Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita - 1

  
  MAAN TASALTA
  Vaatimattomia tarinoita
  
  Kirj.
  F. E. SILLANPÄÄ
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1924.
  
  
  SISÄLLYS:
  Vasikka ja lammas
  Juhannusvieraat
  Kanttorin lehmänhaku
  Ohjelmaa
  Erään talollisen jouluaatto
  Vapauden tiellä
  Paluu
  Aatteen mies
  Vaiheessa
  Vanha valtias
  Erään isän kuolema
  Muuan mies
  Myllynkivet
  Talvinen turtumus
  Mosaiikkia
  
  
  VASIKKA JA LAMMAS
  
  Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen
  näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa
  sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista
  oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja
  lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet
  erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän
  kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet
  varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta
  melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin;
  märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun,
  se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän
  palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden
  irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja
  taivuttamiskyvyn merkkejä.
  Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle
  terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin
  meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa
  epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme
  kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme,
  omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja
  lammasten parissa.
  Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä
  mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme
  taas.
  — Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
  — Vähemmälläkin vehnäsellä.
  — Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta
  koko pari.
  — Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä
  vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin.
  Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa
  syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin
  valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on
  vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa
  ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua
  ajattelemaan.
  — Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.
  — Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa
  sydämellisesti.
  Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.
   * * * * *
  Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella
  ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin
  tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen
  sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää
  tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti
  ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin
  tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen
  juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan
  sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi,
  jos jostain jotakin saisikin.
  Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt
  ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.
  Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen
  äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa
  itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen
  sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle...
  Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada
  sille tohtorille mitään toimeksi?
  Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna
  Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa
  hinnan.
  Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka
  käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut,
  pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata...
  Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä,
  saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.
  Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu
  ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli
  julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani
  ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta
  tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan
  ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä
  karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen
  lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä
  kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä
  kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen
  hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat
  kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen
  mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi
  viitoittamiltani laduilta.
  Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva
  kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt,
  kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun
  sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.
   * * * * *
  Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä
  jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa
  ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla
  näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli
  juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut
  kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen
  suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma
  näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne.
  Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta.
  Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta
  liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat
  muodostuneet niin tuiki erilaisiksi...
  Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata
  silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian
  aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli
  jätetty auki.
  Toverukset yrittelivät jollain lailla liikehtiä, mutta mitään eloa
  ei tullut yhdessäoloon. Enemmän kuin he nautin minä hiljaisista
  havainnoistani. Tällainen kuulas aamu kykenee aina hetkeksi saattamaan
  minut hyvään tasapainoon.
  Laimeasta keskustelusta kävi pian ilmi, että lapset olivat kahden
  kotosalla.
  — Äiti on teillä, kun siellä tapetaan Kili ja Pekuna, kun teille tulee
  huomenna tohtori ja ensi viikolla ne maksetaan.
  Minun lapseni silmäsi vaistomaisesti mäkiveräjälle, jossa näkyi vain
  kumoon kaatunut juomaruuhi ja joitakin leikkilaitelmia. Sitten se
  rupesi tahtomaan takaisin kotiin, näin aikaisin aamupäivällä.
  Eipä ollut enää mikään ennallaan. Nämä pienet ja hyvin lapselliset
  enteet uhkasivat viedä päiväni pilalle. Lapsen maailmassa oli
  ilmeisesti tapahtunut suuri järkytys, vaikkei se siitä mitään
  puhellut, vaan poimiskeli alistuneen näköisenä tien viereltä syyskesän
  tuoksuttomia kukkia. Minä rinnastelin mielessäni kahta seikkaa:
  tuttavani tuloa ja tuon lapsen mielialaa. Toimeton mietiskelijä-elämä,
  jota tuo tervehenkinen estetikkokin varmaan vainusi minun viettävän,
  paljasti taas huonot seurauksensa: jälkimmäinen seikka oli näet
  mielestäni ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti suurempi kuin edellinen.
   * * * * *
  Kahden eläimen teurastaminen lisää melkoisesti taloustoimia ja
  aiheuttaa siten myös lievää hermostumista. Minä kartan semmoista ja
  niin nytkin vetäydyin yksinäisyyteen omaan huoneeseeni. Sieltä näin
  kuinka lapseni miettiväisenä kädet selän takana katseli, miten Nieminen
  osavasti palasteli lihoja. Jossakin lehvässä näkyi jo hiukan keltaista
  väriä. Se avasi mieleeni alakuloisia perspektiivejä kuluneen kesän
  valoihin ja leikkeihin.
  Touhukkaina kuluivat päivän tunnit iltaa kohden, kun teurastuksen
  tuloksia järjesteltiin. (Sen vuoksi juuri on viisasta ostaa lihatavara
  elävänä, että siitä saa niin monipuolista.)
  Kun kaikki oli parhaiksi kunnossa, soitti tohtori, ettei hän sentään
  voikaan tulla. Omin väin saimme syödä nuo kesäisten kuvaelmien
  puhumattomat statistit. Lapsikin maisteli mielellään kieltä ja
  munuaista.
  
  
  JUHANNUSVIERAAT
  
  Koivistoja on semmoinen tavallinen asumus, jossa on Villeä ja Miinaa
  varten pirtti ja yhtä lehmää varten navetta ja sen yhteydessä tyylikäs
  ryhmä muuta semmoista asiaankuuluvaa kopposta. Köyhälistöä ollaan,
  mutta ei olla kurjalistoa; ei muuten tule niin tarkemmin ajateltua
  mitä ollaan. Eletään kahdestaan vuodesta vuoteen ryppyisinä ja
  ruskeapintaisina. Villellä on taipumusta hymyilyyn, Miinalla johonkin
  päinvastaiseen. Miina on ikä-ihmisenä tullut tähän leskelle, lapsia ei
  ole tästä naimisesta tullut, ei ole oikein sopinutkaan. Ensimmäisestä
  naimisestansa Loviisa vainaan kanssa Villellä oli yksi puolihöpsö
  tytär, joka vietti suurimman osan ikäänsä Pirjolan navetassa, kunnes
  tuli kovin kipeäksi ja nuhisi sitten Kivistojan pirtin muurin takana
  Miinan kynittävänä puolen vuotta ennenkuin kuoli. Josta naapurin
  ämmillä sitten oli niin paljon suun vaivaa — kun siltä muka jäi niin
  maailmattomasti vaatteita ja rahaakin.
  On eleskelty suvesta suveen ja lehmää pidetty, ja sitä voin murenoa
  aherrettu tarverahoiksi. Kapinat ja muut melskeet ovat menneet
  korkealta Villen, Miinan ja lehmän päitten yli. Kun pysyy semmoisista
  erillänsä niin paraan pitää, oli he sitten punasia elikkä muita
  valkosia. Miinassa olisi kyllä elävinen eine temokraatin henkeä, mutta
  on Ville sentään näinä arkoina aikoina saanut sen silmän vilkutuksella
  hillityksi, ettei ole joutunut herrojen mustiin kirjoihin eikä
  esikuntiin. Pitkiä ajantaipaleita kuluu siten ihan tasaisesti. Mutta
  kun epätasaisuutta kerran tulee, niin sitten sitä tuleekin kerrakseen.
  Silloin on harmia harmin päällä niin osaavasti, että ihan kutkuttaa
  ja tavan takaa hymähdyttää. Ei ollenkaan enää kannata tulistua, niin
  somasti kaikki silloin kääntyy poikkipuolin.
  Se alkaa jo aamulla noustessa, niinkuin se alkoi sinä juhannusaattona,
  jona Tampereen masuunin kallispalkkainen työmies Jalmar Heino
  hattupäine rouvineen, polvipöksyisine poikineen, kangaskenkäisine
  lapsentyttöineen kaikkineen sai päähänsä lähteä juhannukseksi maille
  ja nimenomaan Kivistojan asumukseen, jonka ensimmäisen emännän
  veljenpoika hän tiesi olevansa. Tämmöinen päähänpisto oli tietysti
  tavattoman lapsellinen ja älytön ja johtui siitä väärästä käsityksestä,
  joka kaupungin herrasväellä on maaseudusta: että siellä on aina
  emäntien aitoissa ja komeroissa hyvää rievää, voita, viiliä ja muita
  »maalaisruokia» ja että papan knalli ja mamman hattu melkein huimaavat
  yksinkertaisia maalaisia. Niin on arvattavasti joskus ollutkin;
  siihen aikaan kun maalainen hankki saada selkäänsä, jos vei leipää
  Tampereen torille. Mutta kun leipäkysymyksessä osat enemmän kuin
  täydellisesti vaihtuivat, niin säilyttivät kaupunkilaiset herttaisesti
  käsityksensä knallin ja olkihatun vaikutuksesta. Niinpä Jalmar Heino
  tänä juhannusaattona melkein tunsi hentoa tunnonvaivaa, kun oli niin
  unohtanut yksinkertaiset maalaissukulaisensa. Hänen mielialassaan oli
  todellista juhannusvirettä, kun hän puolelta päivältä töistä päästyään
  alkoi sen monipuolisen laittelun, joka oli päättyvä leppoisaan iltaan
  Kivistojan pihamaalla juhannuskoivujen leyhkän sulautuessa saunan
  lemuun. Kyllä Heino vielä hyvin muisti maalaissulot.
  Mutta — mutta. Ihmiskohtalot ristivät omituisesti toisiaan. Jos
  Jalmar Heinolla olisi ollut taipumusta enteiden ymmärtämiseen —
  jotka enteet kylläkin saivat varsin kouraan- ja korvaantuntuvan
  muodon lasten ja vaimon, Fiinan, puhelahjan välityksellä — niin
  olisi hänen pitänyt aavistaa jotakin siitä, että Kivistojan lehmän
  Jertan kolme viikkoa sitten tapahtunut astutus oli juuri tänä päivänä
  näyttäytynyt epäonnistuneeksi ja niin ollen iloinen tapaus Kivistojan
  maito- ja koko muussakin taloudessa siirtynyt niin myöhäiseen kuin
  Maarianpäiväviikolle. Ynnä monet muut tähän takertuneet seikat, jotka
  juuri täksi juhannukseksi muodostivat Kivistojan pariskunnan elämän
  tielle vaikean kolukohdan.
  Tämä elämän epätasaisuus kohtasi Kivistojan Miinaa kovin sopimattomaan
  aikaan. Oli näet asia niin, että Miinan ja Villen piti juuri huomisena
  juhannuspäivänä suorittaa kertavuotinen ripilläkäyntinsä ja se
  matka ei ollut Miinalle mikään tavanmukainen velvollisuus, kuten se
  on monen monelle mökinakalle. Erinäiset perisynnit, kuten kiukku,
  häijyys, kateus, jotka hänessä olivat hyvin kehittyneet ja monella
  muotoa toisiinsa sekaantuneet, ilmenivät joka suvi sakramentin
  lähestyessä Miinan sisäiselle ihmiselle kaikessa hirvittävyydessään.
  Ja hänen kiivas mielenlaatunsa ei sallinut hänen siinä tilassa käydä
  alttarin ääreen, vaan ponnisteli hän jo viikon päivät edeltä päin
  saavuttaaksensa leppeän sisäisen sopusoinnun. Hän kahvitti naapuriämmiä
  ja esitti puolisoonsa Villeen kohdistuvat jokapäiväiset moitteet
  äitelän autuaallisella äänellä, mikä siinä määrin tympäisi Villeä, että
  hänen kasvonsa noina Miinan kilvoituksen päivinä ehtivät vajota melkein
  samanlaiseen happamuuteen kuin Miinan tavallisesti.
  Juhannusaaton edellisenä iltana oli Miinan sisällinen ihminen jo
  saavuttanut kaipaamansa tilan ja ehtoolla sänkyyn oikaistessaan
  häntä vaivasi semmoinen harhatunne, että juhla onkin jo huomenna.
  Se todella vaivasi kun muisti että huominen arki monine vihollisen
  koettelemuksineen oli vielä läpäistävä. Hän oli nukkuvinaan, mutta
  viimein täytyi ähkäistä, jolloin Ville — hänen hengellisen vaelluksensa
  pahin koetuskivi — omasta sängystään suun massutuksella ilmaisi myös
  olevansa valveilla.
  Ei tämä nyt sujunut. Huominen oli oleva huono päivä. — Mitä se äijäkin
  siellä vielä ähisee.
  Yö kului ja aamu toi aurinkoisen juhannusaaton, sen turmiollisen
  päivän, joka Miinan vielä oli läpäistävä ennen rippimatkaa.
  Sielunvihollista mainitaan usein sarvipääksi ja niin se ainakin
  tässä tapauksessa oli. Sillä se seikka, joka Jertasta jo edellä tuli
  mainituksi, ei ole niinkään yksinkertainen. Se tuottaa jo sinänsä
  melkoisen harmin ja sitä voi pahimmassa tapauksessa jatkua koko päivän.
  Ja jos lehmä vielä päivällisestä retkestä huolimatta on siinä tilassa,
  että se potkaisee kiulun ja Miinan nurin, niin on täysi syy olettaa,
  ettei asia tälläkään kertaa vielä ole tullut autetuksi, vaan siirtyy
  iloinen navettatapaus Maarian päivästä Tipurtiuksen päivään.
  Kuuma juhannusjuna ähkii asemalle ja puhkii siinä hetkisen, että nuo
  omituiset ihmislapset saavat toteuttaa ällinsä, jotka vaativat toisia
  saapumaan ja toisia lähtemään. Kun ihmiset ovat mielestään tarpeeksi
  käyneet ulos ja sisään, lähtee juna taas ähkimään toisia paikkakuntia
  ja toisia juhannusvalmistuksia kohden.
  Mutta tästä lähtee laiva, hikinen täyteen pakattu laiva, jossa on
  kymmeniä eriarvoisia herrasväkiä — kaikkihan ne herrasväkiä on, mitä
  kaupungista tulee. Siellä on myös Heinon herrasväki lapsineen ja
  lapsentyttöineen kannatellen yllänsä hiukan raskaita varallisuutensa
  merkkejä: tummia vaatteita, uusia kenkiä, knallia ja kauluksia ja
  taistellen maitoa parkuvien lastensa kanssa.
  — No ei Tauno itke nyt — tätin tykönä Tauno saa — Tauno on tuhma.
  Viimeisellä laiturinvälillä on Heino päässyt puheisiin muutaman
  isäntämiehen kanssa, jolta kuulee, että Kivistojalla voidaan hyvin. —
  Ei ne sentään kapinaan sekaantuneet.
  — Ei ole vielä nähty sedän toista emäntää ollenkaan ja lähdettiin nyt
  katsomaan, sanoo Heino.
  Isäntä mulauttaa omituisesti silmiään ja virkahtaa sitten:
  — Neh, kyllä-mar sitä näin suvella sopii... Mutta hänen silmäkulmassaan
  on jotain epäilyttävää.
  Omituinen vähä-ääninen, hillitty ja pingoittunut myrsky on puhaltanut
  Kivistojan asumuksen yli.
  Sattui niin että Heinon Fiina näki Kivistojan Miinan ammottavaa
  kureliivien puutetta huutavan vartalon juuri sillä hetkellä, jolloin
  Miina loiskasi tunkiolle sen lopunkin maitotilkan, joka Jertan
  potkaisun jäleltä oli kiuluun jäänyt.
  Ville hymyili vaisusti vieraita suostutellen, Miina punotti ja tutisi.
  Lapset parkuivat yhä maitoa, jota »tädin tykönä» oli määrä saada.
  — Ei täti taida nyt voida antaa, sanoi Heino.
  Yleinen sovinnaisuus estää mainitsemasta sitä paikkaa, mistä Miina
  kehoitti herrasväkeä maitonsa hakemaan, joka lause samalla oli Miinan
  ensimäinen puhe vieraille...
   * * * * *
  Kello kymmenen aikaan makaa Miina yksinänsä navetan ullakolla. Myrsky
  on puhaltanut Kivistojan asumuksen yli, mutta nyt on myrsky tyyntymään
  päin, sillä Miina itkee. Se tapahtuu harvoin. Mutta harvoin on Miina
  myös niin äärimmäisen kurjassa tilassa vuoteellensa oikaissut, kuin
  tänä ripilläkäyntinsä edellisenä iltana. Eilisiltainen sopusoinnun
  huippu kääntyi tämän pahan päivän kuluessa ylösalaisin. Pirtissä on
  sikin sokin pitkällään jotain ihmeellistä joukkoa, joka on syönyt hänen
  silakkansa, perunansa ja leipänsä ja vielä tiedustellut eikö satu
  viiliä olemaan. Siellä ne makaavat, ja jäävät huomiseksikin makaamaan,
  eivätkä tietystikään jätä hänen paikkojaan pitelemättä, sillaikaa kun
  hän Villen, sen tohelon, kanssa on Herranehtoollisella. Voi hyvä Isä,
  kuinka sinä lastasi koittelet, kuinka mahdotoin ja kelvotoin on ihminen
  eikä sille mitään voi.
  Miinan päässä humisee tämän maailman sekavuus ja suuruus, hänellä on
  sekä aineellinen että hengellinen hätä. Hänen koettelemuksensa on
  kovempi kuin hän kestää jaksaa. Hän itkee...
  
  
  KANTTOORIN LEHMÄNHAKU
  
  Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut
  elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin
  merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.
  Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä
  parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla
  äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa
  palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin
  laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän
  oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja
  hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari,
  valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä
  kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren
  yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja
  ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja
  hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa-
  ja moonakirjoja.
  Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen
  aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja
  jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen.
  Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen
  tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän
  viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen
  vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden
  kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän
  vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä
  kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli
  nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne
  huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin
  kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.
  Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu
  ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin
  nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka
  lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka
  vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine
  seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta
  kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin
  kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha
  kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha
  pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa
  suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui
  ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli
  häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —
  Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.
   * * * * *
  Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin
  »myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten
  muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli
  ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä
  jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa,
  että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään.
  Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä,
  arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä
  on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä
  on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja
  maksaruoholajeja.
  Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain
  yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on
  Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten
  muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan)
  ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka
  yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori
  tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän
  on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät
  ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja
  kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi
  asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin,
  jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan.
  Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi
  sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset
  lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen
  pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee...
  Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat
  keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet.
  Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä
  palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin
  sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja
  tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa,
  että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy
  missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan
  ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä
  rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta
  ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.
  — Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.
  — Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun
  kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä
  joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka
  lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin
  häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai
  selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en
  viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan
  syömään yrttejä.»
  Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa
  kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään
  siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.
   * * * * *
  Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori
  istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen
  vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon
  kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä
  on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu
  kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön
  hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.
  Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt
  mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi
  koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon
  johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen
  kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen
  entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin.
  Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole
  Karoliinaa — — —
  Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen
  takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran
  puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.
  Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten,
  että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi
  ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen
  ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti
  aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.
  Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua.
  Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen,
  hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän
  halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä.
  Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä
  tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa
  kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut
  kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei
  kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä
  on tapahtunut.
  Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä
  keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.
   * * * * *
  Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..
  Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»
  — Minä täällä olen, Vilhelmi.
  Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa
  keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat
  ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta
  istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin
  vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori
  huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden
  tuohon ja tuohon tapaan.
  Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on
  juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä.
  Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas
  täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun
  äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä
  huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen
  ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.
  Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun
  korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee
  kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa
  koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».
  
  
  OHJELMAA
  
  Hietikon muorin piika Laina on erikoinen olento omassa säädyssään. On
  jotakin hempeän liikuttavaa siinä, että hän on _vain_ piika. Tulee