Maanantai-tarinoita: Valikoima - 1

  
  MAANANTAI-TARINOITA
  Valikoima
  
  Kirj.
  ALPHONSE DAUDET
  
  Ranskasta ["Contes du Lundi"] suomentanut O. A. Kallio
  
  Kansan Novellikirjasto 13
  
  
  Helsingissä,
  Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
  1908.
  Savonlinnassa,
  O.-Y. Savolaisen kirjapainossa.
  
  
  SISÄLLYS:
  Alkusanat
  Viimeinen opetustunti
  Berlinin piiritys
  Kelvoton zuavi
  Peli biljardia
  Pikku kavaltaja
  Lipunkantaja
  Kommunin turkosotilas
  Sunnuntaipiirakat
  Taistelu Père-Lachaisella
  Tarasconin puolustus
  Äidit
  Maalaiset Pariisissa
  Ranskan keijukaiset
  Ritarimerkki
  Kuvastin
  
  
  ALKUSANANEN.
  
  _Alphonse Daudet_ (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuuden
  tunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän on
  saavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämää
  todenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänä
  ja näytelmäinkirjoittajana -- mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli --
  hän ei päässyt läheskään yhtä korkealle.
  Daudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainen
  hilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyi
  Nimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v.
  1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimman
  lapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureen
  Lyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajana
  erään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti
  17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan tai
  taiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksi
  kovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksi
  sirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornyn
  herttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi,
  ja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyen
  tuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintoja
  keräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) haluten
  elää vapaana, riippumattomana kirjailijana.
  Daudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihin
  eli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuu
  ympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin,
  liittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintä
  tunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaa
  erityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden
  1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoin
  ylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvaus
  _Pikku seikkoja_ (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistui
  sorea kertomuskokoelma _Kirjeitä myllyltäni_ ja sittemmin (1873)
  isänmaallista innostusta uhkuvat _Maanantai-tarinat_, joista tässä
  seuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainion
  hauska ja leikehtivä kertomuksensa _Tarasconin Tartarin_, jolla hän
  toi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevan
  eteläranskalaisen tyypin.
  Mainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikas
  kertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskellä
  Pariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppii
  näkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakin
  puolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkoja
  romaaneja -- _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_ 1874, _Jack_
  1876, _Pohatta_ (Le nabob) 1877, _Kuninkaita maanpaossa_ 1880, _Numa
  Roumestan_ 1882, _Evankelista_ 1883, _Sapho_ 1884, y.m. -- joissa hän
  voimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eri
  puolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- ja
  nautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hän
  nähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisesti
  tunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensä
  on näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopa
  katkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairasti
  parantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvien
  kera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle.
  Daudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteän
  kokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin
  -- siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioista
  eli impressioneista johtuva tekotapansa syynä -- mutta niitä
  elähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea,
  pirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessä
  huolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikealle
  paikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpia
  tyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudet
  epäilemättä novellistina. Varsinkin hänen _Kirjeitä myllyltäni_ ja
  _Maanantai-tarinoita_ ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia "lastuja",
  joissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimmin
  esiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten että
  kirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästi
  kirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia.
  _Maanantai-tarinat_ ovat suuren, ranskalaisille onnettoman
  ranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71)
  vaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallista
  tunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteen
  saakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen.
  Parhaat niistä ovat juurikuin "Vänrikki Stoolin Tarinain" tapaisia
  suorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus,
  viehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu,
  ynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijan
  mukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästi
  soluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä.
  Daudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensä
  maineen että oli ollut -- ja on vieläkin -- maansa suosituimpia
  kirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (Georges
  Pellissier) sanookin hänestä [Teoksessa _Histoire de la Langue et de
  la Littérature française des Origines à 1900_, tome VIII, siv. 197. --
  Muuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänen
  kirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsä
  Daudet'n romaanin "Kuninkaita maanpaossa" (Kansan Romaanikirjasto I)
  ja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä "Kirjeitä myllyltäni" alkuun. --
  Daudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juuri
  mainittuja on suomeksi jo ennestään "Tarasconin Tartarin", "Fromont
  nuorempi ja Risler vanhempi", "Seinevirran laivuri" y.m.]: "Alphonse
  Daudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä on
  kyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista.
  Hellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäs
  mielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus ja
  improvisoitsijan välittömyys -- siinä joukko hänelle yhtä ominaisia
  piirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyään
  kuvaisi... Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistamme
  rikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttää
  koko yleisöä... Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuin
  neronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joita
  rakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaan
  ja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotka
  hänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänen
  ystävikseen".
  _Suomentaja_.
  
  
  Viimeinen opetustunti.
  Pikku elsassilaisen kertomus.
  
  Tuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsin
  suuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meille
  kyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan.
  Jopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteä
  kuljeksimaan kedoille.
  Ilmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsän
  laidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaiset
  parast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmän
  kuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaa
  kiusausta ja kiirehtiä koululle.
  Sivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienen
  ilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oli
  annettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset ja
  päällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä:
  "Mitähän niillä taas mahtaa olla?"
  Kun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter,
  joka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle:
  "Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankin
  aikaisin kouluusi!"
  Luulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissäni
  hra Hamelin pieneen taloon.
  Tavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu,
  kun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivat
  ääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettaja
  paukutti paksulla viivottimella pöytään:
  "Hiljemmin, hiljemmin!"
  Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni.
  Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna.
  Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin
  kävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis
  avata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai
  että olin punastunut ja peloissani.
  Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin
  sävyisästi:
  "Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua."
  Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen.
  Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että
  opettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti
  poimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin
  hän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa.
  Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua
  kuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa
  salin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui
  vanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen
  kirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta;
  ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti
  avoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.
  Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut
  istuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli
  ottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:
  "Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on
  saapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin
  kouluissa... Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen
  ranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina."
  Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö
  he olivat ilmoittaneet kunnantalolla?
  Viimeinenkö ranskantuntini!... Ja minä poloinen kun osasin tuskin
  kirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt
  jäisin!... Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja,
  jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella!
  Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta
  kantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta
  ystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel.
  Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan
  näkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.
  Mies parka!
  Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut
  kauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset
  olivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin
  katuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä
  oli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme
  hänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys
  isänmaalle, joka kadotettiin...
  Istuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minun
  vuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaan
  lasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi,
  virheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäin
  pystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaa
  päätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle:
  "En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jo
  tarpeeksi rangaistu... Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan:
  Hoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näet
  kuinka on käynyt... Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahin
  onnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmiset
  tuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdotte
  mieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekä
  kirjoittaa omaa kieltänne!... Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani,
  yksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitä
  itseämme.
  "Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne.
  He mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille tai
  silkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minä
  itse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monasti
  pannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minua
  halutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaa
  teille lupaa!"
  Tämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen että
  se oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidän
  tuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska muka
  kansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaa
  vankilansa avaimen... Sitten hän otti kieliopin ja esitti meille
  läksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausui
  tuntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennen
  kuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niin
  kärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virasta
  poistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen sen
  päähämme yhdellä kertaa.
  Läksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hamel
  oli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniilla
  pyörökirjoituksella piirretty: _Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi_.
  Tämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaa
  pulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi,
  ja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapina
  paperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihen
  kääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerasti
  vetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuin
  ranskalaisuuttaan osottaakseen... Koulutalon katolla kuhertelivat
  hiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani:
  "Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?"
  Kun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hra
  Hamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviä
  esineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan koko
  pienen koulutalonsa... Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli jo
  ollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokka
  aivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet ja
  kuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänen
  oma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka.
  Miten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämä
  esineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaan
  täyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi.
  Siitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka.
  Kirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapset
  jamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser oli
  pannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, hän
  tavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli;
  hänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuulla
  häntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämän
  viimeisen opetustunnin muistan aina!
  Äkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus on
  rukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässä
  kirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavien
  preussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla... Hra Hamel
  nousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minusta
  niin suurelta.
  "Ystäväiseni", hän sanoi, "ystäväiseni, minä... minä..."
  Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.
  Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen
  kaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:
  "_ELÄKÖÖN RANSKA_!..."
  Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi
  meille kädellään merkin:
  "Kaikki on lopussa... menkää!"
  
  
  Berlinin piiritys.
  
  Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta
  ja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista
  seinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri
  ollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja
  osotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä
  ovat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille:
  "Näettekö", sanoi hän minulle, "nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla
  ylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona
  raskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin
  sinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti
  Jouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja
  isänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut
  asumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon...
  Arvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista
  kotiinpaluuta... Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p.
  elok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan
  Napoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena
  maahan.
  "Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa
  lattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut
  nuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies,
  pitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit
  piirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja
  kahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta...
  Vieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän
  oli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat
  he kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla
  leimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan,
  toinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä.
  "Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja
  pojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon
  suuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan
  toisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse
  asiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen
  sivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu.
  "Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja
  liikkumattomana... Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin)
  tappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella
  tavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton,
  jossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi
  vangittiin... En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa
  pitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä
  kuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin
  kaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin
  siinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli
  vähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari
  kertaa:
  "'Voit... to!'
  "'Niin, översti, suuri voitto!...'
  "Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen
  erikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa
  kirkastui...
  "Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana
  ovella. Hän nyyhkytti.
  "'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.'
  "Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan
  juuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa,
  koko armeija murskana... Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö
  oli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani.
  Oli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua... Mutta mitä tehdä?...
  Jättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen
  eloon?... Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella...
  "'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten
  nopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.'
  "Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät
  mitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin
  lapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi
  pitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia.
  Oli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena
  Saksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti
  suunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart
  Baijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli
  minulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se
  etusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa.
  Hänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen
  keisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa
  he nyt kai jo ovat menossa... Tuossapa tapahtuu se ja se...' Ja
  hänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen
  itseluottamustaan.
  "Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja
  taistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet
  kyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!... Joka päivä
  käydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon:
  "'Tohtori, olemme valloittaneet Mainzin, sanoi minulle tuo nuori
  tyttönen tullen minua vastaan ja hymyillen tuskallisesti'; samassa
  kuulin oven takaa iloisen äänen huutavan minulle:
  "'Hei, edespäin mars!... Kahdeksan päivän päästä me samoamme Berliniin!'
  "Tällä hetkellä preussilaiset olivat vain kahdeksan päivän päässä
  Pariisista... Me arvelimmekin heti aluksi, eikö olisi parempi siirtää
  hänet maaseudulle; mutta ulkonapa hänellä heti olisi ollut selvillä
  Ranskan tila. Sitäpaitsi huomasin hänet vielä liian heikoksi, liian
  lamautuneeksi ankarasta iskustaan antaakseni hänen tietää totuuden.
  Päätettiin siis pysyä Pariisissa.
  "Saarroksen ensi päivänä menin heidän luokseen -- muistan sen hyvin --
  sangen kiihdyksissä, sydän täynnä tuskaa siitä, että Pariisin portit
  olivat suljetut, muurien juurella taisteltiin, ja sota oli siirtynyt
  aivan äärellemme. Tapasin vanhuksen istumassa vuoteellaan riemullisna
  ja ylväänä:
  "'Onpa hyvä, sanoi hän, että 'piiritys' on alkanut!'
  "Katselin häntä ällistyneenä:
  "'Kuinka, översti, Te tiedätte?...'
  "Hänen pojantyttärensä kääntyi puoleeni:
  "'Niin, kyllä! tohtori... Suuri uutinen saapunut... Berlinin piiritys
  on alkanut.'
  "Hän sanoi tämän ompelukseltaan, pikku naama niin totisena ja
  tyynenä... Kuinka olisikaan vanhus voinut epäillä mitään? Linnoitusten
  tykkejä hän ei voinut kuulla. Onnetonta, synkkää ja sekasortoista
  Pariisia hän ei voinut nähdä. Vuoteeltaan hän näki ainoasti Riemukaaren
  yhden sivupuoliskon ja huoneessaan ympärillään kaikenlaista ensimäisen
  keisarikunnan aikuista rihkamaa, joka oli omiaan pitämään vireillä
  hänen harhaluulojaan. Siinä oli marsalkkain kuvia, taistelupiirroksia,
  Rooman kuningas [Napoleon I:sen poika, joka jo kasteessa sai nimen
  'Rooman kuningas'] kapalolapsena; lisäksi suuria ja raskaita jalustoja,
  koristettuina vaskisilla voitonmerkeillä, täynnä keisarillisia
  muistoesineitä, mitaleja ja pronssikaluja; palanen S:t Helenan kalliota
  lasikuvun alla; joukko pienoismaalauksia, jotka esittivät samaa
  naista hienosti käherrettynä, tanssipuvussa, keltaisessa leningissä,
  röyhyshihoin, silmät säteilevinä; -- ja kaikki tämä, jalustat, Rooman
  kuningas, marsalkat, keltapukuiset naiset pystyine vartaloineen,
  korkeine vyötäryksineen ja nurinkurisesti pyntättyinä, kuten vaati
  muoti v. 1806 -- juuri tämä voittojen ja valloitusten ilmakehä se
  enemmän kuin kaikki se mitä me voimme hänelle kertoa, saattoi kelpo
  överstimme niin lapsellisesti uskomaan Berlinin piiritykseen.
  "Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin
  yksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen
  asia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle
  kirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin
  ei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun
  jälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan
  linnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun
  ei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina,
  vailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa
  isänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä,
  kuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin
  valloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja
  uutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää.
  Hetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki
  vanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli
  hartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja
  selvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin
  kauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen',
  kirjoitti hän... 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee
  maahansamoamista heille liian raskaaksi...' Siinä oli suositteluja
  loppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta,
  kohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian
  katkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon
  muutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän
  rauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias:
  "'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta... Miksi hyväksi riistää heiltä
  maakuntia?... Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!...'
  "Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli
  sellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että
  väkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan.
  "Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan
  Berlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus,
  kulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme,
  ponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen
  ympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään.
  Loppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja
  tuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi
  ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman
  itsekkäät: -- vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti
  kaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa
  hänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään
  kaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi
  ulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli