Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 1

MAAN TASALTA
Vaatimattomia tarinoita

Kirj.
F. E. SILLANPÄÄ


Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.


SISÄLLYS:
Vasikka ja lammas
Juhannusvieraat
Kanttorin lehmänhaku
Ohjelmaa
Erään talollisen jouluaatto
Vapauden tiellä
Paluu
Aatteen mies
Vaiheessa
Vanha valtias
Erään isän kuolema
Muuan mies
Myllynkivet
Talvinen turtumus
Mosaiikkia


VASIKKA JA LAMMAS

Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen
näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa
sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista
oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja
lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet
erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän
kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet
varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta
melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin;
märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun,
se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän
palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden
irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja
taivuttamiskyvyn merkkejä.
Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle
terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin
meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa
epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme
kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme,
omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja
lammasten parissa.
Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä
mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme
taas.
— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
— Vähemmälläkin vehnäsellä.
— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta
koko pari.
— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä
vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin.
Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa
syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin
valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on
vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa
ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua
ajattelemaan.
— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.
— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa
sydämellisesti.
Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.
* * * * *
Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella
ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin
tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen
sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää
tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti
ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin
tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen
juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan
sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi,
jos jostain jotakin saisikin.
Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt
ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.
Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen
äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa
itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen
sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle...
Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada
sille tohtorille mitään toimeksi?
Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna
Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa
hinnan.
Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka
käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut,
pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata...
Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä,
saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.
Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu
ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli
julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani
ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta
tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan
ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä
karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen
lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä
kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä
kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen
hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat
kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen
mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi
viitoittamiltani laduilta.
Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva
kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt,
kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun
sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.
* * * * *
Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä
jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa
ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla
näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli
juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut
kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen
suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma
näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne.
Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta.
Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta
liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat
muodostuneet niin tuiki erilaisiksi...
Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata
silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian
aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli
jätetty auki.
Toverukset yrittelivät jollain lailla liikehtiä, mutta mitään eloa
ei tullut yhdessäoloon. Enemmän kuin he nautin minä hiljaisista
havainnoistani. Tällainen kuulas aamu kykenee aina hetkeksi saattamaan
minut hyvään tasapainoon.
Laimeasta keskustelusta kävi pian ilmi, että lapset olivat kahden
kotosalla.
— Äiti on teillä, kun siellä tapetaan Kili ja Pekuna, kun teille tulee
huomenna tohtori ja ensi viikolla ne maksetaan.
Minun lapseni silmäsi vaistomaisesti mäkiveräjälle, jossa näkyi vain
kumoon kaatunut juomaruuhi ja joitakin leikkilaitelmia. Sitten se
rupesi tahtomaan takaisin kotiin, näin aikaisin aamupäivällä.
Eipä ollut enää mikään ennallaan. Nämä pienet ja hyvin lapselliset
enteet uhkasivat viedä päiväni pilalle. Lapsen maailmassa oli
ilmeisesti tapahtunut suuri järkytys, vaikkei se siitä mitään
puhellut, vaan poimiskeli alistuneen näköisenä tien viereltä syyskesän
tuoksuttomia kukkia. Minä rinnastelin mielessäni kahta seikkaa:
tuttavani tuloa ja tuon lapsen mielialaa. Toimeton mietiskelijä-elämä,
jota tuo tervehenkinen estetikkokin varmaan vainusi minun viettävän,
paljasti taas huonot seurauksensa: jälkimmäinen seikka oli näet
mielestäni ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti suurempi kuin edellinen.
* * * * *
Kahden eläimen teurastaminen lisää melkoisesti taloustoimia ja
aiheuttaa siten myös lievää hermostumista. Minä kartan semmoista ja
niin nytkin vetäydyin yksinäisyyteen omaan huoneeseeni. Sieltä näin
kuinka lapseni miettiväisenä kädet selän takana katseli, miten Nieminen
osavasti palasteli lihoja. Jossakin lehvässä näkyi jo hiukan keltaista
väriä. Se avasi mieleeni alakuloisia perspektiivejä kuluneen kesän
valoihin ja leikkeihin.
Touhukkaina kuluivat päivän tunnit iltaa kohden, kun teurastuksen
tuloksia järjesteltiin. (Sen vuoksi juuri on viisasta ostaa lihatavara
elävänä, että siitä saa niin monipuolista.)
Kun kaikki oli parhaiksi kunnossa, soitti tohtori, ettei hän sentään
voikaan tulla. Omin väin saimme syödä nuo kesäisten kuvaelmien
puhumattomat statistit. Lapsikin maisteli mielellään kieltä ja
munuaista.


JUHANNUSVIERAAT

Koivistoja on semmoinen tavallinen asumus, jossa on Villeä ja Miinaa
varten pirtti ja yhtä lehmää varten navetta ja sen yhteydessä tyylikäs
ryhmä muuta semmoista asiaankuuluvaa kopposta. Köyhälistöä ollaan,
mutta ei olla kurjalistoa; ei muuten tule niin tarkemmin ajateltua
mitä ollaan. Eletään kahdestaan vuodesta vuoteen ryppyisinä ja
ruskeapintaisina. Villellä on taipumusta hymyilyyn, Miinalla johonkin
päinvastaiseen. Miina on ikä-ihmisenä tullut tähän leskelle, lapsia ei
ole tästä naimisesta tullut, ei ole oikein sopinutkaan. Ensimmäisestä
naimisestansa Loviisa vainaan kanssa Villellä oli yksi puolihöpsö
tytär, joka vietti suurimman osan ikäänsä Pirjolan navetassa, kunnes
tuli kovin kipeäksi ja nuhisi sitten Kivistojan pirtin muurin takana
Miinan kynittävänä puolen vuotta ennenkuin kuoli. Josta naapurin
ämmillä sitten oli niin paljon suun vaivaa — kun siltä muka jäi niin
maailmattomasti vaatteita ja rahaakin.
On eleskelty suvesta suveen ja lehmää pidetty, ja sitä voin murenoa
aherrettu tarverahoiksi. Kapinat ja muut melskeet ovat menneet
korkealta Villen, Miinan ja lehmän päitten yli. Kun pysyy semmoisista
erillänsä niin paraan pitää, oli he sitten punasia elikkä muita
valkosia. Miinassa olisi kyllä elävinen eine temokraatin henkeä, mutta
on Ville sentään näinä arkoina aikoina saanut sen silmän vilkutuksella
hillityksi, ettei ole joutunut herrojen mustiin kirjoihin eikä
esikuntiin. Pitkiä ajantaipaleita kuluu siten ihan tasaisesti. Mutta
kun epätasaisuutta kerran tulee, niin sitten sitä tuleekin kerrakseen.
Silloin on harmia harmin päällä niin osaavasti, että ihan kutkuttaa
ja tavan takaa hymähdyttää. Ei ollenkaan enää kannata tulistua, niin
somasti kaikki silloin kääntyy poikkipuolin.
Se alkaa jo aamulla noustessa, niinkuin se alkoi sinä juhannusaattona,
jona Tampereen masuunin kallispalkkainen työmies Jalmar Heino
hattupäine rouvineen, polvipöksyisine poikineen, kangaskenkäisine
lapsentyttöineen kaikkineen sai päähänsä lähteä juhannukseksi maille
ja nimenomaan Kivistojan asumukseen, jonka ensimmäisen emännän
veljenpoika hän tiesi olevansa. Tämmöinen päähänpisto oli tietysti
tavattoman lapsellinen ja älytön ja johtui siitä väärästä käsityksestä,
joka kaupungin herrasväellä on maaseudusta: että siellä on aina
emäntien aitoissa ja komeroissa hyvää rievää, voita, viiliä ja muita
»maalaisruokia» ja että papan knalli ja mamman hattu melkein huimaavat
yksinkertaisia maalaisia. Niin on arvattavasti joskus ollutkin;
siihen aikaan kun maalainen hankki saada selkäänsä, jos vei leipää
Tampereen torille. Mutta kun leipäkysymyksessä osat enemmän kuin
täydellisesti vaihtuivat, niin säilyttivät kaupunkilaiset herttaisesti
käsityksensä knallin ja olkihatun vaikutuksesta. Niinpä Jalmar Heino
tänä juhannusaattona melkein tunsi hentoa tunnonvaivaa, kun oli niin
unohtanut yksinkertaiset maalaissukulaisensa. Hänen mielialassaan oli
todellista juhannusvirettä, kun hän puolelta päivältä töistä päästyään
alkoi sen monipuolisen laittelun, joka oli päättyvä leppoisaan iltaan
Kivistojan pihamaalla juhannuskoivujen leyhkän sulautuessa saunan
lemuun. Kyllä Heino vielä hyvin muisti maalaissulot.
Mutta — mutta. Ihmiskohtalot ristivät omituisesti toisiaan. Jos
Jalmar Heinolla olisi ollut taipumusta enteiden ymmärtämiseen —
jotka enteet kylläkin saivat varsin kouraan- ja korvaantuntuvan
muodon lasten ja vaimon, Fiinan, puhelahjan välityksellä — niin
olisi hänen pitänyt aavistaa jotakin siitä, että Kivistojan lehmän
Jertan kolme viikkoa sitten tapahtunut astutus oli juuri tänä päivänä
näyttäytynyt epäonnistuneeksi ja niin ollen iloinen tapaus Kivistojan
maito- ja koko muussakin taloudessa siirtynyt niin myöhäiseen kuin
Maarianpäiväviikolle. Ynnä monet muut tähän takertuneet seikat, jotka
juuri täksi juhannukseksi muodostivat Kivistojan pariskunnan elämän
tielle vaikean kolukohdan.
Tämä elämän epätasaisuus kohtasi Kivistojan Miinaa kovin sopimattomaan
aikaan. Oli näet asia niin, että Miinan ja Villen piti juuri huomisena
juhannuspäivänä suorittaa kertavuotinen ripilläkäyntinsä ja se
matka ei ollut Miinalle mikään tavanmukainen velvollisuus, kuten se
on monen monelle mökinakalle. Erinäiset perisynnit, kuten kiukku,
häijyys, kateus, jotka hänessä olivat hyvin kehittyneet ja monella
muotoa toisiinsa sekaantuneet, ilmenivät joka suvi sakramentin
lähestyessä Miinan sisäiselle ihmiselle kaikessa hirvittävyydessään.
Ja hänen kiivas mielenlaatunsa ei sallinut hänen siinä tilassa käydä
alttarin ääreen, vaan ponnisteli hän jo viikon päivät edeltä päin
saavuttaaksensa leppeän sisäisen sopusoinnun. Hän kahvitti naapuriämmiä
ja esitti puolisoonsa Villeen kohdistuvat jokapäiväiset moitteet
äitelän autuaallisella äänellä, mikä siinä määrin tympäisi Villeä, että
hänen kasvonsa noina Miinan kilvoituksen päivinä ehtivät vajota melkein
samanlaiseen happamuuteen kuin Miinan tavallisesti.
Juhannusaaton edellisenä iltana oli Miinan sisällinen ihminen jo
saavuttanut kaipaamansa tilan ja ehtoolla sänkyyn oikaistessaan
häntä vaivasi semmoinen harhatunne, että juhla onkin jo huomenna.
Se todella vaivasi kun muisti että huominen arki monine vihollisen
koettelemuksineen oli vielä läpäistävä. Hän oli nukkuvinaan, mutta
viimein täytyi ähkäistä, jolloin Ville — hänen hengellisen vaelluksensa
pahin koetuskivi — omasta sängystään suun massutuksella ilmaisi myös
olevansa valveilla.
Ei tämä nyt sujunut. Huominen oli oleva huono päivä. — Mitä se äijäkin
siellä vielä ähisee.
Yö kului ja aamu toi aurinkoisen juhannusaaton, sen turmiollisen
päivän, joka Miinan vielä oli läpäistävä ennen rippimatkaa.
Sielunvihollista mainitaan usein sarvipääksi ja niin se ainakin
tässä tapauksessa oli. Sillä se seikka, joka Jertasta jo edellä tuli
mainituksi, ei ole niinkään yksinkertainen. Se tuottaa jo sinänsä
melkoisen harmin ja sitä voi pahimmassa tapauksessa jatkua koko päivän.
Ja jos lehmä vielä päivällisestä retkestä huolimatta on siinä tilassa,
että se potkaisee kiulun ja Miinan nurin, niin on täysi syy olettaa,
ettei asia tälläkään kertaa vielä ole tullut autetuksi, vaan siirtyy
iloinen navettatapaus Maarian päivästä Tipurtiuksen päivään.
Kuuma juhannusjuna ähkii asemalle ja puhkii siinä hetkisen, että nuo
omituiset ihmislapset saavat toteuttaa ällinsä, jotka vaativat toisia
saapumaan ja toisia lähtemään. Kun ihmiset ovat mielestään tarpeeksi
käyneet ulos ja sisään, lähtee juna taas ähkimään toisia paikkakuntia
ja toisia juhannusvalmistuksia kohden.
Mutta tästä lähtee laiva, hikinen täyteen pakattu laiva, jossa on
kymmeniä eriarvoisia herrasväkiä — kaikkihan ne herrasväkiä on, mitä
kaupungista tulee. Siellä on myös Heinon herrasväki lapsineen ja
lapsentyttöineen kannatellen yllänsä hiukan raskaita varallisuutensa
merkkejä: tummia vaatteita, uusia kenkiä, knallia ja kauluksia ja
taistellen maitoa parkuvien lastensa kanssa.
— No ei Tauno itke nyt — tätin tykönä Tauno saa — Tauno on tuhma.
Viimeisellä laiturinvälillä on Heino päässyt puheisiin muutaman
isäntämiehen kanssa, jolta kuulee, että Kivistojalla voidaan hyvin. —
Ei ne sentään kapinaan sekaantuneet.
— Ei ole vielä nähty sedän toista emäntää ollenkaan ja lähdettiin nyt
katsomaan, sanoo Heino.
Isäntä mulauttaa omituisesti silmiään ja virkahtaa sitten:
— Neh, kyllä-mar sitä näin suvella sopii... Mutta hänen silmäkulmassaan
on jotain epäilyttävää.
Omituinen vähä-ääninen, hillitty ja pingoittunut myrsky on puhaltanut
Kivistojan asumuksen yli.
Sattui niin että Heinon Fiina näki Kivistojan Miinan ammottavaa
kureliivien puutetta huutavan vartalon juuri sillä hetkellä, jolloin
Miina loiskasi tunkiolle sen lopunkin maitotilkan, joka Jertan
potkaisun jäleltä oli kiuluun jäänyt.
Ville hymyili vaisusti vieraita suostutellen, Miina punotti ja tutisi.
Lapset parkuivat yhä maitoa, jota »tädin tykönä» oli määrä saada.
— Ei täti taida nyt voida antaa, sanoi Heino.
Yleinen sovinnaisuus estää mainitsemasta sitä paikkaa, mistä Miina
kehoitti herrasväkeä maitonsa hakemaan, joka lause samalla oli Miinan
ensimäinen puhe vieraille...
* * * * *
Kello kymmenen aikaan makaa Miina yksinänsä navetan ullakolla. Myrsky
on puhaltanut Kivistojan asumuksen yli, mutta nyt on myrsky tyyntymään
päin, sillä Miina itkee. Se tapahtuu harvoin. Mutta harvoin on Miina
myös niin äärimmäisen kurjassa tilassa vuoteellensa oikaissut, kuin
tänä ripilläkäyntinsä edellisenä iltana. Eilisiltainen sopusoinnun
huippu kääntyi tämän pahan päivän kuluessa ylösalaisin. Pirtissä on
sikin sokin pitkällään jotain ihmeellistä joukkoa, joka on syönyt hänen
silakkansa, perunansa ja leipänsä ja vielä tiedustellut eikö satu
viiliä olemaan. Siellä ne makaavat, ja jäävät huomiseksikin makaamaan,
eivätkä tietystikään jätä hänen paikkojaan pitelemättä, sillaikaa kun
hän Villen, sen tohelon, kanssa on Herranehtoollisella. Voi hyvä Isä,
kuinka sinä lastasi koittelet, kuinka mahdotoin ja kelvotoin on ihminen
eikä sille mitään voi.
Miinan päässä humisee tämän maailman sekavuus ja suuruus, hänellä on
sekä aineellinen että hengellinen hätä. Hänen koettelemuksensa on
kovempi kuin hän kestää jaksaa. Hän itkee...


KANTTOORIN LEHMÄNHAKU

Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut
elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin
merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.
Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä
parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla
äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa
palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin
laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän
oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja
hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari,
valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä
kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren
yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja
ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja
hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa-
ja moonakirjoja.
Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen
aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja
jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen.
Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen
tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän
viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen
vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden
kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän
vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä
kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli
nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne
huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin
kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.
Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu
ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin
nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka
lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka
vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine
seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta
kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin
kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha
kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha
pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa
suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui
ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli
häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —
Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.
* * * * *
Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin
»myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten
muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli
ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä
jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa,
että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään.
Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä,
arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä
on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä
on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja
maksaruoholajeja.
Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain
yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on
Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten
muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan)
ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka
yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori
tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän
on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät
ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja
kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi
asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin,
jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan.
Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi
sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset
lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen
pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee...
Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat
keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet.
Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä
palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin
sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja
tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa,
että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy
missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan
ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä
rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta
ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.
— Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.
— Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun
kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä
joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka
lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin
häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai
selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en
viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan
syömään yrttejä.»
Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa
kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään
siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.
* * * * *
Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori
istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen
vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon
kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä
on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu
kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön
hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.
Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt
mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi
koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon
johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen
kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen
entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin.
Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole
Karoliinaa — — —
Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen
takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran
puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.
Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten,
että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi
ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen
ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti
aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.
Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua.
Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen,
hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän
halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä.
Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä
tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa
kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut
kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei
kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä
on tapahtunut.
Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä
keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.
* * * * *
Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..
Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»
— Minä täällä olen, Vilhelmi.
Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa
keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat
ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta
istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin
vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori
huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden
tuohon ja tuohon tapaan.
Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on
juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä.
Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas
täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun
äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä
huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen
ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.
Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun
korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee
kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa
koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».


OHJELMAA

Hietikon muorin piika Laina on erikoinen olento omassa säädyssään. On
jotakin hempeän liikuttavaa siinä, että hän on _vain_ piika. Tulee