Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 8

Total number of words is 3706
Total number of unique words is 1994
22.9 of words are in the 2000 most common words
32.1 of words are in the 5000 most common words
36.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
emäntä — seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjansa kanteen Olga
Tuohenmaa... Olkan äiti ja veli saapuivat häihin ja viipyivät useita
päiviä. He puhua möhelsivät kovaäänisesti ja sekaantuivat kaikkiin
talon asioihin, jotka tällöin vähänkin esille tulivat. Ilmeni siinä
jokin semmoinenkin kohta, joka vielä sattumalta oli Siina-vainaan
jättämässä kunnossa. Akka korjasi sen nokkelasti siihen tapaan kuin
heillä »ruukattiin». Mitään sanomatta Taavetti tällöin muutti tuon
kohdan entiselleen ja poistui huoneesta. Äänekkäät sukulaiset olivat
oudosti vaiti, pieni supina vain kuului, kun Taavetti meni porstuassa.
Oltuaan neljä päivää he vihdoin lähtivät, sillaikaa kun Taavetti oli
alueensa etäisimmässä ääressä jotain korjaamassa. Mutta illalla oli
Olka hiukan harvapuheinen.
Taavetti oli päättänyt, ettei hän noiden sukulaisten tähden milloinkaan
sano Olkalle mitään. Kun siis taas heinäaikana Taavetti eräänä
iltana pellolta palatessaan näki muorin saapuneen, kätteli hän tätä
hyväntahtoisesti ja kysyi kuulumisia. Meni vielä syötyäänkin jonnekin
kävelylle ja palasi vasta, kun arveli äidin ja tyttären jo menneen
makuulle. Makuulla he olivatkin, muori pakarissa ja Olka valveillaan
omalla sijallaan yhteisessä vuoteessa, vähän samaan tapaan kuin silloin
kihlamatkan aattoiltana.
— Luulin sinun jo menneen Ainasi tykö, sanoi Olka tylysti.
— Kenen?
— Sen, joka oli ennen minua.
— Sekö oli äidilläsi asiana tällä kertaa?
Taavetti katui katkerasti tuota lausetta. Mitä varten hänen tarvitsi
sitä sanoa, kun hän muutenkin pysyi vaiti koko illan? Tämä oli törkein
epäsopu, mitä nuorella parilla vielä oli ollut ja pahinta oli, että
sen kirvoittaminen jäi tällä kertaa. Sen esti Taavetin tekemä viittaus
tuohon kolmanteen henkilöön, joka tänä yönä makasi näiden kattojen alla.
Seuraavina päivinä Taavetti pysyi näkymättömissä niin paljon
kuin mahdollista oli. Kun muorin vihdoin piti lähteä, sanoi Olka
päivällisaikana, että äitiä pitäisi mennä hevosella saattamaan laivalle.
— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa
kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi
levälleen.
Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt
ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut
kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa
laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten,
lähtikö talosta ketään.
— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää
pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen
lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt
suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli
kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt
entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä
pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi,
mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen
ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa.
Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine
aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään
tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.
Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli
kotona ja hevonen haassa.
— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.
— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti
huoneesta.
Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi
nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja
öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia,
jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli
alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa
kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa
säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.
Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä
unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja
niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän
ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi
tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja
marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin... hänen lapsilleen.
Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja
palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan
hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin
unelle.
Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin
lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa
tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole
järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai
ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainan _lapsi_.
Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään.
Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella.
Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätön
ihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.
Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa
nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka
äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma,
mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa
suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä
väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.
Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta,
että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä
kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti
tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa
siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön
mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja
tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille
ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina
silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu...
Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä
jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän
istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista
puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes
kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan
entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen
heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh...
— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi
siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin
johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.
— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen
yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?
— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.
Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti
muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä
tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että
poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai
on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin...
Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin,
mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi
opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö
tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon,
että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati
lähtemään.
Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi
näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan
asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä
ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen
kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa
siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt
sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on
kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.
Jännitys lisääntyi kaupungin lähestyessä nyt enemmän kuin koskaan.
Kun ensimäinen katukivitys alkoi kolista pyörien alla Patterin
ahteessa, tuntui siltä, kuin olisi joku väkevämpi pettänyt häntä
niinkuin hän tuota vasikkaa. Mitäs tämmöisessä pesässä yhden miehen
murheet merkitsevät? Jos täällä oli jollakin naisella lapsi — entä
sitten? Kyllä kai täällä niitä oli satoja semmoisia, mutta Tuohenmaan
Taavetista ei täällä tiedä kukaan. Tietääpä kaksikin — opettaja ja
Aina. Vaikka ne kaksi taas eivät tiedä toisistaan... Kunpa hän olisikin
ollut kahdenkesken hevosensa ja hiehonsa kanssa ja kotona Olka, joka
näin kaukaa ajatellen aina tuntui rakkaimmalta.
Kello oli vasta puoli neljä, kun hän ajoi kauppiaan pihaan. Oli toki
onni, ettei ketään kotikulman miehiä tällä kertaa näkynyt. Ei näkynyt
majatuvassa eikä puodissakaan. Talonmies seisoi portilla leveänä
ja ahavoituneena niinkuin vanha auma. Siltä Taavetti uskalsi kysyä
poliisikamaria. Saatuaan käden liikkeen ja jotakin mörinää neuvoksi,
hän lähti kävelemään, löysi oven ja kiipesi suureen virkahuoneeseen.
Vasta kun hän oli kysellyt Aina Kujansuuta ja selittänyt, koska se
on tänne muuttanut ja mistä, huomasi hän Olkan veljen seisovan saman
pitkän pöydän vieressä vähän etäämpänä. Se oli kuullut hänen kyselynsä
ja katsoi tänne päin suu ilkeässä naurun mareessa. Kun he yhdessä
laskeutuivat alas rappusia sanoi mies olleensa maksamassa sakkojaan
— oli tullut markkinoilla vähän vehkeiltyä. — Mutta älä huoli puhua
Olkalle. Onko sulla asioita sen vanhan piikas kanssa?
— Jäi vähän palkkaa, vastasi Taavetti ja kiirehti eroomaan langostaan.
Taavetti ajatteli: jos minä nyt menen sinne, niin voi Aina olla kotona,
mutta jos menen huomenna aamupäivällä, voi se olla poissa ja minun käy
paremmin. Opettajan luo en kumminkaan mene ennen kuin tämä asia on
selvä.
Tähän ajatukseen hän ehtoolla nukkui majatuvan lavitsalla ja siihen
hän aamulla heräsi. Mutta ennen kuin oli ehtinyt seisaalleen, tuli
niinkuin jonkun sanomana mieleen uusi keino. — Minä koetan hankkia sen
papinkirjan. Siinähän se näkyy, jos sillä jotain on.
Talonmies meni pihassa luutineen ja kihveleineen ja katsoi verestävillä
silmillään tuota maalaista, joka eilen kyseli poliisikamaria ja tänään
papin kansliaa. —
— Mihin tarkoitukseen se tulee? kysyttiin papin kansliassa, kun
Taavetti oli sanonut asiansa.
Taavetti hämmentyi hiukan ja sanoi, että muuten vaan tarvitsisi tietää
sen asiat.
— Ei täällä siitä mitään erityistä näy — naimaton ja lapseton nuori
nainen — ei ole käynyt täällä Herran ehtoollisella...
— Eikö sillä ole ollutkaan lasta?
— Ei ainakaan tänne ole merkitty.
Sepä se; ei ole merkitty, mutta kuka sen silti tietää. Oli — oli
sittenkin käytävä siellä Tammelan perällä. Ehkäpä se nyt ei ole kotona.
Ei ollutkaan — oli tehtaassa. Suuressa yhteiskyökissä näytti luiseva
vaimo erästä ovea, jonka avaimenreikä oli tyhjänä. Taavetti kuuli
äänensä kysyvän:
— Missäs sen lapsi on?
— Herranjesta, pitäskö sillä lapsikin oleman? Etteköös mahda tarkottaa
väärää ihmistä? Tää on se, joka keväällä muutti tänne sieltä ja sieltä.
— Jaaha, ehkä minä sitten olen erehtynyt, sanoi Taavetti ja lähti
kiireemmin kuin oli tullut. Täytyi vähitellen uskoa, ettei Ainalla
mitään ollut. Nyt vasta oli kiire opettajan luo ja sitten lihat
kaupaksi ensimäiselle ostajalle. Kyllä elämä sentään sittenkin on
mennyt parhain päin. Kiireesti vaan kotiin omaan pirttiin, Olkan
askareitten lähettyville. Se on tiukka ja äkeä, mutta osaa olla hyväkin
ajallaan... Ei ole kiirettä Tampereelle, ennen kuin puolen vuoden
perästä, Vapun tienoissa... On se Seetikin aika poika, kun on hankkinut
itselleen markkinasakkoja.
Tuolla kotimatkalla oli Taavetilla kyllä taas tavattoman vahva onnen
kuvitelma, mutta se ei koskaan jaksanut seestyä oikeaksi vankaksi
todellisuudeksi. Tuossa paluussa ja kotiin tulossakin oli jotain
kiusallisen epäsointuista: eihän kotona oleva Olka tiennyt eikä saanut
tietää koko tästä matkasta muuta kuin nuo pienet tuomiset ja sen
vaivaisen hiehon myynnin. Hyväillessään Olkaa Taavetti tunsi tämän yhä
selvemmin; Olka ei enää heltynyt semmoisinakaan hetkinä kuin ennen.
Pitäisikö hänen sanoa kaikki? Ei, ei sittenkään. Minkä Olka kerran on
tulollaan olemasta pois pyyhkinyt, se on oleva poissa, niinkuin on
poissa Olkan oma entisyys, josta hän Taavetti ei tahdo mitään kuulla.
Mutta muori oli jo kesällisellä käynnillään puhaltanut myrkyllisen
henkäyksen, vaikka se sillä kertaa oli niin vähiin haihtunut. Se
käväisi kumminkin silloin tällöin kummankin mielessä ja tuotti
lopullisen turmion keväällä, vähää ennen perillisen syntymistä, kun
Taavetin taas oli käytävä kaupungissa.
Kun Taavetti tällöin ilmaisi matka-aikeensa, rupesi Olka puolestaan
sitä kiihkeästi vastustamaan. Hän puhkesi raivoon, jossa ilmeisesti oli
takana jotain kauan kätkettyä.
Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut
siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen
päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti
pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.
Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja
teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken
lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille
miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun
sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän
katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän
astui yli kynnyksen ja kysäisi:
— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?
— Mene h--tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy
poliisikamarista.
Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan
pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän
aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki
hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena,
mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja
ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän
vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista
päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt,
niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan
pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa.
Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että
jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä
toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette
niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.
Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona
tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten
lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi
kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun
yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se
oli hänen entinen Olkansa.
Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan
miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan
juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle
Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana
tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.
Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat
puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen
perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin,
mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka
minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja
opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.
Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin
asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti
hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin
Taimi on? Tuossahan on sen äiti.
— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei
voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen
verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.
— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä
tahtoisin sen tietää.
Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti
jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä.
Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei
saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle,
sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin
juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne
vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle
ja heitti henkensä.
* * * * *
Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi
pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia
selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä
voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne
katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää
— viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.
Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun.
Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes
hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden
rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.
Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta
saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat
vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi
katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän
asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja
heidän poikansa oli sitä hallinnut.


MYLLYNKIVET

Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle.
Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu
johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen
ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen
äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi
Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi
itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin
niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani;
nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta
jalkamyllystä.
Minä olin jo aikoja unohtanut erään kesäisen toivioretken, jonka
tein noille maille. Satunnainen mielijohde, joka muistutti jotain
salaperäistä enteilyä, saattoi minut silloin tuon kauan sitten
hajonneen kylämyllyn seisontasijoille. Erään tuuhean rantapensaikon
juurelta keksin silloin nuo kivet. Näki että ne olivat siinä maanneet
yli vuosikymmenen ajan. Tuli mieleen hävinnyt, himmeä olento,
jonka mustuneet leukaluut ovat siihen pensaan peittoon unohtuneet.
Silloin löytöretkellä ne nostivat mieleni vireeseen, joka muistutti
poistuvaa ukonilman uhkaa: se ei tullut tänään, mutta on edessä
kumminkin. Koko tuo kävelyretkeni oli vähän samanlaista. En ollut
lähtenyt tuolla tavoin hauskasti ja tukevasti, niinkuin lähdetään
nuorukaisena, mäeltä mäelle, purolta purolle, siintäviä maanääriä,
kimeltävää pienoislainetta ja paimentavaa ruskeasääristä töllintytärtä
katseellaan hakien — jotka lähdöt kyllä nekin tunnen, ah tunnen. Minun
kävelymatkani ovat jo jonkun aikaa olleet turhanaikaisia; vain se, että
olen työtätekemätön herra, antaa niille ulkoa päin katsoen jonkinlaisen
oikeutuksen.
Itseäni pilkaten minä siis palasin toivioretkeltäni takaisin kylän
kautta ja poikkesin jokaiseen neljään jälellä olevaan kantataloon —
kaksi niistä on jo hajonnut palstoiksi. Tapasin isännät toimissaan
maataloustuotannon eri aloilla ja esittelin heille asiaani, koettaen
asenteillani ja lauseparsillani tehostaa herruuttani, rehevää
joutilaisuuttani, siten heikentääkseni tällaisen kuljeskeluni
naurettavuutta. Kun mylly oli ollut kyläkunnan yhteisomaisuutta,
olivat sitä nuo löytämäni kivetkin, ja minun täytyi siis puhutella
jokaista talonumeron haltiaa erikseen. — Niistä tulisi lapsille hyvät
leikkipöydät kesäksi ulkosalle, ja kun ei ole jäänyt mitään muutakaan
muistoa ... »Muistoa» oli äitelä sana, mutta se hellytti varmasti
mielet. — Mitäs siinä, vie pois vaan minun puolestani. Ja kun sitten
nähtiin ikkunasta minun menevän, vaihdettiin emännän kanssa pari
tilaisuuteen sopivaa sanaa.
Se oli se kesäinen retki. Samassa luonnottomassa toiminnan hehkussa
kävelin vielä ajomiehen asunnolle ja pyysin hänet siirtämään kivet
meille. Hän lupasi tehdä sen joskus sopivan hetken tullen, ja minä
palasin kamariini mielessäni tympäisevä tyydytys tuon tärkeän tehtävän
ripeästä ja huolellisesta suorituksesta.
Eteenpäin kahlatessani asia unohtui, painui umpeen niinkuin muukin
jälkeni, kunnes nuo latteiksi kuluneet pyöreät kivet nyt ilmestyivät
tuohon seinustalle. Ne ovat nyt siinä niinkuin kaksi kovan leivän
vertauskuvaa. Mitä varten minä niitä tänne laahautin? Epäonnistunut
teko, joka ei sovi tälle tasolle. Vaistomainen yritys saavuttaa seuraus
ennen syytä ja saada sillä tavoin syykin syntymään — jälkeen päin.
* * * * *
Siinä ne nyt kumminkin ovat mieltäni painamassa, ja minun on kai
vapautuakseni turvauduttava hamasta aikojen hämäristä tiettyyn keinoon:
saneltava synty syitä myöten: omistettava hetkinen vanhan myllyn
muistelemiseen. Se hetki kuluu kuitenkin muutenkin eikä enää palaa —
tämä iltapuoli 15 päivänä tammikuuta 1923. Ehkä mylly on unohdettu
vainaja, joka kaipaa jälkimainintaansa.
Muuttukoon siis harmaa viheriäksi ja pilvinen himmeys parhaaksi
poutasääksi. Pienen pojan jokainen askel on iloinen tapaus hänen
orastavassa elämässään, kun aurinko lämmittää hänen hentoa niskaansa
ja kuiva neulanen virkeästi pistää hänen paljasta jalkaansa. Hän
hyräilee ja harppailee, seisahtaa ja kuuntelee. Kunnes silmään osuu
mansikka, kypsä mehevä ja yksinäinen, niinkuin olisi se siinä varkain
tarkkaillut toisen yksinäisyydenilmettä. Poika huomaa sen ja koska
se on yksinäinen marja, ei hänelle tule mitään ahmatin halua. Hän
kumartuu tutkimaan marjaa, ennen kuin hän sen poimii; toteaa kuinka
marja on kiinni kannassaan, tarkastelee lehtien ylä- ja alapintoja ja
repii esiin rönsyt. Tuntuu melkein turhanaikaiselta syödä tätä marjaa.
Kyykkysillään viipyen hän litistelee sitä kauan suussaan ja viimein
sen nieltyään jää siihen asentoonsa mitään ajattelematta tuijottamaan
tyhjää valkoista marjan sijaa. Hän viipyy siinä kauan ja kun hän
vihdoin nousee seisaalleen, humahtaa korviin myllyn kohina niinkuin nyt
vasta alkanut uusi ihme.
Poika näkee siihen missä seisoo myllyn katon ja matalan savupiipun.
Näkee hän kyllä kaiken muunkin, oven ja portaan, vintan ja
putkiruuhen, mutta viehättävintä on se, kun näkee koko katon päältä
päin ja mustuneen savupiipun suun. Hän ei ole vielä koskaan käynyt
minkään rakennuksen katolla; kotona ei ole päästetty ja kylässä
ei ole uskaltanut. Mutta tästä näkee jokseenkin selvästi kaiken
sen salaperäisen, mikä katon päällystään sisältyy. Mylly on siinä
katseltavana niinkuin joku kiltti, vaaraton rumilas. Verrattoman
etäisyyden takana on se aika, jolloin mylly kävi ja oli silloin
ikäänkuin vihaisempi lähentelevälle pikkupojalle. Se oli siihen aikaan
kun maa alkoi vihoittaa ja metsä miestää.
Nyt poika tietää, että hän voi mielin määrin lähestyä myllyä miltä
puolen tahansa. Hän laskeutuu pitkin kuivaa rinnettä myllyn eteen,
jossa saveen kuivuneet syvät rattaan jäljet kertovat, kuinka kuormia
on käännetty. Siihen on silloin varissut viljaa kaikenlaista, se on
siinä itänyt ja rehoittaa nyt pitkällä oraalla. Myös myllyyn johtavan
sillan kansien raoissa kasvaa kauraa ja ruista. Ne ovat arvokkaita
leikkiviljelyksiä; niitä pitää käydä katsomassa ja tulla leikkaamaan
sitten kun ne tuleentuvat...
Sata suurta ja tuhat pientä lorinaa ja lirinää soittaa katkeamatonta
yhteissoittoaan — yhäti, yhäti vaan, vaikka kuinka kauan tässä
viipyisit. Kierrät hiukan myllyä, sieltä aukenee uusia tirinöitä ja
lorinoita. Seinän alitse valuu vahvempi ja tummempi vesi salaperäisistä
alushämäristä. Myllyn takana — sinne ei koskaan kenelläkään ole asiaa.
Ei osaa kuvitellakaan, että sitä seinää sieltä olisi joku joskus
ollut rakentamassa. Siellä kasvaa tuonta ja korpileppää ja niiden
haarat ja oksat ovat täynnä villin humalan köynnöksiä. Siellä juoksee
lukemattomia haarapuroja, vuoroin näkyvissä, vuoroin sakean ryteikön
alle solahtaen. Siinä oli kala, kahden tuuman mittainen hauki. Poika on
ollut siinä kyykyllään suvannon päällä ja katsoo taas ylös, niinkuin
äsken tuolla rinteellä. Miellyttävä alakuloisuus käväisee hänen
tajunnassaan. Hän toteaa ajan kuluneen.
Rämmittyään aikansa ryteikössä, harppailtuaan yli sivupurojen aina
sinne asti, missä äärimmäinen sivupuro pyöristyy naapuritöllin
pellava-lioksi, poika palaa saman vaivalloisen tien takaisin. Jossain
kohdassa hän rähmällään maaten tavoittaa puolikypsää viinimarjaa niin
syvältä, että silmät pullistuvat ja nysäinen oksan väkkärä painaa
ilkeästi kaulaa. Kuivaa mustaa rehua on tarttunut paidan hihoihin ja
hiuksiin. Mutta täältä jälleen palatessa myllyä kohden tulee nähneeksi
etäämpää ja kokonaisena myllyn harvinaisen takaseinän räystäitä myöten.
Aurinko paistaa siihen kauttaaltaan. Lähemmäksi tullen näkyy suuri
sisilisko alimmalla hirrellä. Äänen kuulumatta se luiskahtaa siitä
nokkospehkon suojaan, eikä osaa kuvitella, että sitä sen jälkeen enää
olisi missään. Paitsi nokkosia kasvaa siinä myös joitain korkeita
yrttejä, joiden pienikukkaiset tertut ovat saman värisiä kuin lehdetkin
ja joiden nimestä ei tiedä.
Aurinko alkaa niinkuin hiukan väsähtää; kulunutta aikaa on ikäänkuin
karttunut kassaan, on jo varaa vaimentaa paisteen räkitystä. Tullen
myllyn takaa jälleen siihen sivuseinälle, jossa musta vesi seinän
alitse virtaa, seisahtuu poika katselemaan alajuoksuun päin, missä
kaltaiset pensastuneet rantaniityt jyrkästi alas viertäen kuvastelevat
polveilevan joen oikkuja. Jossain siellä on viikate äskettäin katkonut
tutun karhunputkiryhmän, sängessä näkyvät suuret rengasmaiset
leikkauspinnat. Poika tietää paikan tänne asti, voisi mennä suoraa
päätä sinne, jos tahtoisi.
Tietojensa ja tuntojensa viehättämänä hän käärii housunsa polven
yläpuolelle ja laskee tunnustellen jalkansa vilistävään veteen. Virran
paine tuntuu hauskasti sääristerissä, se voisi melkein kaataakin ja
saisi se vaikka sen tehdäkin, silloin olisi ollut vaarassa... siinä
on muutenkin vahva vaaran kuvitelma, kun hän seinän alitse tunkeutuu
myllyn alle ikuiseen pimeyteen, jossa kihinä ja kohina on läheisempää
ja ikäänkuin puhuvampaa. Vilisevä vesi heijastaa hiukan valoa, niin
että poika orpanaportaalla seisten erottaa akselin, tukin ja siivet ja
niiden takaa putkiruuhen pään. Hän hiipii orpanaporrasta myöden sinne
viereen ja käy rohkeasti kiinni siipeen. Se ei hievahdakaan... Hän
kuuntelee. Yhtäkkiä alkaa kammoittaa olo tässä raskaassa, kosteutta
tuoksuvassa pimeydessä, jatkuva kohina on niinkuin jotain liikettä,
niinkuin olisi mylly jo hetken ollut painumassa hänen päällensä.
Jos nyt tuolla ulkona alkaisi maailman loppu... ehkä on siellä jo
pimentynyt, salamat leimahtelevat ja Jumalan poika näkyy taivaalla.
Ehkä ovat isä ja äiti jo menehtyneet. Onko täällä parempi kuin ulkona?
Ei, ylhäällä myllyssä on parasta. Mutta luukku on kiinni. Innosta
vapisten poika nousee kiivinpuuta myöden ylös ja saa kuin saakin
heikoilla ranteillaan nostetuksi luukun auki ja vaaran päätä huimatessa
punnerretuksi itsensä reunan yli myllyn puolelle.
Siellä vallitsee unelias suvisydämen rauha, jota ei ole häiritty
kolmeen kuukauteen. Neliruutuinen ikkuna on ylt'yleensä jauhon tomun ja
hämähäkin seittien peitossa, eikä hiljaisuus tiedä mitään maailmanlopun
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 9
  • Parts
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 1
    Total number of words is 3456
    Total number of unique words is 2042
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    28.4 of words are in the 5000 most common words
    32.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 2
    Total number of words is 3686
    Total number of unique words is 1973
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    35.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 3
    Total number of words is 3692
    Total number of unique words is 1885
    25.6 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 4
    Total number of words is 3541
    Total number of unique words is 2034
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 5
    Total number of words is 3654
    Total number of unique words is 2004
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 6
    Total number of words is 3781
    Total number of unique words is 1961
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 7
    Total number of words is 3683
    Total number of unique words is 1891
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 8
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1994
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 9
    Total number of words is 3510
    Total number of unique words is 2170
    19.2 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 10
    Total number of words is 67
    Total number of unique words is 63
    39.6 of words are in the 2000 most common words
    45.8 of words are in the 5000 most common words
    51.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.