Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 6

Total number of words is 3781
Total number of unique words is 1961
23.2 of words are in the 2000 most common words
31.8 of words are in the 5000 most common words
36.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi
ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja
kraatareilie... Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka
kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla
tietenkään ei muuta olekaan kuin... ja unta.
— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi?
Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin,
luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy
naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa
vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse
taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On
niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei
sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit... Nuo sarat
ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa.
Ne voidaan vaikka myydä. _Myydä — maata!_
Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin
paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa.
Jollei ihminen eläissään pyri _lisäämään_ tiluksiaan, niin mitä varten
semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään
hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.
Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo
ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se
aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin
minä kuolisin... Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa
rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä... Tässä minä
istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä
lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.
Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja
hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään
edes vihollinen. Minä omistan vielä...
Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään
tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja
missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon,
saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina
maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki,
kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden
tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.
Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja
lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli
kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja
hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on
hallittava... Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan
sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat.
Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.
Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja
mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä
Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen
on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei
lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä
hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman
peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi.
Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän
varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa... Nämä pellot ja tuo talo
ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan
omin käsin...
Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni.
Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten
etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun
pääsi vainion kulmaukseen.
Sen piti olla Polsan vainio, mutta Pärsän vaari ei sitä tällä hetkellä
muistanut. Se oli hänen vainionsa, hänen nelikymmenvuotiasten
tarmokkaitten juoniensa rakas esine. Kuinka somasti sen sarat
notkahtivat tästä rantaan päin, kuinka se oli multavaa ja kuinka siinä
nytkin ruis vihoitti! Oli kuin se ruis vieläkin olisi ilkkunut hänelle
Polsan vaarin menestystä, — vaikkei sekään vaari enää Polsaa hallinnut
— oli lapsettomana luovuttanut talonsa etäiselle sukulaiselleen, josta
Pärsän vaari puolestaan ei halunnut mitään tietää. Tämän vainion
kupeella seistessään edusti hän Pärsää ja maan omistajana oli yhä
Polsan Iisakki. He olivat ne kylänmiehet, jotka tästä maasta olivat
käyneet hoviräätit ja sinaatit, joiden tähden kylän isojako oli
viipynyt vuosikymmeniä. Kolme maamittaria oli ehtinyt kuolla ennen kuin
tämä asia oli päättynyt, jääden vainio lopullisesti Polsan haltuun
vaarien väistyttyä ohjaksista molemmissa taloissa.
Mutta isäjumala ei ollut luonut ainoatakaan kapanalaa, joka niin
olisi sopinut Pärsälle kuin tämä vainio. On arveluttavaa puhua Pärsän
vaarin rakkaudesta, kun hän ei itse semmoista sanaa tuntenut, ja
oli omasta puolestaan käyttänyt sitä eläissään vain yhden kerran ja
silloinkin toisen perässä: vihillä ollessaan. Mutta tätä vainiota hän
oli viidettäkymmentä vuotta rakastanut. Kun maailma Pärsän vaarista
joskus tuntui mahdottomalta, sovitti hän askeleensa tänne päin ja oitis
elpyi elinvoima. Kun hän tänä aamuna pitkästä ajasta nousi jalkeille,
tiesi hän tajunsa pohjassa, että hän tänne lopulta kävelee. Ja kun
rinnassa sitten pahaenteisesti jutkahti, niin hän lähti rientämään.
Hän eli tästä vainiosta ja niin kauan kuin eli myös Polsan Iisakki,
ei ollut hätää. Saattoi yhä odottaa sitä päivää, jona Iisakki saisi
nähdä maan joutuvan Pärsälle. Se päivä saattoi tulla, vaikkei Pärsän
vaarin mietomielinen poika piikoineen näyttänytkään välittävän isänsä
ponnistuksista tässä enempää kuin muussakaan.
Kuume oli noussut Pärsän vaarin ruumiiseen ja hänen täytyi läähättäen
pudottautua maantien pientarelle. Kuolemanajatus kävi päälle yhä
tiukemmin. Hän katseli vaisusti käsiään ja palttootaan, yrittäen
nautiskella siitä, että palttoo oli paikattu ja nuhruinen. Oli kuin
se olisi ollut viimeinen uskollinen ystävä, rikkaan miehen ikivanha
palttoo. Kyllä Rantavainiokin oli ystävä, mutta se oli siinä maaemon
pinteessä eikä voinut lähteä mukaan — ja sitä raateli vieras käsi.
— Kyllä kai minä nyt kuolen — saisi tulla pappikin, mutta ei ole sillä
minulle mitään sanomista — miehellä, jolla ei ikinä ole ollut omia
vainioita. Näinkö kuolen, tähänkö jään, enkö saa mitään —? Jyrkkä aita
erotti hänet vielä Rantavainion turpeesta. Väsynyt silmä himoitsi
sinne, lepäämään, nukahtamaan.
Mutta silloin kuului takaa sykähyttävä ääni:
— Ruistaskos kattelet? — Se oli Polsan Iisakin ääni. Vaari käänsi
hitaasti sairaan päänsä sinne päin ja vastasi:
— Saan kai minä sitä maantieltä kattella yhtä hyvin kuin sinäkin
irvistellä.
Polsan vaari ei oikein ymmärtänyt naapurin sanoja, mutta jatkoi
kumminkin parhaalta lautamiestyylillään:
— Niin, hyvä veli, sinä riitelit sitä minulta kaiken ikäsi etkä saanut,
mutta nythän se vainio on Pärsän perästäkin.
— Häh? Vaarin katse oli kuin iskua odottavan eläimen, kun hän vilkaisi
toisen kasvoihin nähdäkseen, puhuiko tämä totta.
— Sinä taidat, hyvä mies, olla sekaisin. Viime viikollahan meidän
Heikki sen myi Teidän Kallelle. Juu-juu, niinhän se lopulta kävi.
Polsan vaari oli kartellut naapurinsa katsetta, mutta kun hän nyt sinne
päin silmäsi, niin hänkin hätkähti. Pärsän vaarin kasvot sinersivät ja
silmissä oli harittava ilme. Niinpä niin — Polsan Iisakki tunsi sillä
hetkellä lopullisesti ja peruuttamattomasti voittaneensa. Hän oli
elänyt tämän hetken, oli itse saanut antaa tuon iskun riitaveljelleen.
Tämä tiedonanto vainion _vapaaehtoisesta_ myynnistä oli melkein kuin
kuolinisku tuolle läähättävälle miehelle. Pärsä ei enää voinut sitä
maata _voittaa_, Rantavainio oli häneltä ikuisesti mennyt sen tavan
tähden, jolla se oli tullut. Polsan vaari syljeskeli arvokkaita
lautamiehen sylkyjään ja puhua naskutteli edelleen:
— Juu-juu, keveämminhän ne nykyajan miehet luopuvat maistaan kuin me
vanhasta palttoostamme, hm. Ei ole sinunkaan talossasi enää torpparia
enempää kuin minunkaan talossani. Ensin myi teidän Kalle niinkuin
alkajaisiksi kupparille sen pienen plätin, siitä se aikoi, ja viime
viikolla sitten myivät molemmat kaikki mitä jälellä oli. Sai teidän
talo sentään tästä nätin korvauksen, mutta Heikki ei näy välittävän
mistään. Niinhän se on, niinhän se on. Taidat olla huonovointinen aina
vaan...
Pärsän vaari kuuli tämän kaiken niinkuin etäisen huminan, näki Polsan
Iisakin astelevan pois päin, tajusi, että kylässä jo kaikkialla oltiin
ylhäällä. Näköpiirin laidasta lähestyi automobiili, Pärsän vaarin
erikoisesti vihaama hevosten kauhu. Tyynemmätkin hevoset sitä pirua
pelkäsivät eivätkä parhaatkaan saavuttaneet. Kun se ajoi suoraa tien
kohtaa, näytti siltä kuin se olisi syöksynyt hänen päällensä — nyt
aivan erikoisesti ilkkumaan häntä, talonpoikaa. Hiljentävät vielä
vauhtiaan ja katsovat alas niinkuin mierolaiseen. — Siinä meni herroja,
mitäs Rantavainio on niitten silmissä, mitä minä ja minun taloni, joka
ei ole minun, vaan enemmän sen piian... Siinä meni herroja ja tuolla
tulee uusia, kaksi kenonenää, maatonta pussiselkäsoovaria seteleineen,
joita ovat herroilta saaneet... vetelevät palkkoja, mistä tahtovat...
eivät ole edes kunnon kerjäläisiä.
Tämä Pärsän vaarin viimeinen aamuhetki, joka oli alkanut hiljaisesta
pihasta, kokosi kaiken tuskan tähän yhteen tuokioon maantien
pientarelle, toi siihen lähelle, mutta piti sittenkin erillään. Teki
mieli edes kepillään heristää jotakin, jota aivot eivät enää jaksaneet
selvästi määritellä. Hän ei jaksanut enää mitään edes vihata, sillä
mikään ei näyttänyt enää häntä huomaavan. Yhä yltyvä tunne pitkästä,
laajasta tappiosta kuristi tainnoksiin vanhan miehen.
Suloinen aamu kohosi päiväksi ja painui vähitellen leppeäksi illaksi.
Kylä eli elämäänsä ja koki tapauksiaan, joita toiset kuulivat ennemmin,
toiset myöhemmin. Muutamia ei kuultu koskaan. Kun aamullinen rysämies
taas oli menossa ehtookokiomelleen, sai hän sivumennen kuulla, että
Pärsän vaari makasi tajuttomana viimeisillään — oli aamulla varhain
pyörtynyt maantien viereen ja sieltä korjattu, kun pari kulkumiestä
oli tuonut tietoa. Mökin mies hätkähti ensin ja ihmetteli itsekseen
painuessaan piennarpolkua ruuhelleen: kuinka hän oli sen jo silloin
aamulla niin aavistanut. Saa nähdä, onko nyt kaloja, kun on näin
ihmeellinen päivä...


ERÄÄN ISÄN KUOLEMA

Suutari Salmen elämä on nyt kokonaisuutena katseltavissa ja
arvosteltavissa, sillä se on päättynyt. Eilen aamulla hän sai
halvauksen ja tänä aamuna hän tuntoihinsa tulematta kuoli. Hän oli
perheen päämies, vieläpä varsin itsetietoinen, joten hänen elämänsä
rata läheisesti koskettaa muutamien muidenkin ihmisyksilöitten elämää.
Tarjoutuisi siis nähtäväksi pieni silmukka suuren inhimillisen elämän
verkkokudoksesta, jos sellainen jotakuta huvittaisi. Mutta sisällystä
sitä on jo tässäkin päivässä.
Salmelta jäi kaksi poikaa, toinen neljän toinen yhdentoista vuotias.
Ne ovat nyt eräässä saman kylän talossa väliaikaisesti, siksi kunnes
heidät ehditään vakinaisesti sijoittaa. Nuorempi itkee tylsää, raakaa
itkua. Hänen tajussaan säilyy muutamia kiinteitä kohtia isän elämän
kuvasta niiltä parilta vuodelta, jotka hän muistaa ja jotka nyt
humisevat hänen tajussaan pitkänä epämääräisenä ajan merenä. Muutos
tuli kovin äkkiä; vielä paria tuntia aikaisemmin oli kaikki tukevasti
ennallaan. Reino seippaili maantiellä yllään sekavia vaatekappaleita:
isän vanha hattu, Paavon takki ja saappaat. Hän kulki rehvastellen ja
kiviä nakellen, huulilla reimakkaan sällilaulun säkeitä: »— kotoitin
olen minä korlvetta... toitta titä tippuvi torlvetta...» Tahtien
korkokohdissa kimmahti aina kivi ja ruumiin liikunnot kuvastelivat
tappeluhaluista raittisankaria.
Sieltä nousi silloin ahdetta ylös iso mies pyöräänsä taluttaen, nousi
niinkuin musta pilvi mäen takaa. Nelivuotias tunsi hyvin nuo ilkeät
pitkät viikset ja kellertävät hampaat. Isä oli sitä miestä monesti
akkunasta katsellut ja irvinyt.
— Mitäs se nuori Salmi täällä hummeroi, kysyi vieras saaden vastauksen
asemesta tiukan hellittämättömän katseen. — Onko isäs kotona? jatkoi
pitkäviiksi kyselyään ja kun ei siihenkään saanut vastausta, alkoi
nousta pyörälleen. Silloin kuului hatun alta:
— Mitä te tulle merlenteerlaa?
Jos päivä olisi päättynyt toisin kuin päättyi, ei Salmen suutari olisi
väsynyt Reinon ja poliisin kohtausta nauramasta. Mutta päivä oli
valjennut suurempia asioita varten.
Poliisi ajoi pyörällään Salmen mökin ohi. — —
Niemen mökkiin se jo poikkesi, ja muutaman hetken kuluttua näkyi
Paavo juoksevan kanisteri sylissä kotoa suolle päin. Yritti juosta
rakennusten varjossa, niin ettei Niemelle olisi näkynyt.
Mutta kun Paavo oli pysähtynyt suon reunaan, kuului portailta isän
epätoivoinen kiljaisu: »Älä siihen!»
— Pane siihen vaan, huusi poliisi, joka Niemen äijän seurassa oli
ilmestynyt naapurin portaille.
Hölmistyneenä Paavo kääntyi ympäri, niin että hänen taakkansa hyvin
näkyi sekä Salmen että Niemen pihaan, laski sitten astiansa siihen
paikkaan ja lähti poraten pyrkimään kotia kohden. Salmi oli kadonnut
rappusiltaan tuvan kätköön. Muutamien mökkien akkunoista näkyi naisten
päitä ja pihoista töllistelivät lapset. Töllisikermän henkeen oli äkkiä
virinnyt aavisteleva jännitys. Kello lähenteli yhdeksää kauniina aamuna
toukokuun lopulla.
— Minä myöhästyn koulusta, parkui Paavo, kun poliisi ehkäisi hänen
pakoyrityksensä.
— Niin sinä nyt vähän myöhästyit, mutta kyllä sinä silti todistuksen
saat ensi käräjillä, laski poliisi karheata leikkiään.
— Päästä poika kouluun — minä se olen, joka asioista vastaan, kuului
suutarin jyrkkä ääni jälleen tuvan portailta.
— Älä ole äijä huolissasi, kyllä minä kuulustan läksyt nyt tällä
kertaa. Käydään pirttiin. Niemi tulee kanssa.
Paavon oli mentävä sisälle ja Reinokin hiipi epäröiden pienen pihan
laitaan. Kyllästetty jännitys täytti ilman; ympäristön mökit näyttivät
henkeä pidellen odottavan, mitä tästä mökistä nyt oli tuleva. Pienestä
pojasta tuntui siltä kuin olisi häntä työnnetty jostakin pois, niinkuin
olisi jotain juuri nyt kuristettu. Nuo rakkaat suuret vaatelenhotkin
kävivät vieraiksi ja noloiksi.
Jo lähti poliisi tuvasta. Ovessa kuului sanovan:
— Kyllä minä ilmoitan koululle, minkä tähden poika myöhästyi. Meni
sitten isän kanisteria kantaen siitä pojan ohi niinkuin humiseva vaara,
Niemen äijä toimekkaana perässä kammertaen. Jo olivat maantiellä.
Mutta pirtissä olivat nyt isä ja Paavo kahdenkesken tänä ihmeellisenä
aamupäivän hetkenä, kun Paavon olisi jo aikaa pitänyt olla koulussa.
Näkyväinen pelko oli lähtenyt, mutta näkymätön pelko tuntui kasvavan.
Kuuluiko tuvasta isän ääntä? Kuului — ja nyt kuului Paavon parkaisu.
Reino lähti juoksemaan puuvajaa kohden. Viriävän itkun tahdissa
tuntui takaapäin joku vihamielisesti tömistävän hänelle jalkojaan. Jo
juoksikin Paavo alas portaita kirja kädessä, tavallista koulutietään
tavoittaen, juoksi edelleen maantietä, kunnes livahti näkymättömiin.
Nyt oli isä yksin tuolla tuvassa. Sen jylhä ja käsittämätön olo tuntui
etsivän Reinoa puuvajasta kurittaakseen häntäkin jostain, niinkuin
äsken Paavoa.
Kurittajaa ei kuitenkaan kuulunut. Kului hetki, kului toinen ja
puuvajassa viipyvän pojan jähmetys suli vähitellen haaveelliseksi
uinailuksi, josta alkuperäinen pelko oli valahtanut pois. Yhä paisuva
auringonpaiste vietteli takaisin maantielle — tupaa oli kuitenkin paras
vielä välttää. Jospa lähtisi oikein pitkälle kävelylle koululle päin.
Kai sieltä jo Paavokin pian tulisi.
Näillä hetkillä istui yhdentoistavuotias Paavo kanervikossa kylän
laidassa ja ajatteli pitkää päivää, joka oli edessä, katseli kirjaa,
jonka lähteissään umpimähkään oli siepannut. Ei käynyt meneminen
kouluun, ei liioin palaaminen kotiin. Mikä oli nyt edessä? Häpeä ja
katkeruus täytti mielen. Eihän hän ollut ymmärtänyt sitä muualle viedä
kuin sinne missä se joskus ennenkin oli ollut, tietyllä paikalla suohon
upotettuna. Ja miksei äijä hoida itse kanistereitaan — perkele, hän
melkein ääneen lausui muistaessaan, kuinka raivostunut isä oli häntä
pusertanut. Jos lähtisi täältä, jättäisi kaikki ja menisi etäisiin
kyliin renkipojaksi. Kyllä se kumminkin minut vielä hakkaa, niinkuin
äitivainaankin joskus. Hiljaisessa lienteässä jälki-itkussa poika
kirjaansa tuijottaen muisteli niitä aikoja, jolloin äiti kuoli. Se oli
talvea, joulunpyhien tienoota. Isä tuli jostain kotiin juovuksissa
raivoten ja ajoi heidät pakkaseen, äidin ja hänet. Pian sitten tuli
Reino ja äiti kuoli sille sijalleen. Yhtenä pitkänä ja sekavana jaksona
kuvastuivat seuraavat vuodet, niinkuin ne olisivat hellittämättä
pyrkineet juuri tätä aamua kohden. Tuolla päin on mökki ja siellä isä
nyt on. Tuolla on koulu ja siellä opettaja — ja poliisi. Ajatus painui
taas heltyneenä paikoilleen, päivän paistaessa paljaisiin jalkoihin ja
käsiin.
Mutta samassa tulvahti lämmin aalto Paavon koko olemuksen läpi. Tiellä
asteli Reino tutuissa tamineissaan eteenpäin pyrkien. Onko se kiusannut
Reinoakin? Meitä on nyt kaksi poikaa taivasalla.
— Reino!
Pieni kulkija pysähtyi ja katsoi tiukasti mäkeen päin.
— Tule tänne, huudahti Paavo hillitysti.
Mutta kun Reino yhä jatkoi menoaan, nousi Paavo seisaalleen ja lähestyi
maantietä. Oli hyvä että tähän paikkaan ei sopinut mistään nähdä.
— Tule tänne, mennään mäkeä pitkin.
Reino kyllä hymyili silmät suurella, mutta oli kummallisen
umpimielinen, niinkuin olisi pelännyt Paavoakin. Ei se osannut mitään
selittää — muuta kuin että isä oli pirtissä ja ettei se häntä ollut
kurittanut. Mutta kuinka poika oli päässyt tuolla lailla tulemaan juuri
akkunoitten ohi? Ehkäpä kotona sittenkin oli tapahtunut jotain uutta,
johon tämä kaikki hukkuisi.
Olihan sitä tapahtunut uutta sellaista, josta pojat, vanhempi niinkuin
nuorempikin, vasta pitkien hetkien päästä saivat selvän ja jonka he
oppivat käsittämään vasta lähipäivien ja viikkojen kuluessa.
Paavo ei ollut huomannut, mihin tilaan hän paetessaan jätti isänsä.
Jos hän olisi sattunut ovessa vilkaisemaan taakseen, olisi hän nähnyt
äskeisen kurittajansa hoipertuvan sängylle pitkäkseen ja siihen jäävän.
Juuri sillä hetkellä, jolloin pieni poika pakeni puuvajaan ja isompi
maantielle, sumeni heidän isänsä tajunta hiljallensa tältä maailmalta.
Ne verisuonet, jotka jo kohta neljän vuosikymmenennen ajan olivat
tuon sisukkaan ja yritteliään miehen aivoihin verta kuljettaneet,
ratkeilivat nyt tänä aamupäivän hetkenä, ja samea elon neste täytti
valtoinaan salaperäiset kudossokkelot. Sitkeä sydän lähetti verta
lähettämistään, tietämättä mitä oli tapahtunut. Heikkenevä ajatus
totesi, että hän sentään makasi omassa pirtissään, mutta se ehti
vielä kouristuakin todetessaan, ettei elämä sittenkään ollut antanut
lähimainkaan sitä, mitä tämä mies oli siltä vaatinut. Suunnaton
hätä värisytti Salmen suutarin tajunnan rippeitä. Niinkuin joinakin
pahansuopina, nyt valtaan päässeinä vihollisina näyttäytyivät Jumala,
viina, vaimo, lapset, työansiot — etenkin ne. Kuinka kierosti, kuinka
raivostuttavan ilkeästi olikaan tuo pääpeikko häntä piinannut. Tässä
nopeasti kiitävässä loppumenossa kiihtyi sen ilkunta kaikkikäsittäväksi
puristukseksi. Hän ei ollut saanut yliotetta siitä pirusta, vaikka hän
perin pohjin tunsi sen metkut. Elämä, sinä saatana — minä en ole saanut
sinulta enempää imetyksi. Minä olen tienannut ja osannut tienata, mutta
sinut tarvitsisi tienata kokonaan ja se on mahdotonta. Mitkä vuodet
tässä olivatkaan ja menivät — ryssän saapastilaukset ja kapinan tuhina.
Istuin punasten kasarmilla neulomassa ja pieksin suutani — rahaa tuli,
pärjäsin valkosten kanssa, pirun hyvin pärjäsin — kun Lepistön akka
vietiin pohjoiseen, pääsin minä sen mökin ja tavaroitten hoitelijaksi
— ja hyvän teki. Nousua, nousua se oli, kiihkeätä, niinkuin nyt tämä
painuminen ja puserrus... Kyllä minä olen tiennyt tienaamisen ja viinan
olen tiennyt, että se on voiton merkki: merkki siitä, että voitan ja
hallitsen elämänpirun metkut. Minä juon, koska voin, koska kykenen
imemään tältä maailmalta, mitä siinä on, koska tunnen metkut... Mutta
aah, nyt vyöryy kaikki, koko pirun röykkiö minun ylitseni, niinkuin
olisi se juuri löytänyt uuden, mahdottoman metkun, josta minä en ole
aavistanutkaan, enkä ehdi tällä hetkellä aavistaa, koska menen suhisten
jonnekin... Akka kuoli — sekin tulee nyt niinkuin jokin vieras voitto
minun, ylitseni — ei se kuollut tällä tavalla, se oli jo tuota uutta
metkua, jonka minä nyt vasta tässä suhinassa huomaan, kun en enää
voi... ja mukulat kuolivat ja ne jotka elävät, niitä en hallitse. Ei
ehtinyt Reino päästä käsiksi metkuihin ja Paavo ei pääsekään koskaan.
Ooh, ne juoksevat jonnekin pois minusta ja otteestani, joka heltiää...
Sellaista tuo tummapintainen miehenkäppyrä tunsi noina muutamina
sekunteina, kun valtointa verta valui revenneistä suonista aivoihin.
Sitten tuli lepo; väkevä, raaka maailmankuva ikäänkuin painoi hänet
syvälle allensa. Sydän löi ja rinta hengitti niinkuin jossakin
muualla. Kun pojat lopulta tulivat tupaan, luulivat he hänen nukkuvan,
vaikka se tuntuikin kummalliselta tämmöisenä päivänä. He tahallaan
ja vaistomaisesti kolistelivatkin, mutta isä ei vaan herännyt. Sen
oli makuuasentokin hiukan outo; toinen jalka riippui kokonansa yli
sängyn laidan. Epämääräinen aavisteleva kammo hiipi lasten mieliin
kokopäiväisen pelon ja järkytyksen sijaan. Sitä oli jo ollut äsken
ulkona pihaa lähestyessä; Reino oli jo siellä pillahtanut poraamaan,
vaikkei mitään kuulunut eikä näkynyt.
Lapset eivät sanoneet mitään toisilleen, hiiviskelivät vain huoneessa
ja kuuntelivat isän omituista hengitystä. Lähestyivät lopulta
sänkyäkin: nukkuja ei vaan hievahtanut. Seinäkellostakin näkyi veto
olevan loppumaisillaan, pian se pysähtyisi. Kaikki oli outoa ja
kammottavaa. He hiipivät pois pirtistä.
Lasten erikoinen liikuskelu ja olo sekä suutarin kokopäiväinen
näkymättömyys herätti naapurien huomiota. Niemen akka tuli kuistilleen
ja jäi siihen epäröivän näköisenä seisoskelemaan ja katselemaan.
Niinkuin jostakin pakosta Paavo ja Reino vähitellen lähestyivät tuota
lipevää akkaa, jota he muuten vieroivat.
— Mitä Salmi nyt hommailee? kysyi akka.
Oikeastaan olisi Reinon pitänyt vastata, että »mitä te tulle tekee?» —
mutta hän piti nyt suunsa kiinni ja Paavo vastasi omituisen laupiaalla
äänellä: »Se nukkuu.»
— Nukkuu, toisti Niemen akka epäillen ja ikäänkuin pojat unohtaen
katsoi kiinteämmin Salmen mökille päin. — Mitähän nukkumista se
sellainen oikein on, jupisi hän sitten ja kääntyi sisälle omaan
mökkiinsä. Sieltä tuli pian äijäkin ulos. Tehtiin pojille uusia
kysymyksiä, joihin Paavo neuvottomana ja ikäänkuin jotain kartellen
vastaili. Välillä vaiettiin ja tuijoteltiin Salmen mökkiä. Vihdoin
kumminkin alettiin sitä lähestyä, mentiin sisälle ja todettiin, mitä
oli tapahtunut.
Kun toisista mökeistä nähtiin, että Niemen väki siellä viipyi,
paisui uteliaisuus nopeasti ja akkoja ja lapsia alkoi solua Salmen
mökille. Matalaäänisestä puheen sorinasta saivat Paavo ja Reino kuulla
lukemattomia selityksiä, arveluita ja arvosteluja... »Se saksalainen
prii kuuluu olevan semmoista, että siitä meneentyy.» — »Mutta eihän
Salmi ole ollut juovuksissa sitten kun pyhäehtoona — vai oliko se
tänäpänä juovuksissa silloin kun poliisi kävi? Paavo, sinähän olit
sisällä.» — »Kuka sen viimeksi näki ylhäällä? Paavoko? Tarttee puhua
kaikki — kai siitä poliisitutkinto tulee.» Ruikuttava osanotto lapsia
kohtaan pääsi myös pian vauhtiin. Reino alkoi jälleen porata ja
Paavokin nyyhkytti. Ainoa joka ei puhunut mitään, oli sängyllä makaava
suutari.
— Kas kun kellokin on istunut.
— Voi voi jos se tänne kuolee, niin sitten tää on synkkä mökki, kun se
on täällä yksin ruumiina.
— Ei suinkaan se ruumiina enää kellekään mitään tee.
— Kun minä näin — oliko se toissa yönä — semmoista unta, että...
— Älkää te, lapsiparat, poratko, viattomiahan te olette.
Mietittiin, kuinka asiat viisaasti järjestettäisiin. Parasta oli,
että lapset saatettiin Maantielaan yöksi, sehän on kunnan piirimies,
ja jonkun täytyy olla täällä Salmea katsomassa, vaikkei suinkaan sitä
kauan tartte katsoa... Eikä suinkaan ne kunnan haltuun joudu, lapset,
kyllä sillä sen verran olemista on, mutta kyllä Maantielalle sentään
tarttee tieto antaa... Ja kukin koetti puheen lomassa vilkuilla, mitä
siinä oli tavaran puolta näkyvissä, että tietää sitten avisjoonissa
sitä ja sitäkin olleen, vaikkei enää ole... Semmoista on eläminen —
ensin tienaamista ja tienatun säilyttämistä ja sitten avisjooni.
Lapset makasivat yönsä Maantielan pakarissa. Reino nukkui pian, mutta
Paavo valvoskeli kauan vuoteellaan. Isän hahmo ei väistynyt hänen
silmiensä edestä, vuosien mittaisena se oli olevinaan siinä jossakin
lähellä, käsi yhä hänen niskassaan. Tämän paikallaan pysyvän kuvan
ohessa seuloi mieli lukemattomia tapauksia äitivainaasta tähän hetkeen
asti. Tuossa vieressä makasi Reino ja kotimökissä makasi isä. — Isä,
mikä on isä? Unen lähestyessä muuttui muistojen ja mielikuvien tanssi
yhä hurjemmaksi... Isä istui pöydän ääressä ja puhui sammaltaen
yksinään, kun pojat jo olivat vuoteessa. Maistoi välillä pullostaan ja
puhui taas, kunnes kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään ja hän
nyyhkytti, yhä puhuen jotain, jota he eivät ymmärtäneet. Sitten isä
nousi ja lähestyi heitä ja ojensi kätensä. Se oli jokin yö, jonka aikaa
ei enää muistanut, mutta jälkeen äidin kuoleman se oli ollut... Sitten
se ei enää ollutkaan isä, vaan jokin muu mies, niinkuin poliisi tai
niinkuin opettaja.
Uni oli lopulta käsittänyt vanhemmankin Salmen pojan ja saattanut hänet
ryöppyävään ajattomaan valtakuntaansa. Aamulla, kun he heräsivät,
saivat he kuulla, että Salmi jo oli loppunut. Se oli pojille jotenkin
vähäpätöinen uutinen. Eilen ehtoolla ja sitten yön unessa oli elämän
kudoksen uusi silmukka heidän kohdaltaan jo alkanut.


MUUAN MIES

1.
Tuohenmaa oli ja on tällä hetkellä sievä salomaan torppa, isohko, vanha
ja hyvin viljelty asumus. Sen ulkonäkö ei vielä ole ehtinyt muuttua,
vaikka sisällä tätä nykyä vallitseekin hyvin sekava olo. Sinne palasi
näet sen Taavetti-vainaan leski poikineen — palasi asiat kuultuaan
mielelläänkin, vaikka sillä lailla ensin Taavetin jätti. Se yrittää nyt
saada sitä asumusta itsenäiseksi, eikä siitä tiedä vaikka saisikin,
Taavetin kuolinpesän nimeen, kun sille jäi kuin jäikin rintaperillinen.
Siellä se nyt on Olka ja joitakin sen hämäriä sukulaisiakin siellä
vähtää. Sen roikan tähden isäntä juuri sitä itsenäistymistä niin
vastaan paneekin. Kyllä hän sen aina Taavetille olisi myynyt ilman lain
pakkoakin, mutta sen ei tullut pantua asiaa alulle, ennenkuin niissä
Olkan kiehinöissä sai sen kuolintautinsa ja siihen sitten niin nopeasti
menehtyi.
Tuon hiljaisen ja hymyileväisen Tuohenmaan Taavetin elämä ehti saada
melko myrskyisen loppusuorituksen, vaikkei sitä kukaan olisi uskonut,
kun muutama vuosi sitten katseli sitä elämää, kun hän vanhan äitinsä
kanssa kahdestaan asuskeli torppaa.
Kuinka jykevän sopusointuinen silloin saattoikaan olla joku elokuinen
sunnuntaipäivä tuon hyvän parin elämässä. Oli juuri osavasti
lauantai-iltana saatu ruis poikki, sen jälkeen vihdottu ja sitten
nukuttu sitä unta, jota voi nukkua vain rukiinviljelijä onnellisesti
sujuneen leikkuun jälkeen. Nuoren miehen kasvot ja kädet, niiden
suonet, hermot ja jänteet ovat täynnä vakiintunutta, leppoisaa voimaa,
kun hän herää semmoisesta unesta. Ihossa tuntuu vielä saunan jälki;
ehtoolla muutettu valkoinen paita ja pyykinväkiset raidit ovat sen
hyvästi säilyttäneet. Aurinko paistaa Tuohenmaan pirttiin, kissa makaa
yöllisen pyyntimatkan jäleltä koivet oikoisenaan poikastensa vieressä,
vanha Siina, Taavetin äiti tuo pöytään vellivatia, pyhäaamun vakinaista
suurusta. Kello osoittaa aikaansa kiiruhtamatta.
Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut,
hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä
kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä
arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin
on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 7
  • Parts
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 1
    Total number of words is 3456
    Total number of unique words is 2042
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    28.4 of words are in the 5000 most common words
    32.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 2
    Total number of words is 3686
    Total number of unique words is 1973
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    35.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 3
    Total number of words is 3692
    Total number of unique words is 1885
    25.6 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 4
    Total number of words is 3541
    Total number of unique words is 2034
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 5
    Total number of words is 3654
    Total number of unique words is 2004
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 6
    Total number of words is 3781
    Total number of unique words is 1961
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 7
    Total number of words is 3683
    Total number of unique words is 1891
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 8
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1994
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 9
    Total number of words is 3510
    Total number of unique words is 2170
    19.2 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 10
    Total number of words is 67
    Total number of unique words is 63
    39.6 of words are in the 2000 most common words
    45.8 of words are in the 5000 most common words
    51.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.