Maanantai-tarinoita: Valikoima - 3

häpeästä... Vartiossa he tapasivat muutamia sotamiehiä kykkysillään
perin kurjan ja kituvan tulen ympärillä, jonka lieskassa he paahtelivat
painettiensa kärjessä korppujaan. Miehet puristausivat toisiinsa
tehdäkseen pojille tilaa. Pojat saivat murenen korppua ja vähän kahvia.
Heidän sitä juodessa tuli ovelle eräs upseeri, kutsui kersanttia,
puheli hänelle aivan hiljaisesti ja poistui saman tien.
"Pojat! sanoi kersantti palaten säteilevänä sisään, tänä yönä me
_saamme tupakkaa_. On siepattu preussilaisten tunnussana... Luulenpa
että me tällä kertaa otamme heiltä takaisin tuon kirotun Bourget'n!"
[Bourget on kylä Pariisin lähellä; taistelu 30 p. lokak. ja 21 p.
jouluk. 1870]
Kaikki remahtivat hyvähuutoihin ja naurunpuuskiin. Tanssittiin,
laulettiin, kalistettiin kuvepistimiä; sill'aikaa pojat, käyttäen
meteliä hyväkseen, hävisivät tiehensä.
Päästyään varuspaikan ohi heillä oli jälellä vain tasankoa ja perällä
pitkä valkea ampumareikien läpäisemä muuri. Juuri tätä muuria kohti
he suuntasivat kulkunsa, pysähtyen joka askeleella juurikuin ollen
poimivinaan perunoita.
"Kääntykäämme... Älkäämme menkö sinne", sanoi pikku Stenne vähän väliä.
Toinen hytkäytti vain olkapäitään ja eteni yhä. Äkkiä he kuulivat
napsahduksen, joka syntyi pyssyn vireesen vetämisestä.
"Pitkällesi!" sanoi iso heittäytyen maahan.
Maasta pitkältään hän vihelsi. Toinen vihellys vastasi lumelta. He
etenivät ryömimällä...Muurin edessä maan tasalla näyttihe kaksi
keltaista viiksenpuolikasta likaisen päähineen alta. Iso hyppäsi
etuvarustukseen preussilaisen viereen.
"Se on veljeni," sanoi hän osottaen toveriaan.
Stenne parka oli niin pikkunen, että preussilainen hänet nähdessään
purskahti nauramaan ja oli pakoitettu ottamaan hänet käsivarsilleen
hilatakseen hänet muurinaukkoon.
Muurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia
kuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset
viikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi.
Eräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta
oli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa
suurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin
ja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten!
Ylhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat
auki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin
heitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä;
heille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta
upseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä
etukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He
nauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä
Pariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin.
Pikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen,
ettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä
vastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai
pikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti
Stenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä
olisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut
sanoa:
"Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa..."
Tällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja
estävän sen tykytyksen.
Päästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen
ympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen
toverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan,
matki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa
Pariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi
äänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo
kurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä.
Silloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä:
"Ei sitä, kuuletko iso... Minä en tahdo."
Mutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo
upseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea:
"Ulos leiristä!" sanoi hän heille.
Ja upseerit alkoivat puhua nopeasti keskenään saksaksi. Iso lähti
ylpeänä kuin ruhtinas helistellen rahojaan. Stenne seurasi häntä
allapäin; ja kun hän kulki sen preussilaisen lähitse, jonka katse häntä
oli niin kovasti vaivannut, kuuli hän surullisen äänen sanovan:
"Syvälle vajonnut, poika parka."
Hänelle tulivat kyyneleet silmiin.
Päästyään taas tasangolle pojat alkoivat juosta nopeasti kaupunkia
kohti. Heidän pussinsa oli täynnä preussilaisten antamia perunoita;
siten he esteettömästi pääsivät vapaajääkärien varuspaikalle. Siellä
valmistauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Joukkoja saapui hiljaisesti
ja kokoontui muurien taakse. Vanha kersantti oli täällä sijoittamassa
miehiään paikoilleen kasvot ilosta loistavina. Poikien mennessä ohi hän
tunsi heidät ja hymyili heille herttaisesti...
Oh, kuinka tuo hymy koski pikku Stenneen! Jopa hänen teki mieli huutaa:
"Älkää tehkö hyökkäystä! me olemme kavaltaneet teidät."
Mutta toveri oli sanonut hänelle: "Jos puhut, niin meidät ammutaan," ja
pelko pidätti häntä...
Courneuven luona he menivät autioksi jätettyyn taloon rahoja jakamaan.
Totuus vaatii sanomaan, että jako tapahtui täysin rehellisesti ja että
pikku Stenne, kuullessaan kiiltäväin kolikkojen helisevän puseronsa
povella ja ajatellessaan vastaista kalossipeliä, tunsi rikoksensa
vähemmän inhottavaksi.
Mutta yksin jäätyään tuo lapsi parka oli onneton! Kun iso oli
jättänyt hänet kaupungin portilla, alkoivat hänen taskunsa tuntua
kovin raskailta ja käsi, joka puristi hänen sydäntään, puristi sitä
entistä ankarammin. Pariisikaan ei hänestä ollut entisensä näköinen.
Ohikulkijat katselivat häntä tuikeasti, juurikuin olisivat tienneet
mistä hän tuli. Sana "kavaltaja" kaikui hänen korviinsa rattaiden
räminästä ja sotarumpujen pärinästä kanavan rannalta, jossa pidettiin
harjoituksia. Vihdoin hän saapui kotiinsa, ja iloissaan siitä ettei
isänsä vielä ollut tullut kotiin, hän riensi nopeasti huoneesensa
piilottamaan päänalusensa alle nuo niin raskaat kolikkonsa.
Koskaan ei isä Stenne ollut niin hyvä, niin hilpeä kuin tänä iltana.
Oli saatu hyviä uutisia maaseudulta: siellä asiat menestyivät paremmin.
Kesken syöntiään tuo vanha soturi katseli seinällä riippuvaa pyssyään
ja virkkoi naureskellen pojalleen:
"Hei, poikaseni, kaipa sinäkin menisit preussilaisia vastaan, jos
olisit suuri!"
Kello kahdeksan tienoissa kuului tykinpauketta.
"Se on Aubervilliers'in luota... Taistellaan kai Bourget'sta," virkkoi
vanhus, joka hyvin tunsi kaikki linnoitukset. Pikku Stenne kalpeni
ja syyttäen väsymystä hän meni makuulle, mutta eipä hän saanut unta.
Tykit paukkuivat yhäti. Hän kuvitteli mielessään, kuinka vapaajääkärit
hyökkäävät yöllä yllättääkseen preussilaiset ja itse kaatuvat
väjytykseen. Hän muisti kersantin, joka oli hymyillyt hänelle; hän näki
nyt hänet pitkänään lumella ja niin paljon toisia hänen ympärillään!...
Kaiken tuon veren hinta oli kätkössä täällä hänen päänalusensa alla, ja
hän itse, kunnon Stennen, soturin poika, oli... Kyyneleet tukehuttivat
häntä. Viereisessä huoneessa hän kuuli isänsä kävelevän ja avaavan
ikkunan. Alhaalla torilla pärisi hälytysrumpu, ja pataljoona nostoväkeä
valmistausi lähtöön. Epäilemättä siellä oli tositaistelu käymässä.
Poika raukka ei voinut pidättää nyyhkytystään.
"Mikä sinulla on?" sanoi isä Stenne astuen huoneeseen.
Poika ei kestänyt enää, vaan karkasi vuoteestaan ja heittäysi isänsä
jalkoihin. Samassapa hopearahatkin kierivät lattialle.
"Mitä nuo ovat? Oletko varastanut?" kysyi vanhus vavisten.
Silloin pikku Stenne yhdessä hengenvedossa kertoi käyntinsä
preussilaisten luona ja siihen liittyvät seikat. Mikäli hän ennätti
puhua, sikäli hän tunsi sydämensä kevenevän, paljastus juurikuin antoi
hänelle lievitystä... Isä Stenne kuunteli hirvittävän näköisenä. Kun
kertomus oli lopussa, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.
"Isä, isä..." yritti poika sanoa.
Vanhus työnsi hänet vastaamatta luotaan ja keräsi rahat lattialta.
"Tässäkö kaikki?" hän kysyi. Pikku Stenne nyökkäsi myöntävästi. Vanhus
otti naulasta pyssynsä ja patruunakotelonsa ja virkkoi, pistäen rahat
taskuunsa:
"Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille."
Ja lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas
yhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä
ole sen jälestä enää koskaan nähty.


Lipunkantaja.

I.
Rykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä,
maalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt
vastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin
matkalta. Upseerit kyllä komensivat: "Pitkällenne!..." mutta kukaan ei
halunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä
lippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja
vihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous,
levottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka
hirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla
kedolla.
Satamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski
taukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja
kuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen
juurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet.
Aika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen
vaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina
kajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja
haavoitettujen sadatusten yli: "Lipun luo, lapseni, lipun luo!..." Ja
heti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan,
ja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen
taistelun yllä.
Kaksikolmatta kertaa se vaipui!... Kaksikolmatta kertaa sen vielä
lämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt,
tarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon
mentyä mailleen rykmentin jäännökset -- tuskin kourallinen miehiä
-- taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä
muuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta
lipunkantaja sinä päivänä.

II.
Tämä kersantti Hornus oli vanha yrmeä sotakarhu, joka tuskin osasi
kirjoittaa nimeänsä ja joka oli kuluttanut kaksikymmentä vuotta
aliupseerin kalunain hankkimiseen. Kaikki löytölapsen osaksi tulleet
kärsimykset ja koko tuo kasarmielämän synnyttämä elukkamainen
tylsyys kuvastuivat hänen matalasta ja painuneesta otsastaan, hänen
rensselin köyristämästä selästään ja arvossa kohonneen rivisotilaan
itsetiedottomasta ryhdistään. Kaiken lisäksi hän hiukan änkytti,
mutta eipähän lipunkantajan oikeastaan tarvitse ollakaan kaunopuhuja.
Mainitun taistelun iltana översti lausui hänelle: "Sinulla on
lippu, kelpo kersanttini, no hyvä, suojelekin siis sitä!" Ja hetipä
leirikaupustelijatar punoi aliluutnantin kultaisen reunusnauhan hänen
kehnoon sotilashuppuunsa, jonka sade ja tuli olivat jo läpeensä
turmelleet.
Tämä se olikin tuon nöyryytyksistä rikkaan elämän ainoa ylpeys.
Samassa vanhan soturin vartalo suoristui. Tuo mies parka oli tottunut
marssimaan kumarassa, silmät maahan luotuina, mutta täst'edes hänen
olemuksensa oli ryhdikäs, katse tähtäsi ylös nähdäkseen tuon kalliin
vaateriekaleen liehumassa ja pysyttääkseen sen pystyssä korkealla,
kuoleman, petoksen ja sekasorron yläpuolella.
Te ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus
taistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui
lujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan.
Hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä.
Koko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka
puristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa
sen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan
preussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: "Koettakaapa tulla tätä
minulta ottamaan!..."
Kukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten
tapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten
taistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni
ja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se
sitä kumminkin yhä edelleen kantoi.

III.
Saapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili
liikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman
parhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen
uutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen
kiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat
kadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen.
Tuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan
kuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut
kadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin
etukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli
melkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä
lakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä
lähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan
rauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi
leiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella
vettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta,
jolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla
preussilaisten saarrosvarustusten yllä.
Eräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna
aamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat
ryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit
heristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa
hakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: "Vangitkaamme hänet!... Ampukaa
hänet!..." Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin,
juurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli
häpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle
hyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky,
joka luovutti heidät taistelutta viholliselle.
"Entä liput?" kysyi Hornus kalveten... Liput oli luovutettu muiden
mukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa.
"Tu... tu... tuli ja leimaus!" sammalsi miespoloinen. "Minun lippuani
he eivät tule koskaan saamaan..." Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia
kohti.

IV.
Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit,
nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki,
muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei
kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin
katua.
"Riistetäänkö lippuni!... Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista?
Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa,
kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän
pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun... Se on minun kunniani. Minä
estän kenenkään siihen koskemasta."
Näitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden
pohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs
ajatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan
preussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä
seurata.
Kun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti,
itsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan
kuunnellut häntä.
Hän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: "Lippuni... minä tahdon
lippuni..." Vihdoin avautui akkuna:
"Sinäkö se olet, Hornus?"
"Niin, herra översti, minä..."
"Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä
kuitin..."
"Kuitin?... Ja mitä varten?..."
"Niin kuuluu marskin käsky..."
"Mutta herra översti..."
"Jätä minut rauhaan!..." ja ikkuna suljettiin.
Vanha Hornus horjui kuin juopunut.
"Kuitin... kuitin..." toisteli hän koneellisesti... Vihdoin hän lähti
liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että
hänen täytyi välttämättä nähdä se.

V.
Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä
odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus
tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat
olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti.
Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin
niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.
Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla
Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin
nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten
lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan,
sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä
yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen
lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän
virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.
Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen
nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa
juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän
saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien
marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät
merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka
sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella...
"Hornus, tuossa on lippusi... Sinua kutsutaan... mene hakemaan
kuittisi..."
Siis todellakin kysymys kuitista!
Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista
kaunein ja repaleisin... Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa
yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien
vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo,
lapseni!..." Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä
kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota
käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän
oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja
nyt...
Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän.
Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle
ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti
molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne
ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip..." mutta ääni takertui hänelle
kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään.
Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa
antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä
mikään ylväs tunnelma voinut enää elää... Ja vanha Hornus kaatui kuin
ukkosen lyömänä maahan.


Kommunin turkosotilas.

["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se
vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka
sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön
ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin
haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia
18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan
Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin.
Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000
"kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui
Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin
vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita
Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]
[Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä
algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa
ranskalais-saksalaiseen sotaan.]
Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli
Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen
turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn
osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati
mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu
rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja
niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen.
Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman
kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa
ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet
tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän
joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa
näinkin.
Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä
suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että
hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä
ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä,
tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta
ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen
on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.
Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa).
Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn
ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei
häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen
olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja
kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja
seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja
silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa
taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton
sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä
ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen
Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä,
valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.
Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon
tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä
kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia
joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita
kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja
tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin
että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka
hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu
selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan.
Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle
pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta
selkoa kuin sanat _bono bezef, macache bono_, päivystävä "kenraali"
lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet
esikuntaansa.
Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia
laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja,
merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja
korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit,
turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia.
Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja
kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen
kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan
Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin,
karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin
suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä
hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät
ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että
se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin
kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten
pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että
heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa
vääriä tykkimiehiä!... Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli
todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin
katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku
ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.
Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut
tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi
samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät
tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti
Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä
sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit,
avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä
selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi
hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour
pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa
vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta
vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa
"derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille
nuotiotulien lähelle.
Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä.
Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat.
Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään
ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi,
ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti,
katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli
tekeillä... Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja
kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta.
Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli
moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä
tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan
taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi
hampaitaan kiristellen: _Macach bono, Brissien_... hän näet luuli
että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat
obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun
luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti,
oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä
uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!..."
Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen
armeijan veroinen.
Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän
taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi,
joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja
silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille.
Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi
kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.
Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen
ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut
mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti
painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä... Tuossa saapuikin niitä
koko rivi!... Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:
"Antautukaa!..."
Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri
korkealla:
_Bono, bono Francése_!...
Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä
se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy,
jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin
nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän
hammasrivinsä täydeltä!... Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu.
Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin.
"Näytäs kivärisi."
Hänen kivärinsä oli vielä kuuma.
"Näytäs kätesi."
Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi