Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 3

Total number of words is 3692
Total number of unique words is 1885
25.6 of words are in the 2000 most common words
33.8 of words are in the 5000 most common words
37.9 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
pidettiin vallan lähellä, ja taipui orpanansa ohjeisiin vaatteiden
ostossa ja muussakin elämisessä.
Vaivaa siinä kyllä oli ollut Salmion rouvalla, ennenkuin niin pitkälle
päästiin — ja keskeneräiseksihän se kasvatus sitten perästäkin sillä
kertaa jäi. Kun Hilta saapui, oli hän kaikkinensa niinkuin päähenkilö
jostain kansantajuisesta kertomuksesta, jonka rouva äskettäin muisti
jostain lukeneensa. Neidin yllä oli vaatekerta, josta näki, että sen
oli määrä olla sievä, ja oli kai ollutkin varsin hieno siinä kääreessä,
johon ompelijatar oli sen laittanut — mutta tätä maailmaa varten
sitä ei oltu tehty. Tytön muut tavarat olivat kahdessa Itämaisen
tupakkatehtaan pahvirasiassa. Siellä oli sikin sokin nuhraisia
hameita, vanhoja huvipostikirjeitä, kengät, jotka olivat olleet
ruskeat, sukkavarras, jota oli kuumennettu. Hilta oli taas ollut pari
viikkoa köyhän isänsä mökillä lähdettyään kävelemään edellisestä
palveluspaikastaan. Ei ollut tullut siellä pestyä, kun ei ollut
saippuaa eikä rahaa.
— Jaaha, vai semmoinen sinä olet, sanoi rouva. No nyt sinä ensi
työksesi lähdet Ojansivuun ja tilaat sieltä vankan kopan. Käsket tehdä
vahvoista päreistä ja varustaa hyvillä kulmapuilla. Tältä päivältä
saat jo palkan, mutta sinun ei tarvitse vielä tehdä talon töitä.
Paluumatkallasi ostat osuuskaupasta saippuaa ja rupeat sitten pesemään
vaatteitasi.
Hiltasta oli hirvittävän vastenmielistä lähteä, mutta ei kehdannut
juuri vielä vastaankaan sanoa: Mikä kiire niillä kopilla ja pesulla
nyt olisi ollut — olisi sitä tämän päivän saanut muutenkin oleilla ja
paikkoja katsella. Tai jos olisikin käskenyt tavallisiin piian töihin,
mutta kun oitis tuommoisiin — ja mitä minun pesuni ja korini hänelle
kuuluvat — kyllä tämä taitaa minulta pian jäädä. Menen kaupunkiin...
Kun Hilta palasi, ei hänellä ollutkaan saippuaa sitä määrää kuin olisi
pitänyt, mutta oli sen sijaan livekiveä melkoinen annos.
— Mitäs sinä nyt olet ajatellut? Enhän minä sinun livekiveä käskenyt
ostaa — etkä sinä sillä rahalla näitä ole saanutkaan.
— Minä aattelin, että rouva unohti livekiven ja ostin sitäkin. Lupasin
maksaa lopun myöhemmin.
— Ei sinun minua serkkuasi rouvitella tarvitse, mutta muuten minä
nyt nauran sinua. Etkö sinä, hyvä lapsi, sitä tiedä, että meillä ei
_koskaan_ tehdä niitä kumpaakaan: ei käytetä pesussa livekiveä eikä
tehdä kauppiaalla velkaa. Meidän on parasta sopia näistä asioista jo
ensi hetkellä, ettei ruveta suotta alkuunkaan, ellei jatkosta ole
toivoa.
Alkuun kumminkin lähdettiin. Hiltalla oli kohtalaisen hyvä palkka,
mutta — hän ei mitenkään tahtonut saada sitä haltuunsa. Rouvalla ei
sattunut olemaan, kun Hiltan välttämättömästi olisi tarvinnut ostaa
sitä taivaan sinistä vualeeta, jota juuri oli kauppaan saapunut. Hän
olisi tarvinnut puvun palokunnan iltamiin seuraavaksi pyhäksi. Hiltan
kieltä kihelmöi sanoakseen, että jäätiinpäs velkaa piialle, vaikkei
jääty kauppiaalle. Sitä paitsi hänellä oli täysi syy epäillä rouvan
vain juonittelevan, sillä kun tyttö harmissaan sanoi menevänsä iltamiin
vanhalla vualeellaan, asettui rouva sitäkin kovasti vastustamaan.
— Saat iltamarahat ja lisäksi kymmenen markkaa, kun pysyt kotona.
Loppujen lopuksi Hilta sillä kertaa jäikin kotiin, jäi ja tuskitteli.
Mutta seuraavana päivänä hän tavatessaan iltamissa olleita kumminkin
tunsi hienoista iloa siitä, että hänellä oli kaksikymmentä markkaa
enemmän, kun toisilla sen sijaan oli saman verran vähemmän. Vualeepuku
jäi teettämättä. Sen sijaan hän hetkistä myöhemmin osti hyvää
villakangasta ja teetti siitä puvun, joka hänellä oli joltisessakin
kunnossa vielä silloin, kun hän kaupunkiin muutettuaan oli siellä
joutunut ahdinkoon.
Sangen salakavalasti serkku pelaili hänen kanssaan. Säästöpankissa
oli — asianomaisen siitä mitään tietämättä — tili myöskin neiti Hilda
Lintulalla. Sinne ilmestyi joka kuukausi milloin viisikymmentä, milloin
satakin markkaa.
— Meillä on nyt vähän ahdasta aikaa, valitteli kirjurinrouva, mutta
pidä luku saatavistasi — kyllä sinä ne saat. Ja sinulla alkaa nyt olla
vaatetta ylläsi ja lihonutkin olet.
Sillä iällä totutaan helposti. Hilta heittäytyi haaveelliseen
yksinäisyyteen, vietti iltansa vanhojen postikorttiensa parissa ja
noudatteli miten kuten voimakkaamman serkkunsa johteita. Kerran tämä
vaihteen vuoksi alkoi kehoitella Hiltaa lähtemään iltamiin, jotka
pidettiin jossain etäämmällä. Hilta lähtikin ja seuraavana aamuna sopi
rouvan naureskella hänen huonoa tuultaan: iltamissa ei ollut ollenkaan
hauskaa ja muutteesta tuntui rahan tuhlauskin harmittavan. Hilta
tiuskasi:
— Ei minun olisi pitänyt sinun vanhan kitupiikin käskystä lähteä — sopi
sen tietääkin, että sinä sen noidut koko matkan mahdottomaksi.
Niin mentiin ja Hiltan aavistamatta pankkitili kasvoi ja vaatevarastot
lisääntyivät säännöllisesti. Ohjelmassa oli nyt talvipalttoon
laittaminen ja sen yhteydessä käytiin monta pikku sotaa, jotka
kumminkin lopuksi taas päättyivät rouvan voittoon.
— Mitä sinuakin se tarkkuutesi auttaa, kun ei ole edes rintaperillistä,
sanoi Hilta.
— Pitäisikö minun sen vuoksi hajoittaa kaiken maailman tuuliin se keko,
joka on karttunut minun ja mieheni työstä? Mitä varten minä sitten
ollenkaan eläisin, jollen jättäisi maailmaa vähän paremmaksi kuin se
oli minun tullessani?
Näin rouva aina sitoi Hiltan sanoissa, ja Hilta tyytyi osaansa.
Mutta sitten tuli se yksi ja ainoa, jota vastaan kaikki voimat ovat
vähäiset. Tuli rakkaus. Hilta rakastui pulskeaan nuoreen sälliin
Oskariin, joka sattumalta oleili täällä kotonaan, ennenkuin lähti
Tampereelle autokouluun. Hänellä oli jo valmiina säärystimet ja
samettihousutkin ja hän loisteli iltasin kirkonkylän raitilla ja
kahvilassa. Hilta vilkui häntä niin kauan, että oli itse täydessä
tulessa, eikä kulunut kauan, ennenkuin hän sai varmuuden siitä, että
Oskarikin todella oli hänen. Silloin hän tuli vallan toistaitoiseksi.
— Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, mietti kirjurinrouva. Vastustus ei nyt
auta vähääkään, joustavuuteen on turvattava. Täytyy antaa iltamarahat,
muuten saattaa koko rakennus äkkiä romahtaa.
Rahat kylläkin, mutta entäs paitakysymys? Kuinkas se nyt sitten tällä
kertaa järjestyy?
Hiltalla ei tullessaan juuri ollut paidasta tietoa ja oli hänellä
yleensäkin melkoista elävämpi harrastus leninkeihin ja puseroihin,
kuin alusvaatteisiin. Rouva siis oli ostanut liinaa ja teettänyt
niistä muutamia paitoja, mutta — niihin ei pantu »prötyyriä». Itku ei
ollut Hiltalta kaukana silloin kun ne paidat saapuivat. Nyt nuokin
arvon vaatekappaleet olivat kaikki pesemättöminä. Rouva oli jo viikko
sitten siitä huomauttanut ja varannut Hiltalle tarpeellisen ajan,
mutta pesemättä ne vaan olivat jääneet. Rouva puolestaan oli jäänyt
odottamaan juuri tämmöistä tapausta.
Jotenkin hermostuneena Hilta teki iltamavalmistuksiaan. Rouva antoi
hänen rauhassa hääriä, mutta sattui kumminkin menemään keittiöön
äkkiodottamatta kaikkein pahimmalla hetkellä: hän pääsi näkemään yhden
lukemattomista rakkauden sivuseurauksista. Hiltalla oli sylissään
paita, joka itse näytti häpeävän omaa pesemättömyyttään ja sitä
käsittelyä, jonka alaiseksi se nyt oli joutunut. Hiltalla näet oli
sylissään myös sievä mitta uuden uutukaista, osuuskaupan kaikkein
hienointa ja leveintä »prötyyriä», jota hän pareillaan ompeli tuon
suruvoittoisen vaatekappaleen pääntiehen ja käsiaukkoihin. Rouva
käsitti siinä hetkessä, kuinka vähiin hänen kasvatusponnistuksensa
olivat jääneet.
Harmista itkien Hilta kivahti: — jotain täytyy keinotella tämmöisessä
paikassa, kun ei saa palkkojaan, että voisi rääsynsä laittaa ihmisten
tavalla.
Rouva harkitsi parhaaksi poistua mitään sanomatta — ehkäpä vielä tulee
parempi hetki.
Sitä ei kumminkaan tullut. Noissa iltamissa oli Hiltalla niin hauskaa,
että hän seuraavana päivänä vain hyräili tunteellisesti ja näytti
kokonaan unohtaneen eilenehtoolliset prötyyrihuolensa. Rouva oli
hänelle pelkkää ilmaa ja talon työt hän teki ylevän alistuvasti.
* * * * *
Uusi suunta kiihtyi nyt vauhdissaan ja niin tuli sitten se paha
perjantai-ilta, jolloin isäntäväen ja palvelijan edut kävivät niin
jyrkästi ristiin, että risahdusta ei voitu välttää. Mikä hirtehinen nyt
sovittikin niin, että kirjurin herrasväellä oli välttämätön mentävä
juuri sinä iltana, jona Sofööri-Oskarikin vietti läksiäisiään. Taloa ei
voitu jättää tyhjäksi, mutta kaikkien olisi pitänyt mennä. Kirjuri itse
sanoi Hiltalle vakavasti, että he lähtivät siksi harvoin iltahuviin,
että Hiltan silloin on muitta mutinoitta jäätävä kotiin. Hilta siis
jäi — tai oli jäävinään. Sillä kun herrasväki oli juuri päässyt pielen
taakse, syti Hilta pellit kiinni puolipuissa, siisti itsensä tavallista
nopsemmin ja livahti tiehensä. Avaimen hän pisti oven vuorilaudan
väliin niin, että sen hyvin piti näkymän.
Kello yksitoista herra ja rouva tulivat kotiin ja aikansa turhaan
ryskytettyään vihdoin huomasivatkin avaimen. He astuivat äänettöminä
sisään, missä sakea häkä hankki työntää heidät selälleen.
— Nyt on mitta täysi, jupisi kirjuri aukoessaan ovia.
Välien rikkuminen ei olisi voinut tulla Hiltalle sopivampaan aikaan:
hän pääsi lähtemään Tampereelle heti Oskarin perässä. Riemu täytti
hänen mielensä, kun hän ajatteli sitä sievää summaa, joka hänellä oli
kirjurilta perimättä. Olivatkin saaneet sillä tavalla pitää toisen
ihmisen rahoja — kohta vuosi kulunut, eikä aivan ainoan kuun palkkaa
ole ajallansa maksettu. Saa nähdä, onko herrasväellä nyt maksaa.
Kyllä oli, mutta erinomaisesti rouva osasi särkeä vielä tämänkin
riemun. Sillä kysyttyään määrää ja sen kuultuaan rouva veti esiin
säästöpankkikirjan.
— Tässä ovat rahasi. Ne on päivälleen saatettu pankkiin...
— Jaa en minä ole velvollinen pankeista palkkojani hakemaan.
— Huomaa, että sinä tänään vielä olet minun palveluksessani ja menet
siis minun käskystäni hakemaan rahasi pankista. Ne ovat siellä
kasvaneet korkoa jonkun verran enemmän kuin prötyyreissä ja vualeissa
— ja muutenkin sopii sinun nyt hyvin tehdä vertailu tulopäiväsi ja
lähtöpäiväsi välillä... Taisi tulla se kori liian pieni sittenkin,
mutta voithan sinä käyttää niitä paperossilaatikoita, jotka sinulla
oli tullessasi... Ja kun sinä nyt menet sinne kaupunkiin, niin muista
korjauttaa nuo kaksi etuhammastasi, niissä on vian alkua...
* * * * *
Eipä voi juuri ajatella iloisempaa ihmistä kuin neiti Hilda Lintula,
joka nyt tästä maalaiskirkonkylästä matkusti Tampereelle. Vapaus on
ihmiselle ihana asia, se voi joskus olla leipää ihanampi — ainakin niin
kauan kuin molempia on. Kuinka tavattoman ahdasta olikaan elämä ollut
tähän asti. Selvimmin hän oli sen tuntenut Oskarin seurassa — niinkuin
olisi tuo ahtaus jonain vieroittavana henkenä säteillyt hänestä Oskaria
kohden, tuota raikasta, iloista miestä, joka ei varmaankaan koskaan
ollut mitään kahletta kantanut. Oskarin hymyssä oli joskus ollut
niinkuin pientä säälin värettä ja silloin oli Hilta ajatellut, että
jaksaneeko hän koskaan kasvaa Oskarin rinnalle. Ei ainakaan niin kauan
kuin hän nuhkii kirjurin pienissä nurkissa ja antaa saidan orpanansa
ohjailla pukuasioitaan. — Kaupungissa esiinnytään toisella tavalla, oli
Oskari sanonut. Niinpä niin, siellä _esiinnytään_... Täällä vain ollaan
piikana.
Pankissa oli rahaa hyvän joukon toista sataa enemmän, kuin Hilta laski
olevansa saamassa. — Tämä on semmoinen talo, että täällä lisääntyy raha
itsellään, sanoi johtaja, joka tiesi kirjurinrouvan toimet. Kaikkiaan
siellä oli vähän päälle kahdeksansataa, mutta johtaja puhui, ettei hän
nyt tällä hetkellä antaisi muuta kuin viisisataa — eikö loppu saisi
jäädä edelleen pankkiin? Tai jos neiti niin tahtoo, voi kaupungin
säästöpankki kyllä ottaa vastatakseen tämän lopun ja antaa sieltä
samanlaisen kirjan. On hauskempi jatkaa siellä säästämistä, kun on jo
täältä alku.
Hilta ei paljoa kuunnellut johtajan pakinoita — otti mitä annettiin ja
lähti. Mutta noissa seteleissä oli jokin ikäänkuin kirous sellainen,
että tuntui vastenmieliseltä käyttää niitä tällä vapauden tiellä.
Ne polttivat ja vaivasivat ja hän jo ajatteli, että kunhan pääsee
kaupunkiin, niin vie heidät koko lehut kiireen kaupalla takaisin
pankkiin. Tarpeitahan Hiltalla oli paljon — ei tosin tiettyjä, mutta
sitä jännittävämpiä. Mutta nämä rahat — jollakin tavoin keveämpiä, noin
vain käteen saatuja niiden olisi pitänyt olla. Mieluummin sittenkin
vaikka lainattuja.
Talvipalttoo olisi tarvinnut ostaa — hän vihasi tuota vankkaa
vaatekappaletta, jonka kirjurin rouva oli valinnut. Kun saisi sen
myytyä, mutta kukapa semmoista kaupungissa ostaisi. Sitä paitsi
kirkuivat nuo setelit ihan Salmion rouvan äänellä, että me olemme
sinun kokovuotinen säästösi... Olkoon sillänsä — Hilta vei kaksisataa
pankkiin ja jätti loput taskuunsa, käyttipä heitä sitten mihin
tahansa. Ja kummallista oli, että nuo loput sen jälkeen tuntuivatkin
keveämmiltä, niinkuin olisi niistä jonkun veron maksanut. Tutustuttuaan
lähemmin asunto- ja työtoveriinsa hän tämän johdolla helposti löysi
sopivia tilaisuuksia niiden käyttämiseen; Saipa antaa tälle lainaksikin
viisikymmentä markkaa.
Hilta tapasi Oskarin vasta muutaman päivän päästä ollessaan kävelyllä
ystävättärensä kanssa, — poika tuli illalla vastaan Hämeenkadulla
iloisessa seurassa, jossa oli sekä miehiä että naisia. Hän näytti
hämmästyvän tätä odottamatonta jälleennäkemistä, mutta hämmästyksessä
oli jotain vierasta, niinkuin olisi tämä kohtaus tullut sopimattomasti.
Hän ei heti ymmärtänyt edes kääntyä tervehtimään, vaan jatkoi ensin
matkaansa. Hetken kuluttua sentään tuli takaa päin seuraan liittyen,
ja he saivat selvitellä asiaa kolmannen läsnäollessa. Kohtaus oli
kaikin puolin nolo — semmoista teennäistä leikin tavoittelelua, johon
turvaudutaan silloin, kun kummankin mieli oikeastaan on muualla. Oskari
tietysti luuli, että tyttö oli muitta mutkitta vaan lähtenyt hänen
perässään tänne. Hilta taas vaistosi tämän Oskarin ajatuksen.
— Keitä ne siinä sinun kanssasi olivat? kysyi Hilta.
— Tavallisia trokupoikia vaan — pitääkin lähteä sinne. Kai sitä pian
paremminkin treffataan — missä sinä asut?
Siltä kävelyretkeltä palattuaan Hilta vasta oikein tunsi olevansa
kaupunkilainen. Jos hänellä vielä olisivat ne setelit olleet käsillä,
olisi hän heti mennyt ja sittenkin ostanut sen talvipalttoon. Nyt hän
meni ja osti vain lakin ja päällyskengät. Hilma Hakala, ystävä ja
asuintoveri, auttoi häntä valinnassa, kykenipä vielä lyhentämään sitä
viidenkymmenen markan lainaansakin kahdellatoista markalla, kun Hiltan
rahat sen verran puuttuivat. Loppu jäi seuraavaan kevääseen ja sitten
edelleen, kun Hilma eräänä yönä äkkiä katosi...
Kohdatessaan uudelleen Oskarinsa Hilta selvästi huomasi, että Oskaria
tosiaan vaivasi tämä hänen äkillinen kaupunkiin tulonsa. Oskari alkoi
heti puhella, että täällä on vaikea yhtäkkiä saada työpaikkaa ja
rahaakin kuluu paljon. Häneltäkin on mennyt niin ja niin — täytyi jo
vipata yhdeltä huijupojalta, vaikka kyllä niittenkin kanssa saa varansa
pitää. Mutta Hiltapa selitti, että hänellä jo on työpaikka ja että
hän sentään kykeni hiukan ostamaankin — »että-mä herralle paremmin
kelpaisin», lisäsi hän ja tunsi, kuinka hyvää nuo sanat tekivät. Hän
ilmoitti vielä, etteivät hänen rahansa suinkaan näihiinkään kaikki
menneet. — »Tuossa talossa on kanssa», sanoi hän veikeästi viitaten
pankkirakennukseen, jonka ohitse he juuri kulkivat. Näin sanoessaan hän
tunsi, kuinka noista pankissa olevista rahoistakin yhtäkkiä katosi se
ahdistava paino, joka niiden mukana oli maalta seurannut. Oli hauska
ne sieltä minä päivänä tahansa ottaa, jos Oskarin kanssa niin tulisi
puhuttua.
Heidän kesken muodostui nyt itsestään semmoinen tapa, että kohtauksista
ei sovittu etukäteen. Hilta lähti illalla Hilman kanssa ulos ja
kummankin mielessä sykki onnen aavistelu. He poikkesivat tuttuun
kahvilaan, jossa poikien myös oli tapana istua. Jos nämä olivat siellä,
virisi pöytien välille hauska kiusoittelu, jota jatkettiin tuntikausi,
kunnes jompi kumpi seura ensin lähti, tytöt kauheasti kikattaen ja
yhtäkkiä poiketen poikien edeltä johonkin uuteen paikkaan: toiseen
kahvilaan tai eläviin kuviin, Vasta myöhemmin antauduttiin yhteen ja
tultiin milloin poikien, milloin tyttöjen kamariin.
Joskus oli tiedossa hauskat iltamat. Tytöt pysyivät näkymättömissä,
he eivät tahtoneet tietää poikien aikeista — oli suloista tehdä
valmistuksiaan pienessä jännityksessä. Hilta kävi pankissa — hän tahtoi
kerrankin laittaa itsensä oikeaan kuntoon, nyt kun hän jo ymmärsi ne
asiat. Jokin vaisto taisi kuiskata, että tällaisia laitoksia ei niillä
rahoilla enää pitkälle jatkettaisi, mutta — saihan hän hyvää palkkaa
ja nämä pankkirahat nyt olivat muutenkin semmoisia kuin olivat...
Silkkipusero ja kiiltokengät — Hilma ymmärsi varsin hyvin, että hän
nyt tuli olemaan komeimpia tyttöjä, mitä siellä iltamissa oli. Ja niin
olikin asian laita. Ystävättäret tulivat paikalle aivan alussa, ja
Hiltalla oli kolme hyvää poikatuttua, kun Oskari saapui. Hilman poika
ei tullut perästäkään, mutta se näytti häntä pikemmin ilahuttavan kuin
surettavan. Hilma oli joskus niin kummallinen — ei Hilta aina voinut
sen mieltä ymmärtää.
Hilta pysyi Oskarinsa kanssa ja loppupuolessa Hilma kuiskasi Hiltalle:
— Mene sinne vaan poikasi kanssa, minä menen muualle enkä tule
ennenkuin aamulla. Morjens vaan...
Se olisi ollut ihana yö eikä aamussakaan olisi ollut mitään vikaa.
Kallis silkkipusero oli tosin surkean näköinen ja kiiltokengissä
oli pahoja naarmuja, mutta mitäpä niistä tällä aamuhetkellä. Mieli
souteli ihanassa jälkitunnelmassa, ei ollut katumuksen hetki tämä. —
Mikä onkaan minun ikäni? Kaksikymmentä yksi vuotta — ja tässä ovat
käsivarteni... Hyvin olisi kaikki ollut, ellei juuri sinä pyhäaamuna
olisi tullut se vastenmielinen kirje.
Se oli vastenmielinen heti ensi näkemältä — osoite kankeata
maalaiskäsialaa. Ajatus kieltäytyi kaikesta arvailusta — onneksi ei
Hilma vieläkään ollut tullut, saattoi avata sen yksinänsä.
»Rakas tyttäreni, nyt kirjoitan sinulle...»
— Mitä? Alla oli »isäsi Davit Lintula», mutta eihän isä osaa
kirjoittaa. Kukahan tätä on törkkinyt?
»...ja ilmoitan, että olen muuton voinu hyvin, mutta nyt olen jo kaks
viikkoo maannu sängysä kipeenä ja minä näin sen valo kuvan jonkas
lähetit santralle vaikkes mulle lähettäny ja aattelin sitte että kun
kuulin Salmion Prouvalta että sinulla oli nätisti kassasa rahaa kus
lähdit niin aattelin että jos sinun passais lähettää hiukan vanhalle
isälles kun on kansa joskus Sinua muistanu...»
Se oli se varhaiskeväinen sunnuntaiaamu. Ilma oli kirkkaan suojakas,
kyyhkyset kuhertelivat naapuritalon räystäällä. Hilma tuli kotiin
»kivalta» retkeltään ja heittäytyi heti vaatteissaan sängyn päälle
nukkumaan.
Ajatus haki vaistomaisesti jotain nykyhetkistä harkittavaa. Hän otti
peilin ja alkoi tarkastella hampaitaan — keskimmäisissä ylähampaissa
oli vika ehtinyt jo pitkälle. Jos ne katkeavat, on hänen muotonsa
kamala. Sitähän se oli Salmion Ellikin jo silloin lähtiessä, kauan
sitten huomauttanut — Salmion Elli, jolta isä oli kuullut, että —
äsh... Kylläpä se osasi tuo ihminen kuorsata ja hossata. Missä oli
mahtanut yönsä viettää — missä itse vietin? — Oskarihan on minun
sulhaseni, nyt entistä varmemmin... Mutta jos se jättää? — Nuo hampaat
on todella korjattava... täytyy ottaa rahaa pankista... sitä rahaa,
jota Salmion Elli... jolta isä on kuullut, että...
Hirmuisen kallis silkkipusero ja kiiltokengät olivat yhä siinä eikä
tehnyt mieli edes niitä siitä pois nostaa... Monen maalaistytön on
käynyt täällä hullusti, mutta enhän minä ole sellainen maalaistyttö
nyt enää... Mikä minä olin silloin, kun Salmion Elli vikitteli minua
pysymään poissa iltamista — ja mitäs ne semmoiset iltamat näitten
rinnalla olivatkaan? Oskari vakuuttaa, ettei minulle täällä mitään
kummia tapahdu, niin kauan kuin hänen tuttunaan pysyn. Pian se pääsee
autokoulusta ja sitten voidaan mennä naimisiin... Pyhänä ei pankki ole
auki, enhän minä tänään voi saada itsekään... Isä on kipeänä, koko
tämänkin päivän hän siellä kotona... mutta enhän minä tänään mitään
saa, pääsen tuskin illalla ulos... Ja hampaat on laitettava ja Oskarin
kanssa täytyy puhua vakavasti siitä asiasta, se oli sellaista köykäistä
viime yönäkin...
Tästä keväisestä sunnuntaiaamusta ja -päivästä muodostui Hiltan
tietämättä eräänlainen taitekohta hänen kaupunkielämäänsä. Nuo hätäiset
hyvätpäätökset olivat oireita siitä, että jotain nyt oli luisumassa
jonnekin. Hänen pohjimainen vaistonsa kuiskasi, että päätökset
jäävät täyttämättä sittenkin, vaikka pankki on auki ja lääkäri ottaa
vastaan. Hän oli olevinaan niinkuin ei olisi isänsä kirjettä koskaan
saanutkaan, hän torjui ne kotoisten teitten ja nurkkien kuvat, jotka
aurinko loihti mieleen aina kun tuon kirjeenkin... Huomenna kävi jo
helpommin. Sitten jonain päivänä tuli kirje myös Salmion Elliltä,
kirjurinrouvalta. Silmät lukivat sen läpi todeten siinä samoja asioita,
mutta mieleen se ei pystynyt. Tuntui melkein siltä kuin olisi varkain
lukenut toisen kirjettä. Hauskuus oli yhä helposti saatavissa, ehkäpä
entistä helpommin, mutta iloa ei ollut muissa kuin noissa tunkeilevissa
kuvissa, jotka luonto torjui.
Neiti Lintula oppi hyvin tuntemaan kaupungin kahvilat ja elävätkuvat
ja kesän tullen myöskin Pyynikin puolen soittoineen ja autoineen. Hän
liikkui jo ulkosalla muittenkin kanssa kuin Oskarin, ei enää kysytty
hänen säästöjään — oli niitä, jotka tarjosivat. Oskari oli koulunsa
päätettyään ruvennut oikein sofööriksi ja pysyi usein näkymättömissä
monta päivää; oli ollut pitkillä matkoilla herroja kyydissä. Kerran
hän tuli odottamatta Hiltan asuntoon, päissään ja raivon näköisenä,
kävi sanaa sanomatta Hiltaa kurkusta... kyökkikunnan akat kuulivat
vain Hiltan itkuisia kuiskauksia. Sinä iltana Hilta tosiaan itki
kunnollisesti: ei hän niillä Pyynikin retkillään ollut mitään pahaa
tehnyt — »totta-ma jossain käyn, kun sinä olet poissa päiväkausia».
— Niin minä olen ja tulen olemaan.
Raa'asti Oskari puhui hänen mätänevistä hampaistaankin. Kului
pari tuntia ennenkuin päästiin entiseen hempeyteen, mutta vakavat
tulevaisuuden suunnitelmat jäivät sillä kertaa, kuten ennen — ja
vastakin.
Noina viikkoina Oskari muutenkin muuttui yhä salaperäisemmäksi. Hän
puhui autopulaakististaan, puhui vekseleistä ja niiden uusimisista.
Noitui pankkeja, jotka ensin antavat auliisti rahoja ja sitten
kiristävät. — Mutta mistäs ne osakkailleen voittoja jakaisivat.
— Oletkos koettanut säästöpankkia? sanoi Hilta jotain sanoakseen.
— Phöh, äänsi Oskari halveksivasti ja murjotti edelleen. Eikä taas
tämän jälkeen ollut muutamaan päivään näkyvissä.
Kun hän sitten vihdoin tuli, oli hän kovin kiihtynyt ja vaati Hiltalta
heti kaikki rahat, mitä tällä suinkin oli. Pankissa oli vielä
kaksisataa ynnä korot, joita kumminkaan ei vielä oltu laskettu eikä
siis voitu maksaakaan. Rahat saatuaan Oskari huristi autolla pois
luvaten myöhemmin selittää kaikki.
Se selitys jäi kokolailla myöhäiseen — se on vieläkin antamatta ja
Sofööri-Oskarin puolesta se pysyykin antamatta. Eräänä kesäkuun
yönä tapahtui kuitenkin tämän näytelmän nopea ja perinpohjainen
loppuselvittely.
Siitä tehtaasta, jossa Hilma ja Hilta kävivät, vähennettiin alkaneen
pulan vuoksi työväkeä, jolloin heidätkin molemmat sanottiin irti.
Sovitettiin niin, että jälkimmäinen irtisanomisviikko tuli lomaviikoksi
ja sitä nämä neitoset nyt viettivät. Hiltan mieleen oli tullut, että
pitäisi kai käydä maalla, mutta isän ja Salmion rouvan kirjeet tulivat
samassa mieleen ja hän torjui koko ajatuksen. Hilma oli ruvennut
viettämään yhä säännöttömämpää elämää ja oli nykyään enää harvoin öitä
kotona. Olipa muutaman kerran yrittänyt tuoda jotain hämäriä seuroja
kotiinkin, mutta olivat kyökkikunnan akat tällöin nostaneet pelottavan
melun.
Hilta oleili jo iltojakin yksin kotosalla, raukeana elämäänsä eteenpäin
ajatellen — ja joskus jo hiukan taaksekin päin. Katujen ja puistojen
valkeus ja vehmaus saivat liikkujatkin näyttämään toisenlaisilta —
niinkuin hiljalleen kävellessään olisivat vain muistelleet menneitä
talvi- ja kevätkuukausia. Oskaria ei näkynyt, autoasema oli tyhjä...
Hilta asteli kotiin kamariinsa ikävöimään, jotain...
Kahdentoista aikaan kuului melua kadulta, talon kohdalta. Hilta meni
akkunaan katsomaan. Siellä oli joukko miehiä ja kaksi poliisia Hilman
ympärillä. Kaksi miehistä oli juovuksissa ja poliisit yrittivät
kuljettaa niitä pois, toiset kaksi, jotka olivat selviä, pitivät kiinni
Hilmasta. Lopulta siihen tuli ajurikin ja toinen juopuneista pantiin
siihen. Hilma itki niiden toisten käsissä, kunnes kaikki lähtivät.
Haaveellinen yö oli äkkiä saanut eloa...
Seuraavana aamuna olivat ne samat miehet Hiltan kamarissa.
— Te olette samaa sakkia kuin Hakalakin, teidän on kanssa käytävä
konttoriin. Olette myös vetelehtinyt öisin miesten kanssa.
Jotain tuttua mutta tähän asti muistamatonta jymähti Hiltan tajuntaan.
Vasta hetken päästä hän sai sanottua:
— Olen minä sulhaseni kanssa.
— Kuka se muka on?
— Oskari Riutta, autonkuljettaja.
— Jaa — sehän se on ollut poikaa. Yksi heila parkui sen piilin perässä
niin että hankki järki mennä viime yönä kun se tapettiin.
— Kuka tapettiin?
— Sama Riutta juuri.
Hiltan hätä ja epätoivo vaikutti rauhoittavasti etsiviin. Kyökkikunnan
vaimot vakuuttivat myös, ettei Hiltassa täällä ole mitään huonon elämän
merkkejä havaittu ja että hän todella oli sen soföörin varma morsian.
Ankarin varoituksin poliisit poistuivat, mutta sanoivat mennessään,
että Hiltaa voidaan kuulustella murha-asian yhteydessä.
Päivän sanomalehdistä Hilta sai tiedot asiasta. Murhaaja ja murhattu
lienevät olleet jonkinlaisessa autoyhtiössä keskenään ja sekavien
raha-asioittensa vuoksi riitaantuneet, jolloin toinen iski toista
tikarilla. Näin on kertonut murhatun morsian, joka tapauksen sattuessa
oli hänen kanssaan ajelulla. Molemmat ovat muuten olleet tunnettuja
huijareita.
Murhatun morsian...
Hilta sai käydä poliisikamarissa itkien vakuuttamassa, ettei hän ollut
tavannut Oskaria sitten, kun tämä oli häneltä rahat tahtonut. Se
uskottiin. Kehoitettiin vain palaamaan kotiseudulleen nyt, kun työtkin
ovat loppuneet.
Pankissa olivat ne laskemattomat korot vielä jälellä. Niillä Hilta
nyt pääsi matkustamaan, selvittyään hädin tuskin omastaan ja Hilman
vuokrasta. Erään tutun torpparin rattailla hän lähti ajaa nytkyttämään
kotipitäjäänsä. Matka tuntui näin neuvoin nyt paljoa viehättävämmältä
kuin junalla ja laivalla, joilla myöskin olisi sopinut lähteä. Oli
niinkuin olisi päässyt pikemmin pois siitä, mistä hän nyttemmin
halusikin vain pois.
* * * * *
— Jaaha, vai semmoinen sinä _nyt_ olet, sanoi kirjurin rouva, kun Hilta
taas istui hänen keittiössään. — Onpa korisi säilynyt eheänä, mutta
paidat näkyvät olevan samassa kunnossa kuin olivat lähteissäsikin. Ei
mar sentään — prötyyriä näkyy olevan... Ja hampaasi olet sittenkin
päästänyt tuolla tavalla menemään.
Hän sai nyt rauhassa puhella, ei Hilta tiuskinut eikä nakellut
niskojaan. Matka Tampereelta oli kestänyt siksi kauan nytkyttää, että
kyyneleet olivat monta kertaa ehtineet kierähtää silmänurkkiin ja
siten yhdessä väsymyksen ja kesäisen hempeyden kanssa pehmittää hänen
luontonsa perin pohjin. Kun hän kyytimieheltään kuuli, ettei Salmiolla
tällä hetkellä ollut palvelijaa — ellei nyt eilen tai tänään ollut
tullut — niin poikkesi Hilta sinne niinkuin kotiinsa.
Ja aivan samoin kuin viime kerralla ensi työksi laitettiin kori, niin
laitettiin nyt hampaat — tehtaalle oli keväällä tullut hammaslääkäri,
sinne sai Hilta nyt lähteä yllään Salmion rouvan paita ilman prötyyriä,
kun omista ei ollut päälle pantavaa. Sieltä palattuaan sai tytär lähteä
isäänsä katsomaan. Hän sai kuulla ukolta itseltään, että Salmion rouva
oli häntä kivun aikana autellut, niin ettei sentään mitään ollut
puuttunut.
— Saa nähdä, aikookohan sitten nyt sinulta kiskoa niitä takaisin, sanoi
ukko huolestuneella äänellä. — Kai ne minulta kumminkin maksamatta
pysyy.
Hiltan elämä kirjurilla jatkui sitten taas ulkonaisesti entisen
laatuisena livekiveen, prötyyriin, vualeihin ja velan tekoon nähden.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 4
  • Parts
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 1
    Total number of words is 3456
    Total number of unique words is 2042
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    28.4 of words are in the 5000 most common words
    32.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 2
    Total number of words is 3686
    Total number of unique words is 1973
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    35.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 3
    Total number of words is 3692
    Total number of unique words is 1885
    25.6 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 4
    Total number of words is 3541
    Total number of unique words is 2034
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 5
    Total number of words is 3654
    Total number of unique words is 2004
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 6
    Total number of words is 3781
    Total number of unique words is 1961
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 7
    Total number of words is 3683
    Total number of unique words is 1891
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 8
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1994
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 9
    Total number of words is 3510
    Total number of unique words is 2170
    19.2 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 10
    Total number of words is 67
    Total number of unique words is 63
    39.6 of words are in the 2000 most common words
    45.8 of words are in the 5000 most common words
    51.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.