Maailman kannel - 1

  
  MAAILMAN KANNEL
  Toim.
  EINO LEINO
  
  
  
  Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.
  
  
  SISÄLLYS:
  Horatius:
   Postumukselle.
   Licinukselle.
   Chloë.
   Vergiliuksen lähtiessä.
  Goethe:
   Prometheus.
   Jumala ja bajaderi.
   Vanitas! Vanitatum vanitas!
   Harpunsoittaja 1-2.
   Salliman virsi.
   Henkien laulu vetten päällä.
   Kalamies.
   Thulen kuningas.
   Sotalaulu.
   Muhamedin laulu.
   Ergo bibamus!
   Ihmisyyden rajat.
   Jumaluus.
   Jumalattareni.
  Schiller:
   Sveitsin lauluja:
   Kalastajapoika.
   Paimen.
   Alppi-ampuja.
   Walter.
   Hautavirsi.
  Heine:
   Pohjanmeri:
   Kruunaus.
   Iltahämärä.
   Auringonlasku.
   Yö rannikolla.
   Tunnustus.
   Yö kajutassa.
   Merikummitus.
   Rauha.
   Sotaveikot.
   Kuolema on kylmä yö.
   Sinisin silmin kauan.
  Musset:
   Laulu.
   Hyvästi.
   Ninon.
   Suru.
  G. Brandes:
   Vaeltava ritari.
   Proteus.
   Hautakammio.
  Drachmann:
   Tarina.
   Syys-ilta.
   Minä vihaan suuria totuuksia --
  V. Krag:
   Runous.
   Heleä heila.
  Anna Haava:
   Kyllä tuikkivat tähdet.
   Kunne kuljen?
   Älä sa kysy!
   Kun oisin kuollut.
  Tavaststjerna:
   Laureatus obstinatus.
   Siipeen ammuttu.
   Pyhä Antonius.
   Sonetteja Dianalle:
   Diana.
   Tuonen virran tuolta puolen.
   Kevätsade.
   En tahdo --.
   Lopputili.
   Tenn-koski.
   Ja jos joku aatos --.
   Polyteknikkojen marssi.
  Lybeck:
   Kun tuli kuoli.
   Pojilleni!
   Väsyneitä puita.
  Mörne:
   Viha.
   Runoilijat.
   Minun vihani I-Il.
   Gripenberg.
   Teodora.
   Kaunehin maa.
   Kauniille naisille.
   Albert Edelfelt.
  Lisäys:
   Kauniit silmät.
   Taide.
   Syksy.
   Legenda.
   Suru.
  
  
  
  HORATlUS
  
  
   Postumukselle.
  
   Voi, aika rientää, Postumus, Postumus,
   kuin siivin siirtyy vuodet, ei viivytä
   miel' hurskas töitä kuolon kolkon,
   ryppyjä, vanhuutta uhkaavaista.
   Vaikk' kolmin sadoin härkiä uhraisit
   jokainen päivä, ystävä, ehdy ei
   tuo virta suruinen, mi sulkee
   Geryonin, Tityonkin kuulun.
   Sen poikki kerran käyminen kaikkein on,
   maan minkä lapsia liemmekin, lienemme
   kuninkahia tai kerjureita,
   kaikille pursi on purjevalmis.
   Varomme turhaan vaaroja taistelon,
   pelkäämme merta Hadrian myrskyisää,
   oi turhaan! Turhaan välttelemme
   syksyllä terveyden syöjää tuulta.
   Ei auta, kerran nähtävä kunkin on
   tuo virta tumma, vierivä hiljalleen,
   myös heimo herja Danaon lasten,
   Sisyphus, tuomittu pitkään työhön.
   On heitettävä maa, koti, vaimokin,
   tuo mieluinen, ja puista sun tarhassas
   sua, hetken lyhven herraa, seuraa
   matkalle sypressi synkkä yksin.
   Perijä tulee ansiokkaampi, juo
   satojen salpain sulkemat viinit, käy
   sun pöytääs niinkuin pappi, kastaa
   kaulaa ja paasia permannonkin.
  
  
   Licinukselle.
  
   Parhain teet sa, oi Licinus, kun aina
   kulje aavaa et etkä liioin pelkää
   merta myrskyisää etkä liioin
   rantoja seuraa.
   Tuuli tutjuttaa väkevimmin honkaa
   lakkalatvaa, suistuvat suuret tornit
   ryskinällä, näin salamatkin lyövät
   huippuja vuorten.
   Toivoo viisas mies pahan päivän tullen,
   pelkää onnessaan elon oikkuisuutta.
   Katso, talvet antavi kolkot, kylmät
   Juppiter, hänpä
   keväätkin. Ei ain ole ahdas, joskin
   nyt on ahdas. Eipä Apollo itse
   aina joustaan jännitä, virittää myös
   virren ja soittaa.
   Näytä uljuutt' ain elon ahdingoissa,
   mieltä miehen myös! Puhaltaissa tuulen
   liian myötäisen, ole viisas, reivaa
   paisuvat purjeet.
  
  
   Chloë.
  
   Kartat kaurihin laill', oi minua, Chloë,
   kauriin kulkevan laill' Libyan vuorilla;
   emää etsivi rukka,
   metsää, myrskyjä pelkäillen.
   Milloin, kas, kahahtaa lentävä lehti tuo,
   milloin marjojen taas varsia vihreä
   liikuttaa sisilisko;
   polvet pettävät, rinta lyö.
   Kaunis karkuri, oi! En ole tiikeri,
   en lie leijonakaan Libyan korvesta,
   jätä äitisi jäljet,
   kypsä miestä jo seuraamaan!
  
  
   Vergiliuksen lähtiessä.
  
   Suojelkoon sua taivas, oi,
   suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset!
   Teljetköön isä tuulien
   kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen.
   Kannat, oi alus, kallista!
   Saata Vergilius Attikan rannalle,
   saata ehjänä sankari,
   että säilyisi, oi, puoli mun sielustain.
   Rautatammi ja vaski lie
   kolminkertahinen ympäri rinnan sen
   ollut, ensin mi uskoa
   aaltoin armoille voi haahtensa haurahan,
   eikä peljännyt puuskia
   pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa,
   tuon, mi hyökyjä Hadrian
   hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä.
   Olla kuoleman-kylmä se
   mahtoi mies, joka voi silmillä kuivilla
   nähdä nuo merihirviöt,
   kauhun kalliot myös, Acrocerauniat.
   Turhaan maat sekä mantereet
   luojat leikannehet lie meren kuohuilla,
   koska kuitenkin irstahat
   haahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui.
   Uljas kaikkea uhmaamaan,
   heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.
   Uhmin Iapetuksen iaps
   vilpillä viekkauden toi tulen kansoille.
   Tuotu kun tuli linnastaan
   taivaisest' oli näin, paisehet, kuumehet
   oudot maan yli lankesi,
   kuolo askeliaan kiiruhti ankara.
   Nousi Daedalus ilmoille
   sulkalentimin, joit' ei ole sallittu
   ihmiselle; ja Herkuleen
   voima murskaksi löi Tuonelan portitkin.
   Missä määrä on ihmisen?
   Taivaankin pyhättöön pyrjimme, tyhmyrit,
   sentään nurkuen, nuoliaan
   koska sinkoelee suuttunut Juppiter.
  
  
  
  GOETHE
  
  
   Prometheus.
  
   Peitä taivaasi, Zeus,
   pilvi-usmalla,
   koe kuin lapsi,
   hosuva nokkosia,
   voimaasi tammiin
   ja vuorten huippuihin!
   Minun maani seisoo sentään,
   minun majani myös, jota tehnyt et,
   ja minun lieteni,
   jonka lämpöä
   minulta kadehdit.
   En tunne kurjempaa
   auringon alla
   kuin te, jumalat!
   Te elätte vaivoin
   uhri-anneista,
   rukousten hengestä.
   Mut kuninkuutenne
   kuolisi, ellei
   ois lapsia, kerjureita,
   toivon houruja.
   Kun olin lapsi,
   kun tiennyt en tietä, en määrää,
   niin käänsin silmäni erheen
   päin päivää, niinkuin siellä oisi
   korva, kuuleva itkuni,
   sydän, kuin minun,
   ahdistettua armahtava.
   Ken mua auttoi
   vastaan jättien julkeutta?
   Kuka mun esti kuolemasta,
   ken orjuudesta?
   Tätä etkö kaikkea itse tehnyt,
   pyhä, hehkuva sydän?
   Ja etkö kiittänyt hyvänä, nuorna,
   petettynä,
   pilvien nukkujaa?
   Mun sua kunnioittaa? Miksi?
   Liensitkö vaivoja milloinkaan
   sa raskautetun?
   Pyyhitkö kyynelet milloinkaan
   sa ahdistetun?
   Mua eikö mieheksi tehnyt
   kaikkivaltias aika
   ja ikuinen kohtalo,
   herra minun ja sinun?
   Mainitsitko,
   mun pitäisi elämää vihata,
   erämaahan paeta,
   kun eivät kaikki
   kukka-unelmat kypsyneet?
   Tässä istun, teen ihmisiä
   kuvani mukaan,
   sukukuntaa, kaltaistani
   ilohon, itkuun,
   kärsimään, nauttimaan
   ja sua ylenkatsomaan,
   kuin minä!
  
  
   Jumala ja bajaderi.
   Intialainen legenda.
  
   Mahadöh, maan herra, alas
   astui kerran kuudennen,
   tuta Tuomar' itse halas
   ilot, huolet ihmisten.
   Alentuu tääll' asumahan,
   inehmo, kanss' inehmoin,
   palkitakseen hyvän, pahan,
   itse kaikki kokee noin.
   Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,
   sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,
   hän illalla lähtee, eespäin käy.
   Näkee portin luona neidon,
   luona taloin viimeisten,
   kadotetun, kauniin, keidon,
   immen maali-ihoisen:
   Terve, neitsyt! -- Tyttö ehti
   portahille: Tänne jää! --
   Ken sa olet? -- Lemmen lehti,
   rakkauden on maja tää.
   Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,
   hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,
   kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.
   Viekoitellen kynnykselle,
   vilkkahasti sisään vie:
   Lampun-kirkas maja kelle,
   jos ei sulle, kohta lie.
   Väsynytkö? Liennän sulta
   vaivat, jalkas virkistän.
   Mitä tahdot, saat sa multa,
   levon, riemun, leikinnän.
   Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy
   jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy
   sydän sykkivä turmeluksessakin.
   Ja hän vaatii töitä orjan,
   ilahtuvi tyttö vaan,
   taide-eljet immen sorjan
   muuttuu luonnoks uudestaan.
   Katoo kullan päältä kuona,
   kukka hellii hedelmään:
   miss' on kuuliaisuus luona,
   loitolla ei lempikään.
   Mut hänt' yhä tutkien taivainen Hyvyys,
   hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,
   nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.
   Suukoin maaliposken peittää;
   tyttö vaivat rakkauden
   tuntee, säikkyy, empii, eittää,
   ensi kerran itkien;
   vaipuu jalon jalkain juureen,
   vuoks ei palkan, hekkuman,
   sulaa riutumukseen suureen,
   raukee syliin rakkahan.
   Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,
   nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen
   yön hetkien karkelo kaunoinen.
   Myöhään uupuin kisailulta,
   varhain nousten leikkimään,
   näkee tyttö, ett' on kulta
   kuollut hänen sylissään.
   Huutaa, mainii armastansa,
   eipä armas nousekaan;
   kohta liekkihautahansa
   ruumis kylmä kannetaan.
   Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee
   lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee
   väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?
   Parkuen hän sydänhuolla
   paarin luokse vaipuvi:
   Mieheni ma tahdon. Kuolla
   tahdon kanssa mieheni.
   Katoaisko kaunis multa?
   Hälle soin, min muuten myön.
   Mun hän oli, oma, kulta,
   ah, vain yhden, kauniin yön!
   Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,
   unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat
   elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.
   Kuule pappeis opetusta:
   Ollut eihän miehes tää.
   Mitään sull' ei velvoitusta,
   bajaderi hourupää!
   Yksin varjo ruumiin tiestä
   eroa ei kuollenkaan,
   vainen vaimo seuraa miestä
   hiljaisehen tuonelaan.
   Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,
   jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa
   pois päivien kaune hän kannelkaa!
   Kuuluu kuorolaulu; syttö
   sydämessä armoton,
   käsin ojennetuin tyttö
   syöksyy kuumaan kuolohon.
   Jumal-sulho liekin kesken
   nousee, kantaa päältä maan
   tulisiivin tumman lesken
   ilman kotiin korkeaan.
   Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.
   Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,
   käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.
  
  
   Vanitas! Vanitatum vanitas!
  
   Nyt tyhjän pohjalla onneni on.
   Hih hei!
   Siks on minun olla niin huoleton.
   Huh hei!
   Kera maista, jos olet ystävä,
   kera laula tässä piirissä,
   tään viinin vierellä.
   Panin onneni maailman mammonaan.
   Hih hei!
   Ei riemua, rauhaa milloinkaan.
   Ah, ei!
   Rahan kierivän kiinni ken saada vois?
   Kun täältä sen ehkä jo saanut ois,
   se tuolta oli jo pois.
   Panin onneni naisten suosioon.
   Hih hei!
   Tulin siitä mä moneen turmioon.
   Ah, voi!
   Haki heilakka uuden sulhasen,
   mua ikävystytti uskollinen,
   paras tullut ei tarjollen.
   Panin onneni pitkiin matkoihin.
   Hih hei!
   Isänmaani ihanan hylkäsin.
   Ah, voi!
   Ei ollut missään mukava,
   eväs huonoa, huonoja vuoteita,
   myös kieli outoa.
   Panin onneni kunnian etsintään.
   Hih hei!
   Kas, toinenpa ehti jo enempään.
   Ah, voi!
   Kun kunnostausin, katsottiin
   mua karsaasti, mua vainottiin,
   tein kaikille väärin niin.
   Panin onneni miesten taistohon.
   Hih hei!
   Me voitimme myös monen voittelon.
   Huh hei!
   Vihamiehiä miekkamme surmasi,
   se ystäviä ylen hurmasi,
   multa koipi katkesi.
   Nyt onneni tyhjän on pohjalla.
   Hih hei!
   Siks omani on koko maailma.
   Huh hei!
   Pidot päättyy nyt, myös laulumme,
   nyt tyhjiks juokaa maljanne,
   niin vaatii virsi se.
  
  
   Harpunsoittaja.
  
   1.
   Ah, muista pois ken poikkeaa,
   on kohta yksin hän;
   muut elää, muita rakastaa
   ja jättää kärsijän.
   Niin! herja heittäkää!
   Ken oikein yksin jää,
   jää päälle maan,
   ei yksin olekaan.
   Vait sulho kulkee kuunnellen
   Lie yksin tyttöni?
   Niin yöt ja päivät hiipien
   mua murhe kiertävi,
   mua yksinäistä yö.
   Ah, kun mun kuolo lyö,
   kun lepään alla maan,
   kai yksin olla saan!
  
   2.
   Ken kyynelin ei milloinkaan
   leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan
   yöt tuijottanut vuoteeltaan,
   hän teit' ei tunne, vallat taivaan!
   Te viette meidät elämään,
   sallitte syypääks tulla täällä,
   jätätte tuskaan jäytävään;
   syy kaikki kostetaan maan päällä.
  
  
   Salliman virsi.
  
   Peljätköön jumalia
   ihmisten suku!
   He kantavat valtaa
   ikuisin käsin
   ja käyttävät sitä
   mielensä mukaan.
   Hän peljätköön enin,
   kenen kerran he nostavat!
   Vuorilla, pilvissä
   tuolit on valmiit
   ja kultaiset pöydät.
   Syntyvi riita:
   syöstähän vieraat,
   herjatut, häväistyt,
   kuiluihin synkkiin,
   ja vartovat turhaan,
   vankeina, tuloa
   tuomarin hurskaan.
   Vaan ikijuhliin
   jumalat jäävät
   ympäri pöytäin.
   He vuorelta vuorelle
   kulkevat, huuruu
   rotkoista henki
   titaani-rintain
   tukahtuneitten
   kuin lemu uhrein
   tai kevyt pilvi.
   Kääntävät silmän
   siunaavan jumalat
   pois koko heimoista:
   välttävät pojassa
   armaita kerran,
   vait puhuvaisia
   piirteitä taaton.
   Soi salliman virsi:
   kuulevi kirottu
   kuilujen yössä,
   tuo harmaja, miettii
   heimoa, lastaan
   ja päätänsä puistaa.
  
  
   Henkien laulu vetten päällä.
  
   On ihmisen sielu
   veteen verrattava:
   se taivaalta tulee,
   se taivaalle nousee
   ja jälleen alas
   sen maahan täytyy
   alati vaihtuen.
   Jos korkealta
   jyrkänteeltä
   säde kirkas virtaa,
   se vienona, kauniina
   pilven-utuna
   paadelle pirskaa,
   ja hellävaroin
   vastaan-otettuna,
   terhentä tehden
   kuiluun solisee.
   Jos kalliot nousevat
   virtaa vastaan,
   se vaahdoten astuu
   askelittain
   syvyyteen.
   Vuoteella vehreällä
   hiipii se niittylaakson luo
   ja tyynessä järven
   sen kasvoja kaitsevat
   tähdet kaikki.
   Tuuli on aallon
   suloinen sulho;
   velloo pohjia myöten
   vaahtiset laineet.
   Ihmisen sielu,
   kuink' olet kaltainen veen!
   Ihmisen kohtalo,
   kuink' olet kaltainen tuulen!
  
  
   Kalamies.
  
   Meri kuohui, vyöryi voimassaan,
   mies istui luona veen;
   hän tyynnä katsoo onkeaan,
   tyly saakka sydämeen.
   Hän kuinka istuu, kuuntelee,
   niin syvyys sylkähtää,
   aalloista ilmi humisee
   veen vaimo vaahtipää.
   Se laulaa näin, se lausuu noin:
   "Miks kansaa kiehdot mun
   sa ihmis-eljin, ongelmoin
   ylös kuolonhehkuhun?
   Ah, tietäisit, kuink' autuas
   on kala kuilussaan,
   astuisit, parka, paadeltas
   terveyttä tuntemaan!
   "Meressä eikö päivä käy,
   kuu päily kuohupäin,
   taas kahta kauniimmalta näy
   laineita hengittäin?
   Sua eikö taivaan syvyys tuo,
   sinikuulas soilu veen,
   omat eikö kasvos kutsu nuo
   kalpeesen kasteiseen?"
   Meri huokui, huuhtoi rannalla
   jo jalkaa onkijan;
   povi hällä paisui kaihosta
   kuin puoleen armahan.
   Soi sanat noin, soi laulu näin,
   hän kohtalonsa ties,
   veti vaimo luo, hän vaipui päin,
   ja oli mennyt mies.
  
  
   Thulen kuningas.
  
   Tuo kuningas Thulen harmaan
   oli hautaan uskollinen.
   Hän kädestä kuolevan armaan
   sai maljan kultaisen.
   Se juhlissa tuotihin esiin,
   hän kalliiks sen arvioi,
   hänen silmänsä menivät vesiin
   joka kerta kun siitä hän joi.
   Ja kun tuli kuolema hälle,
   luki kaupungit maansa hän,
   muun kaiken soi perijälle,
   ei maljaa elämän.
   Hän linnassaan pidot laati
   meren rannalla myrskyisen,
   hän juhlahan vasallit vaati
   alle kaarien korkeiden.
   Nous kesken naurun ja naljan,
   elon joi tulet viimeiseen,
   pyhän heitti hehkujen maljan
   veen valtavan syvyyteen.
   Näki, kuinka se upposi, haipui,
   miten ahnas aalto sen vei.
   Hänen silmälautansa vaipui;
   sen enempi juonut ei.
  
  
   Sotalaulu.
  
   Korkeat linnat,
   muurit ja pylväät,
   tyttöjen mielet,
   tyrskivät, ylväät
   tahtoisin voittaa!
   Kaunis on palkka,
   rohkea työ.
   Soi sotatorvi
   urhojen hurmaan,
   riemuun se kosii,
   kuoloon ja surmaan.
   Tää elämää on!
   Myrskyn on hetki!
   Tyttöjen, linnain
   antaumishetki.
   Kaunis on palkka,
   rohkea työ!
   Urhojen lähtöön
   rumpu jo lyö.
  
  
   Muhamedin laulu.
  
   Nähkää vuorilähde
   riemun-kirkas
   kuin tähtikatse;
   hyvät henget
   pilvein päällä
   ruokkivat hänen nuoruuttaan
   lomassa pensasten, louhten.
   Nuorna, raikkaana
   taivaasta tanssii
   se marmoripaadeile,
   jälleen riemuiten
   pilviä päin.
   Kautta vuoripolkujen
   kirjokiviä
   ajelee se,
   ja tempaa mukaansa veljeslähteet
   varhain jo johtaja-askelin.
   Laaksossa kukat
   kasvavat hänen astunnastaan,
   ja hänen hengestään
   niitty elää.
   Eivät estä häntä varjolaaksot,
   eivät kukat
   kaartavaiset häneltä polven,
   imartavaiset lempisilmin;
   tasangolle hän tahtoo
   käärmeenä kiertäen.
   Purot yhtyy ystävinä
   häneen heljät. Nyt hän astuu
   aavikolle hopeaisna,
   aava itse kimmeltää,
   riemuavat hälle virrat,
   vuoripurot huutavat:
   "Veikko! Veikko! Ota meidät
   matkallesi veljinä,
   myötä isäs vanhan luokse,
   Meren iankaikkisen,
   joka vartoo avosylin
   lapsiansa
   turhaan ikävöiviään;
   sillä meitä erämaassa
   autiossa ahmaa hiekka
   ahnas; päivä päämme päällä
   imee hurmehemme; kumpu
   meidät lammeks salpaa! Veli,
   ota veljet alangolta,
   ota veljet vuoristosta
   myötä, isäs suuren luo!"
   Uupumatta eespäin käy hän,
   jättää tulihuippu-tornit,
   marmoriset linnat, luomat
   runsautensa, jälelleen.
   Atlaana hän hartioillaan
   kantaa laivat sedripuiset,
   liput liehuu päänsä päällä,
   humisevat ilman halki
   hänen kuulun kunniaa.
   Näin hän kantaa kaikki veljet,
   kalliit hälle, armaat hälle,
   riemuraiuin taaton vanhan,
   vartovaisen sydämeen.
  
  
   Ergo bibamus!
  
   Täss' seura on koolla, sen tarkoitus kait
   ylistettävä: _ergo bibamus!_
   Lasit kaikuvat vaan, sana suussa on vait,
   siks ystävät: _ergo bibamus!_
   Sana yks toki on, sana mainio tää,
   joka kaikkehen käy, joka kaikille jää,
   kemun keskeltä soi sana seppelepää,
   sana autuas: _ergo bibamus!_
   Olin nähnyt ma ystävän armastetun,
   niin aattelin: _ergo bibamus!_
   Tuli luokseni hän, jopa jätti hän mun,
   oli lohdutus mulla: _bibamus!_
   Ja jos joku teillekin suutelon suo,
   ja jos joku poistuvi, ken tuli luo,
   niin siks kuni paremman tiedätte, tuo
   paras lohtu on: _ergo bibamus!_
   Minut kohtalo teistä nyt kauaksi vie,
   siks ystävät: _ergo bibamus!_
   Kevyt kassani on, kevyt laukkuni lie,
   siks kaksinpa kerroin: _bibamus!_
   Ja vaikk' ikävyyksiä tulvisi ties,
   saa lainaksi ain ilomielinen mies,
   on liedolle ain joku lämpöinen lies,
   siks ystävät: _ergo bibamus!_
   Mitä päivästä tästä ois lausuminen?
   Ma tuumisin: _ergo bibamus!_
   Erikoinen kun kerran on laatukin sen,
   siks ain eri kerrat: _bibamus!_
   Ulos uksesta, nähkää, se riemumme vie
   jo haihtuvi huntu, on taivohon tie,
   kuva kangastuu, jumalainen se lie,
   me laulamme: _ergo bibamus!_
  
  
   Ihmisyyden rajat.
  
   Kun ikivanha,
   pyhä taivaan taatto
   tyynellä kädellä
   piirtävistä pilvistä
   siunaavat salamat
   maan yli kylvää,
   ma suutelen viimeistä
   vaatteensa poimua,
   rinnassa hartaus
   ja lapsen pelko.
   Näät ei kera taivaisten
   itseään mitata
   ihmisen tule.
   Jos hän nousee
   ja kiireellänsä
   pilviä koskee,
   niin missään maahan
   ei kanta iske,
   hän on leikkikalu
   tuulten ja pilvein.
   Seisoen lujin,
   luisevin nivelin
   kauniisti kaartuvalla,
   vankalla maalla,
   ei hän yllä
   ees tammen latvaan,
   niinipuun
   ei vertainen ole.
   Mikä erottaa
   jumalat ihmisistä?
   Että heidän eellään
   monet aallot käyvät,
   ikuinen virta:
   meidät nostaa aalto
   ja ahmaa aalto
   ja me uppoomme.
   Pieni piiri
   elomme rajoittaa,
   ja monet sukukunnat
   liittyvät lujasti
   olemassa-olonsa
   köyteen katkeamattomaan.
  
  
   Jumaluus,
  
   Jalo olkoon ihminen,
   avulias ja hyvät
   Sillä se yksin
   erottaa meidät
   kaikista olennoista,
   jotka tunnemme.
   Terve te oudot,
   korkeammat olennot,
   joita aavistamme!
   Kaltaisenne
   ihminen olkoon,
   esimerkki, että
   teihin uskoisimme.
   Sillä luonto on tunteeton
   aurinko paistaa
   yli hyvän ja pahan,
   ja syypään polulla
   kuin syyttömän, loistavat
   kuu sekä tähdet.
   Tuuli ja virrat,
   ukkonen ja rakeet
   humisevat tietään,
   ja ohitse rientäen
   tarttuvat toiseen
   niinkuin toiseen.
   Niin kulkevi onni
   myös ihmisten kesken,
   pään päältä poian
   kutri-puhtaan
   vikapään miehen
   kaljulle kiireelle.
   Ikuisten, vaskisten,
   suurten lakien
   mukaan meidän
   täytyy täyttää
   elomme piiri.
   Vain ihminen yksin
   mahtaa mahdotonta:
   hän valikoi, erottaa,
   tutkii, tuomitsee;
   voi hetkelle antaa
   pitemmän ijän.
   Hänen yksin on voima
   hyvää palkita,
   pahaa rangaista,
   parantaa, pelastaa,
   häilyvää, harhaista
   hyötyhyn sitoa.
   Ja me kunnioitamme
   kuolemattomia
   kuin oisivat ihmisiä,
   tekisivät suuressa,
   mitä parhaat pienessä
   tekevät, tahtovat.
   Jalo ihminen olkoon
   avulias ja hyvä!
   Tehköön hyötyä,
   oikeutta, olkoon
   esikuva olentojen
   aavistamaimme.
  
  
   Jumalattareni.
  
   Kelle kuolemattomista
   kiitos nyt korkein?
   Kiistelemättä
   saakoon sen taivahan
   outo tytär,
   tuo aina uusi,
   tuo ijäti liikkuva
   Taaton helmalaps,
   Fantasia.
   Näät hälle Yli-isä
   salli kaikki
   oikut omansa,
   jotka muuten
   hän itse pitää,
   ja häntä huvittaa
   huppana tuo.
   Käyköön hän seppelpäänä,
   lilja kädessään,
   kukkaniituilla,
   kesälintujen käskijänä,
   ja juokoon kastetta kukkain
   janoon keveään
   mehiläishuulin.
   Taikka hän juoskoon
   hajalla hapsin,
   silmä synkkänä
   tuulen tupia,
   tunturihuippuja,
   väri-välkkyen
   niinkuin aamu ja ehtoo,
   alati vaihtuen
   kuin kuolevaiselle
   vaihtuvat katsehet kuun.
   Kiittäkäämme
   kaikki Isää,
   vanhaa, ylhää,
   mi moisen kauniin,
   kuihtumattoman,
   kuolevaiselle
   antanut puolison on.
   Näät meihin yksin
   tuon immen liitti
   hän taivas-sitein,
   ja käski häntä
   ilossa, murheessa
   uskollisna,
   pyhänä pysymään.
   Kaikki muut
   sukukunnat kurjat
   lapsirikkaan,
   eloisan maan
   käyvät, kaitsevat
   tummin riemuin,
   himmein tuskin
   äärtä elämän
   hetkellisen,
   pakkotarpeen
   ikeen painamina.
   Mutta meille
   hän antoi armaimman,
   hemmotellun
   tyttärensä!
   Tuota lempikää
   kuin lemmittyä!
   vaimon arvo
   talossa antakaa!
   Ja älköön vanha
   anoppiviisaus
   herkkä-henkeä
   haavoittako!
   Myös tunnen hänen siskonsa,
   vanhemman, hiljaisen,
   ylevän ystävättäreni.
   Ah, että vasta
   elon valkeuden kanssa
   hän eroisi minusta,
   tuo jalo jaksaja,
   lohduttaja, Toivo!
  
  
  
  SCHILLER
  
  
   Sveitsin lauluja.
  
   1.
   Kalastajapoika.
  
   Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy,
   poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,
   hän helkkehen kuulee
   kuin huilujen ois,
   kuin enkelikuorot
   maill' Edenin sois.
   Hän herää, jo autuutta ahmaisee,
   hänen rintaansa lainehet huuhtoelee.
   Soi aalloista ääni:
   mies nuor', ole mun!
   Ma nukkujan noudan
   jo nuorena sun.
  
   2.
   Paimen.
   Kesä keikkuen läks,
   jäi laitumet huoleen,
   syys saa, kotipuoleen
   jo paimenet käy.
   Me vuorille lähdemme, jällehen näymme,
   käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,
   kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,
   runot raikuu ja tohisee toukojen kuu.
   Kesä keikkuen läks,
   jäi laitumet huoleen,
   syys saa, kotipuoleen
   jo paimenet käy.
  
   3.
   Alppi-ampuja.
   Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,
   ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,
   hän uljaana astuu,
   on ympäri jää,
   kevät ei kuki, virpi
   ei vihreäpää.
   Hänen allansa on meri usmainen ain,
   hälle maailma on rako pilvien vain,
   hän ihmisten kaupungit
   unhoittaa,
   mikä luonnon on muoto
   ja kukkiva maa.
  
  
   Walter.
  
   Myötä nuoli, jousi
   vuorta, korpea
   metsästäjä nousi
   aamunkoitossa.
   Niinkuin ilmat ylhät
   kotka hallitsee,
   metsämiesi jylhät
   vaarat vallitsee.
   Nuolenkantamalta
   hänen kaikki on,
   saalis yltä, alta
   yhtä verraton.
  
  
   Hautavirsi.