Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 4

Salmion rouva karttoi tarkoin kaikkia kyselyjä ja varjeli Hiltaa
kyselijöiltäkin — Hilta sai olla melkein niinkuin itse tahtoi. Ei
tullut riitaa edes iltamiin menoista, sillä Hilta ei niihin nyt
ollenkaan pyrkinyt.
Ei heillä ollut puhetta edes palkasta, ennenkuin kuukausi tuli täyteen.
Rouva tuli silloin rahatukko kädessä Hiltan luo ja sanoi:
— Kuinkas nyt sitten tehdään — en minä mielelläni maksaisi sinulle sen
enempää kuin viime vuonna. Mutta minkämoisille palkoille sinä siellä
kaupungissa olet tottunut?
Pankkiin panosta ei rouva nyt puhunut ollenkaan. Kun Hilta ei hänelle
mitään vastannut, antoi hän rahat ja sanoi:
— Ehkä vaitiolo on myöntymisen merkki — ja meni pois.
Rahat kädessä Hilta puhkesi hiljaiseen itkuun — eihän sille mitään
voinut, tuli niin kovasti kaikki mieleen. Seuraavana päivänä hän
hartaasti vei rahansa säästöpankkiin, veipä niin tyystin, että joutui
pian pulaan. Silloin sanoi kirjurin rouva:
— Älä sinä nyt rupea itseäsi kiusaamaan. Ei sitä varten eletä, että
säästetään — saiturit niin tekevät.
Rouva jatkoi esitelmäänsä pitemmällekin, kunnes Hilta vihdoin ärähti:
— Ei sinun tapojasi kanssa kukaan taida.
Mutta hän hymyili sitä sanoessaan lämmintä ja kiitollista hymyä.
* * * * *
Hilta oli nyt kunnankirjurilla kaksi vuotta yhtä mittaa. Toisen vuoden
loppupuolella tapahtui hänen toinen itkemisensä, eräänä keväisenä
iltana, kun nuorisoseuran talolla oli teatterinäytäntö. Muuan mies tuli
häntä sinne noutamaan — nuori koneenkäyttäjä, joka äskettäin oli saanut
paikan suuressa tamperelaisessa tehtaassa. Hän ei ollut puhunut Elli
rouvalle mitään koko asiasta, mutta kun hän näki Saarisen tulevan — se
oli miehen nimi — ailahti hänen mielensä niin hyväksi, että vedet taas
herahtivat, niinkuin silloin ensimäistä palkkaa saadessa.
Pian he sitten menivätkin naimisiin ja muuttivat Tampereelle.
Mutta vallan toisilla edellytyksillä tämä Hilta nyt saapui tuohon
nuoruutensa tuttuun pesään. Niinkuin kauempaa, hyvin kaukaa, hän
katseli kahviloita, eläviäkuvia ja muita — autoja hän aivan erikoisesti
kavahti. Siitäkin hänen mielensä oli hyvä, että heidän asuntonsa sattui
olemaan vallan toisella puolella kaupunkia.
Niinkuin jokin ihmepäivä oli se, kun Salmion Elli sitten kerran aikojen
päästä tuli nuorta paria katsomaan. Hilta kunnioitti nyttemmin kovasti
tuota hiukan kirpeätä muijaa, jonka ohimoilla jo alkoi näkyä iän
kuuraa. Salmion rouva kulki terhakkana heidän huoneissaan ja tutki
kaikki paikat niinkuin mikäkin tarkastaja eikä suinkaan säästänyt
neuvojaan eikä huomautuksiaan. Mutta kun Hiltan muutamanviikkoinen
esikoinen sitten heräsi ja äiti nosti sen rinnalle, kelpasi hänen sanoa
tuolle viisaalle lapsettomalle orpanalleen:
— Mutta mitäs sinä tähän tiedät?
Salmion rouva painui tällöin ikäänkuin hiukan pienemmäksi. Hän
nytkähytti vain vähän päätään ja hymyili mielevästi.


PALUU
Historiallinen kertomus vuodelta 1920.

Vanha, miespolvien käyttämä tie puikkelehtii pitkin kevätkesäistä
korpimaisemaa. Vanhaa on kaikki, mitä siinä näkyy: asumukset, metsät
ja maat. Elpynyt vihannuus on niinkuin lasten koristelua naavaisten
puitten ja harmaitten seinien vaiheilla — pian se kuihtuu, mutta
miespolvien takaiset elämän perusmuodot jäävät. Tämä on kaikkein
vähäpätöisin tie ja tienoo, mutta se voi askel askeleelta olla yhä
sisältörikkaampi, esimerkiksi semmoiselle miehelle, jonka koti ja
lapset ovat tien takana ja joka ei ole niitä nähnyt vuosikausiin. Niin
oli nyt laita, kevätkesällä 1920. Eräänä lempeänä iltapuolena asteli
tuota tietä juuri semmoinen mies.
Hän ei ollut nähnyt maisemaa eikä maisema häntä kolmatta vuoteen ja
viime näkemälläkin, eräänä himmeänä maaliskuun yönä vuonna 1918, oli
miehellä melkoinen kiire pois tämän maiseman piiristä. Nyt oli siitä
silloisesta vauhdista muistona masentunut ja kaikin puolin kulunut
ulkomuoto, josta miehen entiset piirteet vain heikosti häämöittivät.
Ei näyttänyt enää palaajalla olevan samaa kiirettä kuin oli ollut
lähtijällä. Häntä olisi voinut luulla suureksi luonnon ihailijaksi,
sillä hän istahteli tavan takaa, ärsytellen pesiviä rastaita, joille
tämmöinen ihmisen liikkuminen oli outoa. Ja vaikka miehessä ei ollut
mitään kehitettyä runollisuutta, ei hänen herkistynyt tajuntansa tällä
kertaa voinutkaan torjua muutamia hentoja vaikutelmia. Puron lirinä oli
uneliaan onnellista ja lahonnut raja-aita näytti johtavan unelmansa
vuosikymmenien takaa. Näitä mies tahdottomasti katseli, sillaikaa kun
varsinaisten ajatusten pyörre väsähti ja seisahti. Kaiken vaikutelman
ydin ja ihme oli siinä, ettei maiseman hengessä tuntunut jälkeäkään
siitä silloisesta. Oli jotain herttaista siinä ajatuksessa, että
tämänkin tien takaa oli sodittu.
Mies otti taskustaan armahduspassin ja seurasi silmillään siinä olevia
painettuja ja kirjoitettuja rivejä. Tässä minä palaan sotaretkeltäni
ja tämä paperi on kädessäni, nämä vaatteet ylläni. Niitäkö varten minä
taistelin? En — enkä minä taistelusta tulekaan. Taistelut ovat kaukana
niinkuin unen maassa, eikä mikään, mikä nyt on, koske niitä. Taistelu
oli vain suurta hurmaa — olikohan se mitään muuta? Köyhälistöllekö
valta? Valta oli kaukana joillakin, joista minä en tiennyt mitään ja
täällä oli valta Rinnellä. Kenellä lienee nyt valta — jollakin se
ainakin vielä hyvin vahvasti on. Tuntuu tänne asti, että kaikkien on
vain nähtävä valta eikä saa olla niinkuin on. Niinkuin varkain istun
tässä paperi kädessä — tuo kirkas taivas ulottuu kauas yli tämän korven
ja siellä on saman taivaan alla valtaa...
Istuvan miehen silmät juuttuivat yhteen kohtaan; oli niinkuin olisi
huimannut tämä aatosten suunnaton outous. Että nyt oli jäänyt pois
se suuri ja kauhea seikka, jonka keskellä hän niin kauan oli ollut
ja hengittänyt, ettei mitään siitä näkynyt tähän hiljaiseen korven
aukeamaan. Onko tästä alkamassa joku uusi saman tapainen, johon on
mentävä yksin, ilman toverijoukkoja? Kipeä tyhjyyden tunne pusersi
rintaa, kun hän nousi mättäältään ja alkoi hitaasti liikkua sinne päin,
missä tiesi kotimökkinsä tulevan näkyviin seuraavasta aukeamasta.
Ympäröivän maanpinnan ja oman entisyyden mitättömimmät pienoisseikat
pyrkivät yhä lähemmäksi — ei minään onnellisina ja rauhoittavina, vaan
niinkuin unohdetut tuttavat, jotka vaativat tiliä jostakin. Olisiko
hänen pitänyt pysyä täällä paikoillaan? — ja jos niin olisi tehnyt,
niin kuinka nyt kaikki olisi? Toisin olisi — mutta millä lailla toisin,
sitä ei mielikuvitus kyennyt alunkaan aprikoimaan. Nämä äänettömät
vastaan tulijat tässä paluumatkan viimeisillä tutkaimilla, ne vaan yhä
kiinteämmin vaativat tunnustamaan oman suuren merkityksensä kaiken
sen suuren rinnalla, joka jäi taakse ja nyt askel-askeleelta tuntui
kutistuvan yhä vähäpätöisemmäksi. Paluuhetken jännitys kiihtyi sisältä
päin, niinkuin lähdön jännitys oli kiihtynyt ulkoa päin...
Nyt — nyt asumus tuon puunjuuren kohdalta pilkahtaa näkyviin. — Minä
ajattelin tästä hetkestä jotakin, paljonkin, mutta että se olisi
tämmöinen, sitä en ajatellut. Lyövätkö hetket yhteen, silloinen kuohuva
epätoivo ja tämä — eikö välillä oleva merkitse mitään? Olenko minä
ollut tässä koko ajan? — ollut tässä enkä päässyt estämään...
Kyyneleet, nyt ne tulivat, ilmestyivät sinne, minne ne ihmisellä
ilmestyvät, ja kerran vauhtiin päästyään ei itku enää ollut
hillittävissä. Mieli riehutti nyt omia hajallisia kysymyksiään ja
hillittyjä tuskiaan sinne tänne. Omiin valtoihinsa kerran päästyään
ne lyhyessä ajassa niinkuin luonnon voimat hakeutuivat omiin uomiinsa
ja saavuttivat jonkinlaisen tyhjän tasapainon. Asumus tuli näkyviin
niinkuin mikä tahansa muukin mökki matkan varrella, niinkuin ei
olisi tiennyt siitä mitään. Itku ei ollut tuonut tietoa, se oli vain
kirvoittanut epätietoisuuden...
Mies nousi, veti syvään värisevää henkeään, astui rauhallisesti
veräjästä ja lähti matalien peltosarkojen välitse suoraan pirttiä
kohden. Jännitys tuntui kyllä vieläkin, mutta se oli nyt tasaista ja
luonnollista. Lähtöhetken tuttu mielikuva pysyi pysymistään: vaimo
jäi täysin avuttomaksi, kun ei voinut lähteä mukaan muutaman viikon
vanhan lapsensa kanssa — nuori kaunis vaimo, jonka kanssa mies oli
paljon riidellyt ja jota hän oli paljon rakastanut. Niin hän silloin
jäi, ja astuessaan nyt pihaan tiesi mies vaimon ja lapsen täällä
vieläkin olevan ja elävän, noiden seinien sisällä tai jossain tässä
ihan lähellä. Hän tiesi — tai paremminkin: jokin järkähtämätön _vaati_
häntä tietämään enemmänkin, mutta sitä enempää mieli nyt kiihkeämmin
kuin koskaan kieltäytyi omaksumasta. Äskeinen selventävä itkukaan ei
ollut saanut sitä seikkaa selvenemään. Miehen jo oven rivasta vetäessä
se vielä taisteli vastaan.
Kun pirtin sekava sisältö hänelle samassa aukeni, ei se tehnytkään
häneen mitään erikoista vaikutusta. Kaikessa, mitä hän näki ja tajusi,
oli omituisen viileä vierauden tuntu.
Vielä tuvan sisässäkin, ihan tosiolevaisen läheisyydessä hänen
luontonsa ponnisti vastaan; hän koetti olla näkemättä mitään muuta
kuin lastansa. Se oli likainen, repaleinen tyttö, jonka kasvoilla
asui varhainen, tylsä raakuus. Se katseli miestä suu ammollaan,
muutti sitten paikkaa ja jäi siihen taas samoin katselemaan. Ankara
todellisuus otti häikäilemättä sen paikan, jota unelmatkin olivat
hienotunteisesti karttaneet tänä kolmatta-vuoden aikana kaiken saastan
keskellä: isä oli koko ajan kuvitellut lastansa vain semmoisena kuin
hän sen silloin maaliskuun yönä jätti nukkumaan.
Mutta täytyihän miehen lopulta jollakin lailla suhtautua siihenkin,
jonka tieto tiesi, vaikkei mieli omaksunut. Sängystä riepujen sisältä
kuului vakahisen lapsen vikinää. Mies kuuli äänensä kysyvän tytöltä:
— Kenenkäs tämä on?
— Te on meilän äilen ja Mohlike-Juttin poika. Ei itä taanu poikaa,
mutta Jutti tai.
— Kuka se Mohlike-Jussi on?
— Te on temmonen taatananmoinen lemotuu — leitutälli te on.
Pesän edessä hääri vanha käsnänaamainen ämmä, jonka mies tunsi vaimonsa
äidiksi ja joka koko kohtauksen ajan piti yhtämittaista motkottavaa
pakinaa.
— Joko punikki ny palaa kansanopistosta — joko on jatkokurssit käyty,
vai viäkö tekee miäli porvarien kansa pyssysille.
— Ku-ma sen sanonki, ettei tartte mennä herrojen kansa marjaan —
min olen ikäni tyätä tehny ja tyästäni eläny — mutten lähle kotooni
herrojen asioille — e-he-hen. —
— Neh, samak-konstit täälä on Valkosten valtakunnasa ku punastenki —
ihmisiä tehlään joh toisia tapetaan — ei porvarikaa niin tyynni tapa,
ettei tarpeeseen löyletä.
Ämmä jäi vielä jatkamaan tolkutonta motkotustaan, kun mies hiljaa
painoi pirtin oven kiinni.
* * * * *
Oliko päivä jo painumassa? Eikö ollut aamupuoli vielä äsken?
Korpisilmänteen keskellä oli asumus yhä paikoillaan. Vielä aivan
äskettäin, aamupuolella, oli muuan mies istunut ja viivytellyt
silmänteen tuossa laidassa. Nyt sama mies istui tässä laidassa käytyään
halki tuon kodin ja konnun. Hän katseli vielä salaisesti asumukseen
päin, mutta aikoi pian siirtää istuinpaikkaansa tuonnemmaksi, johonkin
tiheämpään näreikköön, missä ei näkisi muuta kuin omien kasvojensa
kajastuksen.
Mies ei ollut tavannut vaimoaan — se seikka oli 'tavallaan pelastanut
hänelle tämän ehtoohetken. Ei hän osannut edes vaistota, oliko vaimo
pistäytynyt piiloon, vai oliko todella sattumalta poissa. Ei hän ollut
sitä kysynytkään; hän oli vain nopeasti kiirehtinyt pois, ettei sillä
vähällä enää olisi joutunutkaan vaimonsa kanssa kasvot vastakkain.
Tähän hän nyt oli päässyt. Kauemmaksi kyllä pitäisi siirtyä, etäälle,
tuonne päin, missä korpirastas jo viritteli kieltään. Mutta mieli
teki vielä viipyä tässäkin ja varkain puunrunkojen välitse silmätä
tuota entistä asumusta, jonka katon alla nyt asui vierasta väkeä.
Oli niinkuin olisi äsken keskipäivällä saattanut hautaan lähimmät
omaisensa: itkettävän kaihon ohessa hyväili mieltä myöskin vapautuksen
tunne. Maisema näytti silmään heikentyneeltä vanhalta muistolta:
kaistale peltoa ja navetan tausta, jonne lantaläjä oli jäänyt pois
viemättä. Asumuksesta kuului oven käynti, niinkuin äännähdys entisiltä
ajoilta.
Mies nousi ja lähti, käveli tietä kävelemistään katsellen paikkaa,
minne uudelleen istahtaisi. Väsytti kauheasti, jalat olivat iltaa
kohden taas hiukan turponeet. Sovelias istuinpaikka tarjoutui joka
askeleella, mutta ne olivat kaikki yhtäläisiä; teki mieli yhä vain
astua eteenpäin — niinkuin olisi istuinpaikan valitseminen nyt
merkinnyt jotain ratkaisevaa.
Kunnes ruumis melkein itsestään asettui istualleen tien oheen kiven
kylkeen, ja tosiaan tuntuikin nyt siltä, ettei hän tästä enää lähde?
— Ei jaksa eikä ole minne mennä. Hän koetteli käsin kaulaansa — ei
ajatellut mitään, mittaili vain molemmin käsin kaulansa ympärystä.
Kaikkein armaimmat kuvat kolmen, neljän vuoden takaa vakasivat mielen
kokonaan. Kun sulki silmänsä, ei tajunnut muuta olevankaan kuin nuo
kuvat. Katselen niitä vieläkin hetkisen, teen sitten mitä tehnenkin.
* * * * *
Mies heräsi siihen, että hänen lähistöllään liikkui joku. Silmät
aukenivat ja totesivat yön olevan lähellä. Kuka liikkui? Oliko Hilma
tullut häntä etsimään? Kuinkas minä tähän tulinkaan?
Jo keksi silmä vanhan vaimon, joka varovasti kuhki kiven toisella
puolella. Äiti ja poika katselivat toisiaan niinkuin olisi poika
entisessä kotimökissä heräillyt. Kumpikaan ei ensin sanonut mitään.
— Koetin minä tässä olla hiljaa, kun aattelin, että uni sinulle nyt
parasta on, mutta heräsit kumminkin.
— Juu, minä nukahdin, kun rupesi niin väsyttämään. Kylläpä aika onkin
kulunut. Taitaa olla kello jo yhdeksän.
— Etkös kelloas ottanut — kyllä se siellä vielä on.
— En minä nähnyt enkä viitsinyt kysyä. Minä viivyin siellä niin vähän
aikaa.
— Kyllä on sentään ihmistä...
— No niin, no niin...
Se oli pojan tavallinen lausahdus ennen aikaan, kun hän tahtoi
keskeyttää äitinsä puheen. Äiti noudatti sitä aina ja niin nytkin.
Enempää sopimatta he lähtivät perätysten astumaan äidin mökille
päin. Sen verran äiti kumminkin matkalla sai sanotuksi, että hän oli
jostain kuullut pojan tulosta ja lähtenyt vastaan... ettei sen tiedä,
mitä tekee... Vasta siinä mennessä hän muisti, että hänellä hameensa
taskussa oli nisusen rippunenkin. Seh...
Oli yö, mutta se oli melkein kuin aamua unen jälkeen. Vaihtelevia
teitään äiti ja poika tulivat pienelle takamaan mökille, astuivat
sisälle hämyiseen huoneeseen, jossa tuoksahti uneliaan maatuneelta
— nyt niinkuin kymmenen vuotta sitten, niinä aikoina, jolloin poika
joskus poikkesi tänne nuorenmiehen retkiltään... Huomenna oli elämä
jatkuva.


AATTEEN MIES
Muistopiirteitä Janne Haavistosta.

1.
Tuhat pientä puroa luo yhtyneinä virran. Suomen punaisen kapinan
ja vapaussodan meidän kannaltamme katsoen suuriin virtoihin tihkui
suunnaton määrä liejuisiakin puroja eikä siitäkään uudesta virrasta,
joka niiden yhteenotosta syntyi, ole vieläkään senaikaiset liejut
tyyten pohjaan laskeneet, puhumattakaan niistä uusista, joita sittemmin
on siihen sekoitettu. Mutta että virta on jaksanut juosta eikä heti
hajonnut haihtuvaksi lietteeksi, siihen on tarvittu kirkkaita puroja
molempien alkuvirtojen syntyessä.
Se punainen puro, jonka lähimmin ja pisimmältä tunsin, kirvesmies
Janne Haavisto, hän oli tuota kirkasta lajia. Hänen elämänratansa
on historiallisesti erinomaisen tyypillinen ja ansaitsisi jo siitä
syystä laveammankin kuvauksen. Hänellä oli kyllä ikävystyttäviäkin
ominaisuuksia — jonkinlaista opettavaa pappamaisuutta ja luennoimaan
pyrkivää pitkäpiimäisyyttä. Nämä ominaisuudet olivat kumminkin vain
hänen hyvien ominaisuuksiensa kajastuksia, niinkuin kuvan värit
joskus tunkeutuvat paperin läpi nurjalle puolelle. Kaikkinensa hänen
luonteensa oli harvinaisen sopusointuinen ja ehyt eivätkä sitä saaneet
särkymään eivät isommat eivätkä pienemmät keinoilijat, jotka aikojen
kuluessa ovat työläisväkeä ulkoa ja sisältä päin tärvelleet ja
myrkyttäneet.
Siltä kannalta kuin tässä aion Haavisto-vainaan kuvaa piirtää —
yksilöllisenä ihmisenä ja työläistyyppinä — sopii parhaiten, että
järjestänsä esittelen ne eriaikaiset tekemiset, joihin itse hänen
kanssansa jouduin.
Ne alkoivat iltahämyssä syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900
hänen silloisessa asunnossaan Mustanlahdenkadun 20:ssa. Hetki oli
minun omalle elämälleni varsin merkityksellinen. Olin edellisenä
päivänä isäni kanssa lähtenyt kotoa, pienestä salomaan mökistä, ja
puoli tuntia sitten minut oli julistettu Realilyseon oppilaaksi.
Äitini oli nuoruudestaan muistanut »sen Jannen, joka ennen oli
trenkinä Mäkelässä ja sitten nai sen Mäkipään Santran ja nyt oli
Tampereella timpermannina». Jannen ja Santran tykö minulle varattiin
siis kortteeri, mutta isävainaani oli hyvä psykoloogi: hän ei vienyt
minua tulevaan kortteeriini ennenkuin tutkintojännitys oli ohi.
Olimme edellisen yön Björkqvistin majatuvassa, leveällä puulaverilla,
kohmeloaan kuorsaavien maalaislahtarien välissä.
Tuntui siis sangen hienolta ja viehättävältä tulla oikeaan
kaupunkilaisasuntoon, jossa oli puleerattuja huonekaluja, fiikuksia,
piirongin päällä porsliinikoruja ja sängyt korkeiksi petatut ja
jossa ennen kaikkea vallitsi rauhallinen ja tasainen olo. Janne ei
ollut kotona meidän tullessamme, mutta saapui sitten pian, riisuutui
sukkasilleen ja siinä hiljakseen ja jatkuvasti omia iltamukavuuksiaan
järjestellen, sovitellen ensin tuolia ja sitten itseään tuolille,
sipaisten viiksiään ja korjaten jotakin vaatetuksessaan, koko ajan
pitäen kädessään Aamulehteä pääsemättä perästäkään oikein lukemisen
alkuun, hän jutteli meidän kanssamme.
Täydellinen ja mallikelpoinen pienoisporvarillinen henki vallitsi tässä
huushollissa, jonka sukunimi silloin oli Davidsson, tai oikeammin sen
kaikki väännökset, tavallisimmin Taavitsonni. Minä vasta oppineena
lyseolaisena vakiinnutin nimen oikeinkirjoituksen, minkä johdosta
liinavaatteissa kauan näkyi sekä T että D. Kun perhe oli lapseton,
saivat fiikukset ja porsliinikorut sitä paremmin olla rauhassa.
Kello yhdeksältä me menimme maata, Taavitsonni ja Täti, kuten vaimoa
puhuteltiin, yhteen sänkyyn, kaksi tehtaantyttöä toiseen ja minä
kolmanteen. Taavitsonni oli aina viimeisenä ylhäällä vetäen ensin
kellon ja sammuttaen sitten kattolampun. Aamulla olivat toiset töissään
ja Täti torilla kun minä heräsin. Aamiaislomallakaan en nähnyt muita
kuin Tädin, vasta iltasella perhe taas oli koolla. Kaikki päivät olivat
saman näköisiä. Toisella tehtaantytöllä oli varma sulhanen, toinen
käytti ahkerasti lainakirjastoa Tädin nilvimisistä huolimatta.
Minun täysihoidossani tuo Täti yritteliäänä entisenä talon tyttärenä
harjoitti melkoista saituutta ja kieroilua ja ilkeällä luonteellaan
usein kidutti minua rääpien ulkomuotoani ja solvaillen omaisiani
jollekin toiselle -sonskalle minun kuulteni, ja muuta semmoista.
Kenties hän ei ollut niin paha; hän saattoi kahden kesken joskus
jutella mukavastikin, mutta hänen henkinen pimeytensä oli ilmiömäinen.
Hän oli lyhytkasvuinen, kaitaluinen, ääneltään ja ololtaan tasainen,
hiukan hymyileväinen ja talollisen syntyperänsä puolesta hillityn
kopea. Puolisoiden välillä en koskaan kuullut mitään eripuraisuutta.
Minä nautin niin tavattomasti koulunkäynnistä ja kaupungissa olosta,
etten paljoa kärsinyt Tädin ilkeydestä, sitä vähemmin kun en koskaan
kokenut sellaista Taavitsonnin puolelta. Suopealla isällisyydellään
hän alusta aikain voitti minun kunnioitukseni niin perin pohjin, etten
koskaan myöhemminkään, kun jo olin perheellinen mies ja tunnettu
kirjailija, voinut kunnollisesti väittää häntä vastaan.
Perheen elämänarvoina ja harrastuksina olivat siihen aikaan siistit
mööpelit, siistit vaatteet, uudet kalossit ja pikkuhiljaa salavihkaa
karttuvat säästöt. Lauantaiehtoona Taavitsonni joi kyökissä pullon
olutta. Sitä tehdessään hän minusta näytti pelottavan vieraalta, koska
en siihen aikaan tiennyt sen kaameampaa paikkaa kuin anniskelut,
joista kostea naljainen löyhkä tunkeutui kadulle. Sunnuntait olivat
erinomaisen ehjiä ja tunnelmallisia päiviä, luultavasti juuri siitä
syystä, että Taavitsonni silloin oli koko päivän kotosalla ja hyvällä
tuulella. Sekä aamu- että päiväkirkossa käytiin. Taavitsonni tunsi ja
taisi erinomaisen hyvin kaikki kirkolliset menot, hänellä oli hyvä
nuottikorva ja pehmeä taipuisa ääni. Kirkonmenon huippukohta oli komea
Hilariuksen kiitosvirsi »Me kiitämme sinua». Juhlaväreet tuntuivat
ihossani, kun seurakunta nousi sitä veisaamaan ja Taavitsonnin ääni
siitä viereltäni kuului ylinnä Aleksanterin kirkon Mustanlahden
puoleisella lehterillä. En voi tätä kirjoittaessani olla sitä
hyräilemättä ja kun tulen korkokohtaan »Jeesus Kristus Pyhän Hengen
kanssa», olen kuulevinani Haavisto-vainaan hienon tenorin. Vielä 1916
hänen silloisessa mökissään täällä Hämeenkyrössä innostuimme entisiä
aikoja muistellessamme niin paljon, että keskellä arkista syysiltaa
lauloimme tuon juhlallisen hymnin alusta loppuun. Tuo silloin harras
sosialisti puheli, ettei ole tullut käytyä kirkossa kuulemassa, osaako
täkäläinen lukkari sitä kunnollisesti soittaa. Haavisto saattoi niin
puhua, sillä hän oli laulanut sen lukemattomia kertoja Ilmari Krohnin
säestyksellä.
Tämä erinomaisen säännöllinen ja erinomaisen viehättävä elämä jatkui
minun nähteni kolmatta vuotta. Minä menestyin hyvin koulussa, josta
kiiteltiin hyvää kortteeria, ja Taavitsonnin perheen hyvinvointi
vaurastui ilmeisesti. Kortteerilaiset olivat kaiketi tuottavia, koska
Täti kokosi niitä yhä enemmän. Siellä oli lopulta paitsi minua ja noita
kahta tehtaalaista vielä muuan maalta tuttu teollisuuskoululainen ja
sitten hänen sisarensa, joka oli saamassa lääkärinhoitoa johonkin
ilkeään mätätautiinsa. Siihen aikaan Täti kiusasi minua sillä, että tuo
tyttö muka oli minun morsiameni, jonka typerän kiusan vaikutuksesta
minä vimmoissani taas säälimättömästi irvistelin tyttöä hänen tautinsa
tähden. Täti ei tästä ollut millänsäkään, vaan saattoi ilkeästi
hymyillen taas kääntyä minua jollakin muulla tavoin kiusaamaan. Olin
kovin iloinen, milloin hän istui raamattu-urakkansa vieressä. Perheessä
oli näet komea kuvaraamattu, jonka lukemiseen Täti oli jo ennen minun
tuloani ryhtynyt ja lienee nyt ollut jossain Kuningasten kirjassa. Hän
luki ääneen, mutta kuitenkin vain itselleen, sillä luvussa ei ollut
minkäänlaista tolkun alkuakaan, mutta hän antoi sen kumminkin edetä
tasaisena jonotuksena, joka etäämmältä kuului kohtalaisen sujuvalta.
Mutta lukunsa aikana ja sen jälkeen hän oli ikäänkuin hiukan parempi
ihminen.
Minun siellä asuessani Täti sitten alkoi sairastella, ja vihdoin
pitkän ja vaikean keuhko- ja munuaistaudin murtamana, oltuaan pari
vuorokautta tiedottomana, lakkasi hengittämästä. Koko ajan minä asuin,
tein koulutyöni ja nukuin samassa huoneessa, niin myös tehtaalaiset.
Taavitsonni oli jäänyt leskeksi ja samalla oli varsinaisesti päättynyt
tuo pienoisporvarillinen kausi hänen elämässään. Noin neljänkymmenen
viiden vuotiaana hän vasta astui elämänsä varsinaiseen taistelukauteen.
Arvattavasti oli kyliä jonkinlainen taistelu sisältynyt tuon
pienoisporvarillisen tason saavuttamiseenkin: jotakin sen tapaista
kuin Uutelan Juhalla Lumikankaan aikoina Linnankosken »Pakolaisissa».
Ero oli vaan siinä, että tämä Juha sai talon-tyttärensä. Mutta joka
tapauksessa oli taistelu maalaisesta huutopojasta pikkuvarakkaaksi
kaupunginasukkaaksi, joka pyhäsin ulos mennessään nautiskeli hienosta
turkistaan ja krimminnahkalakistaan, ollut vähäpätöisempää ja ikäänkuin
puoliuneliasta siihen nähden mitä sitten seurasi.

2.
Haavisto ei tullut toimeen leskenä. Hän yritti sitä pari vuotta,
jona aikana hänen oivalliset liinavaate- ja astiavarastonsa kärsivät
pahaa hallaa erinimisten huushollinpitäjien käsissä. Hän oli kaikilla
vaistoillaan kiintynyt siihen inhimillisen elämän muotoon, jota
sanotaan kodiksi. Minun vanhempieni välityksellä hän tutustui orpanaani
Mäkelän Hultaan ja meni sitten piakkoin naimisiin hänen kanssaan. On
vaikea kuvitella kahta erilaisempaa vaimoihmistä kuin Haavisto-vainaan
molemmat vaimot. Hulta oli miestään lähes parikymmentä vuotta nuorempi,
intomielinen »aatteiden» kannattaja, joka ei mitään niin vihannut kuin
— kaikkia niitä näkökohtia, jotka tuossa perheessä olivat aikaisemmin
vallinneet. Hultan elämänkatsomuksen pohjana on aina ollut se,
että ihmiselämän arvo on mitattava sen henkisen rikkauden mukaan.
Entisaikoina oli tuo pienoisporvarillinen, kademielinen, juonia punova,
pikkurikastumisillaan koppaileva ja mullimaisuuteen asti aatteeton
kääpiöporvarillisuus, joka kaikista punaisuuksista huolimatta tänä
päivänä on niin vallitseva varsinkin maalaispieneläjien keskuudessa —
tuo kaikki oli nuorelle Hultalle niin vierasta, ettei hän sitä edes
halveksinut. Omasta puolestaan hän on melkoisen naivi sielu ja herahtaa
helposti kyyneliin aatteen puolesta vohkaistessaan. Niihin aikoihin
kun hän tuli Haaviston vaimoksi, oli hän jo ehtinyt tulisesti syttyä
raittiuden, isänmaallisuuden ja naisasian aatteisiin.
Tähän nuoreen olentoon Haavisto nyt kiintyi rehellisen ja puhtaan
luonteensa koko voimalla ja ikämiehen vakaalla tunteella. Hulta aloitti
heti aatteellisen korpivaelluksensa. Pintamuokkaus toimitettiin
uskonnollisuuden aseilla: kenties Hulta vaistosi, että alkuvaikeudet
tätä tietä olivat pienemmät. Haavisto oli jo aikaisemmin joskus käynyt
N.M.K.Y:ssä, noin vaan sunnuntai-illan leppoisuutta tehostamassa.
Hulta liittyi nyt N.N.K.Y:een ja perheen uskonnollinen elämä sai hänen
totensa eloisan palavuuden. Molemmat kävivät yhdistyksissään, Haavisto
tasaisena ja asiallisena, Hulta intomielisenä, valmistaen hartaasti sen
rukouksen sanamuodon, jonka hänen vuorollaan piti esittää jonkinlaisen
alajaoston yhteisessä rukoushetkessä. Kun oli puhe jostakin
toimihenkilöstä ja minä kysyin, että sinäkö siihen nyt valitaan, niin
vastasi Hulta suutaan suipentaen, niinkuin lapset esittäessään jonkin
rajoittavan pykälän leikkisäännöissään: »Ei siihen voi päästä muut
kuin ne, jotka ovat elämänyhteydessä Jumalan kanssa». Tämäntapaiset
kokemukset kelpasivat sitten Hultalle mainioiksi puolusteluiksi, kun
marraskuun tuuli 1905 oli puhaltanut sammuksiin hänen uskonnolliset
harrastuksensa.
Suurlakosta alkaen Haavisto liittyi työväenliikkeeseen ja pysyi
sen riveissä kuolemaansa asti. Tampereella asuessaan hän toimi
kirvesmiesten ammattiosastossa ja ulkotyöväen yhdistyksessä ollen
kummassakin järjestössä puheenjohtajana, joita arvokkaita saavutuksia
hän kyllä muisti minulle ja muille vähäpätöisemmille henkilöille
silloin tällöin mainita, sillä hänellä oli erityisissä tapauksissa
taipumusta viattomaan isotteluun; se istui hänessä sieltä mööpelien
ja hyvien vaatteitten aikakaudelta. Muuten kuvasivat nämä hänen
johtoasemansa hyvästi sekä oloja että Haaviston omaa persoonallisuutta.
Mies, joka neljänkymmenenviiden vuoden ikään on »katsellut» vain
Aamulehteä ja Suonien Lähetyssanomia ja kirjailijoista tunsi lähemmin
vain Lutheruksen; jonka kirjoitustaito alussa oli kyseenalainen eikä
koskaan kohonnut alempaa välttävää korkeammalle; jonka numerotaito
rajoittui auttavaan päässälaskuun; näillä edellytyksillä saattoi
mies olla yhtaikaa kahden huomattavan järjestön etumies maan
suurimmassa työläiskaupungissa. Ilmeisesti ei noilla järjestöillä
ollut sen parempaa miestä. Sillä joskin Haavistolta paljon puuttui
tiedoissa ja taidoissa, niin oli hänellä sen sijaan jotain muuta,
jota on vaikea sanoilla määritellä, oli tuota luonteen synnynnäistä
puhtautta ja vaatimatonta ylevyyttä, jonka edessä löyhäsuinen nuori
huligaani tunsi nolostuvansa. Hänen toveruutensa ja uskollisuutensa
olivat horjumattomat. Hän saattoi suuttua, mutta ei vihata. En
milloinkaan havainnut hänessä oirettakaan minkäänlaiseen juonitteluun
enkä kenkkuiluun — tätä iskevää uudissanaa hän ei liene oppinut
edes käyttämään. Hän ei koskaan yksityisessä eikä julkisessa
puolue-esiintymisessään alentunut poliittiseksi räämäsuuksi. Hän piti
sellaista porvaiia, jolla ei ollut takanaan muuta kuin omaisuutta,
jonkinlaisena koomillisena ilmiönä yhteiskunnassa. Varsinaisia herroja,
niitä jotka olivat saaneet oppia ja »kehitystä», hän sensijaan piti
arvossa ja kunniassa. »Kyllä oikeitten herrojen kanssa aina kelpaa» —