Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 9

tulosta, joka äsken heijasteli pojan hennossa hermostossa. Pojalla ei
ole ainoatakaan satukirjaa, hän on lukenut vain aapisensa ja Tuhkasen
lukukirjan. Mutta tämä suvinen myllyn sisus, jonne hän sattumalta
näin on joutunut, se on hänelle voimakas satu. Tuossa ovat kivet,
joissa tuntuu säilyvän sen hetken sävy, jona ne keväällä viimeisen
kerran vongahtivat. Tuossa on pesä, jonka hiilustassa myllymiehet
paistoivat ohrapannukakkuja, tuossa tori ja tratti karistimineen,
kaikki taintuneena kohisevaan hiljaisuuteen ja kosteaan kuohun ja
jauhon lemuun. Poika hetvahtaa taas ajatuksettomaan tuijotukseen,
silmät laajenevat ja hän antaa armaitten hetkiensä mennä. On vielä
aikaa iltaan, vielä ehtii retkeillä Myllyniityn pensaikoissa tutkimassa
orjantappurain omituista hedelmänmuodostusta, istuskella ladonovella ja
saapua sen kautta riihen eteen, jonne myllyn vaikutus ei enää tunnu.
Tämä on täysipainoista satua. Kun poika mieheksi varttuneena ja
hirvittävän kauas näistä ajoista etääntyneenä lukee Romain Rolland'n
Jean-Christophe'ia, sijoittaa hän mielikuvituksessaan Christophe'in
syntymähuoneen tähän myllyyn...
Tulee siitäkin kesästä syksy ja vesisateet, jotka paisuttavat jokea.
Mylly käy, sen kuulee kotiin asti. Veden kohina syvenee ja etääntyy,
kun vintta avataan ja kaikki vesi kiitää esteettömästi myllyn alle
siipien kitaan. Se on nyt asiallinen vaarantakaisen kyläkunnan
jauhatusmylly, ei enää satu. Kasvanut poika lähestyy sitä toisin
tuntein. Hän tuntee myllymiehen, rivosuisen rengin. Rengin aika tulee
myllyssä pitkäksi ja sen vuoksi hän kiusaamatta sallii pojankin
siellä olla. Hän antautuu lapsen kanssa jonkinlaiseen äitelään
tasavertaisuuteenkin, laulelee sille pitkiä monivärsyisiä tyttölauluja,
joiden kansanomainen suorasukaisuus on hirvittävä, mutta sillä kertaa
kovin viehättävä. Kun poika taas kypsyneenä miehenä on ongella ja
syvään luonnonhartauteen vaipuneena, tulee kutsumatta se sävel, vieläpä
sanatkin hänen huulilleen ja — mikä ihmeellisintä — aiheuttamatta
sielussa lievintäkään kauneuden himmennystä...
Talvella mylly uupuu syvälle kinosten ja jääriitteen alle. Sinne ei
mene tietä eikä polkua. Jonain virkeänä talviaamuna lähtee poika
suksineen noudattamaan kissan jälkiä. Omia ohjeitaan seuraten ne
lopulta päätyvät myllyn henkeen, yhtyen siellä hiirten, lintujen
ja saukon jälkiin. Poika seisoo siinä hetkisen suksillaan vilun
sinertäessä kaulaa ja ranteita ja silmäin tuijottaessa myllyä, joka
nyt on yhtä yksinäinen kuin suvisydännä, mutta ikäänkuin heikompi ja
nöyrempi kuin silloin.
Kunnes taas kevät tulee ja joki tulvii vieden mukanaan puisen
sillan ja vyöryen kellanruskeana kuohuna myilyalueen kolukistoissa.
Soveliaassa suvantopaikassa pyörii pyörimistään korkea ja säännöllinen
vaahtotötterö. Lehti on puhkeamaisillaan ja myöhäisenä vaaleana
kevätiltana hiipii kyläntyttö tutun yöjauhattajan vieraaksi. Poika
kuulee sen sänkyyn äidiltään, kun tämä ennen makuulletuloaan vielä
silmää ikkunasta ulos ja siinä puhelee isälle. Poikakin on jo vuotta
vanhempi kuin viime kevännä... Hän on saanut »Maamme kirjan», sen kuvat
ja lukukappaleet ovat antaneet vauhtia mielikuvitukselle, niinkuin
auringonlämpö lehden puhkeamiselle. Juuri tänään hän myllyn luona
pienistä kivistä rakensi samanlaisen yliopiston kuin on kuvattu sen
kirjan loppupuolessa. Ja komea kaarnalaiva saapui ulkomailta satamaan
siihen lähelle...
Kosken kevätöinen kohina kuuluu nyt pirttiin asti tuudittaen uneen
viatonta ruumista ja sielua.
Niin on ollut kerran maailmassa ja nyt on edempänä mainittu samea ja
matala talvipäivä. Minusta on omituisen luonnotonta ajatella, että tuo
hiukan kuluneen näköinen ja hiukan parroittunut miehen pää, jonka kuvan
näen tähän peilistä, on eläen muodostunut siitä silloisen poikasen
päästä. Siinä on jotakin melkein häpeällistä.
Ja ulkona seinustalla ovat kaikkien katseltavina tylsännäköiset
kivikakut — muistoina mukamas.


TALVINEN TURTUMUS
Keskenjääneitä joulukertomuksia.

Ehkä kaikki johtuu siitä, etten ole täysin terve — tai ehkä
kivulloisuuteni johtuu tuosta kaikesta. Tai ehkä nuo kaksi seikkaa
tukevat toisiaan, kiertyvät turmiolliseksi ympyräksi, josta ei ole
ulospääsyä. Ehkä juuri sen ympyrän kiertäminen minua pyörryttääkin. En
tiedä, mutta jokin minua turruttaa tämän puolialastoman talven päivinä.
Sellaista se oli jo kesäkin, tuo ikävä, sateinen ajanjakso, joka näin
jälestäkin ajatellen tuntuu olleen vain sitä varten, että tämä nykyinen
tilani olisi sitä peruuttamattomampi. Nyt olen ja hengitän talven
synkimmässä sydämessä. Näihin aikoihin pitäisi pimeyden seisahtua,
suuren näkymättömän vauhtipyörän hievahtaa, liikahtaa toisaalle päin
ehtiäkseen kevenevien viikkojen kuluessa yhä villimpään vauhtiin
kevättä kohden. Niin pitäisi, mutta minä en saa toivon lauseeseen
oikeata rytmiä, koska sanelen sen pingoittuneesta ajatuksestani, en
sieluni vapaudesta.
Olen sairas vaikka yritänkin järkeillä, että se on jotain semmoista
turhanaikaista, hypokondriaa, samaa jota sairastin kahdenkymmenen
iällä, silloin laihana ja kalpeana, nyt päinvastaisin ominaisuuksin.
»Tee työtä, se on paras lääke. Kirjoita vaikka joulukertomus, jota
sinulta on pyydetty.» — Niinpä pitäisi. Jospa yritänkin.
Minä alan kirjoittaa enkelistä, joka saapuu tarkastamaan maan
lasten joulua. Kuvaan ensin taivaan, josta enkeli lähtee. Esittelen
orjantappuraseppeleen, kuvaan sikäläisiä jouluvalmistuksia, ja viimeksi
enkelien lähtöä tarkastusretkilleen. Taivaan Isä antaa katseensa
säteillä avaruuteen, ja jokaisella säteellä kiitää enkeli kukin omaa
nimikkokappalettaan kohden. Matkalla he kohtaavat loppumattoman määrän
laajenevia pallonpintoja. Ne ovat muodostuneet niistä ensimmäisistä
säteistä, jotka kaikkeuden eri aurinkojen syttymishetkinä ovat niissä
ensimmäisinä avaruuteen kimmonneet ja vielä ovat matkalla. Enkeleillä
on kyky nähdä nuo säteenpäistä muodostuneet pallot erillisinä, vaikka
ne kaikkialla tunkeutuvat toistensa aloihin... Siinä Maankin enkeli
kiitää omalla säteellään. Hän on enkelikunnan vähäisimpiä, toverit
pyrkivät vähin hymyilemään hänelle. On pientä taivaallista leikinlaskua
siinäkin, että Maa on annettu hänen nimikokseen. Jos Maan lapset itse
ovat kärkkäitä kuvittelemaan olevansa erikoisasemassa, niin kyllä he
sitä ovatkin ainakin taivaan väen tietoisuudessa. Taivaan poika tuli
kerran Maan pinnalle ja opetti täkäläisille erinomaisen yksinkertaisin
sanoin ja teoin, kuinka heidän piti olla ja elää. Siinä kävi niinkuin
tiedetään, mutta paras tuli sittenkin viimeksi: tänne muodostui
kristillinen kirkko, jonka teot ja harrastukset myös ovat tunnetut
moninaisuudessaan. Inkvisitsiooni, hartaat esirukoukset myrkkykaasujen,
yöllisten zeppelinihyökkäysten ja nälkäsaarron puolesta — siinä pari
havaintopistettä sen kehityksen tieltä. Eipä ihme, että Maan lapset
ovat herättäneet taivaan väessä mielenkiintoa, joka on huumorin
värittämä...
Tähän asti kirjoitan kertomusta helposti ja kevyesti. Näen valtavina
perspektiiveinä kaikkeuden näköalat, näen ne jotenkin asiallisesti,
ilman innoituksen hehkua. Olen kiitävinäni enkelin mukana paisuvien
pallojen huminassa... Mutta — kun Maata lähestytään, putoan minä
äkisti pois, putoan vielä nopeammin kuin kiitävä säde. Olen Maan
päällä pikemmin kuin enkeli, istun tässä autiossa puolivalmiissa
huoneessani koneeni vieressä lukien sen takaa rivejä, jotka nyt
tuntuvat tylsiltä, ja _odotellen_ sitä ilkeätä tunnetta, joka taas
pian on leviävä ruumiiseeni, tuo tumma tunne elämän lakkaamisesta
ilman kipua... Pitäisi nyt tehdä enkelille matkasuunnitelma, kaavailla
eri inhimillisiä tyyppejä, joiden olkapään taakse enkeli pysähtyy
tarkkaamaan heidän joulumietteitään. Pitäisi siinä olla hallitusmies,
sotaherra, kirkkoherra, disponentti, lihavahko talollinen; sitten vielä
tiedemies, taiteilija ja kirjailija mieluimmin yhteen kokoontuneina, ja
lopuksi pienen lapsen kuolinvuode köyhän leskivaimon himmeässä loukossa.
Mutta kun kuvittelen lähteväni seuraamaan enkeliä pitkin tuota
ihmisriviä, niin panee luontoni jyrkästi vastaan. Sellaisessa
kuvitelmassa on jotakin luonnotonta: niinkuin veisin enkelin
tuonne mökkiin nurkkatanssiin, esittelisin hänelle pari kolme
reimakasta sälliä ja sanoisin; »Neiti on hyvä ja huvittelee» Ei
sopisi häntä viedä lesken himmeään loukkoonkaan. Siellä on jo
enkeli. Jokaisella lapsellahan on oma enkelinsä, joka rukoilee hänen
puolestaan »sanomattomilla huokauksilla». Ei sovi, ei sovi koko tämä
suunnitelma... Niin kulkee harhaan runoilijan innoitus. Se hajoo
samealle taivaalle ja pitkään hevosjonoon, jonka näen jäällä matavan
alas päin etäistä rautatietä kohden; sekalaisia hevosia ja miehiä,
jotka hinaavat tehtaan paperia maailman markkinoille.
Ei ole enää enkeliä missään. Mihin ne muuten ovat yleensäkin joutuneet?
Nehän ovat kristillisessä uskonrakennelmassa sangen tärkeitä tekijöitä,
mutta minusta tuntuu, että nykyinen aika on ne tuiki unohtanut. Ovatko
Jumalan valtakunnan maalliset järjestelijät kaikessa hiljaisuudessa
panneet heidät viralta, vai eikö niillä muuten ole soveliasta
käytäntöä heidän hommissaan? Ehkä heitä kammottaa vetää enkeleitä
myrkkykaasuihin. Tuntuu kuin olisivat enkelit jonkinlaista vanhaa
romanttista dekoratsioonia siinä kristillisessä uskonrakennelmassa,
jota aikamme politikoivat kirkonmiehet soveltelevat järeään veriseen
asiallisuuteen. Ei ehditä nyt keskustella enkeleistä, ja huono taitaa
olla heitä muistaakaan, kirkon miehenkään, esimerkiksi silloin, kun hän
harkitsee kysymystä, onko sotilaitten suoritettava vankien teloitukset
vai olisiko perustettava erityinen pyövelinvirka.
Kun mieheltä näin hajoo teelmä käsistä, niin hän tuskastuu ja karkaa
sinne tänne niinkuin hyönteinen, joka on pudotettu kuumaan tuhkaan.
Sameat joulukuun pilvet hyörivät taivaallaan tämän viheliäisen pienen
maapallon ilmassa, jota ei voi tuulettaa ulkoa päin; jonka on itse
nieltävä omat katkunsa.
Mutta joulukertomus? Tuskastunein aivoin alotan toisen.
* * * * *
Yritän nyt kertoa tiedossani olevasta torpan väestä, joilta poliisi
äskettäin hävitti valmiit jouluviinat ja keittovehkeet. Tai eihän
se enää torppa ole vaan talo, lain mukaan itsenäiseksi lunastettu,
ja muuten oiva esimerkki siitä, kuinka kohottavasti itsenäistyminen
yleensä on vaikuttanut noihin entisiin yhteiskunnan surunlapsiin.
Ne vakiintuneet tyypit, jotka realistis-naturalistinen kirjallisuus
luuli luoneensa mökkiläisistä ja torppareista, ne ovat nyt puhdasta
romantiikkaa. Näillä nykyisillä »uutistalollisilla» on eri otteet
kuin oli Aho-vainajan näkemillä. Jos on olemassa oikeata luontaista
veressä asuvaa porvarillisuutta, niin kyllä nämä sitä sitten
edustavat. Tuon itsetietoisen viekkaan naaman takana työskentelevät
aivot, jotka harkitsevat, että ehkä vielä sentään on parasta olla
porvaria äänestämättä, niillä on sentään vielä juonensa, vanhoilla
kantatalollisilla, ei niitten kelkkaan ole menemistä... Varakas hän
kyllä on, töllin lunastushinta on parissa vuodessa maksettu. Hän on
ahkera ja tarmokas, hän ponnistaa usein yli voimainsa. Mutta noilla
ominaisuuksilla on hänessä tuiki toinen väri kuin se, jonka romanttinen
kansankuvaus on niille antanut ja lukijainsa mieliin syövyttänyt.
Ahkeruus ja toimeliaisuus, sehän maistuu pyhäkoululta niinkuin sekin,
että miksei noiden muuten niin sievien mökkien ympärillä koskaan näe
puutarhaa eikä koristekasveja. No, onhan tuolla vanhalla mummolla,
joka saa vaivaisapua... Mutta kun on äijä ja ämmä ja seitsemän lasta,
joista vanhin kolmannellatoista, ja vielä kolme lehmää, vasikka, viisi
lammasta ja hevonen, niin siinä kirotaan haikeasti, kun nostetaan
tukin tyveä reelle ja jos hevonen tällöin hievahtaa ennen aikojaan,
niin raivostunut, vihasta vapiseva mies kurittaa sitä ankarasti. Tämä
mies yrittää sen minkä ikinä ovat ylistetyt esi-isät yrittäneet,
mutta hänellä ei ole varaa olla sankarillinen missään suhteessa.
Hänen rehellisyytensä on erinomaisen joustavaa eikä hän edellytä sitä
kenessäkään olevan yli käytännöllisen tarpeen. Kateus on hänessä
oleellista; jos joku toinen ansaitsee ja hyötyy, niin hän tietää,
että ainakin se hyöty jäi hänelle tulematta. Jos hän osaisi tulkita
tiedottoman onnenunelmansa, niin luulisin sen olevan sellaisen, että
hänellä olisi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tiedossa satumaisen edullisia
urakoita, joista hän hevosineen kahdentoista tunnin työpäiviltä saisi
kaksisataa markkaa. Vaikkei hän niitä ehtisi tehdäkään, kunhan ne vaan
olisivat hänelle varattuja...
Hän ajaa päivän lantaa ja yön hän istuu viinankeittonsa vieressä.
Ämmän on määrä pitää silmällä ympäristöä. Nuorin lapsi parkuu, vanhin
on herätettävä sitä katsomaan sillaikaa kun äiti liikkuu ulkosalla
vaanimassa. Nuorimman edellinenkin tarvitsisi vielä apua, sillä on
riisin puremat jalat ja se tahrii sijansa, kun ei vanhin puoliunissaan
ymmärrä auttaa sitä tilalle ja paikalle.
Vaikka näin kireälle puserretaan, tulevat sittenkin poliisit niinkuin
jonkun tilauksesta ja hävittävät koko keitoksen. Vaimo on juuri
siivoomassa nuorimman edellistä, kun mies raivostuneena tulee sisälle
ja pudotettuaan kaapissa olevat viinapullot taikinatiinuun, kääntyy
nyrkki pystyssä sanattomana sähisten vaimon kimppuun. Poliisi avaa oven
ja huutaa: — So-so, mies, annahan akkasi olla.
Kiukusta itkien mies sadattelee:
— Kyllä kai herrat juovat apteekin aineita, mutta köyhälle ei
annettaisi rojuakaan.
Mutta tämä sadattelu on kaikin puolin väärä, sillä mies ei ole köyhä
eikä hän keitä rojua itselleen, vaan isännälle, joka kapinakevännä
vapautti hänet vankilasta juuri kun piti ammuttaman. Se kapinajuttu oli
suurin harhaveto, minkä tämä mies on tehnyt. Kun hän yökaudet mietti,
pitikö yhtyä ja tuli saaliin toivossa yhtyneeksi juuri vähää ennen kuin
punaisten häviö tuli ilmeiseksi. Sillaikaa meni hyvä maanvetourakka
toiselle ja isäntä, se punanaamainen möhömaha, pääsi irvistävälle
puolelle. Isäntä ja torppari, nuo kaksi ovelaa juonittelijaa ja
toistensa tarkkailijaa ovat sen jälkeen olleet paljonkin yhteisissä
asioissa. Torppari on itsenäistynyt ja kiinteällä vimmalla yrittänyt
korjata silloisen huonon urakan jälkiä. Viina-asioissa on ollut
semmoinen sopimus, että isäntä antaa aineet ja maksaa määrätyn
keittäjäisen. Sakot maksetaan niin, että isäntä maksaa kaksi
kolmannesta ja hän itse loput.
Niin kävi nyt tällä kertaa, juuri joulun alla. Ne pullot, jotka
säästyivät taikinan alla, myi mies sentään muualle, siten ansaiten oman
sakko-osuutensa. Isännälle hän sanoi kaiken menneen maahan ja niskasta
puristaen vannotti akan ja mukulat pitämään suunsa kiinni.
Minun piti nyt kuvailla jouluiltaa tuossa tyypillisessä suomalaisessa
maalaisperheessä. Uskallan sanoa sitä tyypilliseksi, koska tunnen
kansalaisen! Ne ominaisuudet, jotka esiintyvät Kirrenmaan Vihtorissa
ja Alviinassa — olkoon nyt sanottu heidän nimensäkin — eivät ole
mitään poikkeustapauksia. Että kaikki eivät _tee_ niinkuin he, se
on vanhaa tuttua saamattomuutta ja arkuutta. Näillä on tallella
esi-isäin ankara ponnistusvoima, jolla tänne, lumen ja jään keskelle,
on luotu varakkaitakin sukuja. Ja on siinä Vihtorilla ja Alviinallakin
ponnistamista ennenkuin heidän seitsemän lastansa — ja niitä voi vielä
tulla — perivät edes kohtuullisen alkupääoman.
Ei Kirrenmaan väki ole mitään erikoisväkeä, minä tunnen sen hyvin.
Ei heistä saa mitään tunnelmapitoista jouluyön kuvausta. Jouluyö on
heille jotakin varsin epäoleellista, tai ei nyt juuri yö, mutta pitkät
pyhät, joina ei voi ansaita. Vasta Tapanina voi mennä tiedustelemaan,
ostaisiko tehtaan pomo ne arvopuut, jotka tulivat torpan mukana.
Minä tunnen Kirrenmaan noita arvopuita myöten; hän on niiden tähden
papereinensa käynyt minun luonani useamman kuin yhden kerran. Hän
osti torppansa heti alkupäässä, jolloin arvopuiden rajamittana oli 15
senttiä rinnan korkeudelta. Sitten laki muuttui niin, että mitaksi
tulikin 20 senttiä. Kun kauppakirjassa puhuttiin vain arvopuista,
niin huomasi Kirrenmaa juonen: että hänkin saisi lunastushintaan puut
siihen mittaan asti ja vain sitä suuremmista maksaisi erikseen...
Siinä hän istui niinkuin jonkun virkaherran kansliassa, vaikka hän on
nähnyt minut lapsena paitasillani leivän pala kourassa. Hänellä on
hyvät parkkumivaatteet ja uudet tallukkaat. Hän on lämpöisen ja tukevan
näköinen, leikkaamaton kaulaparta ulottuu korvan juuresta toiseen
yhtyen hiestyneisiin hiuksiin. Hän on vielä nuorehko mies, mutta hän
on kumminkin täysi äijä, töllin äijä. Sellainen kaulaparta lämmittää
erinomaisesti eikä sänki syö huivia. Noista seikoista ikäänkuin uhoo
se tosiasia, että Kirrenmaa oli hyvä asumus jo silloin, kun hän pääsi
siihen vävyksi.
Keskustelun kuluessa sanon sivumennen jonkun lauseen, josta hienon
hienosti ilmenee, että kaikki ne näkökohdat, jotka hänelle elämisessä
ovat yhtä tärkeitä kuin leipä, silakka ja perunat, ovat minulle
käsittämättömiä; että halveksin niitä. Hän on ovelasti vaiti, on
niinkuin hauskasti kieroilisimme toinen toisellemme. Kyllähän hän
tietää, että minulla on omat juoneni, joilla minä rahaa keplottelen.
Teen jonkun sadun, semmoisen tarinan vaikka Haaki-Kustaasta tai vaikka
tuosta vanhasta Priitistä, niin jo saan summattomat rahat, sen verran
kuin tavallinen työmies kuukauden työstä. Sitten menen taas Helsinkiin,
kumartelen siellä suuria herroja ja saan taas kymmenet tuhannet. Kyllä
minä osaan yhteisiä varoja nakertaa niinkuin muutkin kruunun rotat.
Ei minua suotta isäni kouluttanut, vaikkei mitään tullutkaan. Mutta
minä olen sittenkin hänestä hauskan mielenkiintoinen, koska näin olen
häntä etevämpi kieroilijana enkä sitäpaitsi suoranaisesti astu hänen
varpailleen. Päinvastoin huitaisen kädelläni, kun hän tahtoisi palkita
minua vaivoistani. Se huitaisu on niinkuin laskisin käpäläni hänen
niskansa päälle.
Sellainen hän on minun kamarissani ja sellainen hän on kotonaan,
yrittävän ja kaikki voimansa ponnistavan suomalaisen maalaismiehen
perikuva vuodelta 1922.
* * * * *
Tunnen jonkinlaista vaisua tyydytystä saatuani tämän kaiken paperille,
vaikka olenkin jo aikoja ymmärtänyt, ettei siitä tule joulukertomusta.
Se lemahtaa juhdan hieltä, niinkuin tuo kostean samerias talvipäiväkin,
joka on ollut innoittajanani.
Niin on mennyt hukkaan muutaman tunnin työ; olen vain hankkinut
itselleni tavallista ilkeämmän olon, tuon kivuttoman ahdistuksen, kun
kaikki ruumiinosat ovat niinkuin toisen ihmisen... Katson kämmenteni
selkäpuolia, laskimot ovat kadottaneet tavallisen täyteläisyytensä,
ne ovat jossain siellä nahan alla hienoina sinertävinä lankoina...
Kun hoipun portaita alakertaan, ajattelen vain sitä, että pääsisin
vuoteeseen; olisi niinkuin luontevampaa siellä... Minä melkein juoksen
ja kaatuessani poikkiteloin sänkyjen päälle ajattelen, että ne olivat
siis minun viimeiset rivini. Vastaanko niistä?
Sitä ne eivät kumminkaan olleet. Tuntikausia siinä valvoskeltuani
tuli vihdoin monien jähmettävien hätkähtelyjen jälkeen uni. Ja uni on
parasta, lähes parasta, niinkuin Strindbergin Kaarle XII sanoo.
Ja seuraava päivä oli yhä sameampi ja samoin sitä seuraava. Kunnes
vihdoin tuli jouluaatto, tuo etäisen lapsuuden muistorikas päivä, jona
matalin arki ehtoohämyssä äkisti vaihtui herkimpään juhlaan. Se oli
sekava päivä tällä kertaa, kun se oli sunnuntai. Myöhään yöllä, kun
kaikki jo nukkuivat, kuljin lasten vuoteitten ohi ja ajattelin näillä
sanoilla: Jumala siunatkoon heitä. Unen tulo oli nytkin vaikeata.
Juuri siinä rajamailla jysähti tajuntaani: Ajatteles, jos olisi sanan
mukaisesti totta raamatun kertomus ensimmäisestä jouluyöstä Betlehemin
kedoilla. Hätäännyin niinkuin valtimoa tunnustellessa, kun ei lyönti
seuraakaan ajallaan. Tunsin, etten ollut _ihan_ kunnossa siltä varalta,
että saisin varmuuden joulukertomuksen todenperäisyydestä. Nousin ylös
ja ajattelin mennä lepäämään saunan parven lempeään jälkilämpöön. Se
on onneksi paikka, jossa raadellun ihmismielen pahimmatkin myrteet
lientyvät.
Ei sitäkään, ei sitäkään minulle suotu jouluyönäni. Saunahan oli kylmä,
eihän siellä sunnuntaina voitu olla, vaikka olikin jouluaatto.
Tavallista tavallisempi yö, jota varmaan oli seuraava tavallisia päiviä
loppumattomiin. — Ei, ei toki sentään loppumattomiin...


MOSAIIKKIA

Vilkkaassa yksinäisyydessä vietetty heinäkuun päivä on takanani.
Talvella minua vaivasi turtumus, nyt kesällä heltymys. Olen taas tullut
samanlaiseen vaikeaan tilaan, kuin olin viisitoista vuotta sitten;
ero on vain siinä, että silloin löi sydämeni kiivaasti, nyt se pyrkii
liiaksikin hiljenemään.
Olen yksinäinen, vaikka talossani on väkeä yhdeksän henkeä, kaikki
läheisiä, joista en mitenkään luopuisi. Ikkunastani näen lasteni
leikkivän; niitä holhoo eno Samuli hintelä ja lapsmainen poikanen,
vaikka onkin äsken ripille päässyt. Näen heidät niinkuin jostakin
tuskastuttavan etäältä enkä pääse lähenemään.
Ei ole muuta paperille pantavaa kuin omat olot ja niitä ei kannattaisi.
Ikuinen näkymätön sanelija sanelee päättymätöntä arvoitustaan, niin
sanottua elämänarvoitusta, joka ei poistu eikä ratkea. Niin päivä
päättyy, ainoona saaliinaan ihmettely siitä, että elämä vaan jatkuu.
* * * * *
Kysytään, lähtisinkö järvelle, uistinta soutamaan;
Samulin tekee mieli. Hän on hankkinut naapurista veneenkin.
Lähden — ensikerran vesille tänä kesänä. Ilta on mitä ihanin, vesi
melkein tyven ja taivaalla tarpeellinen määrä pilviä herättääkseen
muistimielteitä entisaikain täyteläisistä tunnelmista. On arki-ilta, ei
kuulu maalta viinan kiihdyttämien nuorukaisten mylvintääkään.
Luonto pitää puolensa. Se tehoo tajuntaan, vaikkei viheliäinen ja
luonnolle vieras nykyhetki anna tunnelmalle mitään lähtökohtaa. Muistot
tulevat omituisen kylminä ja tylyinä, niiden toteaminen tuottaa
melkein tuskaa, joka kauniina iltana veneen perässä istuen tuntuu
luonnottomalta.
* * * * *
Hentorakenteinen poika soutaa mielikseen. Paljaat jalat punnertavat
kaaripuuhun, ihossa ja vaatteissa on kesäisen elämän tuntua... Saan
ajatuksia, jotka tiedän lämpöisiksi, mutta sisäinen lämpöaistini ei
toimi. Poikahan olisi mainio malli 90-luvun maalarille. Mitä elämyksiä
on 90-luku minulle tuottanut? Kaikkein verevimpiä, sillä minä koin ne
herkimmässä nuorukaisiässä. Meikein yhtä vereviä kuin 10-luku, jonka
keskivaiheilla olin terveimmilläni, lähtiessäni iltojen iloihin...
Juuri 90-luvulla nähtiin tuommoisia ammoin rannalta veteen kaatuneita
honkia, jommoinen tuossa nyt juuri tänä ehtoohetkenä yrittää minulle
tarjota vanhentunutta tunnelmaansa... Kaksikymmentä vuotta sitten
olin viisitoistavuotias ja sain joskus olla kesäistä yötä jossakin
mahtavissa talollissukulaisissa. Yksin jäätyäni vedin kirjahyllyltä
esiin vuosia vanhan joulualbumin, joka valoisan ikkunan pielessä avasi
pojalle aartehistonsa. Mikä tavaton taika olikaan noissa Sparren ja
Järnefeltin kuvissa, Ahon, Ingmanin ja Kauppis-Heikin kertomuksissa.
Ei voi taiteelta vaatia suurempaa tehoa kuin niillä silloin oli. Joka
lehdeltä koin noita samoja vaikutelmia, jommoinen Kauppis-Heikistä
teki kirjailijan: että oli osattu kirjoittaa niin kauniisti kuin
»pirtti unelmoi». Kuinka ihanan herkkinä sieltä astuivatkaan rakkaan
maiseman suviset illat ja yöt, salolammet tuoksuvine rantoineen,
mökit miehineen, vaimoineen ja lapsineen. Niinhän juuri vähäisintä
värähdystään myöten minäkin ne olin kokenut — ja kuinka paljon samaan
suuntaan olin vielä kokenut sellaista, jota noissa kertomuksissa ei
ollut. Jahka minäkin pääsen oikein kuvailemaan, mitä olen nähnyt ja
tuntenut kotoisina suviöinä, pirttien hämyissä, heinien tuoksuissa. Ei
ole mitään ihanampaa kuin tuommoisen tarinan tai runon kirjoittaminen.
Juhani Aho ei voi olla mikään tavallinen mies, se on vain salaperäinen
nimi, joka jossain on, näkee, kokee ja kuvaa, sellainen suloinen
luonnonherkku, joka tällaisen vuosien takaisen albumin lehdiltä valuu
silmääni ja tajuuni, niinkuin mansikat halmeelta käteeni ja suuhuni. Ja
marjapaikka on paras silloin, kun sen löytää näin sattumalta...
* * * * *
Pohjoisella taivaalla on valtavat määrät punaisia iltapilviä, jotka
liikkumattomassa hurmiossaan lausuvat Koskenniemen runoa viimeisestä
Lusignanista. Kun olin hyvin pieni poika ja hain lehmää laitumelta,
näin iltapilvien kuviossa kuolleen sisareni ja veljeni hahmot...
Punapilvijoukkioitten alapuolella on muutamia noita meikäläisen taivaan
ihanimpia ilmestyksiä: hyvin pitkiä ja suoria, kullanhehkuvia viiruja,
joita onnellisella hetkellä olen verrannut urkujen ääneen. Tuossa on
yksi aivan erillinen, pienen pieni, tuskin huomattava, kirkas ja suora
kuin lapsen ajatus. Taivaan pilvisoiton pianissimo...
Aurinko on laskemaisillaan suoraan eteeni. Varjoon jäävien kylien
talot ja pellot turkuttavat tajuuni asiallisia sisältöjään, joitten
liiallinen tuttuus kiusaa minua. Miksette ole kukkivine törminenne ja
lehtotupsuinenne pelkkää hentoista elämän taidetta, niinkuin olitte
ennen? Miksi pyritte tehostamaan sitä tylsyyttä, joka vaiheillanne
viihtyy? Olkaa nyt hetkinen huutamatta sitä ikuista juttuanne, että
minä kerran ehkä piankin kuolen, ja härnäämättä minua sillä vanhalla,
etten muka tiedä, minkä tähden olen elänyt.
Tulehtunut mieleni kuohahtaa. — Entä jos kuolenkin. Vaikka tästä veteen
kuukahtaisin, olen elänyt ainakin sen, minkä tekin ja tulen ainakin
sinne, minne tekin. — Käännytään kotiin, Samuli — —.
Hellittää hiukan sekava mielentila. Ehkäpä sen tekee lähestyvä yö,
vaikkapa se onkin niin tuiki toinen kuin 90-luvun novelleissa ja
10-luvun omissa kokemuksissa. Suurin osa väestä on jo nukuksissa,
äiti hyräilee nuorimmalleen, sattumalta samaa säveltä kuin 1917
sinä suvi-iltana, jona elin »Aamusta iltaan». Ja niinpä muodostuu
ajatusviiva elonarvoituksen näkymättömän sanelijan lauseeseen.
Kyökin ikkunan ääri on tähän aikaan talon viehättävin iltapaikka.
Palvelustyttö on omilla teillään, piirongin päällä naksuttaa
herätyskello niinkuin yrittäisi isännälle ilmoittaa, mihin tyttö
on mennyt. Pöydän päällyksenä oleva vahakangas on kulmataipeistaan
kodikkaasti kulunut. Kahvipannussa lienee hiukan jälellä iltapäivän
keitoksesta.
Nythän on tarjolla sitä kotoista rauhaa, jota joskus perheeltäni
tiukkaan. Ota nyt hiljaisuudelta ottimesi. Iltahan on jo pitkältä
ollut erikoinen, mielteitten ja kuvien hillitöntä mosaiikkia. Sulata
ne kuvaukseksi 20-luvun illasta. Siitähän näet vinottain kapean veden
yli vanhan talon, jonka vaiheilla koit suloisia asioita yhdeksän
ja kahdeksan vuotta sitten. Syleilit ja suutelit nuorta kiinteätä
vartaloa, jossa ei ollut mitään vikaa. Vaatteet olivat halpaa kangasta,
mutta väriltään kauniin punertavia ja juontuivat keveissä viivoissa
vielä varttuvien jäsenten mukaan. Ehjässä lapsellisessa lemmenhurmassa
avautuivat perspektiivit herkästi aineettomaan onnen maahan.
Kyökin kodikas ilma, jota nyt hengitän, huomauttaa, että olen kulkenut
joltisenkin matkan silloisen perspektiivin rantaa kohden. Silloin
oli tässä paikassa mitään aavistamaton kylän vainio. Nyt on pihlajan
rungosta sähköpylvääseen vedetty nuora ja siitä riippuvat vaatteet
piirtyvät yötaivasta vastaan. Ne ovat kaikki lasten vaatteita neljältä
eri ikäkaudelta. Niinkuin jokin voimakas elävä joukko, joka kuuluu
päivään ja aavistamattomaan tulevaisuuden kymmenlukuun eikä ole öisten
mietteitten tavoitettavissa. Siinä ovat pienimmänkin, kaksikuukautisen
pallukan paidat jo kuivumassa. Ovat juuri niin, että minun niiden
yli on katsottava sitä vanhaa taloa, josta löysin neidon yhdeksän ja
kahdeksan vuotta sitten. Maallista matkaa on sinne äänen kuuluma,
kauneuden perspektiivi riittävän pitkä.
Mitäpä heistä! — Kunpa osaisi nuo sanat vielä sanoa itselleen yhtä
vakuuttavasti kuin 10-luvulla. Kunpa vielä voisi imeä itseensä sen
hunajan, joka valuu Jotunin »Arkielämän» viimeisestä luvusta, tuon
verrattoman tarinan, joka lienee 90- ja 10-lukujen välisen ajan
kukintoja, »— — itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen
tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit, — — se näkyvä
elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.»
Niin kai sen pitäisi olla. Mutta kun Eveliina oli Jahvetin aitasta
astunut omaansa ja kynnyksellä istuen ja punaraitaista hamettaan