Monte-Criston kreivi - 72

  -- Kreivi Morcerfin juttu on saanut onnettoman nuoren miehen aivan
  epätoivoon.
  -- Oletteko jollakin tavoin ottanut siihen osaa?
  -- Haydéen kautta sai päärien kamari tiedon kreivi Morcerfin
  petoksesta.
  -- Kuulin kyllä siitä puhuttavan, sanoi Morrel, -- mutta en uskonut,
  että nuori kreikkalainen nainen, joka on ollut seurassanne tässä
  samassa aitiossa, oli Ali-pashan tytär.
  -- Ja niin on kuitenkin asian laita.
  -- Hyvä Jumala, siinä tapauksessa ymmärrän kaikki, sanoi Morrel, -- ja
  tämä kohtaus oli jo edeltäpäin suunniteltu.
  -- Kuinka niin?
  -- Albert kirjoitti minulle ja pyysi minua tänä iltana oopperaan. Hän
  tahtoi, että minä olisin todistamassa, kun hän solvaisi teitä.
  -- Luultavasti, sanoi Monte-Cristo järkähtämättömän tyynesti.
  -- Mitä teette hänelle?
  -- Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, -- mitäkö minä
  teen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan
  kättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä
  aamulla. Sen minä hänelle teen.
  Morrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi
  tuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.
  -- Kreivi, sanoi hän, -- hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!
  -- Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti
  ensi kertaa suuttuvan. -- Kärsiköön!
  Morrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.
  -- Kreivi, kreivi! sanoi hän.
  -- Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, -- kuulkaahan, kuinka ihanasti
  Duprez laulaa tuon kohdan: "Oi Matilde, armas ihanteeni!" -- Jo
  kuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi
  jotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!
  Morrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja
  odotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui
  samassa. Oveen kolkutettiin.
  -- Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään
  muutosta.
  Beauchamp astui sisään.
  -- Hyvää iltaa, herra Beauchamp, sanoi kreivi aivan kuin olisi nähnyt
  hänet ensimmäisen kerran sinä iltana. -- Istukaa.
  Beauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.
  -- Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa,
  sanoi hän Monte-Cristolle.
  -- Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä,
  nauroi Monte-Cristo. -- Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette
  selvempi kuin hän.
  -- Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi
  Beauchamp -- ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen
  esittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän,
  otaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä
  suhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari
  lyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.
  Monte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.
  -- Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.
  -- Kuinka niin? kysyi Beauchamp.
  -- Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen
  olennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen,
  mutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen
  ilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä.
  Laskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.
  -- Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, -- on hetkiä, jolloin rehellisyys
  määrää...
  -- Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, -- kreivi
  Monte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi
  pyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra
  Beauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.
  -- Hyvä herra, sanoi Beauchamp. -- Tällä tavoin ei vastata kunnon
  miehille. Kunnia vaatii takeita.
  -- Olen itse elävänä takeena, jatkoi kreivi Monte-Cristo kylmän
  tyynesti, vaikka hänen silmänsä iskivät uhkaavia salamoita. -- Meidän
  molempien suonissa on verta, jota tahdomme vuodattaa, se on meidän
  yhteisenä takeenamme. Viekää tämä vastaus vicomtelle ja sanokaa, että
  huomenna ennen kello kymmentä olen nähnyt hänen verensä vuotavan.
  -- Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin sopia taisteluehdoista,
  sanoi Beauchamp.
  -- Ne ovat minulle aivan yhdentekeviä, sanoi Monte-Cristo, -- turhaa on
  siis niin pienen seikan tähden tulla minua häiritsemään teatterissa.
  Ranskassa käytetään taistelussa miekkaa tai pistoolia, siirtomaissa
  karbiinia, Arabiassa tikaria. Sanokaa ystävällenne, että vaikka minua
  onkin solvaistu, niin -- ollakseni eriskummallinen viimeiseen asti --
  jätän hänen valittavakseen aseet ja suostun vastaväitteittä,
  keskusteluitta kaikkeen, kuuletteko, kaikkeen, jopa arvanheittoonkin,
  joka aina on järjetöntä. Minä en siitä välitä, sillä tiedän voittavani.
  -- Tiedätte voittavanne! kertasi Beauchamp katsoen kauhistuneena
  häneen.
  -- Niin juuri, sanoi Monte-Cristo kepeästi kohauttaen olkapäitään. --
  Muussa tapauksessa en taistelisi herra Morcerfin kanssa. Minun täytyy
  hänet surmata, ja niin tapahtuu. Lähettäkää minulle vain tänä iltana
  tieto, missä taistelemme ja millä aseilla. En pidä viivyttelemisestä.
  -- Pistooleilla, kello kahdeksan aamulla Vincennes'in metsässä, sanoi
  Beauchamp hieman hämillään, sillä eihän hän tiennyt, oliko hän
  tekemisissä suurisuisen kerskailijan vai yliluonnollisen ihmisen
  kanssa.
  -- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Kun asiat näin ovat järjestyksessä,
  niin antakaa minun kuunnella esitystä ja kieltäkää ystäväänne Albertia
  palaamasta tänä iltana tänne, sillä hän vain vahingoittaa itseään
  tuollaisella sopimattomalla käytöksellään. Menköön kotiinsa nukkumaan.
  Beauchamp poistui aivan kummastuneena.
  -- Nyt, sanoi Monte-Cristo kääntyen Morrelin puoleen, -- luotan
  apuunne, arvaattehan sen?
  -- Tietysti, sanoi Morrel, -- ja voitte täydellisesti luottaa minuun,
  mutta...
  -- Mitä?
  -- Mutta minun täytyisi saada tietää riidan oikea syy...
  -- Kieltäydytte siis?
  -- En suinkaan.
  -- Riidan oikea syy? Morrel, sanoi kreivi. -- Tuo nuori mies on itse
  sokea eikä tunne riidan syytä. Oikean syyn tunnemme vain minä ja
  Jumala, mutta annan teille kunniasanani siitä, että Jumala, joka sen
  tuntee, on meidän puolellamme.
  -- Se riittää, kreivi, sanoi Morrel. -- Kuka on toinen todistajanne?
  -- En tunne Pariisissa ketään muuta, jolle voisin tämän kunnian
  tarjota, kuin teidät ja lankonne Emmanuelin. Luuletteko, että Emmanuel
  suostuu tekemään minulle tämän palveluksen?
  -- Vastaan hänestä aivan kuin itsestäni, kreivi.
  -- Hyvä, siinä kaikki mitä tarvitsen. Huomenna kello seitsemän aamulla
  tapaamme toisemme minun luonani, eikö niin?
  -- Me tulemme.
  -- Hiljaa, esirippu nousee, kuunnelkaamme. En tahdo heittää hukkaan
  mitään tästä oopperasta. "Wilhelm Tellissä" on niin perin ihana
  musiikki!
  
  
  89. Yö
  
  Tapansa mukaan Monte-Cristo kuunteli siksi, kunnes Duprez oli laulanut
  kuuluisan aarian: "Seuratkaa mua!" Vasta sitten hän nousi paikaltaan ja
  poistui, Ovella Morrel sanoi hyvästi luvaten seuraavana aamuna
  täsmälleen kello seitsemän olla hänen luonaan Emmanuelin seurassa.
  Kreivi astui vaunuihinsa tyynenä ja hymyilevänä. Viittä minuuttia
  myöhemmin hän oli kotonaan. Vain se, joka ei kreiviä tuntenut, olisi
  erehtynyt hänen äänestään, kun hän sanoi Alille:
  -- Norsunluupäiset pistoolini!
  Ali toi laatikon herralleen, ja tämä ryhtyi tarkastamaan niitä
  huolellisesti, niin kuin ainakin mies, joka panee elämänsä teräksen ja
  kuulan varaan. Ne olivat pistooleja, jotka kreivi oli valmistuttanut
  itseään varten harrastaakseen maaliin ammuntaa huoneistossaan. Nalli
  riitti lennättämään kuulan, eikä viereisestä huoneesta olisi voinut
  luulla kreivin harjoittavan käsileikkiään, niin kuin ampujien kielellä
  sanotaan.
  Hän oli juuri tähtäämässä pieneen rautalevyyn, jota hän huoneessaan
  piti maalina, kun ovi aukeni ja Baptistin astui sisään.
  Mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, oli kreivi jo nähnyt
  oviaukosta, että toisessa huoneessa seisoi hunnutettu nainen, joka oli
  seurannut Baptistinia.
  Nainen näki pistoolin kreivin kädessä ja kaksi miekkaa pöydällä ja
  kiiruhti huoneeseen.
  Baptistin kysyi katseillaan herransa mielipidettä. Kreivi viittasi
  hänelle, Baptistin poistui ja sulki oven mentyään.
  -- Kuka olette? kysyi kreivi hunnutetulta naiselta.
  Tuntematon katsoi ympärilleen ollakseen varma siitä, ettei kukaan heitä
  nähnyt, kumartui aivan kuin olisi tahtonut laskeutua polvilleen, pani
  kätensä ristiin ja lausui epätoivoisella äänellä:
  -- Edmond, te ette saa surmata poikaani!
  Kreivi astui askelen taapäin, huudahti heikosti ja pudotti pistoolin
  kädestään.
  -- Minkä nimen lausuittekaan, rouva Morcerf? sanoi hän.
  -- Teidän nimenne! huudahti vieras ja heitti harson kasvoiltaan, --
  teidän nimenne, jonka luultavasti minä yksin muistan. Edmond, rouva
  Morcerf ei tule teidän luoksenne, vaan Mercedes.
  -- Mercedes on kuollut, sanoi Monte-Cristo, -- enkä tunne enää ketään
  sen nimistä.
  -- Mercedes elää ja Mercedes muistaa kaiken, sillä hän yksin tunsi
  teidät heti ensi hetkellä, jo ennen kuin teidät näkikään, äänestänne,
  Edmond, äänenne soinnusta. Ja siitä hetkestä asti hän teitä seuraa,
  pitää teitä silmällä, pelkää teitä, eikä hänen tarvinnut kysyä, mikä
  käsi iski herra Morcerfiin.
  -- Fernandiin, aioitte varmaankin sanoa, jatkoi Monte-Cristo katkeran
  ivallisesti. -- Koska kerran muistelemme toistemme entisiä nimiä, niin
  käyttäkäämme niitä kaikista.
  Ja Monte-Cristo oli lausunut tämän Fernand-nimen sellaisella vihalla,
  että Mercedes tunsi kauhun väreitä koko ruumiissaan.
  -- Näettehän, Edmond, etten ole erehtynyt, huudahti Mercedes, -- että
  minulla on oikeus sanoa teille: Säästäkää poikaani!
  -- Ja kuka on sanonut, että aion tehdä pahaa pojallenne?
  -- Ei kukaan, mutta äiti aavistaa kaiken. Minä arvasin, mistä oli
  kysymys, seurasin häntä tänä iltana oopperaan ja näin kaiken eräästä
  nojatuolista.
  -- Silloin näitte myös, että poikanne solvaisi minua julkisesti, sanoi
  Monte-Cristo pelottavan tyynesti.
  -- Armoa!
  -- Näittehän, että hän olisi heittänyt hansikkaansa vasten kasvojani,
  ellei eräs ystäväni, herra Morrel, olisi tarttunut hänen käteensä.
  -- Kuulkaa minua. Poikanikin on aavistanut kaiken, hän syyttää teitä
  isänsä onnettomuudesta.
  -- Hyvä rouva, te sekoitatte asiat: se ei ole mikään onnettomuus, vaan
  rangaistus. Minä en iske herra Morcerfiin, vaan sallimus rankaisee
  häntä.
  -- Ja miksi te asetutte sallimuksen sijaan? huudahti Mercedes. -- Miksi
  te muistatte silloin, kun se unohtaa? Mitä te, Edmond, välitätte
  Janinasta ja sen visiiristä? Mitä vääryyttä Fernand Mondego teki teille
  pettäessään Ali-Tebelinin?
  -- Tämä asia ei kuulukaan muille kuin ranskalaiselle kapteenille ja
  Vasilikin tyttärelle. Minulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä, ja
  jos olen vannonut kostavani, niin en kosta ranskalaiselle kapteenille
  enkä kreivi Morcerfille, vaan kalastaja Fernandille, katalonialaisen
  Mercedeksen puolisolle.
  -- Kuinka kamalasti kostattekaan rikoksen, jonka kohtalo pakotti minut
  tekemään! Sillä syyllinenhän olen minä, Edmond, ja jos tahdotte
  jollekulle kostaa, niin minullehan on kostettava, koska minulla ei
  ollut kylliksi voimia kestää poissaoloanne ja yksinäisyyttäni.
  -- Mutta, huudahti Monte-Cristo, -- miksi olin poissa ja miksi olitte
  yksinänne?
  -- Siksi että teidät otettiin kiinni, Edmond, ja jouduitte vankilaan.
  -- Mutta miksi minut otettiin kiinni? Miksi olin vankilassa?
  -- Sitä en tiedä, sanoi Mercedes.
  -- Niin, sitä ette tiedä, ainakin toivon niin. Minä siis sanon sen
  teille. Minut otettiin kiinni ja vietiin vankilaan siksi, että päivää
  ennen kuin minun piti viettää häitä kanssanne, eräs Danglars-niminen
  mies kirjoitti tämän kirjeen, jonka kalastaja Fernand otti
  toimittaakseen perille.
  Ja Monte-Cristo meni kirjoituspöydän luo, otti sen laatikosta
  kellastuneen paperin, jonka kirjoitus oli tullut ruosteenväriseksi, ja
  ojensi sen Mercedekselle.
  Se oli Danglars'in kirjoittama kirje kuninkaalliselle prokuraattorille,
  jonka Monte-Cristo maksaessaan herra Bovillelle kaksisataatuhatta
  frangia -- muka Thomson & Frenchin asiamiehenä -- oli siepannut Edmond
  Dantèsin asiapapereista.
  Mercedes luki kauhukseen seuraavat sanat:
   Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
   valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,
   Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
   poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
   kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
   Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.
   Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet,
   sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai
   Pharaon-laivassa.
  -- Hyvä Jumala, sanoi Mercedes laskien kätensä hienkostuttamalle
  otsalleen, ja tämän kirjeen...
  -- Ostin kahdellasadallatuhannella frangilla, sanoi Monte-Cristo, --
  mutta hinta on huokea, koska tämän kirjeen avulla voin tänään
  puhdistautua silmissänne.
  -- Ja tämän kirjeen seurauksena oli...?
  -- Tiedättehän sen, vangitsemiseni. Mutta te ette tiedä, kuinka kauan
  sain olla vankilassa. Ette tiedä, että neljätoista vuotta olin muutaman
  kivenheiton päässä teistä, Ifin linnan tyrmässä. Ette tiedä, että joka
  päivä näinä neljänätoista vuotena uudistin kostovalan, jonka olin
  tehnyt ensimmäisenä päivänä, vaikka silloin en vielä tietänyt, että te
  olitte mennyt naimisiin ilmiantajani Fernandin kanssa ja että isäni oli
  kuollut nälkään.
  -- Kaikkivaltias Jumala! huudahti Mercedes horjahtaen.
  -- Sen sain tietää päästessäni neljäntoista vuoden kuluttua tyrmästä,
  ja sen vuoksi vannoin eloonjääneen Mercedeksen ja kuolleen isäni
  puolesta kostavani Fernandille ... ja minä kostan.
  -- Ja oletteko varma siitä, että onneton Fernand on tehnyt tämän?
  -- Kautta sieluni, hän on tehnyt kaiken, juuri niin kuin olen kertonut.
  Eihän se ole sen halpamaisempaa kuin sekään, että hän tultuaan Ranskan
  kansalaiseksi menee englantilaisten puolelle, espanjalaissukuisena
  sotii espanjalaisia vastaan, Alin palveluksessa pettää ja surmaa Alin.
  Mitä tuo kirje on kaiken tämän rinnalla? Vain kohteliasta leikinlaskua,
  jonka kyllä ymmärtääkseni voi antaa anteeksi nainen, joka on mennyt
  tämän miehen kanssa naimisiin, mutta ei sulhanen, joka aikoi tämän
  saman naisen saada omakseen. No niin, ranskalaiset eivät ole petturia
  rangaisseet, espanjalaiset eivät ole petturia ampuneet, Ali, joka makaa
  haudassaan, ei ole petturia rangaissut. Mutta minä, joka tulin
  petetyksi ja jouduin hautaan, olen Jumalan armosta noussut haudastani
  ja olen Jumalalle tämän koston velkaa; hän on minut sitä varten
  lähettänyt, ja tässä olen.
  Naisparan pää vaipui hänen molempien käsiensä varaan, hänen polvensa
  horjahtivat, ja hän putosi polvilleen.
  -- Antakaa minulle anteeksi, Edmond, antakaa anteeksi minulle, joka yhä
  vielä rakastan teitä!
  Aviovaimon arvokkuus esti rakastavan naisen ja äidin tunnetta
  täydellisesti puhkeamasta esiin. Hänen otsansa painui melkein mattoon
  asti.
  Kreivi riensi hänen luokseen, nosti hänet ylös ja talutti hänet
  tuoliin. Siinä istuessaan Mercedes katseli Monte-Criston miehekkäitä
  kasvoja, joille tuska ja viha olivat painaneet uhkaavan leimansa.
  -- Enkö musertaisi tätä kirottua sukua! mutisi hän. -- Enkö tottelisi
  Jumalaa, joka nosti minut haudastani tätä rankaisua varten! Mahdotonta,
  rouva, mahdotonta!
  -- Edmond, sanoi äitiparka koettaen kaikkia keinoja, -- koska kerran
  sanon teitä Edmondiksi, niin miksi ette sano minua Mercedekseksi?
  -- Mercedes, kertasi Monte-Cristo, -- Mercedes! Olette oikeassa,
  vieläkin tuntuu suloiselta lausua tuo nimi, ja ensi kerran pitkiin
  aikoihin se tulee selvästi huuliltani. Mercedes, olen hokenut nimeänne,
  kun olen suruissani huokaillut, tuskasta valittanut ja kun rintani on
  epätoivosta korissut, olen sitä hokenut kyyristyessäni vilusta väristen
  tyrmäni olkivuoteelle, olen sitä hokenut ollessani tukehtumaisillani
  kuumuuteen ja viruessani kammioni kivipermannolla. Mercedes, minun
  täytyy saada kostaa, sillä neljätoista vuotta olen kärsinyt,
  neljätoista vuotta itkenyt ja kironnut, nyt minun täytyy saada kostaa,
  Mercedes.
  Ja peläten taipuvansa rakastettunsa pyyntöihin kreivi kutsui kaikki
  muistot vihansa avuksi.
  -- Kostakaa siis, Edmond, huudahti onneton äiti, -- mutta kostakaa
  syyllisille, kostakaa hänelle, kostakaa minulle, mutta älkää pojalleni.
  -- Raamatussa sanotaan, vastasi Monte-Cristo: -- "Isäin pahat teot
  tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Koska Jumala
  itse tämän profeetalleen saneli, niin miksi minä olisin Jumalaa
  parempi?
  -- Siksi, että Jumalalla on aika ja ikuisuus, joka ihmisiltä puuttuu.
  Monte-Cristo päästi huokauksen, joka kuului karjunnalta, ja tarttui
  molemmin käsin kauniiseen tukkaansa.
  -- Edmond, jatkoi Mercedes ojentaen kätensä kreiviä kohden, -- Edmond,
  siitä asti kuin teihin tutustuin, olen nimeänne jumaloinut ja
  muistoanne kunnioittanut. Edmond, älkää saattako minua likaamaan sitä
  jaloa ja puhdasta kuvaa, joka aina on sydämeeni heijastunut. Edmond,
  jospa tietäisitte, kuinka usein olen rukoillut Jumalaa teidän tähtenne,
  sekä silloin, kun uskoin teidän vielä elävän, että silloin, kun luulin
  teidän kuolleen, niin, kuolleen! Luulin, että ruumiinne oli haudattu
  vankityrmän syvyyteen, luulin, että vanginvartijat olivat heittäneet
  sen syvään kuiluun, ja minä itkin! Mutta mitä muuta saatoin tehdä
  puolestanne kuin itkeä ja rukoilla? Kuulkaa minua, kymmenen vuotta näin
  joka yö saman unen. Kuulin, että olitte aikonut paeta, että olitte
  hiipinyt toisen vangin kääreliinoihin ja että ruumis sitten oli
  heitetty Ifin linnan kukkulalta mereen, ja että kiljahdus, jonka
  päästitte murskautuessanne kallioita vastaan, oli viimeinen elonmerkki,
  minkä vartijanne, pyövelinne kuulivat. No niin, Edmond, vannon kautta
  poikani, jonka henkeä rukoilen teitä säästämään, että kymmenen vuotta
  näin joka yö unissani, miten miehet heiluttivat jotakin suurta ja
  muodotonta Ifin linnan kalliolla; kymmenen vuotta kuulin joka yö tuon
  kamalan huudon, ja heräsin siihen kauhuissani kylmän hien valuessa
  pitkin ruumistani. Minäkin, uskokaa minua, niin rikollinen kuin
  olenkin, olen saanut paljon kärsiä!
  -- Oletteko tuntenut isänne kuolevan poissa ollessanne? huudahti
  Monte-Cristo repien tukkaansa. -- Oletteko nähnyt rakastamanne naisen
  ojentavan kätensä kilpailijallenne teidän viruessanne tyrmässä...?
  -- En, keskeytti Mercedes, -- mutta olen nähnyt sen miehen, jota
  rakastin, aikovan surmata poikani!
  Mercedes lausui nämä sanat niin voimakkaalla tuskalla, niin
  epätoivoisella äänellä, että kreivin rinnasta nousi nyyhkytys. Leijona
  oli kesytetty, voittaja oli voitettu.
  -- Mitä siis vaaditte minulta? sanoi hän. -- Sitäkö, että poikanne saa
  elää? Hyvä on, hän jää eloon!
  Mercedes kiljahti ilosta, ja kreivin silmistä vuoti kaksi kyyneltä,
  jotka kuitenkin pian kuivuivat. Varmaankin Jumala oli lähettänyt jonkun
  enkelinsä ne poimimaan, sillä Herran silmissä ne olivat kalliimmat kuin
  Guzaratin ja Ofirin kauneimmat helmet.
  -- Oi, huudahti Mercedes tarttuen kreivin käteen ja suudellen sitä, --
  kiitos, kiitos, Edmond! Sinä olet todellakin sellainen, jollaisena aina
  olet ollut ajatuksissani ja jollaisena sinua aina olen rakastanut! Nyt
  sen rohkenen sinulle sanoa.
  -- Sitä parempi, sanoi Monte-Cristo, -- sillä Edmond-raukalla ei ole
  enää pitkää elinaikaa iloitakseen rakkaudestanne. Kuollut palaa
  hautaansa, haamu katoaa yöhön.
  -- Mitä tarkoitatte, Edmond?
  -- Että minun täytyy kuolla, Mercedes, koska niin vaaditte.
  -- Kuolla! Kuka sen on sanonut? Kuka puhuu kuolemasta? Mistä tuo
  kuoleman ajatus on teihin tullut?
  -- Ette kai otaksu, että tultuani julkisesti häväistyksi koko katsomon
  läsnä ollessa, ystävienne ja poikanne läsnä ollessa, saatuani
  taisteluhaasteen lapselta, joka kerskailee anteeksiannollani kuin
  voitolla, ette kai otaksu, että minulla on enää halua elää hetkeäkään.
  Lähinnä teitä, Mercedes, olen rakastanut itseäni, omaa arvoani,
  tarkoitan sitä voimaa, jolla nousin muiden miesten yläpuolelle. Tämä
  voima oli elämäni. Yhdellä ainoalla sanalla sen murskaatte. Minä
  kuolen.
  -- Mutta eihän tästä kaksintaistelusta tule mitään, koska te annatte
  anteeksi.
  -- Kaksintaistelu tapahtuu, sanoi Monte-Cristo, -- mutta poikanne veren
  sijasta, joka olisi vuotanut maahan, tuleekin minun vereni sitä
  kostuttamaan.
  Mercedes kiljahti ja syöksyi Monte-Cristoa kohden, mutta samassa hän
  pysähtyi.
  -- Edmond, sanoi hän, -- meidän yläpuolellamme on Jumala, koska te
  elätte, koska olen nähnyt teidät jälleen, ja minä luotan häneen koko
  sydämestäni. Odottaessani hänen apuaan luotan sanaanne. Sanoittehan,
  että poikani jää eloon, jää eloon?
  -- Hän jää, sanoi Monte-Cristo kummastuen, että Mercedes
  vastustelematta, hämmästymättä oli ottanut hänen uhrauksensa vastaan.
  Mercedes ojensi kätensä kreiville.
  -- Edmond, sanoi hän kyynelsilmin, -- kuinka kauniisti menettelette,
  kuinka suuri on tekonne, kuinka ylevää se, että olette säälinyt
  vaimoparkaa, joka saapuu luoksenne toivoen aivan muuta kuin mitä onkaan
  saanut. Suru on minua enemmän vanhentanut kuin ikä, enkä enää voi
  hymylläni enkä katseellani muistuttaa Edmondille tuota Mercedestä, jota
  hän niin ennen tuntikausia katseli. Uskokaa minua, Edmond, sanoinhan,
  että minäkin olen paljon kärsinyt; murheellista on nähdä elämänsä
  kuluvan, eikä siitä ole jäänyt jäljelle ainoatakaan iloa, ainoatakaan
  toivoa. Mutta se vain todistaa, että kaikki ei lopu maalliseen eloon.
  Ei, sen tunnen kaikesta siitä, mikä vielä sydämessäni liikkuu. Sanon
  kerta vielä, Edmond, tuollainen anteeksiantaminen on suurta, kaunista
  ja jaloa!
  -- Niin te sanotte, lausui Monte-Cristo. -- Mitä sanoisittekaan,
  jos tietäisitte, kuinka suuren uhrin teille annan? Kuvitelkaa,
  että iankaikkinen Jumala luotuaan maailman, tehtyään kaaoksen
  hedelmälliseksi, olisi jättänyt luomisen puolinaiseksi säästääkseen
  kyynelet enkeliltä, joka kerran saa itkeä meidän suurten syntiemme
  tähden; kuvitelkaa, että tehtyään kaiken valmiiksi, kaiken luotuaan,
  kaiken hedelmöitettyään, juuri ihaillessaan työtään, Jumala olisikin
  sammuttanut auringon ja jalallaan survaissut maapallon ikuiseen yöhön.
  Silloin voisitte kuvitella ... ei, ei, ette sittenkään voisi kuvitella,
  mitä kadotan tällä hetkellä, menettäessäni elämäni.
  Mercedes loi kreiviin katseen, jossa kuvastui samalla kertaa kummastus,
  ihailu ja kiitollisuus.
  Monte-Cristo painoi kasvonsa polttaviin käsiinsä, aivan kuin hänen
  päänsä ei enää kestäisi ajatusten painoa.
  -- Edmond, sanoi Mercedes, -- minulla on enää vain sana teille
  sanottavana.
  Kreivi hymyili katkerasti.
  -- Edmond, jatkoi hän, -- saattepa nähdä, että vaikka otsani onkin
  tullut ryppyiseksi, silmäni himmentyneet, kauneuteni mennyt, vaikka
  Mercedes ei enää kasvoiltaan muistutakaan entistä, niin sydän on
  hänellä aina pysynyt samana...! Hyvästi siis, Edmond, minulla ei ole
  enää mitään taivaalta pyydettävänä... Olen tavannut teidät yhtä jalona
  ja yhtä suurena kuin ennenkin. Hyvästi, Edmond ... hyvästi ja kiitos!
  Kreivi ei vastannut.
  Mercedes avasi työhuoneen oven ja oli kadonnut, ennen kuin kreivi oli
  herännyt tuskastaan, johon kostotuumiensa raukeaminen hänet oli
  syössyt.
  Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa, kun Mercedeksen vaunut,
  kolistessaan Champs-Elysées'n kiveystä vastaan, saivat kreivin
  nostamaan päänsä.
  -- Voi minua mieletöntä, sanoi hän, -- kun en sinä päivänä, jolloin
  päätin kostaa, repinyt sydäntä rinnastani!
  
  
  90. Taistelupaikalla
  
  Mercedeksen lähdettyä pimeni kaikki Monte-Criston mielessä. Hänen
  ajatuksensa oli pysähtynyt, hänen voimansa väsähti, aivan kuin ruumis
  suuren ponnistuksen jälkeen.
  -- Mitä! huokasi hän kynttilöiden hitaasti kuluessa ja palvelijoitten
  odotellessa kärsimättöminä eteishuoneessa, -- mitä, näin siis vaivoin
  laadittu rakennukseni äkkiä sortuu sanan, henkäisyn vaikutuksesta!
  Minuuteni, josta niin paljon ylpeilin, jonka näin niin perin pienenä
  Ifin linnan tyrmässä ja jonka sittemmin tein niin suureksi, onkin
  huomenna vain tomua! En sure ruumiini kuolemaa, onhan tämä elollisen
  muodon sammuminen lepo, jonne kaikki pyrkivät, jonne jokainen onneton
  toivoo, olenhan jo kauan kaivannut kaiken aineellisen loppumista ja
  kulkenut sitä kohden nälän tietä sinä hetkenä, jolloin apotti Faria
  ilmestyi tyrmääni. Mitä on kuolema? Askel pitemmälle tyyneyttä kohden
  ja toinen hiljaisuutta kohden. En sure elämäni päättymistä, vaan
  vaivalloisesti laatimieni tuumien sortumista. Sallimus, jonka uskoin
  niitä suosivan, onkin siis vastustanut niitä! Jumala ei siis
  tahtonutkaan niiden täyttyvän. Nostin soihdun, joka oli melkein yhtä
  raskas kuin maailma, ja luulin jaksavani kantaa sen loppuun asti, mutta
  se vastasikin siis vain toiveitani eikä voimiani, ja minun täytyy
  laskea se käsistäni jo puolitiessä. Minun täytyy siis jälleen uskoa
  kohtaloon, minun, joka neljänätoista epätoivon vuonna ja kymmenenä
  toivon vuonna olen luottanut sallimukseen.
  Ja tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että sydämeni, jonka luulin
  kuolleen, olikin vain puutunut ja tointui jälleen, alkoi sykkiä, ja
  minä antauduin tämän sykinnän tuskan valtaan kuullessani naisen äänen!
  Mutta, jatkoi kreivi miettien tarkemmin seuraavan päivän kamalaa tuhoa,
  jonka Mercedes siis oli saanut aikaan, -- eihän tuo jalosydäminen
  nainen voi näin itsekkäästi suostua siihen, että minä täysissä
  voimissani annan surmata itseni! Niin pitkälle hän ei voi mennä
  äidinrakkaudessaan. On rikos liioitella noin hyvettään! Ei, hän on
  varmaankin päättänyt järjestää jonkin tunteellisen kohtauksen, hän
  heittäytyy miekkojemme väliin, mutta taistelukentällä on naurettavaa
  se, mikä täällä oli ylevää.
  Ja ylpeyden puna nousi kreivin otsalle.
  -- Naurettavaa, sanoi hän, -- ja se kohdistuu minuun... Minä
  naurettava! Mieluummin sitten kuolen!
  Ja liioitellessaan näin mielessään seuraavan päivän tapauksia, joihin
  oli joutunut luvatessaan Mercedekselle säästää hänen poikansa, kreivi
  johtui sanomaan:
  -- Kuinka tyhmää onkaan tekeytyä jalomieliseksi ja asettua itseään
  puolustamatta tuon nuoren miehen pistoolin suun eteen! Hän ei koskaan
  uskoisi, että kuolemani on itsemurha, ja niin menee muistonikin
  pilalle... Eihän tämä ole turhamaisuutta, hyvä Jumala, vaan oikeutettua
  ylpeyttä...? Muistoni kunnian vuoksi maailman on tiedettävä, että minä
  itse vapaaehtoisesti, omasta tahdostani suostuin laskemaan alas käteni,
  jonka jo olin nostanut iskuun, ja että minä tällä kädellä, joka muihin
  iski voimakkaasti, nyt iskinkin itseeni. Sen täytyy tapahtua, minä teen
  sen.
  Hän tarttui kynään, otti pöydältä salalaatikosta paperin, jossa oli
  hänen testamenttinsa, ja kirjoitti sen alareunaan lisäyksen
  selittääkseen syyn kuolemaansa.
  -- Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta
  kohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan
  pitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat
  kuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on
  heidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää,
  että sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on
  muuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet
  rangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain
  vaihtaneet ajan ikuisuuteen.
  Hänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja
  valaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän
  sallimuksen muuttuneen tahdon.
  Kello oli viisi aamulla.
  Äkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan
  tukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta
  ei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui
  varmuudeksi.
  Silloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa
  Haydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut
  lähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut
  voinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui