Mugbyn risteys - 05

  käteni. -- Hyvää iltaa, herra, ja tässä on minun käteni. -- Sen
  tehtyämme astuimme molemmat rinnatusten hänen koppelilleen, avasimme
  sen, panimme oven kiinni ja kävimme valkean ääreen istumaan.
  -- Olenpa nyt tehnyt päätökseni, herra, -- aloitti hän, kumartuen
  eteenpäin niin pian kuin olimme istahtaneet, ja puhuen äänellä, joka
  tuskin oli kuiskutusta kuuluvampi, -- ettei teidän tarvitse toista
  kertaa kysyä, mikä minun mieleni rauhaa häiritsee. Minä pidin teitä
  jonakin toisena eilen illalla. Ja se se minun mieleni rauhaa häiritsee.
  -- Tuo erehdyskö?
  -- Eikä. Tuo toinen, joksi teitä luulin.
  -- Kuka se on?
  -- En tiedä.
  -- Onkos se minun näköiseni?
  -- En tiedä. En ole koskaan sen kasvoja saanut nähdä. Vasemmalla kädellä
  hän silmiänsä varjoo ja oikealla viittailee. Kovasti viittailee. Tällä
  tavalla.
  Minä seurasin silmilläni hänen liikkeitänsä, hänen käsivartensa liikkui
  niinkuin sen joka kovimman mielenliikutuksen ja tuskan vallassa viittaa:
  -- Jumalan tähden pois tieltä!
  -- Eräänä kuutamoyönä, -- jatkoi mies, -- istuin tässä, kun yht'äkkiä
  kuulin äänen huutavan! Hoi! Mies tuolla alhaalla! Minä kavahdin ylös,
  katsoin tuosta ovesta ulos ja näin tuon toisen seisovan punaisen lyhdyn
  vieressä tunnelin suussa ja liikuttavan käsivarttaan sillä tavalla kuin
  äsken näytin teille. Hänen äänensä oli paljosta huutamisesta käynyt
  aivan käheäksi, se huusi: Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja sitten taas:
  Hoi! Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! -- Minä otin lyhtyni, väänsin
  siihen punaiset lasit ja juoksin tuota haamoa kohti, huutaen: Mikä on
  rikki? Mikä on tapahtunut? Missä? -- Se seisoi juuri tunnelin pimeän
  aukon vieressä. Minä tulin niin likelle, että minua kummastutti miksi se
  yhä vielä varjosti silmiään hihallansa. Minä juoksin aivan sen päälle ja
  nostin juuri kättäni siirtääkseni hihan sen silmiltä -- mutta samassa se
  olikin kadonnut!
  -- Tunnelinko sisään? -- kysyin minä.
  -- Ei. Minä juoksin tunneliin noin viiden sadan kyynärän matkan. Sitten
  seisahduin ja nostin lampun pääni yläpuolelle, niin että näin numerot
  seinässä, jotka ilmoittavat tien pituuden, ja näin veden pisaroittain
  hiipivän kosteita seiniä myöten ja tippuvan holvista alas. Minä juoksin
  ulos jälleen kiireemmin, kuin olin sisään juossut, sillä tämä paikka
  alkoi minua kuolettavasti peloittaa. Minä tarkastin kaikki paikat
  punaisen lyhdyn ympärillä oman punaisen lyhtyni avulla. Minä nousin
  rautarappusia myöten lyhdyn yläpuolella olevalle kalterille, ja tulin
  alas jälleen ja juoksin tänne takaisin. Minä lähetin kummallekin
  puolelle sähkösanoman: Varoitushuuto on kuulunut. Onko jotain rikki? --
  Kummaltakin puolelta tuli vastaus: »Kaikki hyvin»!
  Minusta tuntui ikäänkuin jääkylmä sormi olisi käynyt selkäpiitäni
  myöten. Mutta vastustaen sitä yritin vakuuttaa hänelle, että tuo haamu
  varmaan vain oli tyhjää mielikuvitelmaa. Minä kerroin hänelle, että
  tämmöiset haamut, joiden syntymiseen ovat syypäänä ne hienot hermot,
  jotka ovat silmäin näkövoiman välittäjänä, usein tekevät sairaat ihmiset
  rauhattomiksi. Ovatpa muutamat sairaat tietäneetkin tämän tuskauttavan
  seikan syntyperän ja todistaneet sen kokeilla, joita he ovat itsessään
  tehneet. -- Mitä taas tuohon huutoon tulee, jonka olitte kuulevinanne,
  niin kuunnelkaapa nyt hetkinen tuulta tässä luonnottomassa laaksossa
  meidän hiljaa puhuessamme, ja kuinka kummallisesti se soittaa
  sananlennättimen rautalangoissa.
  -- Se kaikki voi olla hyvä, -- sanoi hän, kun me olimme jonkun aikaa
  istuneet kuuntelemassa. -- ja pitäähän minun jokseenkin tuntea tuulen ja
  rautalankain äänet, koska olen täällä yksinäni valvonut niin monta
  pitkää talvista yötä. Mutta minä pyytäisin saada lisätä, ettei se vielä
  tähän loppunut.
  Minä pyysin anteeksi keskeyttämistäni, ja hän jatkoi hitaasti näillä
  sanoilla, tarttuen käsivarteeni kiinni:
  -- Kuusi tuntia sen jälkeen kuin olin nähnyt tuon näön, tapahtui
  yleisesti tunnettu suuri tapaturma tällä rautatiellä, eikä ollut kulunut
  kymmentäkään tuntia, niin jo tuotiin kuolleet ja haavoitetut tunnelista
  ulos sen paikan yli, missä haamu oli seisonut!
  Kolkko väristys kävi ruumiini läpi, vaan minä koettelin kaikin voimin
  voittaa sitä. -- Täytyy myöntää, -- että tämä on sangen kummallinen
  yhteensattuma, joka ei voinut olla syvään vaikuttamatta mieleenne. Mutta
  varmaa on myös, että nähdään kummallisia yhteensattumia yhtenään ja se
  on otettava lukuun, kun tämmöinen aine on puheena. Vaikka kyllä se totta
  on, -- sen lisäsin, kun näin, että hän juuri tahtoi tuoda esiin tämän
  saman muistutuksen minua vastaan, -- etteivät järki-ihmiset paljo pidä
  lukua sattumista, tavallisesti arvostellessaan elämän tapauksia.
  Hän pyysi taas saada ilmoittaa, ettei se vielä tähänkään loppunut.
  Minä taas anoin anteeksi, kun hätäisyydessäni olin keskeyttänyt.
  -- Se, -- sanoi hän, tarttuen taas kiinni käsivarteeni ja katsoa
  tuijotellen olkapäänsä yli, -- se tapahtui juuri vuosi takaperin. Kului
  sitten kuusi, seitsemän kuukautta, ja minä olin jo säikähdyksestäni ja
  mielenliikutuksestani tointunut, kun yhtenä aamuna, päivän koittaessa,
  seisoin ovella ja luotuani silmäni punaiseen lyhtyyn päin, näin
  kummituksen uudestaan. -- Hän vaikeni minuun tuikeasti katsoen.
  -- Huusiko se?
  -- Ei. Se oli ääneti.
  -- Liikuttiko se käsivarttaan?
  -- Ei. Se nojautui lyhdyn patsaasen, pitäen molemmat kätensä silmien
  edessä. Näin.
  Taas seurasin silmilläni hänen liikettänsä. Se oli surua ilmaiseva
  liike. Olen haudoilla nähnyt surevia tällä tavoin kuvattavan.
  -- Menittekö sen luokse?
  -- Minä palasin sisään ja kävin istumaan, osaksi selvittääkseni
  ajatuksiani, osaksi siitä syystä, että minua pyörrytti. Kun uudestaan
  menin ovelle, niin päivä oli jo valjennut ja kummitus oli poissa.
  -- Vaan tapahtuiko sitten taas jotakin? Tapahtuiko jotakin?
  Hän koski etusormellaan kahdesti tai kolmasti käsivarteeni, joka kerta
  pelokkaana pudistaen päätänsä.
  -- Sinä samana päivänä, junan tullessa tunnelista ulos, havaitsin
  muutamassa vaunussa, minun puoleisessa ikkunassa, ikäänkuin paljo päitä
  ja käsiä olisi sekaisin liikkunut ja jotakin heiluteltu. Kerkesin juuri
  viitata veturinkuljettajalle; Seis! Hän päästi kohta höyryn ja pani
  jarrun rattaisin, mutta juna kulki kuitenkin vielä sataviisikymmentä
  kyynärää tai enemmänkin edemmäksi tästä. Minä juoksin perästä ja kuulin
  pitkin matkaa julmia huutoja ja parkumisia. Kaunis, nuori rouva oli
  äkkiä kuollut vaunuun; hän tuotiin tänne sisään ja asetettiin lattialle
  tuonne meidän välillemme.
  Vasten tahtoani työnsin tuolini taaksepäin; sitten katsahdin laudoista,
  mihin hän osoitti, taas häneen.
  -- Se on totta, herra. Täyttä totta. Aivan niin tapahtui kuin teille
  olen kertonut.
  En osannut mitään järjellistä sanoa, ja suuni tuntui sangen kuivalta.
  Tuuli ja sananlennätinlangat lauloivat samaa juttua surkealla
  parkumisellaan.
  Hän jatkoi edelleen. -- Nyt, herra, kuulkaa ja arvatkaa missä mielen
  rauhattomuudessa olen. Kummitus on uudestaan ilmestynyt, viikko
  takaperin. Siitä alkaen on se vähä väliä näkynyt, kadonnut ja jälleen
  ilmaantunut.
  -- Lyhdynkö vieressä?
  -- Hätälyhdyn vieressä.
  -- Mitä se siellä on tekevinänsä?
  Hän teki uudelleen, jos mahdollista vieläkin suuremmalla kiivaudella ja
  tuskalla, tuon eileisen liikkeen, mikä merkitsi: Jumalan tähden, pois
  tieltä!
  Sitten hän taas jatkoi: -- Se ei suo minulle yhtään lepoa eikä rauhaa.
  Se huutaa minulle monta minuuttia yhtä mittaa mitä tuskallisimmalla
  äänellä: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja yhä se
  liikuttaa kättänsä ja soittaa pientä kelloani --
  Tähänpä tartuin kiinni. -- Soittiko se kelloanne eilenkin illalla, kun
  minä olin täällä ja te menitte ovelle?
  -- Kaksi kertaa.
  -- No, katsokaapas, -- sanoin nyt, -- kuinka mielenne tyhjiä kuvittelee.
  Minun silmäni näkivät kellon ja minun korvani olivat auki sitä
  kuullaksensa ja, niin totta kuin olen elävä mies, kello silloin _ei_
  soinut. Ei silloin, eikä milloinkaan muulloin, paitsi kuin se aivan
  luonnollisella tavalla helähti siitä, että teille asemahuoneelta
  lähetettiin sähkösanoma.
  Mies pudisti päätään. -- Siinä asiassa en ole koskaan erehtynyt, herra.
  Minä eroitan aina selvään milloin ihmiset panevat kelloni soimaan,
  milloin kummitus. Kummitus saa kellosta eriskummallisen helähdyksen,
  aivan toisellaisen kuin jos sitä muuten soitetaan. Enkä ole sanonutkaan
  kellon näkyväisesti liikkuvan. En yhtään kummeksi ettette sitä kuullut.
  Mutta _minä_ sen kuulin.
  -- Ja oliko kummitus muka näkyvissä, kun te katsoitte ulos?
  -- Se oli siellä!
  -- Kumpaisellakin kerralla?
  Hän vastasi vakaisesti: -- Kumpaisellakin kerralla.
  -- Tulisitteko minun kanssani ovelle katsomaan onko se nyt siellä?
  Hän puraisi alahuultansa niinkuin se, joka vastahakoisesti suostuu:
  mutta hän nousi kuitenkin. Minä avasin oven ja astuin ulos rapulle: hän
  pysähtyi oven suuhun. Tuolla näkyi hätälyhty. Tuolla näkyi tunnelin
  musta suu. Tuolla näkyivät kaivanteen korkeat, kosteat seinät. Tuolla
  näkyivät tähdet niiden yläpuolella.
  -- Näettekö sen nyt? -- kysyin minä, uteliaasti tarkastellen hänen
  kasvojansa. Hänen silmänsä muljottelivat ja tuijottelivat, vaan eipä
  paljo enemmän kenties kuin minunkaan silmäni, kun olin tarkkaan
  kohdistanut ne samaan paikkaan.
  -- Ei, -- vastasi hän, -- se ei ole siellä.
  -- Oikein, -- sanoin minä.
  Me palasimme sisään, suljimme oven ja kävimme jälleen istumaan. Minä
  juuri mietiskelin millä lailla käyttäisin tätä voittoani, jos se
  voitoksi oli sanottava. Mutta samassa hän taas jatkoi keskusteluamme,
  pitäen kertomustansa täysin varmana ja olettaen, ettei sen
  todenperäisyydestä meidän kesken voinut olla epäilystäkään, niin että
  tunsinkin olevani aivan tappiolla.
  -- Nyt te, herra, täydesti ymmärtänette, -- sanoi hän, -- että se, mikä
  minua niin kauheasti tuskastuttaa, on kysymys: Mitä tuo kummitus taas
  tarkoittaa.
  Minä vastasin etten tiennyt, tokko ymmärsin sitä aivan täydesti.
  -- Mistä se varoittaa? -- jatkoi hän mietiskellen, katsoen valkeaan ja
  joskus vain vilkaisten minuun. -- Mikä on hätänä? Missä on vaara? Vaara
  uhkaa jossakin rautatiemme varrella. Joku hirveä tapaturma on tapahtuva.
  Sitä ei sovi epäillä tällä kolmannella kerralla, sen jälkeen, mitä ennen
  on tapahtunut. Mutta se on todellakin hirveää, että se _minua_ noin
  ahdistaa. Mitäpä _minä_ voin tehdä?
  Hän veti taskustansa nenäliinan ja pyyhki hikihelmet kuumalta
  otsaltansa.
  -- Jos sähköittäisin joka puolelle: Vaaraa -- niin enhän siihen voi
  sanoa mitään syytä, -- jatkoi hän pyyhkien kämmeniänsä. -- Minä saisin
  siitä vain nuhteita, eikä siitä olisi kellekään apua. He luulisivat
  minut hulluksi. Näin se kävisi; -- Sähköittäisin: Vaaraa! Kavahtakaa! --
  Vastaus: Mikä vaara? Missä vaara? -- Minä vastaisin: En tiedä. Vaan
  Jumalan tähden kavahtakaa! He ajaisivat minut pois virasta. Mitä muuta
  he voisivat tehdä.
  Oikein surkeaa oli nähdä hänen mielensä tuskaa. Se oli tarkkatuntoisen
  miehen tuskaa, jota painosti yli voimien nousevan käsittämättömän
  edesvastuun tuska, vaan josta elämä ja kuolema saattoi riippua.
  -- Kun se ensikerran seisoi hätävalkean vieressä, -- jatkoi hän taas,
  pyyhkäisten mustat hiuksensa pois otsalta ja hieroen ohimoitansa
  käsillään ylös ja alaspäin ikäänkuin kuumetaudin tuskassa, -- miksi se
  ei voinut virkkaa minulle, missä tuo tapaturma oli tapahtuva -- jos sen
  piti tapahtua? Miksi se ei voinut virkkaa minulle miten sitä voisi
  välttää -- jos sitä oli mahdollista välttää? Ja koska se toisella
  kerralla peitti kasvonsa, miksi se ei voinut mielemmin sen sijaan
  virkkaa minulle: Tuo nuori vaimo kuolee, jos hän tänään ajaa junassa;
  pidättäkää häntä kotona! Jos se nuo kaksi kertaa tuli vain
  osoittaaksensa, että sen varoituksia on uskottava ja valmistaaksensa
  minua siten uskomaan kolmattakin todeksi, miksi se ei nyt ilmoita vaaraa
  selvillä sanoilla? Ja miksi se juuri minua varoittaa? Minua, Jumala
  paratkoon, mitätöntä vahtia tässä yksinäisessä paikassa! Miksi se ei
  mene jonkun luo, jolla on arvoa, niin että hänen sanojansa uskottaisiin,
  ja valtaa ryhtyä varokeinoihin?
  Nähdessäni hänet tämmöisessä mielen tilassa, arvelin, että olisi parasta
  sekä miesparalle itselleen että myös yleisön turvallisuudelle, että
  koettaisin rauhoittaa hänen levottomuuttaan, ainoa, minkä tällä hetkellä
  saatoin tehtä. Sentähden jätin enempää puhumatta sikseen koko kysymyksen
  hänen näkynsä todenperäisyydestä tai olemattomuudesta; minä vakuutin
  hänelle vain, että se, joka täyttää velvollisuutensa tunnollisesti,
  tekee, mitä häneltä sopii vaatia, ja että hänen piti lohduttaa itseään
  sillä tiedolla, että hän teki tehtävänsä, vaikkei hän ymmärtänytkään
  noita hämmästyttäviä kummituksia. Tässä kokeessani menestyin paljoa
  paremmin kuin yrittäessäni selityksillä saada häntä luopumaan
  luulostansa. Hän tuli rauhalliseksi. Hänen virkaansa kuuluvat toimet
  vaativat, sitä myöten kuin yö kului, yhä enemmän huomiota häneltä. Kello
  kaksi aamusella läksin pois; olin kyllä tarjoutunut jäämään koko yöksi,
  mutta hän ei sitä sallinut.
  En tiedä, miksi en tunnustaisi, että minä, astuessani polkua ylös monta
  monituista kertaa vilkaisin tuohon punaiseen lyhtyyn, ettei tuo punainen
  lyhty minua erityisesti miellyttänyt ja että uneni olisi ollut sangen
  rauhaton, jos sänkyni olisi sen vieressä seisonut. Eikä minusta myöskään
  ollut erittäin mieluista muistella noiden molempien varoitusten
  seurauksia, junaonnettomuutta ja nuoren vaimon kuolemaa. En tiedä miksi
  sitäkään salaisin.
  Mutta enimmin mielessäni mietiskelin, mitä minun pitäisi tehdä, saatuani
  tietää miehen salaisuuden? Minä olin omin silmin nähnyt, että mies oli
  taitava, valpas, ahkera ja tarkka. Mutta kuinka kauan nämät avut
  kestäisivät, kun hänen mielensä oli niin rauhaton? Hänen paikkansa tosin
  ei ollut korkea, vaan kuitenkin tärkeä, luotettavaa miestä vaativa, ja
  tokko minä, esimerkiksi, olisin junassa aivan levollinen henkeni
  puolesta, ja voisin luottaa siihen mahdollisuuteen, että hän edelleenkin
  toimittaisi huolellisesti virkansa?
  Toiselta puolen taas en voinut päästä irti siitä tunteesta, että
  pettäisin häntä jos ilmoittaisin hänen päälliköilleen mitä häneltä olin
  kuullut, ennenkuin ensiksi olin puhunut suuni puhtaaksi hänelle
  itselleen ja ehdoittanut hänelle keskivälisen keinon. Päätinpä viimein
  ehdoittaa, että saattaisin häntä taitavimman lääkärin luo näillä
  seuduin. Hänen neuvoansa me kysyisimme; muuten pitäisimme asian
  ensialuksi salassa. Muutos hänen vahtiajassaan, sen häneltä olin
  kuullut, tapahtuisi seuraavana iltana; hänen piti päästä pois pari
  tuntia päivän nousun jälkeen ja tulla takaisin paikalleen kohta päivän
  laskettua. Me olimme päättäneet, että silloin taas tulisin hänen
  luoksensa.
  Seuraava ilta oli hyvin ihana, ja minä läksin jo aikaiseen ulos siitä
  nauttimaan. Päivä ei ollut vielä aivan laskenut, poiketessani
  peltopolulle, joka kulki pitkin kaivanteen reunaa. -- Kävelenpä, --
  sanoin itsekseni, tunnin ajan tätä polkua myöten, puolen tunnin
  tuonnepäin, puolen takaisin; sitten on aika mennä ratavahtini luokse.
  Ennenkuin läksin edemmäksi, astuin kuitenkin aivan äyräälle ja
  katsahdin, mitään ajattelematta, alas samasta paikasta, mistä olin
  miehen ensi kerran nähnyt. Enpä voi selittääkään, kuinka sydämeni
  säpsähti, kun aivan tunnelin suussa näin miehen haamun, joka varjosti
  silmiään vasemmalla kädellään ja liikutteli oikeaa käsivarttaan
  ikäänkuin suuressa tuskassa.
  Sanomaton kauhistus, joka ensihetkenä oli hyydyttänyt vereni, haihtui
  kuitenkin kohta. Sillä minä havaitsin heti tuon haamun olevan elävän
  ihmisen ja pienen joukon muita ihmisiä seisovan hänen lähellään, ja
  heille hän näytti näyttelevän tätä liikettään. Hätälyhty ei vielä ollut
  sytytetty. Sen patsaasen oli rakennettu pikkuinen, matala majantapainen
  seipäistä sekä tervakankaasta. Se ei näyttänyt suuremmalta kuin vuode.
  En voinut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, ettei kaikki ollut
  niinkuin piti olla. Minä pelkäsin hirveän tapaturman tapahtuneen, ja
  soimasin itseäni, sillä olinhan tavallaan siihen syypää kun olin
  jättänyt miehen sinne yksikseen, enkä ollut lähettänyt ketään häntä
  vartioimaan tai oikaisemaan hänen tekojansa. Niin nopeasti kuin saatoin
  juoksin siis mutkikasta polkua myöten alas.
  -- Mikä on tapahtunut? -- kysyin miehiltä.
  -- Vahtimies on saanut surmansa tänä aamuna, herra.
  -- Ei suinkaan se mies, jonka tuo koppeli on?
  -- Se sama, herra.
  -- Ei suinkaan se mies, jonka tunnen?
  -- Te voitte tuntea hänet, herra, jos olitte tuttu hänen kanssaan, --
  sanoi se mies, joka puhui kaikkien puolesta. Juhlallisesti nosti hän
  lakkiaan ja siirsi pois tervakankaan kulman. -- Sillä hänen kasvonsa
  ovat aivan vääntymättä.
  -- Voi, kuinka tämä tapahtui, kuinka tämä tapahtui? -- kysyin kääntyen
  miehestä toiseen, kun tervakangas oli jälleen asetettu paikoilleen.
  -- Veturi ajoi hänen ylitsensä, herra. Ei kukaan koko Englannissa ollut
  taitavampi kuin hän toimessaan; mutta mikä lienee ollut syynä, hän
  seisoi liian likellä ulkopuolista rataa. Oli aivan valkea päivä. Hän oli
  juuri sammuttanut lyhdyn ja piti lamppua kädessä. Veturin tullessa
  tunnelista, hän seisoi selin siihen, ja se ajoi hänen ylitsensä. Tuo
  mies kuljetti veturia ja näytti juuri meille kuinka se kävi. Näytä
  herralle, Tuomas!
  Mies, joka oli karkeihin, tummanvärisiin vaatteisin puettu, astui
  takaisin entiselle paikalleen, tunnelin suuhun.
  -- Kun olimme, herra, kiertäneet mutkan tunnelissa, -- sanoi hän, --
  näin hänet tunnelin suulla, ikäänkuin kiikarin kautta. Ei ollut aikaa
  enää vähentää vauhtia, ja minä tiesin tämän miehen hyvin huolelliseksi.
  Hän kun ei näyttänyt yhtään välittävän veturin vihellyksestä, niin minä
  lakkasin viheltämästä, juuri kun olimme likelle tulemassa, ja hoilasin
  hänelle niin kovasti kuin vaan jaksoin.
  -- Mitä te huusitte?
  -- Huusinpa: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! Jumalan
  tähden, pois tieltä!
  Sydämeni vavahti.
  -- Voi se oli hirveä hetki, herra. En lakannut huutamasta hänelle. Minä
  varjostin silmiäni tällä käsivarrella, etten näkisi tuota kauheutta, ja
  liikuttelin käsivarttani viimeiseen asti. Vaan ei se auttanut!
  En tahdo tehdä tätä kertomusta pitemmäksi sillä, että viipyisin toisessa
  sen ihmeellisistä tapahtumista kauemmin kuin toisessakaan. Mutta
  tahdonpa kuitenkin lopuksi huomauttaa sitä yhteensattumusta, että
  veturinkuljettajan varoitushuuto ei sisältänyt ainoastaan niitä sanoja,
  joita onneton ratavahti oli minulle kertonut tuon kummituksen sanoina,
  vaan myöskin ne sanat, jotka minä -- ei hän -- olin omassa mielessäni
  yhdistänyt käsivarren liikuttamiseen.
  
  
  Haararata N:o 2.
  Veturinkuljettaja.
  
  -- Kaikki yhteensäkö? No. Kaikki yhteensä luettuna, vuodesta 1841
  aikain, olen tappanut seitsemän miestä ja poikaa. Se ei ole paljo niin
  monen vuoden kuluessa.
  Nämät hämmästyttävät sanat hän lausui vakavalla äänellä, nojautuen
  asemahuoneen seinää vasten. Hän oli paksunläntä, punaposkinen mies,
  hänen silmäteränsä olivat sysimustat ja valkuainen niiden ympärillä ei
  ollut valkea, vaan ruskeankeltainen; ja ne näyttivät olevan niin täynnä
  arpia ja viiruja kuin olisivat ne olleet tohtorin veitsen alla. Nämät
  silmät olivat olleet kovassa työssä, ja katsoneet sekä tuuleen että
  pahaan säähän. Pukuna oli hänellä lyhyt, musta takki ja likaiset
  purjevaatteesta tehdyt housut; päässä matala, musta lakki. Kasvojen ilme
  oli yksitotinen, jopa synkkä, ja koko hänen käytöksestään ilmeni
  edesvastuun tunto, joka vakuutti minulle, ettei hän laskenut leikkiä.
  -- Niin, herra, minä olen viisikolmatta vuotta ollut
  veturinkuljettajana, ja koko sillä ajalla olen tappanut ainoastaan
  seitsemän miestä ja poikaa. Eipä ole monta virkaveljistäni, jotka
  voisivat kehua niin vähän vahinkoa tehneensä. Vakavuus, herra, --
  vakavuus ja silmäin aukipitäminen, se sen tekee. Kun sanon seitsemän
  miestä ja poikaa, niin tarkoitan rautatietoimiin kuuluvaa väkeä ...
  tulenkohentajia, kantajia ja muita sellaisia. Matkustavaisia en ota
  lukuun.
  Kuinka hän oli tullut veturinkuljettajaksi?
  -- Isäni, -- selitti hän, -- oli pieni pyöräseppä ja asui pienessä
  torpassa sen rautatien varrella, joka käy Leedsin ja Selbyn välillä. Se
  oli toinen rautatie, joka Englannissa tuli rakennetuksi. Ensimäinen oli
  Liverpoolin ja Manchesterin välinen tie, jolla herra Huskisson sai
  surmansa, niinkuin ehkä olette kuullut, herra. Junien kulkiessa sivuitse
  me pojat aina hyppäsimme ulos niitä katselemaan ja hurraamaan niille.
  Minä pidin silmällä, miten kuljettaja väänsi vääntimiänsä, kun hän
  tahtoi kovempaa vauhtia, ja minä arvelin itsekseni kuinka hauskaa tuo
  olisi, jos pääsisin veturinkuljettajaksi ja saisin hallita niin
  ihmeellistä konetta. Ennenkuin rautatie oli rakennettu, oli postivaunun
  ajuri mielestäni suurin mies maailmassa. Minä halusin silloin olla
  postivaunun ajurina. Meillä oli kodissamme kuningas Yrjö III:n kuva,
  punaisessa univormussansa. Sentähden minä aina sekoitin yhteen
  postivaunun ajurin -- jolla myöskin oli punainen univormu -- ja
  kuninkaan; edellisellä vain oli matala, leveäreunainen hattu päässä,
  jommoista kuninkaalla ei ollut. Minun mielestäni ei kuningaskaan voinut
  olla korkeampi mies kuin postivaunun ajuri. Aina minulla oli halu päästä
  jonkunlaiseksi päämieheksi. Kerran Leedsissä käydessäni näin miehen,
  joka johti soittokunnan musiikkia: silloin olisin halunnut tulla
  soittokunnan johtajaksi. Kotiin tultuani laitoin itselleni sauvan ja
  astelin pitkin teitä ja olin johtavinani soittokuntaa. Semmoista
  tietysti ei ollut; vaan minä kuvittelin sen olevan. Toisella kerralla
  taas mies, joka seisoi jonkun markkinateatterin edustalla, piiska sekä
  puhetorvi kädessä, miellytti minua, niin että olisin suonut tulevani
  hänen kaltaisekseen. Mutta rautatien valmistuttua veturinkuljettaja
  voitti ne kaikki, ja minä päätin tulla veturinkuljettajaksi. Pian minun
  olikin pakko valita itselleni elatuskeino, vaikka vasta olin nuori.
  Isäni kuoli äkkiä -- salaman isku löi hänet kuoliaksi, kun hän oli
  mennyt sadetta pakoon puun suojaan -- ja äiti ei kyennyt koko
  lapsijoukkoa elättämään. Jo seuraavana päivänä, kun isäni oli viety
  hautaan, menin minä asemahuoneelle ja ilmoitin tahtovani päästä
  veturinkuljettajaksi. Asemapäällikkö naurahti ja sanoi minun aloittavan
  varhain, vaan arveli että minun vielä piti kasvaa vähäisen. Hän antoi
  minulle yhden pennyn[1] ja käski tulla takaisin kymmenen vuoden
  kuluttua. Silloin minulla ei ollut käsitystäkään vaarasta. Jollen vielä
  päässytkään veturinkuljettajaksi, päätin minä, niin piti minun kuitenkin
  jollakin lailla saada työskennellä jollakin höyrykoneella. Kun en muuta
  paikkaa saanut, niin rupesin laivapojaksi Humber joella käyvään
  höyryalukseen, ja sain kantaa merihiiliä höyrykoneen lämmittäjälle. Se
  oli ensimäinen alkuni. Myöhemmin pääsin itse lämmittäjäksi, ensin samaan
  laivaan, sitten veturiin. Vielä kahden vuoden kuluttua tulin viimein
  veturinkulettajaksi samalle rautatielinjalle, joka meidän torppamme
  sivuitse kulki. -- Äitini ja veljeni ja sisareni juoksivat ulos minua
  katsomaan, kun ensikerran ajoin sitä tietä. Minä jo kaukaa odotin
  saavani nähdä heidät ja he jo kaukaa odottivat minua, ja he heiluttivat
  käsiään ja hurrasivat, ja minä taas heilutin kättäni heille. Höyryä
  minulla oli vahvasti koneessani, ja minä ajoin aika vauhtia, ja olinpa
  oikein ylpeä sinä hetkenä. En ole ikinä ollut niin ylpeä kuin silloin!
  [Footnote 1: 1 penny = noin 10 penniä Suomen rahassa.]
  -- Halu johonkuhun toimeen auttaa yhtä paljon kuin oppi. Hyvin pian tuli
  minusta veturinkuljettaja, jonka vertaa ei ollut monta tällä
  rautatiellä. Sen myönsivät kaikki, ja minä olin siitä ylpeä, niinkuin
  näette, ja iloinen. Tieteellisessä suhteessa, niinkuin teillä herroilla
  on tapana puhua, en juuri paljoa tuntenut konettani. Mutta minä osasin
  korjata sitä, jos siihen joku vika tuli -- tietysti vain niinkauan kun
  ei jotakin mennyt rikki -- mutta en olisi voinut selittää, kuinka höyry
  sen sisässä vaikuttaa. Veturin liikkeellepaneminen on melkein sama asia
  kuin jos laskisit tilkan paloviinaa tynnyristä. Väännä hanaa niin se
  alkaa juosta; väännä taas toisapäin ja pane jarrut pyöriin, niin se
  seisahtuu. Siinä se on koko taito. Ei olekaan hyvä, jos kuljettaja on
  tieteellinen ja tuntee liiaksi koneen sisukset. Konesepistä, jotka
  tuntevat koneen, kaikki sen naulat ja ruuvit, tulee aina kelvottomia
  veturinkuljettajia. Jokainen sen tietää. Heillä on liiaksi oppia.
  Samaten on ihmisenkin sisällisen rakennuksen, niinkuin minulle on
  sanottu. Jos tietäisimme kuinka mutkikas se rakennus on, niin emmepä
  koskaan tahtoisi syödä emmekä juoda emmekä tanssia emmekä juosta emmekä
  tehdä yhtään mitään, pelosta että joku laitos voisi mennä vialle. Sama
  on koneseppienkin laita. Mutta _me_, joita tämmöiset ajatukset eivät
  peloita, me annamme mennä täyttä vauhtia.
  -- Mutta veturin liikkeellepaneminen on toista, toista taas sen
  kuljettaminen. Kuka hyvänsä, melkeinpä lapsikin, osaisi päästää höyryn
  vaikuttamaan ja lakkauttaa sen jälleen. Mutta eipä jokainen osaakaan
  pitää veturia hyvässä vauhdissa, yhtävähän kuin jokainen osaa oikein
  ajaa hevosta. Ne ovatkin melkein samallaista työtä. Jos annat hevosen
  pari kolme virstaa peräkkäin juosta täyttä laukkaa, niin se hengästyy,
  ja jälkimäiset kaksi, kolme virstaa täytyy sinun sitä astuttaa. Samapa
  on veturinkin laita. Jos kohta alussa kulutat liian paljon höyryä,
  saadaksesi hyvän vauhdin, niin höyrykattila tulee tyhjäksi ja sinun
  täytyy sitten ajaa nytkytellä hiljaa, kunnes vasta kaadettu kylmä vesi
  rupeaa kiehumaan. Pääasia ajaessa on, että ajaa tasaisesti ja varoo,
  ettei vesi pääse liiaksi vähenemään eikä tuli liiaksi alenemaan. Jos
  täytät kattilan, kun se vielä on puolillaan kiehuvaa vettä, niin
  lisättykin vesi rupeaa pian kiehumaan. Mutta jos et kaada lisään vettä,
  ennenkuin kattila on melkein tyhjä, niin etpä saakaan sitä pian
  kiehuksiin. Vielä yksi asia: ei pitäisi koskaan tehdä äkillistä
  ponnistusta, jollei viivytystä ole ollut eikä aikaa mennyt hukkaan.
  Pitäisi kulkea ylös sekä alas mäkeä aina yhtätasaista vauhtia. Välistä
  kuljettaja liiaksi kuluttaa höyryään, niin että hänellä, vastamäkeen
  tullessaan, tuskin on tarpeeksi madellaksensa ylös. Jos istutte junassa,
  joka kulkee nytkytellen, niin voitte olla varma siitä, että kuljettaja
  on huono. Tämmöinen ajotapa peloittaa julmasti matkustajia. Kun juna
  kovan vauhdin perästä, äkkiä hidastuu kulussaan keskitaipaleella, esim.
  keskellä tunnelia, niin matkustajat luulevat jonkun vaaran uhkaavan.
  Mutta tavallisesti on ainoasti se syynä, että höyry on loppunut.
  -- Neljä, viisi vuotta ennen kun tulin tänne, olin kuljettajana
  Brightonin pikajunassa ja vuotuiset -- s. o. ne matkustajat, joilla oli
  vuosipiletit -- sanoivat aina tietävänsä, milloin minä kuljetin veturia;
  sillä silloin ei hytkytellyt. Monasti herrat, tullessaan aseman
  edustalle, kysyivät: Kuka tänäpäivänä on kuljettajana -- Jaakko
  Martinko? -- Ja jos konduktööri vastasi niin olevan, niin he sanoivat:
  Hyvä on! ja kävivät rauhallisesti vaunuihin. Ja kuitenkaan ei
  kuljettajalle milloinkaan anneta shillinkiäkään; konduktööri sen aina
  saapi, vaikkei hän toimita mitään. Harvat muistavatkaan, että
  kuljettajaa on olemassakaan. Minä luulen, että he arvelevat junan käyvän
  aivan itsestään. Vaan jos ei meillä olisi tarkat silmät päässä, ja jos
  emme sekä tietäisi että tekisi mitä meillä on tehtävänä, niin he
  voisivat silmänräpäyksessä olla mäsänä! Tavallisesti ajoin tuon
  Brightonin välin viidessäkymmenessäkahdessa minuutissa. Sanomalehdissä
  seisoi neljäkymmentäyhdeksän, mutta siinä oli vähän liikoja sanottu.
  Pitkin matkaa oli minun pitäminen vaari vahtien viittauksista, -- niitä
  oli yksi joka kolmannella virstalla -- niin että minä ja
  koneenlämmittäjäni olimme ikäänkuin vireessä kaiken aikaa. Täytyihän
  meidän aina tehdä kaksi asiaa kerrassaan, pitää huolta veturista ja
  katsoa viittauksia. Tämän välin, satakaksikymmentäkaksi ja puolen
  virstaa, ajan kahdeksassakymmenessäkuudessa minuutissa. Ei ole mitään
  hätää, vaikka vauhti olisi kuinka kova, kun vaan tie on kunnossa, veturi
  kelvollinen, eikä liian pitkä juna perässä.
  -- Niin se on. Mutta jos vaunut keikkuvat liiaksi puolelta toiseen, niin
  on vaarallista. Jos te joskus satutte vaunuun, joka keikkuu paljon, niin