Muistelmia ja matkakuvia - 01

  
  MUISTELMIA JA MATKAKUVIA
  Kirj.
  Juhani Aho
  
  WSOY, Porvoo, 1921
  
  SISÄLLYS:
  Sakari Topeliuksen talviteloilta
  Taru Sakari Topeliuksesta
  Lönnrotin kuva
  Eräs epäsiveyden ja epäuskon apostoli
  »Suuri vainaja»
  Bergbomien jäähyväisjuhla
  Muutamia muistelmia Minna Canthista
  Vaihduksissa
  Käynti K.G. von Essenin luona
  Professori F. Perander-vainaja
  Kolme kirjettä Björnsonista
  Henrik Ibsen ja me suomalaiset
  Paavi Leo XIII
  Matkalta Pariisiin v. 1889
  Muutamia kuvia Pariisin maailmannäyttelystä v. 1889
  Monsieur Henri ja hänen sanomalehtensä
  Huutamassa Boulangerin hyväksi
  Ranskan edustajakamarissa
  Sasu Punanen Pariisin saunassa
  Polkupyörällä Pariisissa
  Vaikutelmia Venäjältä
  
  
  SAKARI TOPELIUKSEN TALVITELOILTA.
  Vaikutelmia käynnistä Koivuniemessä.
  
  Monet ovat ne, jotka ovat Topeliuksen Koivuniemessä käyneet ja näistä
  käynneistään kertoneet. Sallittakoon kuitenkin vielä minunkin kertoa
  vaikutelmiani vanhan runoilijan talvimajasta. Sillä harvoin saamme enää
  nähdä keskuudessamme hänet itsensä, tuon ainoan elossa olevan edustajan
  kirjallisen suuruutemme ajoilta. Ainoastaan silloin tällöin hän on
  viime aikoina pikimmältään pistäytynyt Helsingissä, jonne hän kuitenkin
  säännöllisesti ilmaantuu, silloinkun Taiteilijaseura viettää
  vuosijuhlaansa, Eläinsuojelusyhdistys pitää vuosikokoustaan ja
  tyttökoulut Lucian päivänä kokoontuvat joulukuusen ympärille.
  Sillävälin elää Sakari Topelius vanhain päiväinsä lepolassa,
  syrjäisessä, kauniissa Koivuniemessään, Hiljaisena, vaatimattomana ja
  miltei vienona on hän elämänsä suuren ja monipuolisen työn suorittanut.
  Ja vielä hiljaisemmaksi on hän nyt loppuelämänsä järjestänyt.
  Sopusointuista ja tasaista on hänen vaikutuksensa ollut isänmaan
  palveluksessa. Jos mahdollista sitäkin sopusointuisempina kuluvat hänen
  päivänsä siellä tyynen merenlahden rannalla, josta vain silloin tällöin
  enää tuulahtavat hänen sanansa ja kauniit ajatuksensa sovinnollisena
  suven henkäyksenä lauhduttamaan päivän taisteluista kiihoittuneita
  mieliä.
  Minusta on meidän velvollisuutemme hakea hänet sieltä tuon tuostakin
  käsiimme. Sillä välistä tuntuu siltä kuin ei nuori, parhaissa
  voimissaan oleva sukupolvi häntä tarpeeksi usein muistaisi.
  Ja kuitenkaan ei hänen merkityksensä ja hänen persoonansa
  mieleenjohtaminen ole koskaan ollut enemmän paikallaan kuin juuri tähän
  aikaan. Sillä ne ajat, jolloin hän teki työtä julkisen sanan
  palvelijana, olivat monessa kohden samanlaiset kuin ne, jotka tätä
  nykyä ovat olemassa ja tulemassa. Samoja vaikeuksia vastaan sai hänkin
  taistella ja välttää kompastumista samoihin kiviin, joita kuormittain
  ajetaan nykyistenkin miesten tielle. Samaa henkeä ahdistavaa ilmaa sai
  hänkin hengittää ja yhtä hämärältä näytti tulevaisuuden näköpiiri.
  Vapaan sanan pauloja oli viritetty silloin, niinkuin nytkin, joka
  oksalle ja vähäinenkin varomaton liike voi saattaa kaulan kurenauhaan.
  Suomenkansan itsetajuntaan herättäminen oli siihen aikaan yhtä
  hankalata tehtävää kuin nyt on tuon tajunnan vireillä pitäminen.
  Mutta hän kirjoitti kuitenkin, kirjoitti, innostutti ja herätti, s.o.
  osasi tehdä juuri sitä, mitä hänen asemassaan vaadittiin. Sen, mitä ei
  saanut sanoa suorasanaisesti, sen sanoi hän runomitalla. Kun kuvaton
  puhe oli kielletty, puhui hän vertauskuvin, jotka olivat kyllä
  kirkkaita ja selviä kangastuksia sekä hänen että hänen kansansa
  ajatuksista, tunteista ja toiveista, mutta samalla asuivat niin
  ylhäällä, ettei niiden päälle voinut painaa asetusten varjostinta. Kun
  hän runoili »jäiden lähdöstä Oulunjoessa», niin kaikki hänet
  ymmärsivät--paitsi kenties sensuuri.
  Hän sai sydämet sykkimään samoja tunteita, joita hän itsekin tunsi. Ja
  siksi on meillä hänestä opittava ei ainoastaan, mille perille on
  pyrittävä, vaan myöskin, miten sinne on päästävä. Sitä enemmän, kun hän
  vielä vanhoillaankin on antanut meille näytteitä tästä isänmaallisen
  runoutensa lajista. Muistettaneenhan tuo voimakas runo savokarjalaisten
  viimeisessä »Koittaressa», jonka aiheena oli suomalainen sananlasku:
   »Ei ole aina Antin tuuli,
   Pietarin peräntakainen,
   Vielä on tuuli Tuomahankin.»
  Jokainen me sen ymmärsimme ja tunsimme siinä lausutut luottamuksen
  sanat omiksemme.
  Mutta vasta sitten, kun olin saanut nähdä runoilijan itsensä omassa
  ympäristössään, oli minusta kuin olisin hänet oikein ymmärtänyt.
   * * * * *
  Oli iltapäivä syyskuun alkupuolella, kun itäisen saariston vartta
  noudatteleva höyryvenhe poikkesi ulapalta lahtea kohti, joka näytti
  tunkeutuvan tavallista syvemmälle mantereen sisään. Jos en olisi
  tiennytkään, niin tuntui siltä kuin olisi pitänyt käsittää
  ympäristöstä, että tämän lahden pohjassa asuu Sakari Topelius. Iso,
  aava meri kalliopäisine saarineen katosi yht'äkkiä näkyvistä ja samassa
  pehmeni seutu lehtoiseksi, niittyrantaiseksi sisämaan maisemaksi. Lahti
  soukkeni soukkenemistaan, ja siellä täällä punoitti pieniä kalastajain
  tupia vihreän sisästä.
  Kun runoa lukee, niin ymmärtää sitä vain vähitellen ja se selviää sitä
  mukaa kuin siinä edistyy, herättäen aina uusia tunteita. Ja kuta
  enemmän lähenin Koivunientä, joka minulle tuolta tuonnempata
  osoitettiin, sitä paremmin luulin ymmärtäväni sen haltijan. Hän oli
  paikan itselleen valmiina valinnut, mutta sittenkin oli niin kuin olisi
  paikka muuttunut sellaiseksi hänen vaikutuksestaan. Niin hyvin sopivat
  ne mielestäni toinen toiseensa.
  Tuossa eikä missään muualla näyttäisi pitävän olla se lehto, joka
  ensiksi sai kuulla Sylvian laulut. Tuossa nuo ruohikkorinnassa
  lipattelevat laineet, joissa hän olisi voinut kuulla vedenalaisen väen
  soittelua illan suussa.
  Noustaan maihin laivasillalle, ja toisella puolen pienoisen järven
  kimaltelee ikkuna hänen asunnostaan laskevan auringon valossa. Ja
  kuinka monta kertaa onkaan hän kuvannut tätä niin runollisen suloista
  mielialaa, jonka tuo ilmiö synnyttää! Sää on tyyni ja kirkas. Maasta
  nousee vielä kesäistä lämmintä, mutta ilma on jo kylmä ja taivas
  selkeä. Puissa ja ruohoissa on vielä kesäinen vihreys vallalla, mutta
  siellä täällä jo kellertää jokin yksinäinen koivu. Syksy on ovella,
  mutta ei ole vielä astunut sisään. Luonto ikäänkuin vielä kätkee
  povessaan kuluneen kesän lämpimiä tunteita, samalla kuin sen yllä
  taivas jo selvenee talvisiin, järkevän kirkkaihin ajatuksiinsa--
  niinkuin hänkin, joka täällä sen keskessä elelee. Ja ne minusta yhä
  enemmän sopivat yhteen, nämä kaksi.
  Tie kiertää metsän läpi taloa kohti ja tiellä tulee portti vastaan. Ja
  siinä on taaskin palanen Topeliuksen omaa runoutta, ja mieleeni
  muistuvat nuo kolme, joista hän on niin monta kertaa runoillut:
  »Grinden, vägen och skogen»--portti, tie ja metsä. »Och barnen vid
  grinden!» Ja siinä ne ovat lapsetkin. Hänellä on tässä maillaan koko
  hänen rakkain maailmansa.
  Yksi hänen hienoimpia luonnonkuvauksiaan on »Kesäyön kirkkaus
  Pohjolassa». Ja siinä sattuvimpia piirteitä se paikka, jossa hän kuvaa
  niittyä ja niityllä yösyötössä liikkuvaa hevosta. Tuossa on niitty
  aitauksen sisässä ja niityllä käyskentelee hevonenkin--kenties se sama.
  Mutta me lähenemme taloa, ja se talo tuntuu niin tutulta kuin olisi sen
  kuinka monta kertaa jo tätä ennen nähnyt.
  En tiedä, kuinka olin tullut mielessäni kuvitelleeksi, että hän oli
  rakentanut itselleen huvilan uudenaikaiseen malliin. Ja nyt minä
  iloiseksi hämmästyksekseni näin vanhanaikaisen herrastalon, jommoisia
  on sadoittain järvenrantojemme ihanissa lehtoisissa niemekkeissä ja
  joita hän on niin monta kertaa pikkunovelleissaan kuvannut, sekä ulkoa
  että sisältä.
  Siinä on päärakennus lasisine eteisineen, siinä yliskamari,
  pirttirakennus ja puutarha. Ja siinä ennen kaikkea nuo riippuoksaiset
  koivut, jotka niin suojelevasti ja miltei siunaavasti ojentavat oksansa
  katon harjaa kohti ja seulovat lehtiään pitkin hiekoitettuja käytäviä.
  Ei mitään uudenaikaista, kypsymätöntä ja keskentekoista, kaikki on niin
  varmaa ja vakautunutta, niinkuin hänen vanhat ihanteensakin. Tulee halu
  niihin uudelleen tutustua, koettaa niitä taas ymmärtää ja sovittaa
  niitä omiinsa.
  Tullaan eteiseen, josta vievät leveät rappuset yläkertaan. Runoilija on
  ruokalevollaan, mutta talon emäntä, hänen ystävällinen ja herttainen
  tyttärensä, saattaa meidät ruokasalin kautta saliin odottamaan. Se on
  sisustettu tavalliseen tapaan sohvineen, pianoineen ja pöytineen,
  pöydät täynnä albumeja ja korukantista kirjallisuutta. Kukkia on
  ikkunain edessä ja kahden puolen ovea, joka vie puutarhan puoleiselle
  verannalle. Seinät ja huonekalut ja koko huoneen vaikutus on hiukan
  tumma. Ruokasali sitävastoin on sekä vaalea että valoisa. Sisustus on
  korutonta kuosia, huonekalut vanhanaikuisia häkkiselustimineen ja
  valkoisine punaraitaisine päällyksineen. Seinällä käyskentelee
  verkalleen soikeakaappinen Könnin kello ja toisella on suuri Suomen
  kartta ulottuen katosta lattiaan. Siinä on jotakin kovin viatonta ja
  puhdasta perinnäistarua tuossa huoneessa.
  Salin perällä on tuo niin tavanmukainen herrastalojen vieraskamari,
  jossa makuutetaan kaikista arvokkaimmat vieraat, jonne ei lapsia
  päästetä ja jonka sisustuksessa ei ole arkielämän jälkiä. Sen ikkunasta
  avautuu ihmeen viehättävä näköala alas ruohorantaiselle järvelle
  lahtineen ja niemineen, ja perällä heloittaa laivasilta ja punainen
  mökki. Se lienee ennen ollut talon emäntä-vainajan huone, ja sen
  seinällä yläpuolella sohvaa on muistona elinkautisesta toverista hänen
  muotokuvansa. Hienopiirteinen, lempeän näköinen nainen.
  Aiomme jatkaa tarkastustamme ja mennä salin läpi toiseen kamariin, jota
  sanotaan »kirjastoksi», kun talon isäntä tulee meitä vastaan sen
  ovella. Minkänäköinen on hänen ulkomuotonsa, sitä ei minun tarvitse
  kuvata. Monista valokuvista tuntee hänet jokainen suomalainen, tuon
  pienen, hyväntahtoisen, miellyttävän miehen. Ystävällinen, melkein
  hellä sointu äänessä ja samanlainen katse silmissä hän toivottaa
  vieraat tervetulleiksi ojentaen heille molemmat kätensä.
  Hetken aikaa puheltuamme ehdottaa hän, että menisimme hänen
  tiluksilleen, s.o. hänen puutarhaansa. Vanhus valitsee eteisen nurkassa
  olevasta runsaasta keppivarastosta muutaman ja tarjoo minulle tueksi
  toisen: oikean kansallisen paksun roskulakepin.
  Rakennuksen ja rannan välissä on uhkea, hyvin hoidettu hedelmäpuisto ja
  kukkalavoja toinen toisensa vieressä. Vasta nyt näyttää hän olevan
  oikeassa ympäristössään, kukkiensa ja kasviensa keskessä. Voisi luulla
  häntä, kuluneessa kauhtanassaan ja korvia myöten painuneessa
  lierilakissaan, tuon herrastalon vanhaksi puutarhuriksi. Nuo monet
  suuret puut ovat varmaankin olleet monta kertaa hänen ilonsa. Ja
  samalla surunsakin, niinkuin kaikki rakkaat. Sillä viimesyksyinen
  hirmumyrsky ei ollut säästänyt suojaista Koivunientäkään. Suurimmat ja
  kauneimmat puut olivat silloin parahtaen kaatuneet taloa kohti ja
  niistä olivat nyt vain kannot jälellä, niinkuin hautakivet ruohoisella
  kirkkomaalla, muistuttamassa kuolleista ystävistä. Hän etsi ne jokaisen
  käsiinsä ja osoitti, missä ne olivat seisoneet ja millä lailla
  kaatuneet. Se oli ollut sellaista »isonvihan» aikuista aikaa, jolloin
  vihollinen tunki sydänmaan rauhaisimpiinkin majoihin. Huoneen seiniä
  myöten oli rauhan vuosina kasvanut viiniköynnöksiä seinä umpipeittoon,
  maasta katonrajaan saakka. Tämänkin etelämaisen koristeen oli myrsky
  armottomasti repinyt ikkunoita myöten alas.
  Mutta siitä huolimatta oli talo tuossa ja sen läheinen ympäristö kovin
  kaunis ja soma. Koko tämä paikka oli jo alkujaankin kuin runoilijan
  silmällä valittu. Ja monien vuosien kuluessa olivat puuttuvat kohdat
  yhä enemmän muodostetut asukkaan mukaisiksi. Hän kun on ahkera
  kalastaja ja itse laskee verkkonsa illoin ja nostaa ne aamuin, niin on
  hän teettänyt itselleen varsinaisen verkko-huoneen, jossa puolisataa
  erilaista, hyvin hoidettua verkkoa riippuu orsillaan niin hyvässä
  järjestyksessä kuin huolellisesti nidotut kirjat kaapissaan.
  Laiturin kaiteelle on asetettu pari tusinaa siististi vuoleksittuja
  puikkari-merkkejä niihin käärittyine nuorineen, ja sen päässä keinuu
  kaksi kalavenettä. Ja kun hän on ahkera ja säännöllinen ilmahavaintojen
  tekijä--toimi, johon hänet nähtävästi on saattanut hänen rakkautensa
  luontoon ja halu elää sen ainaisessa yhteydessä--niin näemme vielä
  laiturin päässä säiliön, josta hän laskee sadeveden määrän kunakin
  päivänä.
  Nousemme sitten rannasta pihaan ja teemme kävelyn maantielle päin,
  jossa on istumasijoja jokaisen kauniimman näköalan kohdalla ja
  tuuheimman koivun siimeksessä. Siellä on polkuja, joilla on jokaisella
  oma nimensä ja jotka vievät toisiin istumapaikkoihin ja huvimajoihin.
  Nämä viimeiset ne ovat hänen lapsenlapsiansa varten, jotka joka kesä
  asuvat Koivuniemessä ja luovat eloa isoisänsä ympärille.
  En voi olla pihaan palattaessa lausumatta vilpitöntä ihastustani tähän
  hauskaan paikkaan. Sisään astuessaan sanoo hän ikäänkuin selitykseksi
  siihen, miksi tämä ehkä niin miellyttää:
  --Tavallaan ovat Suomen pienokaiset minulle Koivuniemen
  lahjoittaneet... Olen ostanut sen niillä rahoilla, jotka olen saanut
  lukukirjoistani lapsia varten.
   * * * * *
  Tuossa onkin ehkä yksi selitys siihen, miksi hän täällä niin hyvin
  viihtyy ja miksi täällä muutkin niin hyvin viihtyvät. Ne ovat kai nuo
  pienet haltijat, jotka sen tekevät ja joita tapaa joka lehdellä hänen
  kirjoituksissaan. Ja illan pimetessä, ja kuun valaistessa--se nouseekin
  juuri koivun runkojen läpi kuumottamaan--tuntuvat ne kuppelehtavan joka
  pensaan ja puun juurella täällä hänen tiluksillaan.
  Monet niistä lapsista ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi ja poistuneet
  siitä maailmasta, jonka hän heidän ilokseen on luonut. Mutta joka vuosi
  ilmaantuu niitä yhä uusia, jotka taas omistavat sen maailman itselleen.
  Ja kaikilla on niillä tavallaan osansa runoilijavanhuksen kodin ja
  ympäristön lunastamisessa. Heidän keskessään, vaikkakin erillään
  heistä, elää hän täällä lempeitten lentojensa siimeksessä omaa
  elämätään ja viettää tuota viisaan lepoa, jota ei ole kaikille suotu
  niinkuin hänelle ja jonka antaa ainoastaan tieto siitä, että on voinut
  jotakin toimia sen hyväksi, jota on rakastanut.
  Syrjäisestä paikastaan seuraa hän kuitenkin tarkkaan ja hartaasti
  aikansa rientoja, ja kukapa tietänee, mitä hänen herkkä sydämensä
  kärsii ja mitä aavistuksia hänen mielensä kätkee, kun hän taaskin näkee
  kansansa kulkevan uusiin kärsimyksiin ja taas synkistyvän sen taivaan,
  jonka pilviä hänkin oli niin suurelta osaltaan ollut pois puhaltamassa.
  Mutta hän ajatellee kai:
   »Ei ole aina Antin tuuli,
   Pietarin peräntakainen,
   Vielä on tuuli Tuomahankin.»
  Se on tuo vakaa luottamus oikeuden ja totuuden voittoon, josta hän niin
  usein on puhunut, joka häntä ylläpitää ja joka seuraa hänen luotaan
  poistuvan vieraankin mukana.
  Ja kun hautaan kallistuva vanhus vielä kiinnittää toivonsa
  tulevaisuuteen, emmekö sitä sitten tekisi me nuoretkin? Kun ainaisille
  talviteloilleen asettunut pursi odottaa kevään avovesiä, mitä syytä
  olisi silloin uusien kolmilaitojen pelätä ikuisen talven tuloa!
  »Päivälehti», lokak 7 pna 1891.
  
  
  TARU SAKARI TOPELIUKSESTA.
  
  Ihmiskunta ei tarvitse ainoastaan ihanteita semmoisinaan, sen tarvitsee
  myöskin nähdä ne toteutettuina, voidakseen niitä palvella. Se ei tyydy
  ainoastaan aatteihin aatteina, vaan tahtoo, että aatteilla on
  edustajansa, joita se voi ihailla. Sehän on tarve ihanteiden, suurien
  aatteiden ja tunnustettujen hyveiden henkilöimisestä, joka on
  synnyttänyt pyhimysten palvelemisen. Eiväthän ne ole muuta kuin
  ihmiskunnan itsensä jalustalle kohottamia edustajia kaiken sen, mitä se
  pitää hyvänä, kauniina ja totena.
  Meillä ei ole pyhimyksiä siinä merkityksessä kuin katolisissa maissa.
  Uskonto on meille niin korkea ja niin korkealla, ettei se salli
  näkyväisiä symbooleja eikä kumarrettavia kuvia.
  Mutta meillä on suuret miehemme. Eikä tapamme heitä kunnioittaa
  paljonkaan eroa siitä, miten katoliset pyhimyksiään palvelevat.
  Emme tosin kumarra heidän kuviaan, mutta pystytämme kuitenkin heidän
  muistopatsaansa keskuuteemme ja otamme lakin päästämme niiden ohi
  astuessamme. Emme suitsuta savua heidän haudoillaan, mutta kannamme
  sinne kuitenkin kukkia ja seppeleitä ja vuodatamme tunteittemme tulvan
  lauluissa ja puheissa. Ja meillä on meilläkin pyhäinmiestenpäivämme,
  suurten vainajiemme syntymä- ja kuolinpäivät, jolloin kernaasti
  vaellamme niille paikoille, missä heidän luunsa lepäävät. Kirkoissa
  niitä ei vietetä, mutta kyllä juhlasaleissa ja taiteen temppeleissä,
  työ ei tosin keskeydy niinä päivinä, mutta kouluilla on kuitenkin lupa.
  Ja muodostuuhan heidän teostensa, vaikutuksensa ja elämänsä perusteella
  legendoja, jonkinlaisia muistotaruja, jotka hyvin vähässä määrin
  eroavat kirkon kanonisoimain miesten muistotaruista.
  Eikä ole isoa eroa siinäkään, miten katolinen kirkko puhuu
  muistettavista miehistään ja miten me esim. Runebergista. Hänen
  hautansa on koko kansamme pyhiinvaelluspaikka. Lönnrotin hautaseppeleet
  Sammatin kirkon seinällä ovat mielestämme yhtä luonnolliset ja
  oikeutetut siellä olemaan kuin pyhän Fransiskuksen reliikit Maria degli
  Angelin kirkossa Assisissa. Vielä vähempi ero on siinä hartaudessa,
  millä me puhumme niistä opetuksista, neuvoista ja herätyksistä, joita
  olemme suurilta miehiltämme saaneet. Emmekä ainoastaan teoista, vaan
  heidän elämästäänkin me luomme itsellemme noudatettavat esikuvat.
  Kuinka monta kertaa onkaan kasvavan sukupolven mieleen painettu
  Lönnrotin nöyryyttä, vaatimattomuutta ja uutteruutta, Topeliuksen
  ihanteellisuutta, hellyyttä ja hänen elämänsä ja mielipiteittensä
  puhtautta!
  Itsestään johtuvat nämä mietteet ja vertailut mieleemme nyt, kun meille
  rakas runoilijavanhus on laskettu hautaansa. Jo hänen eläessään oli
  hänen ympärilleen muodostunut kauniita piirteitä hänen julkisesta
  vaikutuksestaan ja yksityisestä elämästään, ja kohta hänen kuoltuaan
  riensimme me juhlallisin menoin luomaan kunnioituksemme, ihailumme ja
  rakkautemme sädekehää hänen nimensä ympärille. Koko kansa, valtion ja
  kirkonkin edustamana, kanonisoi Sakari Topeliuksen »suureksi
  vainajaksi». Piispa puhui saarnatuolista käyttäen tekstinä hänen
  sanojaan ja yliopiston rehtori lausui hänestä: »Ei koskaan ole hän
  pitkän kirjailijauransa aikana kirjoittanut sanaakaan, jota hänen olisi
  tarvinnut hävetä ja joka ei olisi kantanut mielen jalouden leimaa.»
  Enempää ei voi eikä tarvitse ihmisestä sanoa.
  Tämä tunnustus, kunnioitus ja ylistys tuntuu meistä aivan
  luonnolliselta ja oikeutetulta, jota se onkin. Se on koko kansan
  vilpitön tunnetulva, joka näin kuohahtaen yli äyräittensä kantaa
  ihailemamme miehen aalloillaan kohti sitä kuolemattomuutta, mikä tämän
  maailman vallassa on antaa.
  Niin yleistä, niin kaikinpuolista ja niin itsestään ilmaantunutta
  mielenosoitusta ei ole meillä ennen nähty. Runeberg oli suuri, suurempi
  kuin Topelius runoilijana, Lönnrotin merkitys ja seuraukset hänen
  toimestaan olivat laajemmat, mutta Topelius lämmitti enemmän, kasvatti
  enemmän ja vaikutti enemmän keskuudessamme. Hän oli kaitsija, paimen,
  oikeaan ohjaaja ei ainoastaan suuressa, vaan myöskin pienessä ja
  jokapäiväisessä. Hänen olennossaan, esiintymisessään ja vaikutuksessaan
  oli jotakin, joka toi hänet meitä lähemmä, teki hänestä ikäänkuin
  perheenjäsenen, samalla kun hänen neronsa nosti hänet meitä muita
  ylemmä. Kaikki olivat hänet nähneet, häntä kuulleet, kaikkien kättä hän
  oli puristanut ja saanut kaikille sanotuksi ystävällisen sanan, joita
  hän osasi niin hyvin ja niin sattuvasti sanoa. Se oli juuri se, joka
  vaikutti, että kansan rakkaus muodostui niin välittömäksi ja pyrki
  omasta voimastaan häntä ympäröimään. Se oli se, joka jo hänen eläessään
  kääri hänen olentonsa ympärille tuon tarun harson, tarun vanhasta,
  viisaasta, lempeästä, hyväntahtoisesta ja sydämellisestä iso-isästä,
  joka istuu tuolla syrjäisessä talvimajassaan, Suomen lasten hänelle
  rakentamassa vanhuutensa kodissa, nauttien siellä lasten ja
  lastenlasten ihailun eläkettä--ei ankarana, kärtyisenä, luopääsemätönnä
  äijänä, vaan nuoria, nuorimpiakin aina ymmärtävänä, heille väliin
  vakavia sanoja ja väliin hilpeätä leikkiä puhuvana vertaisena. Mutta
  eniten kaikesta vaikutti hänen ihailuunsa se, että hän ei ainoastaan
  opettanut, mutta myöskin eli niinkuin opetti, että hänen elämänsä, sekä
  julkinen että yksityinen, oli sopusoinnussa hänen teostensa hengen
  kanssa.
  Onhan jo olemassa tarusto, kokonainen pikku kokoelma kauniita,
  liikuttavia kertomuksia Topeliuksen suhteesta Suomen lapsiin, hänen
  herttaisuudestaan ja suvaitsevaisuudestaan eri tavalla ajattelevia
  kohtaan, hänen rakkaudestaan eläimiin j.n.e.--kaikki piirteitä, joissa
  hänet esitetään runollisten lempiaatteittensa toteuttajana ja jotka
  kerran koottuina tulevat muodostamaan legendakirjan elettyjä runoja,
  yhtä kauniita kuin ne, jotka hän sepitti. Se on kansa, joka tällaiset
  runot sepittää miehestä, joka ensin sepitti sille yhtä kauniita siitä
  itsestään, keräten niihin kaiken toden ja tapahtuneen ja lisäten
  mielikuvituksestaan kuvaavia piirteitä, jotka eivät ehkä koskaan ole
  tapahtuneet, mutta jotka olisivat voineet tapahtua. Ja niin on hän
  astunut siihen pyhäkköön, jossa kansat rakkautensa ja ihailunsa
  jalustalle asettavat kaikki ne, joita he nimittävät hyväntekijöikseen
  ja suuriksi miehikseen.
  Toiset tulevat sinne pikemmin, toiset hitaammin; välistä kuluu
  vuosisatoja, ennenkuin kansat ymmärtävät suurten miestensä arvon ja
  kantavat heidän luunsa kunnioituksensa kirkkoon unhotuksen etäisiltä
  hautausmailta.
  Sakari Topelius tuli sinne jo eläessään.
  Ja kuvaavaa oli tälle onnen suosikille, että kaikenlaiset pienet
  sattumat, liikuttavat tilapäiset tapahtumat hänen viimeisistä
  hetkistään tulivat kuin loppurepliikit hänen elämänsä näytelmässä
  vahvistamaan sen kokonaisvaikutusta ja luomaan siihen soveltuvaa
  lopputunnelmaa.
  Sillä eikö hän mennyt täältä pois kuin noudattaen kaikkia taiteen
  vaatimuksia! Eikö hän elänyt juuri niin kauan kuin sopivaa oli ja
  kaunista! Eikö hän tullut vähää ennen kuolemaansa vielä kerran
  keskeemme heittämään meille viimeisiä hyvästejään! Eivätkö nousseet
  siinä tilaisuudessa hänen eteensä kaikki ne taruolennot, jotka hän oli
  tyhjästä luonut! Eikö se ollut ihana, harvinainen hetki--liekö
  kenellekään runoilijalle maailmassa semmoista ennen tapahtunut?
  Ja kun hän keskuudestamme poistuttuaan kohta paneutui levolle, josta
  hän ei enää noussut, oli niin kuin olisi hän itselleen sanonut: »Herra,
  nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään.» Kuinka liikuttavat
  olivatkaan hänen viime hetkensä! Vähää ennen kuin hänen viimeinen kova
  kamppailunsa alkoi, virkkoi hän nuo sanat, jotka sananparren
  sattuvaisuudella kuvaavat koko hänen luonnettaan, koko hänen
  runouttaan, nuo sanat: »Pieni köyhä lapsi tuli tänne, pieni köyhä lapsi
  lähtee täältä pois Jumalan luo»--joiden sanain siivillä hän ikäänkuin
  liiteli luotamme.
  Jos ei hän itse, viimeisen runollisen mielijohteensa neuvomana, olisi
  niitä lausunut, olisi taru varmaankin kerran ne hänen sanomikseen
  keksinyt.
  Entä se auringon säde, joka pitkäin pilvipäiväin perästä heijasti hänen
  huoneeseensa ikäänkuin hyvästiään heittämään!
  Entä se lintu, joka lensi Östersundomin kirkon alttarin reunalle ja
  kävi siinä visertämään juuri kun pappi aloitti kiitosrukouksensa
  vainajalle!
  Ja se toinen, kevään ensimmäinen leivonen, joka meren yli etelästä
  lentäen itsenään hautauspäivänä, vähää ennen toimituksen alkamista,
  näyttäytyi Uuden Kirkon päällä, ikäänkuin sekin pyrkien siihen osaa
  ottamaan!
  Kaikki tämä kuuluu kuin kauniilta tarulta, ja kuitenkin se on totta.
  Vaan ei ole se totta sen vuoksi, että se on tapahtunut, mutta sen
  vuoksi, että se on hänelle tapahtunut, ja sopii häneen. Pilkistäähän
  päivä muidenkin sairaiden huoneisiin, laulavathan linnut muidenkin
  haudoilla. Mutta kun se tapahtuu Topeliukselle, niin on sillä erityinen
  merkityksensä ja se painuu mieliin. Nuo lintuset, ne muuttuvat silloin
  niiden hyväin haltijain haamuiksi, jotka hänen kehtonsa ääressä
  valvoivat, jotka häntä hänen eläessään aina johtivat ja jotka siis
  tahtoivat häntä hautaankin saattaa.
  Ja niin on taru Topeliuksesta valmis, taru suuresta miehestä, joka eli
  kaiken kauniin palveluksessa ja kuoli yhtä kauniisti kuin oli elänyt.
  »Uusi Kuvalehti», huhtik. 15 p:nä 1898.
  
  
  LÖNNROTIN KUVA.
  
  Ollaan yleensä taipuvaisia puhumaan pilkallisesti siitä innostuksesta
  suurten miesten persooniin, joka ilmaantuu heidän ihailijoissaan. Ne
  ovat muka vain työt, jotka ovat otettavat lukuun, sama se, millainen
  oli se henkilö, joka sen suoritti. Päinvastoin on parempi, kuulee usein
  sanottavan, että ei tunne suurta miestä, koska helposti voi tapahtua,
  että hän himmentää sen kuvan, jonka hänen teoksensa antavat. Sellainen
  pettymys voi kyllä olla mahdollinen, mutta yhtä mahdollista on myöskin,
  että teot esiintyvät vielä suurempina ja ainakin selvempinä sille, joka
  on nähnyt niiden tekijän, niiden sepän, ja pajan, missä tämä on
  vasaraansa heiluttanut. Ainakin pitää tämän kirjoittaja parhaina
  muistoinaan niitä hetkiä, jolloin hän Kajaanissa istui sen ladon
  kynnyksellä, missä Lönnrot oli työskennellyt, tai nähdessään sen ahtaan
  ullakkokamarin, missä Vänrikki Stoolin tarinat kirjoitettiin, tai
  kävellessään sen talon huoneissa ja ympäristössä, jossa Topelius eleli.
  Enkä minä mihinkään vaihtaisi sitä onnea, että sain kerran kaksi nähdä
  Snellmanin ja kuulla hänen puhuvan ja yhtä monta kertaa nähdä ja kuulla
  Elias Lönnrotia. Ellen sitä olisi saanut, tuntuu minusta kuin en osaisi
  näitä miehiä ymmärtää ja rakastaa niin kuin nyt voin. Nyt näen heidät
  ilmi-elävinä edessäni heidän vanhoilla päivillään ja voin kuvailla
  heidät elävinä eteeni nuoremmiltakin ajoilta.
  Tämä kadehdittava onni on tietysti tullut monen monituisen nykyisen
  polven jäsenen osaksi, monella on tietysti Lönnrotista paljon selvempi
  ja syvempi kuva kuin minulla, mutta saanenhan kuitenkin tänä hänen
  muistopäivänään muutamin sanoin kertoa, millä tavalla Lönnrotin kuva on
  eteeni kasvanut, painunut mieleeni ja millaisena sen nytkin vielä
  sieltä löydän.
  Jo pienenä poikana, ennenkuin oikein tiesin tuota »isoa Lönnrotia»
  vielä olevan olemassakaan, kaikui Lönnrotin nimi kuitenkin korvissani
  erään hänen sukulaisensa nimenä. Hän oli silloin ja on vieläkin pappina
  kaukana pohjan perillä, josta tullen ja jonne mennen usein kävi
  kotonani läpimatkalla. Hän on monessa suhteessa merkillinen mies,
  perikuva maalaispapista ja kansanmiehestä, harva- ja syväsanainen, aina
  puettuna sarkavaatteisiin jotakin erikoisen hienoa kotitekoa, siroihin
  suomalaisiin pieksuihin ja kasvot niin rauhalliset, tyynet ja vakavat,
  ja otsa, jota keskeltä jakaukselle kammattu tukka reunustaa, niin
  puhdas ja korkea, että kun kerran on kiintynyt miestä katselemaan, on
  vaikea saada hänestä pitkään aikaan silmiään irti. Kun sittemmin alkoi
  selvitä, että oli toinenkin Lönnrot, semmoinen kansanmies hänkin, niin
  sijoitin aateyhteyden avulla toisen sisällön toisen ulkomuotoon ja
  pidin pitkät ajat näin saamani kuvan oikeana. Itsessään, niin
  sanoakseni aatteellisesti katsottuna, ei suurta erehdystä ollutkaan
  olemassa. Puvun, käytöksen yhtäläisyys oli ilmeinen, ja mitä
  sisälliseen ihmiseen tulee, niin oli varmaankin hengen ja luonteiden
  heimolaisuus suurena syynä siihen, että Lönnrot vielä vanhoilla
  päivilläänkin usein matkusti läpi Suomen aina Ristijärvelle saakka
  nauttiakseen siellä erikoisesti rakastamansa ympäristön viehätyksestä.
  Toinen kuva, joka ihmisestä Lönnrotista jo kouluaikana astui eteeni,
  oli hänen oma antamansa. Sain sen hänen esipuheistaan Kalevalaan ja
  Kantelettareen. Harvoin on toteutunut sananparsi _le style c'est
  l'homme_,--esitystapa, se on itse esittäjä--niin hyvin kuin kaikessa,
  mitä Lönnrot on kirjoittanut. Hänen tyylinsä on täydellisesti hän itse.
  Ei mitään tehtyä, ei mitään haettua ja keikailevaa, ei teennäisesti
  kylmempää ja arvokkaampaa kuin mitä hän itsekään on. Kun hän
  kirjoittaa, niin on kuin hän istuisi ja juttelisi pirtin lasin alla
  penkillä, piippu hampaissa, kyynärpää polvien varassa, harvasteeseen,
  perinpohjaisesti, kuulijakuntana sama Suomen kansa, joka tuvassa asuu
  ja tuvan täyttää. Alkulause Kantelettareen, jonka hän päiväsi omana
  syntymäpäivänään, tänä samana huhtikuun 9 päivänä 1840, on alusta