Maantiede ja löytöretket 4 : Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan - 58

  Hän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok.
  10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka
  selässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset
  hopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam
  heittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen
  hän kertoi vaiheensa.
  Kauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja
  näiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita,
  jonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen
  tulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he
  pelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut,
  vaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu,
  kuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät,
  jotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.
  Mahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti
  pohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.
  
  Khotan-darja.
  
  Khotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa
  suhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti
  juosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin
  suurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen
  syvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen
  poikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin
  se jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta
  ja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee
  Takla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy
  käydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se
  jo on Kerija-darjan erottanut.
  Jarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten
  vanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa
  ja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne
  ovat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei
  muuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat
  usein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi
  pitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman
  taajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan
  laaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin
  paljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä
  metsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra,
  joka katkoi pahimmilta kaulan.
  Toukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki,
  jonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen
  hyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin
  päivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen
  kaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä
  seudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias,
  joka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan
  paluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi
  uuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä
  Pamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien
  ystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.
  Hän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta,
  jossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä
  tarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista,
  toinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein
  ja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.
  
  Jälleen Pamirissa.
  
  Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen
  rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan
  määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus
  uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen
  välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla
  pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat
  virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin
  näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden
  etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin.
  Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli
  näin saatu onnelliseen päätökseen.
  Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään
  Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.
  Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän
  yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja
  lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja —
  toista kuukautta kestävä kuume.
  
  Jarkent.
  
  Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei
  enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli
  nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani
  saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen
  ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan
  päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen
  basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi
  vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka
  kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja
  kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella
  oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken
  kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti
  Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset
  lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset
  moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain
  luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat
  sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa
  vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja
  kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.
  Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä,
  joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei
  mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia
  taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän
  kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.
  Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta.
  Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty
  viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit
  tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli
  puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston
  sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla
  alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun
  saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne
  melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat
  suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen
  poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta.
  Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle
  niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.
  Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3
  3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella
  savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli
  keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa
  aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään
  näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun,
  joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana
  sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole
  ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti
  juuri tätä samaa tietä.
  Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten
  dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat
  tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä
  maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että
  istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla
  hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta
  minkäänlaista pelkoa.
  Ilman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa
  seudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin
  petolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden
  kimppuun, samalla kuoli.
  
  Khotan.
  
  Tammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä
  vielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden
  puolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti
  tulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan
  kanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen
  hyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä,
  ammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin
  toisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja
  herttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.
  Khotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin,
  jolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan
  siitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin
  saapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan
  oli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja
  Karakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa
  tästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja,
  kuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin
  porteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta
  tuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki,
  asukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia.
  Khotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin
  pidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon
  viiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut.
  Keitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin
  Tarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä
  vastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.
  Kymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin
  uomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla
  näki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen
  soran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja
  valkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa.
  Paikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella
  kanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että
  kaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen
  olivat kiinalaisia.
  
  Borasanin muinaislöydöt.
  
  Hedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen
  penikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää.
  Paikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli
  lössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro
  uurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin
  keväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro
  paisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä
  veden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja
  taideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia
  Buddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt
  olivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet
  muinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha,
  kreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian
  sydämeen saakka.
  Hedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten
  poimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai
  ostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja
  kirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin
  Aleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä
  puhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja
  miesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan
  eläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää
  olleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat
  Rhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on
  säilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat
  seudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat
  nimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen
  pääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.
  V:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan
  säilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa
  korkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa
  ohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety
  pohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat
  asukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet
  jumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies
  palvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat
  haudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka
  oli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä
  vihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän
  päivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat
  tämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin
  sinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan,
  mutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen
  luolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti
  hiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten
  esiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun
  Buddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.
  Vertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo
  Ho-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta
  kuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet
  panna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät
  aarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt
  kaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.»
  Muuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan
  peittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri
  siinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan
  peittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen
  uskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio
  kerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on
  tapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.
  Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin
  asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet
  kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset
  ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo,
  että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha
  kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi.
  Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho
  on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen
  tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta
  157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois
  Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa.
  Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi
  Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin,
  väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet
  samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä
  on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat
  lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.
  Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret
  buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole
  minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.
  Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien
  vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin.
  Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi
  kuin hän oli aikonutkaan.
  Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten
  kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat,
  ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan
  itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan
  niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut,
  jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin,
  että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi
  tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä
  otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan
  peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.
  
  Hietaerämaan rauniokaupunki.
  
  Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten
  kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja
  seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta
  kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta
  saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia
  pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi,
  kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä
  oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka
  ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia
  oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän
  metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen
  pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan
  sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.
  Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen
  nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki
  poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta
  rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen
  ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että
  murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli
  näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen
  alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä
  hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä
  vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta
  kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen
  taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia
  naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä,
  etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien
  kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku
  oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten.
  Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka
  täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia
  koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää
  symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen
  temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli
  tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan
  peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla
  voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon
  sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi
  päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että
  vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien
  ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen
  Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla
  aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin
  paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki-
  ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja
  kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti
  ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat
  Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi
  700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien
  vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta
  vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.
  
  Kerija-darja.
  
  Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti
  samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia.
  Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen
  retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa
  jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät
  metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen
  laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli
  tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta
  vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat
  kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat
  täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat
  paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten
  puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista
  valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan
  holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä
  paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten
  väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat,
  että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään
  niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu
  runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta
  matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin
  vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on
  uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä
  karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta
  siirtämään uomansa itää kohti.
  Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta
  matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa,
  päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka.
  Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren
  taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin
  vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan
  rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia
  muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.
  Joki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja
  ruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan
  kulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä
  ilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille
  puolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.
  
  Villikameeli.
  
  Täällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä
  kameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi.
  Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä
  kahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua
  ja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli
  paikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä
  oli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa,
  pitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina.
  Paimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen
  ja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja
  josta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on
  kuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja
  huomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet
  niitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot
  pyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes
  kameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä,
  missä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin
  joki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan,
  se tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se
  ei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan,
  tämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi
  luottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki
  montakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja,
  niin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes
  hän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan.
  Villikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on
  paljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan,
  kuten kesyn.
  Pohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon
  tuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin
  tuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat,
  davaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki
  siis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli
  uomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli
  kuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin
  häämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (_Anabasis ammodendron_),
  Transkaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia
  ei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä.
  Helmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa
  retkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä.
  Metsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki
  kuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin,
  tuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta
  onnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan
  41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.
  
  Tarim.
  
  Shah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään
  päin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian
  maantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan
  paimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka
  nimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan
  kesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on
  kolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15
  m). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin
  hitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy.
  Kolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun
  alussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa
  etenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän
  aikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.
  
  Lop-nor.
  
  Poikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin
  suupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan
  linnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan
  erämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa
  on vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei
  nykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille
  valtatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain
  juoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä
  Tikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan
  monta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.
  Przevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi.
  Hän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin
  karttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu
  Aasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin
  kaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi