Maantiede ja löytöretket 4 : Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan - 59

  olla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn
  löytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen
  jälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa.
  Hedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän
  kapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli
  sitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan,
  silloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi
  häneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt,
  joten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet
  suolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut
  suolainen.
  Hedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä
  lopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa,
  mikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla
  seuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin
  kuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden
  kautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat
  kevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla
  kun lentohiekka täyttää niiden uoman.
  Eteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että
  hän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää
  kohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä
  vain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa,
  Karaburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava,
  ettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan
  liettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka
  ehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti,
  vaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on
  myöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen
  ympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön
  säilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta
  takaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat
  silloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se
  oli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.
  Löydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen
  Lop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa,
  joka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin
  poppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai
  tamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet
  olivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta
  näkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa
  korkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket
  ylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin
  ajattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä
  syntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein
  laajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi
  seutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.
  
  Venematka Lopin järvillä ja Tarimilla.
  
  Viikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta
  tapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi
  kaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän,
  jonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka
  erinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan
  kävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta
  koverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen,
  kun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen
  perästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin
  matalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin,
  rahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen
  aseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut.
  Hediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla,
  mureilla kamishiversoilla ja leivällä.
  Järvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon
  peräkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli
  suunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle
  lentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen
  tuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi
  työ hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin
  taas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj
  karavaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien
  Ilekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden
  Lop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat
  miehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen
  meloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta,
  jonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä,
  Hedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn
  vanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen
  matkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti
  Kara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin
  täyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu
  kulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja».
  Tarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle,
  muodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan
  rikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja
  muodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät
  kalat.
  
  Lop-norin sokkeloissa.
  
  22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan
  niin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui
  Kum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin
  ruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat
  aukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta
  nyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat
  kamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden
  puolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi
  kuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse
  kanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän
  kalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan
  Hedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä
  näkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa,
  joissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan
  ja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa.
  Toisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi
  säteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka
  vastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri,
  ottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin
  että vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa
  silmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten
  seinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio
  liukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan
  Tarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin
  mitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen
  venematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä
  korkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla;
  ei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta
  nähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta
  avovettä ei loistanut mistään.
  Tästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti
  sieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo.
  Tjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet
  takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri
  passinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin
  oli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä
  retkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli
  tulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä
  saavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa
  ja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen
  entisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti
  tieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli
  kiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat
  varkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä
  kameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan
  uomaa tutkimassa.
  Vietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä
  päivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin
  kautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.
  
  Keidastie.
  
  Parikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan
  hän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt
  tulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden
  rajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin
  retkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien
  kastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen
  vettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen
  kastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi
  se kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä,
  verkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja
  vuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote.
  Sen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka
  kautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä
  joet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään
  lampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä,
  että Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen.
  Noustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain
  turkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen,
  lähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu
  asumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden
  kuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.
  
  Pohjois-Tibet.
  
  Maa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin,
  jonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia
  päivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan
  kulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin,
  Islam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada
  palata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista
  osa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni
  ja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi
  säännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki
  nämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi
  suolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen
  kautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen,
  tehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut
  puutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat
  vielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen
  suureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä
  särmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska
  rapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja
  rapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi
  osaksi jääneet paikoilleen.
  Kuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa
  Hedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki
  matkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen
  muutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin
  ja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin
  oli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä
  täynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki
  pohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka
  samosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa
  rinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana
  vuonna löysi.
  Seutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta
  laitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin,
  isompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti
  kuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan
  päähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat
  sitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli
  lanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin
  keittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen,
  vaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian.
  Jakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden
  vuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa,
  ja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti.
  Toistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa,
  kunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät.
  Maanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla.
  Jakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja
  lihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine.
  Kaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei
  ainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää
  lukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen,
  joka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja,
  tylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki
  ei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan
  nauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella,
  ikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen
  valkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on
  kesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä,
  lähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös
  jäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä
  se erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa
  firn-lumessa.»
  Syyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa
  määrässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä.
  Vihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi
  pyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista
  liuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä
  kirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren
  historiallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari
  päivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän
  kuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan
  ja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä,
  että ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum»,
  s.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan
  lootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen
  mukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta
  useampaan kertaan se toistetaan.
  Riistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä
  paikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien
  ja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin
  vanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että
  jakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi
  55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa
  ihmisten ilmoille.
  
  Ensimmäiset mongolit.
  
  Eukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä
  ylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa
  ja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni
  kuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä
  siinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu
  pitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä
  astioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja,
  nahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen
  teekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko,
  palkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin
  rasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman
  tilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä
  sisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin
  puu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja
  sitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana,
  ympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä
  kuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan
  hevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita
  ei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin
  soilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi,
  jota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin
  rasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin
  kirgiisitkin.
  Sekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman
  minkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi
  nahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen
  isännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja
  ahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta
  ja viikset ohuet, pörröiset.
  Dortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta
  muutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan
  retkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan
  ratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat
  matkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa
  piti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava
  metsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun
  paraillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin
  taglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli
  vain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää
  kuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa,
  joilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin
  pitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät
  nahkapusseissa.
  »He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen
  kiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua
  ystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs
  vanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin,
  ja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän
  leikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä
  viipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti
  vireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti
  sillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun
  kuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla
  vielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi
  kauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa,
  mutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin
  piiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain
  mieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle
  he näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama
  puoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit
  paremmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn
  puhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan
  kyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan
  he hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat
  toistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».
  
  Tsaidamin räme.
  
  Tsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä.
  Vuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin
  päästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä
  esiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on
  laajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin
  täältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka
  Hedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta
  kuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta
  tielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä
  hevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi
  karavaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita,
  eivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus
  kuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.
  Jo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin,
  tuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta
  valmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista
  päättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja
  päässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.
  »Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan
  oviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin
  ladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena.
  Laudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä,
  jauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä
  oli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli
  tuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä
  katselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää.
  Kun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani
  paikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin
  hyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat
  joudu maan tomun yhteyteen.
  »Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli
  'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata
  oli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat.
  Teltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen
  oli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi
  tamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan
  kalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m.,
  ja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja
  jauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»
  Nämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain
  seudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen
  paikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla
  ympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi,
  käynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja
  sarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään.
  Paikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja
  matkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että
  vahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet
  halveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli
  sopu kuitenkin mitä paras.
  
  Tanguutit.
  
  Kuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki
  muutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta
  aavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen
  tanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut.
  Hediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka
  olivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös
  karhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi
  ja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia,
  iskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet
  hyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei
  kulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä
  parvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain
  kolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys
  kuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt
  päivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun
  niin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai
  nälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla
  uhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.
  Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten
  tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita
  tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien
  puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla
  erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin
  oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin
  leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen
  ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin
  paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia
  karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden
  pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi,
  matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa
  voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.
  Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti
  vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain
  muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu
  laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan
  tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan
  suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja
  mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia.
  Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli
  täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren,
  olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä,
  pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi
  menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli
  noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja
  nakannut sen järven keskelle saareksi.
  Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat
  tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan.
  Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän
  oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti
  sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja
  sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat
  kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea,
  tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla
  vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen
  siitä lähti murhaava tuli.
  Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin.
  Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite
  oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi
  täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella
  olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan
  heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat
  tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan
  rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli
  korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.
  Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä
  varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan,
  jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä
  asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita,
  saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat