Maanantai-tarinoita: Valikoima - 2

Total number of words is 3383
Total number of unique words is 2117
19.9 of words are in the 2000 most common words
27.7 of words are in the 5000 most common words
32.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
lämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli
sotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon
kauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin
jäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa.
"'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!'
"Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään
ei ollut muuta syönyt... Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä,
sikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo
hänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka
oli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa
olivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset
saaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira;
ja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen
Bazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin
luona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt
vuoteensa ikkunan ääreen -- luulen sen olleen Buzenvalin torstaina --
hän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat
'Suuren armeijan' puistotorille.
"'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen
murahtelevan hampaihinsa:
"'Huono ryhti! huono ryhti!'
"Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes
täytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin.
"Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan
suunniltaan:
"'Huomenna he marssivat kaupunkiin', sanoi hän minulle.
"Lieneekö vanhuksen kamarin ovi ollut auki, vai miten, mutta seikka
on sellainen, että sitten myöhemmin asiaa ajatellessani muistelin
vanhuksen sinä iltana olleen aivan erityisessä mielentilassa. Luultavaa
onkin että hän oli kuullut meidän sanamme. Ero oli vain siinä, että me
puhuimme preussilaisista, mutta vanhus ajatteli ranskalaisia ja heidän
voitollista kotiinpalaustaan, jota hän jo niin kauan oli odottanut:
-- Mac-Mahon kulkemassa valtakadulla kukkasateessa, torvien soidessa,
hänen poikansa marsalkan sivulla ja hän, vanhus, parvekkeellaan
juhlapuvussa kuten Lützenin luona, tervehtien rikkinäisiä sotalippuja
ja ruudin mustaamia kotkia...
"Isä Jouve parka! Nähtävästi hän oli arvellut että hänet pidätettäisiin
olemasta läsnä tässä joukkojemme riemukulussa, jotta hän välttyisi
liialliselta mielenliikutukselta. Niinpä hän ei hiiskunut asiasta
kenellekään. Mutta huomispäivänä, juuri kun preussilaiset pataljoonat
arkaillen järjestyivät sille pitkälle tielle, joka vie Maillot-portilta
Tuilerioita kohti, avautui tuolla ylhäällä hiljaa ikkuna, ja översti
näyttäytyi parvekkeella kypäri päässä, valtainen sapeli kupeella,
kiireestä kantapäähän Milhaud'n entisen kyrassierin vanhassa
kunniakkaassa puvussa. Tänäkin päivänä vielä ihmettelen, mikä
tahdonponnistus, mikä elämäntarmo oli nostanut hänet noin jalkeille ja
täyteen asuun. Varmaa vain oli että hän oli tuolla pystyssä rintanojan
takana ja kai kummasteli nähdessään kadut niin tyhjinä ja äänettöminä,
talojen ikkunasäleiköt suljettuina, Pariisin synkkänä kuin suuri
sairaala, kaikkialla tosin lippuja, mutta niin omituisia: kokonaan
valkeita punainen risti keskellä, eikä ketään menossa sotilaitamme
vastaan.
"Tuokion hän voi luulla tulleensa petetyksi...
"Mutta ei! Tuolta alhaalta Riemukaaren takaa kuului sekava melu
ja näkyi musta jono, joka samosi eteenpäin ylenevän auringon
säteissä... Sitten vähitellen alkoivat kypärien piikit välähdellä,
pienet rummut pärryttää, ja Tähtikaaren alla, sotilasten raskaitten
askelien ja sapelien kalinan säestämänä, raikahti ilmoille Schubertin
voittomarssi!...
"Silloin tienoon synkässä hiljaisuudessa kajahti huuto, hirvittävä
huuto: 'Aseihin! Aseihin! Preussilaiset!...' Ja etujoukon neljä ulania
voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella kookas vanhus horjui
huitoen käsiään ja kaatui jäykkänä maahan. Tällä kertaa översti Jouve
oli todella kuollut."


Kelvoton zuavi.

[Zuavit ovat itämaisesti puettua kevyttä jalkaväkeä, jota Ranska pitää
Algeriassa.]
Sainte-Marie-aux-Mines'in väkevä seppä Lory ei ollut tyytyväinen tänä
iltana.
Tavallisesti hän, heti auringon laskiessa sammutettuaan ahjonsa,
istuihe ovensa eteen rahille nauttimaan suloisesta väsymyksestä, jonka
tuottaa raskas ja lämmin työpäivä. Ja ennen oppipoikien poistumista hän
siinä särpi heidän kanssaan muutamia pitkiä kulauksia raikasta olutta,
katsellen tehtaista kotiutuvia työläisiä. Mutta tänä iltana seppämme
viipyi pajassaan illallishetkeen saakka, ja vastahakoisesti hän näkyi
vihdoin saapuvan. Loryn eukko ajatteli miestään katsellen:
"Mitähän hänelle on tapahtunut?... Mahdollisesti hän on saanut
rykmentistä huonoja uutisia, joita ei tahdo kertoa minulle?... Poikamme
on kenties siellä sairaana..."
Mutta hän ei tohtinut kysellä mitään, vaan koetti ainoasti hillitä
kolmea pientä valkotukkaista päivänpaahtamaa vekkulia, jotka
naureskelivat pöydän ääressä ja syödä nakertelivat kermasta ja mustista
retiiseistä valmistettua maukasta salattia.
Vihdoin seppä työnsi lautasensa vihaisesti syrjään:
"Haa, konnat ja lurjukset!"
"Mikä sinulla on, Lory?"
Seppä kivahti:
"Mikäkö? Onpahan viisi tai kuusi roistoa, jotka tästä aamusta
alkaen on nähty maleksivan kaupungilla ranskalaisten sotamiesten
pukineissa käsikynkin baijerilaisten kanssa... Ne ovat niitä samoja
lurjuksia, jotka ovat -- kuten he sanovat -- muka ruvenneet Preussin
kansalaisiksi... Joka päivähän näemme noita epäkelpoja elsassilaisia
palajavan!... Mitä hiton taikajuomaa heille on mahdettu tarjota?"
Eukko koetti heitä puolustella:
"Näetkös, ukkoseni, eihän se oikeastaan ole näiden poikaparkojen
vika... Onhan tuo afrikkalainen Algeria, jonne heidät lähetetään,
niin kovin kaukana!... Heille tulee siellä koti-ikävä, joka kovasti
houkuttelee heitä palajamaan ja jättämään sotilaan toimen".
Lory iski nyrkkinsä ankarasti pöytään:
"Vaikene, vaimo! Te naiset ette sellaisesta ymmärrä mitään. Eläessänne
alati lasten kanssa ja vain niiden hyväksi te tietysti asetutte
noiden mukulainne puolelle... No hyvä, minä sanon sinulle, että
tuollaiset miehet ovat lurjuksia, luopioita, kurjia pelkureita, ja jos
onnettomuudeksi meidän Risto olisi yhtä kunnoton raukka, niin, niin
totta kuin olen Georges Lory ja seitsemän vuotta palvellut Ranskan
jääkäriväessä, minä lävistäisin hänet sapelillani."
Ja julmana, puoliksi pystyyn kimmoten, seppä viittasi pitkään
jääkärisapeliinsa, joka riippui seinällä pojan muotokuvan alla.
Kuva esitti afrikkalaista zuavia. Mutta nähdessään nuo rehdit
elsassilaiskasvot aivan tummina ja Afrikan tulisen auringon paahtamina,
hän kohta tyyntyi ja rupesi nauramaan:
"Minä kiivastun niin helposti... Miten voisi Ristomme ajatellakaan
muuttuvansa preussilaiseksi; hänhän on heitä kaatanut niin paljon sodan
aikana!"
Tultuaan tätä ajatellessa jälleen hilpeälle tuulelle seppä lopetti
iloisena illallisensa ja lähti tuota pikaa ottamaan pari naukkua _Ville
de Strassbourgiin_.
Nyt on rouva Lory yksin. Saatettuaan makuulle kolme pientä
valkotukkaistansa, jotka sitten livertelevät vierushuoneessa kuin
nukkuva linnunpesä, hän ottaa käsityönsä ja istuutuu mietteliäänä
ovelle puutarhan puolelle. Aika ajoin hän huoahtaa ja ajattelee
itsekseen:
"Niin, minä kyllä tahdon. He ovat lurjuksia, luopioita... mutta samapa
se! Heidän äitinsä ovat niin kovasti onnellisia nähdessään heidät
jälleen."
Hän muistelee aikaa, jolloin hänen poikansa ennen sotaväkeen menoaan
oli ollut täällä tällä samalla hetkellä vaalimassa pientä puutarhaa.
Hän katselee kaivoa, josta hän oli täyttänyt ruiskukannunsa, pusero
yllään, hiukset pitkinä, nuo kauniit hiukset, jotka häneltä oli
leikattu hänen zuaviksi joutuessaan...
Äkkiä hän hätkähtää. Pikku takaportti, joka antoi vainioille päin, on
auki. Koirat eivät ole haukkuneet; kuitenkin se, joka lähestyy pitkin
muuria varkaan lailla, pujahtaa mehiläiskekojen välitse...
"Päivää, äitiseni!"
Siinä on Risto hänen edessään univormu reuhallaan, nolona,
hämmentyneenä, kieli kankeana. Tuo onneton on saapunut kotiseudulleen
muiden mukana ja jo tuntikauden kierrellyt taloa odotellen isän
poistumista tullakseen sisälle. Äiti tahtoisi torua häntä, mutta
hänellä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Onhan siitä jo niin kaualti kuin
hän ei ole nähnyt poikaansa eikä syleillyt! Sitäpaitsi Risto esittää
perin päteviä järkisyitä; kuinka muka hänelle oli tullut ikävä kotia,
pajaa ja omaisia, kuinka kuri oli tullut siellä ankarammaksi ja
toverit olivat kutsuneet häntä "preussilaiseksi" hänen elsassilaisen
ääntämisensä vuoksi. Ja äiti uskoi mielellään kaiken tämän. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Ristoon uskoakseen heti. Jutellen
yhtämittaa saapuvat he alasaliin. Pikku veikot heräävät ja rientävät
paljain jaloin paitasillaan syleilemään suurta veljeä. Häntä kehotetaan
syömään, mutta hänellä ei ole nälkä. Hänellä on vain kauhea jano, ja
hän särpii ahnaasti vettä niiden olut- ja valkoviini-annoksien päälle,
jotka hän sitten aamun on tilannut kapakassa.
Mutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin.
"Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän
puhua ja selittää asiat hänelle", ja hän työntää Riston suuren
fajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin.
Onnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti
ensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä --
seppä ymmärtää heti kaikki.
"Risto on täällä!" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen
sapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka
takana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä,
kaatumisen pelosta seinään nojaten.
Äiti heittäytyy väliin:
"Lory, Lory, älä häntä tapa... Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja
pyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa..."
Hän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää.
Pimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun
siihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan.
Seppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain:
"Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata.
Huomenna katson mitä minun on tehtävä."
Huomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien
kauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan.
Pienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala
tunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat
paukahtelevat alasinta vasten... Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole
jättänyt poikaansa koko yönä -- niin kovasti isän viha oli saanut hänet
pelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on
kävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja
nytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin
matkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva,
päästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen:
"Ylös, poika, nouse ylös!"
Hiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan.
"Anna niiden olla!" sanoo isä ankarasti.
Johon äiti arkana lausuu:
"Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita".
"Anna hänelle minun vaatteeni... En niitä enää itse tarvitse".
Pojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet
liivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän
ripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta.
"Menkäämme nyt alas", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti
laskeutuvat pajaan... Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään
taas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla
kaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt
pitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan
hiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja
suuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän
yhä kohtaa isän heltymättömän katseen.
Vihdoin seppä ryhtyy puhumaan:
"Poika", hän sanoo, "tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat
sinun!... Ja kaikki tuo myös", lisää hän osottaessaan hänelle pientä
puutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta
ja mehiläisiä... "Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne
kuuluvat nyt sinulle... Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain
vuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät... Sinä olet
nyt isäntä talossa... Minä lähden täältä... Sinä olet Ranskalle velkaa
viisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi."
"Lory, Lory, mihin sinä menet?" huutaa vaimo parka.
"Isä!" rukoilee poika... Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin
askelin enää kääntymättä...
* * * * *
Sidi-bel-Abbés'issa, 3:n zuavirykmentin asemapaikassa, otettiin
palvelukseen joku päivä sitten 55-vuotias vapaaehtoinen.


Peli biljardia.

Taisteltuaan kaksi päivää ja vietettyään yön rensseli selässä
rankkasateessa sotilaat ovat tuiki väsyksissä. Ja kuitenkin annetaan
heidän väristä kolme kuolettavaa tuntia, kiväri jalalla, suurten
teitten loassa ja veteläin vainioin liejussa.
Nääntyneinä uupumuksesta ja yönvalvonnasta, univormu läpimärkänä, he
pakkautuvat kiinni toisiinsa lämmitelläkseen ja pysyäkseen pystyssä.
Onpa sellaisiakin, jotka nukkuvat seisaallaan nojaten naapurinsa
rensseliin, ja väsymys sekä kärsimykset kuvastuvat selvemmin juuri
näistä uneen vaipuneista lamautuneista kasvoista. Kaikkialla vain
sadetta ja kuraa, ei tulta eikä keittoa, taivas sameana ja synkkänä,
vihollinen aivan ympärillä. Tuo on kamalaa...
Mitä täällä sitten on tekeillä? Mitä aiotaan?
Kanunat, kita ammottaen metsää kohti, näyttävät juurikuin vaanivan
jotakin. Väijyvät kuularuiskut tähtäävät tuikeasti ilmanrantaa. Kaikki
näyttää valmiilta hyökkäykseen. Mitä sitten odotetaan?...
Odotetaan käskyä, mutta päämaja ei sitä lähetä.
Eikä päämaja suinkaan ole kaukana. Se sijaitsee Ludvig XIII:n
aikuisessa kauniissa linnassa, jonka punaiset kattotiilet, sateen
huuhtelemina, paistavat mäen rinteellä puiston keskeltä. Todellakin
ruhtinaallinen asunto, kyllin arvokas kantamaan Ranskan sotamarskin
lippua. [Tämä kertoelma tarkoittanee marski Bazainea Metzissä, johon
saksalaiset hänet sulkivat ja jossa hänen täytyi ruokavarain puutteessa
useampain turhain uloshyökkäysten jälkeen antautua noin 175,000 miehen
kera 26 p. lokak. 1870.] Avaran ojanteen ja kivisuojakkeen takana,
niiden erottamina valtatiestä, ulottuvat ruohopenkereet suoraan
pääportaille asti, sileinä ja vihantina, kukka-astiain reunustamina.
Palatsin toisella puolella on valkopyökkimetsikköön laitettu valoisia
aukeamia; siellä vesilammikot, joissa joutsenet uiskentelevat,
kuvastimena kuultavat, ja suunnattoman lintuhuoneen pagodimaisella
katolla löyhyttävät riikinkukot ja fasanit kimeästi kirkuen siipiään
ja levittelevät pyrstösulkiaan. Omistajain katoamisesta huolimatta ei
linnassa silti häviö eikä sodan turma tunnu. Armeijan ylipäällikön
valtalippu on suojellut jopa ruohopengermäin pienimmät kukkasetkin,
ja hämmästytpä hyväsestikin tavatessasi niin lähellä taistelutannerta
tällaisen runsaan rauhallisuuden, jonka vaikuttaa mallikelpoinen
järjestys, puistikkojen säännöllinen ulkonäkö ja lehtokujain syvä
hiljaisuus.
Sade, joka tuolla alhaalla kasaa niin ilkeätä liejua teille ja uurtaa
niihin niin syviä vakoja, on täällä juurikuin ylhäistä, ylimyksellistä
kastelua, joka elähyttää tiilien punaa ja ruohopenkkien vihannuutta ja
kiillottaa oranssien lehviä sekä joutsenien valkeita sulkia. Kaikkialla
kimaltelee, kaikkialla on rauhallista. Todellakin, ilman katon harjalla
liehuvaa lippua, ilman kahta vahtisotilasta ristikko-ovella ei kukaan
uskoisi olevansa päämajassa. Hevoset lepäävät talleissa. Siellä
täällä kohtaat vaatteenharjaajia, upseerien palvelijoita arkipuvussa
vetelehtimässä keittiöiden ovilla tai jonkun punahousuisen puutarhurin,
joka tyynesti vetelee haravaansa avarain pihain hiekkakäytäviä pitkin.
Ruokasalissa, jonka ikkunat antavat pääportaille päin, näet puoliksi
korjatun ruokapöydän, avattuja pulloja, tyhjiä tahmaisia laseja,
tahroja rytistyneellä pöytäliinalla, kaikkialla aterian ja syöminkien
jälkiä. Sivuhuoneesta kuuluu äänekästä puhelua, naurua, pallojen
vierimistä ja lasien kilinää. Marski pelaa parhaillaan siellä
biljardia, ja siinäpä syy miksi armeija saa odottaa käskyjä. Kun kerran
marski on alottanut pelinsä, niin saa taivas huoleti revetä eikä mikään
maailmassa voi estää häntä lopettamasta.
Biljardi!
Sepä se on tämän suuren sotasankarin heikko puoli. Siinä hän seisoo
vakavana kuin taistelussa, juhlapuvussa, rinta tähtiä täynnä, säihkyvin
silmin, posket punottavina, aterian, pelin ja ryyppyjen kiihottamana.
Adjutantit seisovat ympärillä jännitettyinä, kunnioittavina, juurikuin
kivettyneinä ihmetellen jokaista hänen lyöntiään. Kun marski
saa pisteen, syöksyvät he kaikki sitä merkitsemään; kun marskia
janottaa, tahtovat kaikki valmistaa hänen lasinsa. Kaikkialla vain
olkahetuleitten ja sulkatöyhtöjen kahinaa, mitalien ja kultanauhojen
välkettä; ja nähdessäsi kaikki nuo hienot hymyilyt ja hovimaisen
kohteliaat kumartelut sekä uudet kullalla kirjaillut univormut tässä
korkeassa tammilaudoituksella koristetussa salissa, josta näkee sekä
puistoon että suurelle pihalle, muistuvat tuokioksi mieleesi Compiègnen
syysjuhlat ja haihtuvat sieltä hetkiseksi tahraiset sotilasraukat,
jotka värisevät tuolla alhaalla teitten varsilla ja muodostavat niin
synkkiä ryhmiä vesisateessa.
Marskin pelitoverina on pieni, tiukkapukuinen, valkohansikkainen ja
käherretty esikuntakapteeni, joka on oivallinen pelaaja ja kyllä
kykenee kumoomaan kaiken maailman marskit, mutta hän tietää pysyttäytyä
kunnioittavan matkan päässä päälliköstään ja osaa olla sekä voittamatta
että menettämättä liian helposti. Sellainen juuri onkin oikea
tulevaisuuden mies...
Olkaa varoillanne, nuori mies, ja pitäkää puoltanne! Marskilla on
jo viisitoista pistettä ja teillä vasta kymmenen. Siten juuri on
peli pelattava loppuun saakka, ja silloin olette varmasti tehneet
enemmän ylenemiseksenne kuin jos olisitte tuolla ulkona muiden
mukana rankkasateessa, joka pimittää ilmanrannan, tahraamassa
kauniin univormunne ja himmentämässä nauhojenne kultauksen, odottaen
tulemattomia käskyjä.
Peli on todellakin jännittävä. Pallot vierivät milloin koskettaen
toisiinsa milloin vilahtaen ohi. Reunat ponnahtavat hyvin, verka
kuumenee... Äkkiä leimahtaa taivaalle kanunanlaukaus. Ankara
jyrähdys saa ikkunat vapisemaan. Kaikki säpsähtävät ja katselevat
levottomasti toisiaan. Marski yksin ei ole mitään nähnyt, mitään
kuullut: kumartuneena biljardin yli hän paraillaan suunnittelee lyödä
loistavasti reunasta peräytyvän pallon; hänen vahvin puolensahan onkin
peräyttäminen!...
Mutta välähtääpä uusi leimahdus ja taas toinen. Tykinlaukaukset
jatkuvat ja tihenevät. Adjutantit rientävät ikkunoihin. Mahtanevatko
preussilaiset hyökätä?
"No hyvä, hyökätkööt vaan!" sanoo marski lyöden ohi... "Teidän
vuoronne, kapteeni."
Esikunta vallan värisee ihmettelystä. Kanunanlavetilla nukkuva Turenne
[Turenne oli kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö 1600-luvulla,
kaatui 1675 Sasbachin taistelussa] ei ollut mitään tämän sotamarskin
rinnalla, joka niin tyynesti pelaa biljardia vaaran hetkellä...
Sill'aikaa meteli yhä kasvaa. Tykinlaukauksiin sekaantuu kuularuiskujen
rätinä ja kivärien paukkina. Punerva mustalaitainen savupilvi
kohoo ruohopengermäin tasalle. Koko puiston takaosa leimuaa tulta.
Riikinkukot ja fasanit kirkuvat lintuhuoneessa; arabialaiset ratsut,
haistaessaan ruutia, keikkuvat pilttuissaan. Päämaja alkaa liikehtiä.
Tiedonantoja tulee lakkaamatta. Sananlennättäjät saapuvat täyttä
laukkaa. Kysytään marskia.
Marski on saavuttamattomissa. Sanoinhan jo ettei mikään voisi estää
häntä peliänsä päättämästä.
"Teidän vuoronne, kapteeni".
Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sen se nuori veri sittenkin
tekee! Hän on joutunut suunniltaan, unhottanut pelinsä ja lyö nyt
peräkkäin useita pisteitä, niin että hän on jo miltei voittamaisillaan
pelin. Silloin marskin hahmo muuttuu hirvittävästi. Hämmästys ja
suuttumus kuvastuvat hänen miehekkäillä kasvoillaan. Samalla hetkellä
syöksyy hevonen pihaan hurjaa vauhtia. Eräs loan peittämä adjutantti
ryntää vahdin läpi ja hyökkää yhdellä harppauksella portaista.
"Marsalkka! marsalkka!..." Sietipä nähdä kuinka hänet otettiin
vastaan... Puhisten kiukusta, punaisena kuin kukko, marski näyttäytyy
ikkunassa, biljardikeppi kädessä:
"Mikä siellä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Kuinka rohjetaan vahdin
ohitse?"
"Mutta, marsalkka..."
"Hyvä on... Heti paikalla... Odotettakoon käskyjäni, jumal'avita!"
Ja ikkuna paukahtaa vihaisesti kiinni.
Odotettakoon hänen käskyjään!
Sitähän he juuri tekevät nuo miespoloiset. Tuuli ajaa heihin
sadetta ja raehauleja vasten kasvoja. Kokonaiset pataljoonat ovat
muserretut, toisten seistessä hyödyttöminä paikoillaan kiväri kädessä,
voimatta käsittää toimettomuuttaan. Ei voida tehdä mitään; odotetaan
määräyksiä... Niinpä, kun kuolemiseen ei tarvita erityisiä käskyjä,
miehiä kaatuu satamäärin pensaihin ja kaivantoihin vastapäätä suurta
rauhallista linnaa. Vielä kaatuneinakin heitä raehaulit silpovat, ja
heidän avonaisista haavoistaan juoksee verkalleen Ranskanmaan jalo
veri... Tuolla ylhäällä biljardisalissa on myöskin tulinen taistelu:
marski on taas päässyt edelle; mutta pikku kapteeni puolustaa itseään
leijonan rohkeudella...
Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksäntoista!...
Tuskin ehditään merkitä pisteitä. Taistelun melske lähenee. Marskilta
puuttuu vain yksi piste. Granatit lentelevät jo puistoon saakka. Jopa
yksi niistä räjähtää vesilammikon kohdalla. Sen kalvo särkyy; muudan
joutsen pyörii säikähtyneenä ympäri, veristen höyhenten pöllytessä. Se
oli viimeinen laukaus...
Sitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville,
kukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen
ihmisjoukon askelien jytinä... Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski
on voittanut pelin.


Pikku kavaltaja.

Hänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne.
Hän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias,
mahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei
koskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli
puistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt,
vanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva
Pariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla
puistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä.
Tiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja
penkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä
äidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä
vanhukselta:
"Kuinka pikku poikanne jaksaa?..."
Hänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin
onnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä
noutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla,
pysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan
näiden kohteliaisuuksiin.
Piirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään
tammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto
suljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen,
velvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja
runneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä
poikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin
nähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista... Mutta pikku
Stenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta.
Piiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta
eikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori!
Poikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi
valleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa
niitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin
tarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan
soittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla
oli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia
harjoituksia.
Kori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka
talvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain
ja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten
tehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta
tietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta
kaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu
"kalossipeli", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet
muotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai
leipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan
torilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa;
hän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana!
Varsinkin eräs iso, sinimekkoinen pelaaja, joka ei pannut peliin
vähempää kuin sadan soun [sou on noin 5 penniä] kappaleita, herätti
hänessä ihmetystä! Hänen juostessaan helisivät hopeakolikot hänen
mekkonsa povella...
Kerran, hakiessaan pikku Stennen jalkoihin saakka vierinyttä kolikkoa,
iso sanoi hänelle matalalla äänellä:
"Mitäs siinä tuijottelet, häh?... No hyvä, jos haluat, sanon sinulle
mistä näitä on saatavissa."
Pelin loputtua hän vei Stennen syrjään ja kehotti häntä tulemaan
mukaansa myömään preussilaisille sanomalehtiä, joilla ansaitsisi 30
frangia matkalta. Inhoten torjui Stenne moisen esityksen; vieläpä hän
pysyi poissa pelin äärestä koko kolme päivää. Kolme kauheaa päivää. Hän
ei syönyt eikä nukkunut koko aikana. Yöllä hän näki unissaan pelkkiä
kalossiläjiä kasattuna vuoteensa ääreen ja sadan soun kappaleita
välkkyvinä kieriskelevän lattialla. Kiusaus oli liian väkevä.
Neljäntenä päivänä hän palasi Vesilinnan luo, tapasi siellä ison ja
suostui houkutukseen...
He lähtivät retkelleen eräänä lumisena aamuna, pussi olalla,
sanomalehdet puseroiden sisällä piilossa. Heidän saapuessaan Flanderin
portille päivä vasta hämärsi. Iso tarttui Stenneä käteen ja lähestyen
vahtia -- punanenäistä ja sävyisää kelpo varusväkisotilasta -- hän
virkkoi tälle surkealla äänellä:
"Sallikaa meidän päästä, hyvä herra... Äitimme on sairas, isä on
kuollut. Me olemme, pikku veljeni ja minä, menossa keräämään perunoita
vainioilta."
Hän itki. Stenne häpeissään katseli maahan. Vahtisotilas katseli heitä
tuokion, loi pikaisen silmäyksen autiolle ja valkoiselle tielle ja
sanoi heille astuen syrjään:
"Menkää sukkelasti." -- Silloin pojat kiireesti loikkasivat
Aubervilliers'in tielle, ja iso naurahteli mielissään!
Sekavasti kuin unessa pikku Stenne näki kasarmeiksi muutettuja
tehtaita, autioita, märkien riepujen peittämiä vallituksia ja pitkiä
savutorneja, jotka läpäisivät sumun, kohoten särkyneinä ja tyhjinä
taivasta kohti. Siellä täällä näkyi vahtisotureja, huppupäähineesen
kääriytyneitä upseereja, jotka kaukolasilla katselivat etäisyyteen,
ja pieniä, sammuvien vahtitulien sulattaman lumen liottamia telttoja.
Iso tunsi kyllä tiet ja oikaisi kedon poikki välttääkseen vahteja.
Kuitenkin he osuivat, voimatta sivuuttaa, erääsen vapaajääkärien
(francs-tireurs) päävartiostoon. Vapaajääkärit olivat pienine
päällysvaippoineen kyyryksissä vedellä täyttyneen haudan uomassa
Soissons'iin vievän rautatien varrella. Tällä kertaa ison taas täytyi
alottaa historiansa, heitä kun ei mielitty laskea ohi. Silloin, ison
juuri vaikertaissa, astui vahtimajasta tielle vanha kersantti, aivan
valkoparta ja kurttuinen, isä Stennen näköinen:
"Menkää raukat, älkääkä itkekö! sanoi hän pojille. Te pääsette etsimään
perunoitanne; mutta sitä ennen käykää sisään hiukan lämpenemään... Tuon
nallikan naamahan on vallan jäässä!"
Oi, ei suinkaan! Ei pikku Stenne värissyt kylmästä, vaan pelosta ja
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Maanantai-tarinoita: Valikoima - 3
  • Parts
  • Maanantai-tarinoita: Valikoima - 1
    Total number of words is 3323
    Total number of unique words is 2086
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maanantai-tarinoita: Valikoima - 2
    Total number of words is 3383
    Total number of unique words is 2117
    19.9 of words are in the 2000 most common words
    27.7 of words are in the 5000 most common words
    32.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maanantai-tarinoita: Valikoima - 3
    Total number of words is 3378
    Total number of unique words is 2049
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    28.6 of words are in the 5000 most common words
    33.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maanantai-tarinoita: Valikoima - 4
    Total number of words is 3238
    Total number of unique words is 2089
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    31.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maanantai-tarinoita: Valikoima - 5
    Total number of words is 3333
    Total number of unique words is 2141
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    34.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maanantai-tarinoita: Valikoima - 6
    Total number of words is 2257
    Total number of unique words is 1538
    21.3 of words are in the 2000 most common words
    29.2 of words are in the 5000 most common words
    34.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.