsa
menettäneen Goodsonin maihin, suuren ja innostuneen väkijoukon nähden,
mutta tapauksen ollessa valmiiksi hahmoiltu ja hänen juuri ruvetessaan
sitä muistamaan selkeämmin, lehahti kokonainen parvi mullistavia
piirteitä mukaan: kaupunki olisi tapauksen tiennyt, Mary olisi tiennyt,
se helottaisi majakkana hänen omassa muistissaan, häämöttämättä
mitättömänä palveluksena, jonka hän oli mahdollisesti tehnyt -- sen
täyttä arvoa tuntematta. -- Ja samassa hän muisti, ettei hän ainakaan
osannut uida.
Kah -- _siinähän_ oli seikka, jonka hän oli alun pitäen jättänyt
huomaamatta: sen pitikin olla palvelus, jonka hän oli osottanut --
mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa. -- Toden totta, sellaistahan
toki oli helppo hakea -- paljoa helpompi kuin noita muita. Ja löysi
kuin löysikin hän sen ennen pitkää. Ammoisina vuosina oli Goodson ollut
vähällä naida hyvin herttaisen ja sievän tytön, Nancy Hewittin, mutta
tavalla tai toisella oli kihlaus purkautunut. Tyttö kuoli, Goodson jäi
nuoreksimieheksi ja vähitellen happani suorasukaiseksi ihmissuvun
halveksijaksi. Vähän jälkeen tytön kuoleman saivat kaupunkilaiset
selville, tai luulivat saavansa selville, että hänellä oli ollut
hitunen neekeriverta suonissaan. Richards muovaili näitä vaiheita kelpo
tovin ja lopulta arveli muistavansa niistä seikkoja, jotka nähtävästi
olivat vuosien vieriessä eksyneet hänen muististaan. Hän muisteli
hämärästi, että _hän_ se oli saanut selville neekeriveren; hän sitten
oli sitä kertonut kaupungilla, ja naapurit olivat Goodsonille
maininneet, keneltä olivat asian kuulleet. Siten oli hän pelastanut
Goodsonin ottamasta vaimokseen sekarotuisen tytön ja tehnyt hänelle
tuollaisen suuren palveluksen "tietämättä sen täyttä arvoa", jopa
tietämättä sitä tekevänsäkään. Mutta Goodson tiesi sen arvon, oivaltaen
kuinka täpärä pelastus oli hänen osakseen tullut. Niinpä hän
kuolemaansa asti tunsi kiitollisuutta hyväntekijäänsä kohtaan ja
toivotteli, että hänellä olisi omaisuus tälle jätettävänä. Kaikki oli
nyt selkeätä ja mutkatonta, ja mitä enemmän hän kertaili entisyyttä
mielessään, sitä kirkkaampana hohti totuus. Lopulta hän tyytyväisenä ja
onnellisena uneen heittäytyessään muisti koko asian kuin eilispäivänä
tapahtuneeksi. Muistelipa hiukan, että Goodson kerran oli hänelle
_maininnutkin_ kiitollisuuttansa. Sillaikaa oli Mary tuhlannut
kuusituhatta dollaria uuteen taloonsa ja pastorilleen annettavaan
tohvelipariin, sitten uinahtaen rauhallisesti.
Samaisena lauvantai-iltana oli kirjeenkantaja kuljettanut kirjeen
kaikille muillekin pääporvareille -- yhdeksäntoista kirjettä kaikkiaan.
Koteloissa ei ollut kahta samanlaista, eikä ainoakaan osote uudistunut
samalla käsialalla, mutta sisältö oli kirjeissä sama kaikissa, vain
yhtä ainoata sanaa lukuunottamatta. Ne olivat täsmällisiä jäljennöksiä
Richardsin saamasta kirjeestä -- käsialakin ja allekirjoitus samat --,
mutta Richardsin nimen sijasta oli niissä kunkin vastaanottajan nimi.
Kaiken yötä kahdeksantoista johtavaa kansalaista pohti samaa pulmaa
kuin samaan aikaan heidän säätyveljensä Richards. He ponnistivat kaiken
tarmonsa yritellessään muistaa, minkä merkittävän palveluksen he olivat
tietämättänsä tehneet Barclay Goodsonille. Kepeä ei kenellekään ollut
urakka, mutta suoriutuivat he siitä.
Heidän vaivaantuessaan tässä vaikeassa työssä käyttivät vaimot yönsä
rahojen tuhlaamiseen, ja se oli helppoa. Sen yhden yön kuluessa
käytettiin jokaisesta kultasäkillisestä keskimäärin seitsemäntuhatta
dollaria -- satakolmekymmentäkolmetuhatta yhteensä.
Seuraava päivä kävi Jack Hallidaylle ihmeeksi. Hän huomasi
yhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin
kuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä
käsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä
tai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä
elämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät
hänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja
huomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti
itsekseen: -- Hänen kissansa on saanut poikasia, -- ja meni kysymään
keittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut
onnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen
samaisesta haltioitumisesta "Pönäkän" Billsonin (kaupunkilaisten
tekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku
Billsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti,
ettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon
hillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta -- hänen
anoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. -- Ja Pinkerton -- Pinkerton
-- hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli
menettävänsä. -- Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa
tapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne
paljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli
itsekseen: -- Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin
perhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on
käynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.
Naapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja
rakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa
kaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut
näkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja
pahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien
puolisot alkoivat huomautella hänelle:
-- Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina -- mutta älkää siitä vielä
kellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.
Hän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti
tyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi
tyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.
Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli
maataloa -- mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa
ennenkuin se on ammuttu.
Wilsonit hautoivat upeata uutuutta -- pukutanssiaisia. He eivät
antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen
kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja
arvelivat sen panevansa toimeen -- "ja jos sen teemme, niin tietysti
kutsumme teidät".-- Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen:
-- Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit -- eihän
heiltä sellaisiin varoja liikenisi. -- Noista yhdeksästätoista
rouvasesta huomautti useakin miehelleen: -- Se on hyvä aatos; me
pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja
sitten _me_ panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin
saavat oikein hävetä.
Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo
piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja
huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa
noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta
dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin.
Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan
tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin -- velaksi. He ostelivat
rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja
vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja
muusta antaen tunnusteen -- kymmenelle päivälle asetetun. Piankin
palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien
ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli
hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. -- Wilcoxin
kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei
ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut;
_mitään_ ei ole tapahtunut -- käsittämätön salaisuus kerrassaan.
Oli toinenkin mies ällistyksissään -- pastori Burgess. Päiväkausia
näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja
milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista
yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä,
kuiskasi: --- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana -- ja
katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan
yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli
kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo
liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein
koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.


III.

Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman
päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä
koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut,
pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty
toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan,
suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä.
Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut
68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui
väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa
lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon
asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta
ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä
kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin
kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään
tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin
kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään
siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia
pukuja käyttäneet.
Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön
nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta
vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista
pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti,
holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen
liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi
kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän
nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi
paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa
virkistämiseksi.
Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina -- kuten aina; mutta kun viimein
pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa
jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja
siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman
rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki
täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman
suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt
suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen
levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän
kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi
sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi.
(Kätten taputusta.) -- Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva --
yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei
yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin
teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa
siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko -- ottaako kukin
teistä -- vastaan tämän suuren luottamustehtävän? -- (Myrskyistä
suostumusta.) -- Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja
lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton -- pitäkää huolta
siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään
henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan
vieraaseen penniin -- pitäkää varanne, että pysyttekin tässä
vaelluksessa. -- (-- Pidämme, pidämme!--) -- Tässä ei ole paikallaan
tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken -- joista
muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä
omamme; olkaamme tyytyväisiä. -- (Suosionosoituksia.) -- Minä lopetan.
Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus
siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma
tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon,
mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä
korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.
Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa
jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr.
Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään
hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän
luki sen sisällön -- verkalleen ja painavasti -- kuulijakunnan
tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka
jokainen sana vastasi kultaharkkoa:
-- Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä:
_"Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus."_ --
Sitten hän jatkoi: -- Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu
huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu --
mikä onkin epäilemätöntä --, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle
kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen
erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi
kautta maan -- mr. Billsonille!
Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion
myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen.
Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman
sorisevana supinan aalto -- tämänlaisena kuiskeena: -- _Billson!_ huh,
pentele, tämä on _liian_ paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille --