Me - 2

  maailmaan. Sellaiset naiset voisivat nousta sotaan avioliitoissa
  vallitsevaa epäsiveellisyyttä vastaan. Ja se ei saisi tapahtua.
  Avioliitto on pyhä laitos, sen kautta lisääntyy kansa. Paljous on
  pääasia, laatu sivuasia. Maailma on täytettävä, samapa se vaikka
  henkisesti rammoilla. Aivan sietämätöntä olisi, jos asiaa ryhtyisi
  ajamaan henkilö, joka sanoisi langenneensa mutta sitten nousseensa,
  joka tietäisi ja tuntisi ihmissielun heikkouden, joka uskaltaisi omien
  kokemustensa perustuksella luoda onnea toisille ja joka sanojensa
  vakuudeksi uskaltaisi aina tuoda oman elämänsä. Jos sellainen tulisi,
  niin täytyy meidän halveksia häntä, luopua hänen seurastaan, sillä hän
  on huono ihminen. Hyvä on vain se, joka kaiken pahan tekee -- salassa.
  Naitu nainen näkee siveellisyysasian toisin kuin se nainen, joka ei
  koskaan ole aistillista rakkautta tuntenut. Olin seurassa, jossa oli
  koolla kuusi siveyttä saarnaavaa naista. Eräs vaatimaton, seuraan
  kuulumaton vanhanpuoleinen rouva kysyi, kuinka moni naisista oli
  naimisissa. Yksi heistä oli ollut naimisissa viisi viikkoa, jolloin
  hänen miehensä kuoli. Tuo viaton, vanha rouva kysyi, kuinka he sitten
  tunsivat miehen ja naisen välisen rakkauden. Sitä kysymystä pitivät nuo
  naiset loukkauksena. Vanha rouva vaikeni eikä ymmärtänyt toisten
  loukkaantumista. Kuulin hänen hiljaa sanovan toiselle: ovatko he ehkä
  kateellisia?
  Eikö se vanha rouva ollut typerä! Tässä maassahan saa siveydestä puhua
  vain se, joka ei epäsiveyttä tunne, ei tunne lankeemista, taistelua ja
  nousemista.
  Me olemme kaikki kerran pudonneet likaan, mutta tärkeintä on, ettei
  kukaan sitä tiedä. Ja silloin kun emme enää jaksa langeta, puhukaamme
  siveydestä.
  Kun meillä useassa asiassa on johtohenkilöinä sellaisia, jotka eivät
  asiasta mitään tiedä tai tietävät surkean vähän, niin siveelliset
  uskovat saavansa ihmeitä aikaan. Ihmeen luulee tekevänsä se, joka ei
  tunne myllyn rakennetta ja vesiluukun avattua saa pyörän pyörimään.
  Siveelliset tahtovat langenneiden naisten tarkastuksen omiin käsiinsä.
  He saavat sen, sillä mehän harrastamme kaikki siveyttä. Siveyspoliisien
  sijaan tulee terveyspoliisit, nimet muuttuvat, miehet ovat samoja.
  Siveelliset puhelevat langenneille hellästi: me olemme sinun,
  sisariasi! Mutta sisarta he eivät ota luokseen. He uskovat tekevänsä
  langenneista uusia ihmisiä kysymättä lääkärin mielipidettä, joka sanoo,
  että prostitueerattu nainen on psyykillisesti defekti. Hän seuraa
  paheessaan omaa luonnettaan. Minä odotan vain kunnes perustetaan
  yhdistys, jonka tarkoitus on hyvyydellä saada ontuvat kävelemään
  moitteettomasti.
  Kun naiset toiselta puolen huutavat: alas prostitutsiooni! niin
  huutavat toiset naiset: eläköön vapaa rakkaus! ja sillä he tarkoittavat
  vapaata nautintoa. Ja kun joku kirjoittaa siitä hurmaavan kuvauksen,
  niin lähetetään hänelle kukkia.
  Siveellinen säälii langennutta ja tämä jatkaa heti samaa nuottia, sillä
  hän toivoo tuosta säestyksestä saavansa rahaa. Takanapäin he ottavat
  rahan siltä, joka pyytää toista säestystä.
  Jos siveelliset tahtoisivat todella parantaa ihmiskuntaa, niin
  alkaisivat perheistä, panisivat täydellisen tarkastuksen toimeen siitä,
  kellä vanhemmilla on oikeus saada lapsia. Silloin he kaataisivat
  mätäpuun juuresta eivätkä katkoisi latvalehtiä. Niin kauvan kuin sitä
  ei tehdä, versoo yhä uusia oksia. Sellainen yritys tuntuisi
  mahdottomalta, mutta siinä olisi järkeä.
  Sitä ennen liittykäämme seuraan, joka ajaa siveysasiaa, sen avulla
  voimme onkia itsellemme etuja ja meillä on hyvä, luottamusta herättävä
  leima.
  Huomasitko, minä sanoin Me?
  
  
  NÄYTTELIJÄT.
  
  Minä olen ollut yksitoista vuotta teatterissa ja nyt jättänyt sen.
  Teatteri on se taimilava, jossa varsinkin heikkoudet ihmisluonteessa
  kehittyvät täyteen kukoistukseensa, ja kun minä tässä käytän
  näyttelijöistä sanaa he, niin voit, sinä lukija, pahimmissa paikoissa
  muuttaa sen sanaksi Me ja tarkoittaa sillä minua.
  Näyttelijät ovat jonkimmoinen tiivistetty aines koko kansasta,
  tuollainen mallitarha, jota valtion varoilla on pidettävä kunnossa, ja
  näyttelijöiden seurassa oppiikin paraiten näkemään tämän sekä kaikkien
  muiden kansojen ominaisuudet. Meidän kansalla ei ole synnynnäisiä
  näyttelijälahjoja, mutta kuten kaikessa muussakin, niin matkii se
  tässäkin Eurooppaa ja pyrkii kuulumaan suurien kansakuntien joukkoon.
  Ja kuten näyttelijä uskoo olevansa kuningas, niin uskoo tämä maa
  olevansa se "kehityksen ja edistyksen lipunkantaja", johon muut maat
  katsovat sellaisella puhtaalla ihastuksella ylös. Näyttelijä haluaa
  aina, että muut ihmiset puhuisivat hänestä, ja jos hän on tuttu
  arvostelijan kanssa, niin kuiskaa hän itse hyviä lauseita taidostaan
  arvostelijan korvaan. Samoin kirjoittelemme me itse ylistyksiä tästä
  maasta ulkomaisiin lehtiin ja olemme varmasti vakuutettuja siitä, että
  meidän sanojamme siellä uskotaan.
  Näyttelijä uskoo olevansa suuri taiteilija ilman sivistystäkin, niin
  mekin teemme, kaikelle ulkonaiselle pannaan suuri paino ja sivistys
  tehdään kaavamaiseksi muotiasiaksi.
  Meidän parhaat näyttelijämme eivät ole teatterissa näyttämässä itseään
  rahan edestä, ei, ne etevimmät ovat palkkaa nauttivina senaatissa,
  eduskunnassa, sanomalehdissä, poliisilaitoksessa, kirkossa, kaikkialla,
  missä hyviä palkkioita maksetaan niille, jotka voivat elämässä
  toteuttaa sadun "Keisarin uudet vaatteet."
  Siellä missä nälkäpalkkoja tarjotaan, mutta vaaditaan suurta
  itsensäuhraavaa työtä, eikä näyttelemisellä ole mitään merkitystä,
  siellä on vähimmin näyttelijöitä. Se ala on tiedemiesten ala. Siksi
  heistä kuuleekin niin vähän, ja jos sanomalehdet kirjoittavat heidän
  töistään, niin painattavat kertomuksen mahdollisimman pienillä
  kirjaimilla, mutta kun teatteri-ihminen on lavalla huutanut ja
  räyhännyt, niin sanomalehdet harventavat kirjoituksen kirjaimet
  ja yleisö ahmii arvostelun, joka joskus voi kuulua melkein
  rakkaudentunnustukselta, niin innostunut voi sen kirjoittaja olla.
  Toisinaan voi tuo näyttelemishalumme osua väärään paikkaan ja me
  esiinnymme kuten seuranäyttelijät, jotka näytelmässä saavat surmata
  jonkun ja vihan vimmassa huutaen ja karjuen syöksyvät väärän henkilön
  kimppuun ja iskevät teatteripuukolla omaa puoluelaistaan. Eräs
  senaattori erosi sen vuoksi, että hän ei voinut ajaa vastoin
  vakaumustaan asiaa, jonka eduskunta määräsi hänen toimekseen. Silloin
  hänen oman puolueensa äänenkannattaja, jonka puolueohjelmaan kuului se
  asia, jota senaattori ei voinut ajaa, nosti suuren äänen, ylisti
  senaattoria ja kielsi kannatuksensa senaatilta. Se tuntui niin
  luonnolliselta, kun huuto oli suuri. Me tahdomme nähdä surmaamista ja
  puukotusta. Mitä siitä, että puukko meni väärään suuntaan, isku oli
  loistava, vaikka puukko olikin vain teatteripuukko.
  Että joku toimii vakaumuksesta, se on meidän mielestämme järjetöntä,
  sillä tuo vakaumusnäytteleminen on jo vanhentunut temppu. Yhteen aikaan
  se tepsi, ja silloin asianomainen sai osakseen serenaadia ja kukkia --
  meillä ovat rautalankoihin sidotut kukat kunnianosoituksia miehillekin,
  miksi, kukathan ovat naisten ja naismaisten miesten koruja, vai
  olisimmeko me kaikki naismaistuneet. Ja kukkien keskellä asianomainen
  löi rintoihinsa ja uhrasi vakaumukselleen kaikki!
  Teatteri näyttelee eri näytelmiä, mekin muutamme ohjelmaa. Meillä on
  milloin mikin asia näyttelemisen aiheena. Raittius oli jonkun aikaa sen
  alaisena. Muutamat juhlallisesti vakuuttivat, etteivät he koskaan enää
  maista väkijuomia. Ja yleisöstä oli se niin suuremmoista, eikä kukaan
  kysynyt, oliko ehkä lääkäri heitä kieltänyt juomasta.
  Nyt on siveys näyttelemisen aiheena. Kohta kai saamme lukea
  sanomalehdistä, miten ne henkilöt, jotka eivät enää jaksa, saa tai
  uskalla pahaa tehdä, julistavat itsensä tämän uuden ajan pyhimyksiksi.
  Vaaliaikana saavutti näytteleminen kukoistuksensa. Se oli kansallisen
  teatterimaisuuden loistoaika. Puolueet panivat toimeen näytäntöjä,
  joissa esiintyivät suurimmat suunsoittajat. Sirkuksen kanssa
  kilpailtiin kuvallisissa plakaateissa. Ja kuten näyttelijä lennokkaan
  ihanteellisuuden jälkeen kaipaa hiukan olutta, niin puhujia, jotka
  yllyttivät kieltolakia sisältävään ohjelmaan liittymään, juhlittiin
  pidoilla, joissa lautasen edessä oli useita laseja.
  Jotain aivan uutta olisi jo keksittävä, sillä isänmaallisuuskaan ei
  enää auta, sitäkin on jo liiaksi viljelty. Ne ihanat ajat ovat
  olleet ja menneet, jolloin eläinnäyttelyt ja kilpa-ajot avattiin
  Maamme-laululla ja jolloin sikojen ja lehmien kehittäminen julistettiin
  kansallistyöksi. Pacius ja Runeberg parat, jotka Maamme-laululla ovat
  edistäneet humbuugia, ja Aho parka, joka keksimällä "katajaisen
  kansani" antoi sillä hyvän nimen monen monituiselle ilveelle, sen sanan
  venyväisyys kun oli kerrassaan satumainen, se sopi mihin tahansa.
  Oli aika, jolloin me kaikki näyttelimme sosialismia. Punaiset kravatit
  ja kaulahuivit olivat suosittuja, me järjestimme omia aseettomia
  sotajoukkoja, kansallinen komedia vaati sen, me kuljimme kuten veljet
  ainakin sovussa ja rakkaudessa. Sitten hankittiin runsaasti kivääriä,
  jotka olivat käytännössä kelpaamattomia. Se pelästytti suurta joukkoa.
  Samalla esiintyi toinen peloittava asia: sosialismi vaati uhrauksia,
  väistymistä sorrettujen tieltä, päästämistä heitä lihapatamme luo ja
  kukkarollemme, silloin tuli käänne. Jaloudesta voi puhua, mutta sen
  harjoittaminen on mahdotonta. Kohta me kai olemme kapitalistia jokainen
  ja keltainen väri on muotiväri.
  Kun varsinaiset näyttelijät ovat tuollainen tiivistetty aines koko
  kansasta, niin otan heidät käsiteltäviksi.
  Näyttelijä on harvoin taiteilija, hän on olento, joka uskoo omaan
  puutteelliseen sieluunsa runottaren ottaneen asunnon. Näyttelijä, joka
  kerran on saanut vakinaisen paikan, ei enää kehitystä kaipaa, hänen
  tutkimuksensa rajoittuvat istumaan seurassa ja puhumaan omasta
  itsestänsä. Oletko näyttelijän kuullut puhuvan muusta kuin itsestään?
  Siihen aineeseen ei hän väsy. Ja kuinka kauniita vertauskuvia hän
  löytääkään itsestään. Jos hän juo ja humalaisena esiintyy, tekee
  velkoja ja häpäisee koko laitoksen, niin on hän "haavoitettu leijona."
  Jos hän hankkii itselleen salaisia ihailijoita, jotka eivät
  platonismista tiedäkään, niin on se "puhdas lilja." Jos he rikkovat
  tavalliset yhteiskuntalait ja muodostavat suhteita, joille joko
  nauretaan tai joita inhotaan, niin ovat he "vapauden harrastajia." Ja
  he kulkevat pää pystyssä ja huutavat omaa ylistystään ja mielistelevät
  ihmisiä, jotta nämät antaisivat heille kukkia näytännöissä. Kun on
  oikein taitava, niin voi olla hyvä ystävä puutarhurin kanssa, ja kun
  monta tilausta on toimittanut, niin joskus puutarhuri omasta puolestaan
  lähettää kauniin kukkalaitteen, ja sanomalehdet kertovat harvennetulla
  tyylillä sen ja sen saaneen yleisöltä kukkalaitteen. Yleisöä on niin
  helppoa syyttää kaikista tyhmyyksistä.
  Kun meidän maassamme eivät apinat kylmän ilmanlaadun vuoksi menesty,
  niin joutuvat näyttelijät noiden apina-ihailijoiden lemmikeiksi. Kun
  sellaiselle ihailijalle jokainen apina on yhtä rakas, niin antaa hän
  jokaiselle järjestään laakereita. Laakeripuu onkin tullut meidän
  maassamme jo joksikin kotipuuksi. Toisinaan tässä suhteessa voi syntyä
  pieniä erehdyksiä, mutta niille ei yleisö pane painoa. Näyttelijä voi
  saada laakeriseppeleen päivänä, jona juhlitaan jotain suur-miestä, tai
  voidaan seppele antaa henkilölle, jolla on sivuosa näytelmässä ja jossa
  hän on erityisen huono. Toisinaan se voisi osua liian hassusti --
  silloin sukkela näyttelijä järjestää niin, että pääosan esittäjä saa
  seppeleen, joka oli aijottu sivuosan esittäjälle. Samahan se on, missä
  järjestyksessä se tapahtuu, kun kukin tietää sen saavansa. Sanomalehdet
  mainitsevat aina laakeriseppeleestä ja yleisö uskoo, että se näyttelijä
  on suurin, jolla on eniten kukkia-antavia ystäviä, ja iloitsee, kun
  näytelmätaide on meillä niin korkealla.
  Teatteri on n.s. sivistyslaitos. Joku voi käsittää sen puustavillisesti
  ja sivistää itseään käymällä katsomassa jokaista näytelmää. Kun sitten
  näytelmäkauden lopulla tarkastaa, mitä sivistystä harrastava on nähnyt,
  niin ymmärtää kyllä, miten sivistynyt hän on.
  Kun teatteri on niin lähellä yleisöä, niin sitä voi siis jokainen
  ymmärtää. Sen vuoksi ovatkin teatteriarvostelijamme aina nuoria miehiä,
  heillä on niin selvä ja turmeltumaton silmä näkemään kaiken kauniissa
  valossa. Ja tällainen nuori mies tekee tuttavuutta näyttelijäin kanssa,
  hakkailee neitosia ja kuuntelee kapakassa herrojen kertomia
  teatterijuttuja, tehden siten draamallisia tutkimuksia. Pian saakin hän
  omaan itseensä suuren määrän näyttelijäin esiintymistapaa, alkaa
  ulkonaisesti käyttäytyä luonnottoman hienosti ja saa arvosteluihin
  ihanan lennon. Hän kuulee ja näkee esityksessä aivan ylenluonnollisia
  asioita, ja korkeimman innostuksen saavutettuaan hän ylistää meidän
  kansalliskirjallisuutemme nerontuotetta "Tukkijoella" ja sen
  esittämistä ja hän "tahtoisi avata teatterin seinät ja huutaa koko
  maailmalle: tulkaa katsomaan todellista taidetta." Jos arvostelija
  sattuu olemaan kuuronpuoleinen, niin silloin hän voi olla kuulematta,
  mitä hyvää todella suuressa taiteilijassa on, hän vetää hänet alas,
  jotta keskinkertaiset kyvyt eivät painuisi liian syvälle. Ja pienet
  näyttelijät iloitsevat, että sellainen etevä arvostelija on noussut,
  joka uskaltaa sanoa totuuden, sillä näyttelijän mielestä on se
  arvostelija etevä, joka häntä kiittää ja toista moittii.
  Näyttelijä tahtoo kuulla kiitosta, sillä moite pakoittaisi häntä
  tekemään työtä itsensä kehittämiseksi, ja näyttelijä on laiska. Mutta
  laiskuus on raskasta, siksi hän tahtoo saada siitä korkean palkan. Hän
  tahtoo saada hyvin varhain eläkkeen, sillä, kuten hän itse sanoo,
  "näyttelijän toimi on niin kuluttava." Arvaahan sen! Ja eläkelaitosta
  varten pidetään suuria arpajaisia ja näyttelijä saa sekä palkan että
  eläkkeen.
  Näyttelijä tahtoo asua komeammin kuin hänen pitäisikään. Oletko koskaan
  käynyt näyttelijän asunnossa? Se on jonkimmoinen pienoiskuva
  näyttämöstä, jossa kaikki on valheellista: huonoja tauluja komeissa
  kehyksissä, huonekaluissa kaikkien eri tyylien suloinen yhdistys
  pietarilaisista huonekaluista nykyaikuisiin asti, ulkomailta laahattua
  basaaritavaraa, siellä täällä näkyvillä paikoilla kuvia näyttelijästä
  niissä osissa, joissa hän on onnistunut huonosti, mutta teatteriräätäli
  ja valokuvaaja hyvin. Ja ennenkaikkea kuihtuneita laakeriseppeleitä tai
  ainakin seppeleen silkkinauhoja, joita vieraille näytetään
  teeskennellyllä vaatimattomuudella. Samoin kuin hänen asunnossaan
  vallitsee tuo "taiteellinen epäjärjestys", niin vallitsee se hänen
  puvussaankin. Hän pukeutuu juutalaisbasaarin muodin mukaan, lisäten
  siihen omia erikoisia keksintöjään. Kun näyttelijätär kulkee koko
  loistossaan kadulla, niin on hän täydellinen todistus siitä, miten ei
  tulisi pukeutua. Hän on nimittäin yhdistys mitä räikeimmistä väreistä
  ja aineksista. Jos hän vuoraa päällystakkinsa silkillä, niin keksii hän
  keinon, millä hän sen näyttää jokaiselle vastaantulijalle. Mikä
  vähänkin kaunistaa, sitä käytetään. Jos mustasankaiset silmälasit ovat
  edullisia, niin otetaan paljaat sangat nenälle ja pidetään sellaista
  ilvettä vuosikausia.
  Näyttelijä valmistaa itselleen silmiinpistävän ulkonaisen kehyksen,
  muuten tyhmyys näkyisi liian selvästi.
  Näyttelijä harrastaa yhtä asiaa koko sielullaan, ei työtään vaan
  nykyajan tutkimista. "Näyttelijän tulee tutkia elämää", on tunnuslause
  heille. Kirjailijoiden teokset ovat vanhanaikuisia, ikäviä,
  Shakespearesta tuntee näyttelijä ne osat, jotka hän on näytellyt,
  puhumattakaan muista kirjailijoista, joiden teoksia ei ole käännetty,
  niistä hän ei tiedä mitään. Hän ei harrasta vieraita kieliä muuta kuin
  niin paljon, että töin tuskin tulee toimeen ulkomailla, jonne hän
  valtion matkarahalla menee tekemään säästöjä ja ostamaan uusia pukuja.
  Mutta oma, kansallinen elämämme, se tunnetaan tarkoin. Jos virastot,
  varsinkin pankit, ovat muodostaneet keskeensä tiedonpesiä yksityisten
  ihmisten elämän tarkastamiseksi, niin on joka teatterissa oikea
  tiedustelutoimisto perhesalaisuuksia varten, siihen kuuluvat
  keski-ikäiset naiset ja effemineeratut miehet.
  Muualla maailmassa määräävät näyttelijät kielen, ja Ranskassa akademian
  jäsenet voivat kysyä näyttelijän mielipidettä sanojen ääntämisestä.
  Meidän näyttelijämme ovat luonnollisesti myöskin omaksuneet tämän jalon
  toimen. Tiedemiehet sanovat, että meidän kielemme kuuluu maailman
  kauneimpien kielten joukkoon; sen me mielellämme uskomme ja iloitsemme,
  kun näyttelijät ääntävät sitä milloin niinkuin ruotsia, milloin
  niinkuin venättä, ja kun oikein hienoja ollaan, niin annetaan sille
  hiukan ranskalaista kiilloitusta. Ja kun meillä kielessämme ei ole
  suhuääniä, joiden avulla voisi teeskennellyn suloisesti siristää, niin
  ne keksitään, ja meidän s:mme sihisee ja suhisee ja lopulta kai katoo
  kokonaan. Monet vihaavat konsonantteja siihen määrään, että ne yhä
  enemmän heikkenevät heidän puheessaan. Jos yleisö ei sellaista puhetta
  ymmärrä, niin on se tyhmä ja teatterin akustiikka huono. Jos joku
  erehdyksestä puhuu selvästi, niin on hänen kielensä sivistymätöntä ja
  luonnotonta. Jos jollakulla kirjailijalla on kaunis kieli vallassaan,
  niin palkataan hänet teatteriin "kielen valvojaksi", jotta hänen oma
  kielensä katoisi ja hän voisi antaa tunnustuksen näyttelijöiden
  puhetavalle. Kerran se päivä kai vielä koittaa, jolloin konsonantit
  ovat kadonneet kokonaan, ja kun vokaalit ovat kadottaneet arvonsa, a
  ensin tullut ranskalaisen kapeaksi, siitä muuttunut englannin kielen
  e:hen ja siitä i:hin, niin lopulta jää jälelle' ä ja ö, ja niille voi
  rakentaa sen suuren, puhtaan, täysisointuisen näyttämökielen, joka on
  kaikille malliksi kelpaava. Tähän liitetään vieraskielisiä
  konsonantteja ja kieli soi niin ihanasti: bäbä, kuten viattomilla
  lampailla, ja: dödö, kuten viattomilla lapsilla. Ja sivistys ja taide
  on kukoistuksessaan!
  Muiden maiden vaakunassa on vaalilause. Minä ehdoitan meidän
  vaakunamme: "Mitä taas tehtäisiin, jotta meistä puhuttaisiin?" Se olisi
  sellainen hyvä tunnussana meille jokaiselle.
  Huomasitko, minä sanoin Me?
  
  
  TAITEILIJAT.
  
  Ennen muinoin lähetettiin perheen "surunlapset" merille ja he palasivat
  kotia useinkin kunnonmiehinä, nyt niistä tehdään taiteilijoita ja he
  pysyvät ainaisena mieliharmina kotona.
  Taide on meillä sellainen taikasana, että vanhemmat ja sisarukset
  uhraavat kaiken turvatakseen tuollaisen taiteilijaepaton elämän.
  Taiteilijan luonne ilmenee jo varhain. Jos oppilas on koulussa aivan
  mahdoton, veltto ja laiska, niin sanotaan heti: hänestä tulee
  taiteilija!
  Taiteellisuus alkaa nuoressa miehessä tavallisesti tukasta, sitten
  ilmestyvät erikoiset kaulanauhat, hattu ja lopulta omituinen
  päällystakki, jos hänellä on varoja sellaisen hankkimiseen. Tämä
  taiteellinen ilmaisumuoto on alkanut hiukan kadota ja sijaan astunut
  täydellinen keikari-asu. Taiteilijat ja puotiherrat kulkevat tässä
  suhteessa käsitysten.
  Kun ulkomuoto ja puku on ensin saatu asianomaisella tavalla
  järjestetyksi, alkaa vasta taiteellinen työ, jos sitä yleensä voi
  työksi kutsuakaan, niin velttoa se on.
  Taiteilijoiden suuressa laumassa kulkevat etunenässä kirjailijat, nuo
  nuoret runojen ja romaanien sepustajat, jotka matkimisen kautta uskovat
  luovansa jotain suuremmoista. Mitä ovat maailman kirjallisuuden suuret
  nerot runoilijoittemme rinnalla -- varjoja vain, arvottomia muussa
  suhteessa kuin siinä, että niiltä voi varastaa. Kun suuri yleisö ei
  mitään tiedä eikä tunne, niin uskoo se kopiot alkuperäisiksi. Runoilija
  löytää ajatuksen, joka tuhansilla on jo ennen häntä ollut, hän pitää
  siitä sellaista hälinää kuin olisi hän keksinyt sfinxin salaisuuden. Me
  muistutamme niin usein kanaa, joka löydettyään jyvän heti kaakottaa.
  Eri kansat kertovat vanhimman historiansa runomuodossa, niin meidänkin
  kirjailijamme. Jokainen julkaisee ensiksi runovihkosen, jossa hän
  kertoilee kuvitelluista lemmenseikkailuistaan. Ja jokainen tuollainen
  tunnevärähdys on niin ihmeellisen tärkeä. Se on kuvattava ja runo
  painosta julkaistava, jotta ei vain se joutuisi hukkaan.
  Me uskallamme niin vähän kuvata omaa itseämme -- emmehän me sitä
  tunnekaan -- että koko kirjallisuutemme saa perin ylimalkaisen
  luonteen. Jos me kuvaisimme sitä, mitä me olemme, antaisimme teoksessa
  osan itseämme, niin joka toisen julkaistun teoksen nimenä olisikin:
  "Epatto!"
  Kun Kivi parka kuoli puutteeseen siksi että hänen aikakautensa ei häntä
  täydellisesti ymmärtänyt, niin jokainen pikku kirjailija uskoo olevansa
  uusi Kivi siksi, että häntä ei ymmärretä, ja valmistuu mainehikkaasen
  kuolemaan.
  Kirjallisessa työssä emme välitä ammatista emmekä ammattitaidosta,
  jotka olisivat saavutettavat, jos aijotaan päästä eteenpäin. Kaikeksi
  onneksi levittää demokratia suojaavat siipensä tämän laiskuuden yli.
  Nyt kun huudetaan jokaisen yksilöllisestä vapaudesta, niin huudetaan,
  että jokaisen pitää saada kirjoittaa mitä hän tahtoo ja miten hän
  tahtoo -- se on, niin huonosti kuin hän tahtoo. Siten katoo tyyli,
  sillä kukaan ei saa kirjoittaa paremmin kuin toinenkaan.
  Taatakseen hyvät arvostelut kaikille huonoillekin kirjoille ovat meidän
  kirjailijamme ryhtyneet arvostelemaan kirjallisuutta. Ja kun hyvät
  tuttavat kehuvat teosta, niin täytyyhän arvostelun saaneen kirjailijan
  vuorostaan ylistää toisia. Niin ei hyvä sopu mene rikki. Tässä on
  myöskin selitys siihen ihmeelliseen seikkaan, että meillä löytyy niin
  paljon nerontuotteita kirjallisuudessa.
  Meidän nuoret maalarimme tuntee värittömistä naamoista, kummallisista
  kaulanauhoista ja erikoisuutta tavoittelevasta käytöksestä. Heidän
  mielestään on Edelfelt liian ulkomaalainen ja hovimainen, Gallén
  teeskennelty ja. Järnefelt mieto. He ajattelevat siten ja sanovat sen
  toisinaan ääneenkin. Ja he matkivat Edelfeltin värejä, Gallénin aiheita
  ja Järnefeltin tekniikkaa, varastavat aiheensa ja työtapansa, ja
  panevat oppilastöitä näytteille. Kun niitä ei voida hyväksyä, huutavat
  he heille tehtävän vääryyttä, saarnaavat sitä kaikkialla ja antavat
  pensseliensä kuivua. Muutamat naivat rikkaan naisen maksaakseen siten
  velkansa, tai antavat muiden maksaa vekselinsä, matkustelevat paljon
  ulkomailla ja palaavat yhä suurempina hoijakkamiehinä takaisin.
  Kun rahapula tulee, mennään rikkaan kauppiaan luo, maalataan vekselin
  suoritukseksi hänen rouvansa tai itse kauppiaan kuva. Eräs maalari
  tahtoi oikein täydellisesti osoittaa kiitollisuuttaan maalaamalla
  rikkaan kauppiaan kirjoittamassa nimeänsä vekseliin. Aina vekseli ei
  ole näkyvissä, mutta melkein aina on se kuvan takana, siksi ovatkin
  rahapohattojen muotokuvat niin happamen näköisiä.
  Meidän taiteilijaimme seinällä riippuu "huoneentaulu", jossa
  ensimäisenä sanana on: laiskuus! Maalareilla se sana on viimeisenäkin
  ja välillä on kehoitussanoja hänelle uskomaan omaan hairahtumattomaan
  kykyynsä.
  Valtio, joka meillä niin hellästi pitää huolta kaikista tarpeettomista
  henkilöistä, kannattaa oikeata, nuorien maalarien hautomislaitosta.
  Tässä maassa riittäisi työtä kymmenelle kelvolliselle maalarille, mutta
  valtio houkuttelee joka vuosi kymmeniä nuoria miehiä ja naisia
  antautumaan alalle, joka näyttää niin lupaavalta siksi, että valtio
  sitä kannattaa. Kun nuori maalari on jotain oppinut, ei hän opillaan
  ansaitse edes jokapäiväistä leipäänsä.
  Elääksensä piirtävät taiteilijamme kuvia pilalehtiin ja kirjoihin.
  Heidän kehnoutensa ilmenee silloin täydellisesti, sillä piirustus on
  ontuvaa ja virheellistä.
  Kun sukankudin, koruompelu ynnä muut pienemmät kotityöt, kuten
  lastenkasvatus ja ruuanlaitto, ovat naisliikkeen kautta joutuneet
  syrjään, on maalareiden joukkoon ilmestynyt suuri määrä naisia.
  Taidenäyttelyissämme on puolet tauluista naisten maalaamia. Tuollainen
  taiteilijatar esiintyy hyvin vapaasti, kampaa tukkansa kaikkien
  vanhojen mestarien taulujen mukaan -- he tutkivat sitä varten vanhoja
  mestareita -- oppivat värittämään kasvonsa ja valmistamaan kummallisia
  pukuja itselleen. Jos he miehen saavat, jättävät he taiteen
  harjoittamisen kaikessa muussa paitsi oman persoonansa kaunistelussa.
  Meidän kansamme kuuluu olevan hyvin musikaalinen. Se on aivan totta.
  Kaikki ovat musikaalisia, siksi meillä onkin niin vähän joukosta
  eroavia säveltäjiä. Jokaisen tosisuomalaisen musikaalisuus on niin
  täydellinen, ettei hän käy edes konserteissakaan, hän laulaa
  kotonaan "Tuulan teitä" tai "Iloisen lesken" valssia. Suomalainen
  orkesterilainen on jo syntymästään asti täysin valmis. Eräs vanha
  kapellimestari sanoi: "Mieluummin teen työtä kymmenen ruotsalaisen kuin
  yhden norjalaisen kanssa, ja mieluummin kymmenen norjalaisen kuin yhden
  suomalaisen kanssa." Onhan se luonnollista! Kaikki suomalaiset ovat
  ensiluokan mestareita. Ruotsalaisilla on tuo "kuninkaallinen
  kerskailunsa", norjalaisilla "laverteluautuas itsensä jumaloiminen",
  meikäläisille ei löydy enää vastaavaa sanaa, he ovat jo niin korkealla.
  Me olemme "laulava kansa", varsinkin naiset laulavat. Tuskin missään
  maassa löytyy väkilukuun verrattuna niin paljoa laulajattaria kuin
  meillä. He kiertävät ympäri maata Helsingistä Rovaniemelle asti. Ja
  jokainen heistä on suuri. Jolleivät he laulamalla pysty hankkimaan
  itselleen komeita pukuja ja elatustaan, niin pannaan toimeen
  kerjuulistoja. Kerjuu on kielletty, sitä eivät saa harjoittaa muut kuin
  taiteilijat.
  Meidän säveltäjämme ovat hyvin vaatimattomia. Jos joku heistä sanoo
  olevansa Suomen Beethoven, niin tekee hän sen vain siksi, että
  kansalaiset voisivat keksiä hänelle vieläkin suuremman nimen. Sitä
  odottaessaan hän säveltelee pieniä lauluja. Säveltäjät haukkuvat
  toisiaan selän takana, he eivät ole vielä perustaneet, kuten
  kirjailijat, yhdistystä molemminpuolista ihailua varten.
  Kuvanveisto on taide, jossa ainekset ovat tavattoman kalliita, siksi
  meillä onkin vain pari kolme kuvanveistäjää. Kunhan valtio alkaa
  pystyttää muistopatsaita runsaammin, niin näemme kyllä, miten ilmestyy
  mestareita toinen toistaan suurempia -- ainakin heidän omasta
  mielestään.
  Jotta taide pääsisi meillä täyteen kukoistukseensa, olisi meneteltävä
  seuraavalla tavalla. Valtio, joka muutenkin esiintyy niin
  suurellisesti, rakentaa uuden eduskuntatalon ympärille jalustoita,
  joille pystytetään edusmiesten kuvapatsaita, niiden taakse
  maalattaisiin seinään freskomaalaus esittämään asianomaisen
  yhteiskunnallista työtä, useimmille sopisi allegoorinen kuva esittäen
  lain repimistä, sillä lain laatiminen on eduskunnalle sivuasia. Patsaan
  paljastuksessa esitettäisiin valtion tilauksesta tehty ja valtion
  palkitsema kantaatti, jonka säveltäjämme saisivat säveltää. Teatterissa
  pantaisiin toimeen juhlanäytäntö, jolloin esitettäisiin sopiva
  ulkomaalainen näytelmä kuten "Hullunkurinen temppu", "Paljo melua
  tyhjästä." Näin saisivat kaikki taiteilijat työtä ja samalla saisi
  kansa uusia juhlapäiviä. Niitähän me tarvitsemme. Kun meillä ei ole
  ollut kylliksi syntymäpäiviä, olemme juhlineet kuolinpäiviäkin. Näin
  tämä puute poistettaisiin.
  Me juhlimme niin mielellämme henkilöitä, jotka jossain sopivassa
  tilaisuudessa ovat valmiita juhlimaan meitä. Me kaipaamme suitsutusta
  ja sanomalehtikirjoituksia, onnittelusähkösanomia ja kukkalaitteita.
  Huomasitko, minä sanoin Me?
  
  
  SANOMALEHTIMIEHET.
  
  Hulluinhuoneen lääkärit ja sanomalehtimiehet kuuluvat nykyään samaan
  luokkaan. Sen vuoksi kai eräänä vuonna määrättiinkin painoasiain
  puheenjohtajaksi henkilö, joka oli ollut Niuvanniemen houruinhuoneessa
  potilaana.
  Hulluinhuoneen lääkäri hoitaa potilaitaan mukautuen heidän
  ajatuksiinsa, hyväksyen heidän kaikki houreensa, säilyttääkseen siten
  vallan heidän ylitsensä. Sanomalehtimies kirjoittaa sitä, mitä hänen
  potilaansa tahtovat kuulla, jauhavat samaa juttua tuhanteen kertaan,
  jaellen joka päivä annoksen politiikkaa, joka näkee asiat vain yhdeltä
  kannalta. He tietävät monasti kirjoittavansa vastoin vakaumustansakin,
  mutta, jotta puolue pysyisi koossa, on sille sanottava määrätyt asiat
  määrätyllä tavalla.
  Kun kaikki tehdään poliitilliseksi, kaikki asiat ja kaikki henkilöt,
  poliisit, papit, kirjailijat, niin sanomalehtimies kulkee leimaamassa
  oman puolueensa leimaa potilaihinsa. Ja tuo leima on niin tärkeä, että
  ei kysytä ihmisestä, mihin hän kykenee, mitä hän on, vaan mihin
  puolueeseen hän kuuluu. Kaikki on puolueasiata, Maammelaulua lauletaan