Luonnon-kirja: Ala-alkeiskouluin tarpeiksi - 11

  toista rautaa itseensä kiinni ja pitää sitä siinä. Sellainen rauta eli
  teräs on _magneeti_, ja isoon magneetiin saatan panna useita
  leivisköitä painoa riippumaan. Jos tahdon tehdä leikkikalun tästä, niin
  leikkaan korkista kalanmoisen kappaleen, pistän siihen pienen
  teräskipeneen ja annan tämän uida vesikupissa. Jos minulla on nyt pieni
  ongenmuotoinen magneeti, ja pidän tätä vähän matkan päässä
  korkkikalasta, niin näen kuinka kala uipi ongen perässä, vein sitä
  vaikka mihin. Saatanpa tehdä magneetilliseksi esim. teräsneuloja,
  joissa ei ennestään ole magneetia, niin että hivutan niitä magneetiin.
  Jos minulla on sellainen magneetineula ja panen sen kiinni pyöreään
  rasiaan, niin että se pääsee navan nenässä vapaasti pyörimään,
  putoamatta alas, niin näen kummallista. Kääntänenpä rasiaa, vaikka
  miten, niin kääntyy alinomaa neulan toinen kärki pohjoista kohti.
  Sellaista rasiaa kutsutaan _kompassiksi_, ja tämän tuntevat kaikki
  merimiehet. Sillä muinoin, kun ei tiedetty kompassista, kulkivat
  merimiehet auringon ja tähtien jälkeen purjehtiessaan aavoilla merillä,
  joilla ei maata näy. Mutta nyt on paljoa vakavampi laskea kompassin
  jälkeen. Sillä jos kerran tiedän missä pohjoinen on, tiedänpä sitten
  muutkin ilmain suunnat.
  Mikä vetää siis magneetineulan kärkeä pohjoista kohti? Se on maassa
  oleva salainen voima; mutta joka kerralla, kun neula tulee rautaa liki,
  kääntyy se tämän puoleen, ja pyörii levotoinna sinne ja tänne. Ja mitä
  se salainen voima on, jota kutsutaan magneetivoimaksi, sitä ei voi
  kukaan oikein selittää. Se on kuuluva niihin näkymättömiin maailman
  voimiin, joita jo olemme tulleet tuntemaan sähkönä eli liekkeenä,
  valona ja lämpönä.
  
  Revontulista.
  
  Syys- eli talvi-illalla, kun on kylmä, näemme taivaan vaalenevan
  pohjoisessa leimuavasta valosta, joka alinomaa muuttuu. Välistä
  leimahtelee se säteinä, välistä palaa se suurina kaarina; välistä on se
  valkeana, välistä vaalean punaisena, ja sen luulisi sähisevän. Sitä
  kutsutaan _revontuliksi_, ja tämä on kaunista ja juhlallista katsoa.
  Mutta mitä se on, sitä ei voida oikein tietää. Sen luullaan olevan
  sähkö- eli lieke-valoa, joka loistaa korkealla ilmassa. Ja revontulien
  palaessa tulee aina magneetineula levottomaksi.
  
  Kiikarista eli pitkäsilmästä.
  
  Suurennuslasilla näen pienimmätkin kappaleet paljoa suurempina, kuin ne
  oikeastaan ovatkaan. Sillä katsoen on kirppu rotan kokoinen, ja
  vesiherneessä näen mahdottoman paljo pieniä eläviä, joita en voi
  ollenkaan nähdä paljailla silmillä. Kiikarilla näen kaukana olevat
  kappaleet likempänä. Rannalla seisoessani näen pienen mustan pilkun
  tuolla ulkona merellä, ja jos ojennan kiikarin pilkkua kohti, niin näen
  sen olevan veneen eli laivan eli suuren kiven. Kaukana maantiellä näen
  jotakin liikkuvan; otanpa kiikarin ja näen selvästi pojan ratsastavan,
  eli tyttösen ajavan lehmiä laitumelle. Toisella kerralla otan suuren
  kiikarin ja ojennan sen illalla kuuta kohti. Kuupa näyttää
  kummalliselta ja vaununrattaan kokoiselta. Eli jos katson sillä tähtiä,
  näenpä monta tähteä, joita en ennen paljain silmin nähnyt.
  
  Lämpömittariista.
  
  Usein tahdon tarkalleen tietää, kuinka lämmin on huoneessa ja ulkona.
  Siihen on minulla kone, jota kutsutaan _lämpömittariksi_, ja jonka näet
  tässä kirjan laidassa kuvattuna. Se on oikein viisaasti tehtynä.
  Ensiksi on koneniekka pannut elohopeaa pieneen tukittuun lasipilliin,
  jonka alapäässä on onsi palli. Hän tietää elohopean ja muiden ainetten
  paisuvan lämpimässä ja kutistuvan pakkasessa. Hän panee lasipillin
  messinkilevyyn ja pistää kaikki sulavaan lumeen. Elohopea kutistuu
  kokoon pillissä. No hyvä, sanoo koneniekka, piirränpä pykälän
  messinkilevyyn pillissä olevan elohopean tasalle, ja sen merkin nimitän
  _jäätöpykäläksi_, sillä niin kylmä silloin on, kun vesi jäätyy.
  Siihen viivaan piirtää hän 0. Sitten hän lasipillin panee kiehuvaan
  veteen. Elohopea paisuu ja nousee lasipillissä. Hyvä, sanoo
  koneniekka; piirränpä tuohon samallaisen pykälän, ja sen nimitän
  _kiehumapykäläksi_. Sitten jakaa hän levyn jäätöpykälän ja
  kiehumapykälän välillä 100 yhtä isoon osaan. Näitä kutsuu hän
  _pykälöiksi_ ja merkitsee ne numeroilla. Jäätöpykälän alle tekee hän
  myös yhtä isoja osia. Kun elohopea on ylempänä jäätöpykälää, niin lukee
  hän sen korkeuden messinkilevyssä olevain osain jälkeen ja sanoo: nyt
  on niin ja niin monen pykälän lämmin. Mutta jos elohopea on
  jäätöpykälän alla, niin hän sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän
  pakkanen. Ja alemma 40 pykälää ei voi elohopea laskeuda, sillä silloin
  jäätyy se kovaksi.
  Lämpömittarilla tiedämme ruumiissamme olevan 37 pykälän lämpimän. Kun
  ilma tuntuu hyvin kuumalta kesällä, näyttää lämpömittari 30 pykälää
  varjossa. Harvoin on talvella 40 pykälän pakkanen.
  Ja jos jolloinkin kuulet puhuttavan _ilmapuntarista_, niin elä luule
  sen olevan saman kuin lämpömittarin. Ilmapuntari on muullainen kone. Se
  on laitettu niin, että ilma painaa ylöspäin elohopeaa korkeammalle eli
  alemmalle lasiputkessa. Ja siitä ennustetaan sadetta eli kaunista
  ilmaa, kun raskas ja kostea ilman painaa enemmän kuin kuiva ja keveä
  ilma.
  
  Sunnuntai-aamu.
  
   Oi, terve Suomi, kaunis synnyinmaa!
   Sä vuorias
   Ja laaksojas
   Nyt koristat kuin morsianta.
   Sun kansas siitä riemun saa.
   Kun kukat tuoksuin kaunistaa
   Tuhanten järviesi rantaa.
   Ja kukat riemuitseepi valollen.
   Min päivä suo
   Ja maahan luo
   Niin kirkkahasna aamupuhtehella.
   Mut kansa, Herraa muistellen,
   Pois heittää kaiken turhuuden
   Ja alkaa rukoella.
   Valaise, aamupäivä armias.
   Nyt Jumalan
   Lain korkean
   Ja pyhän sanan kautta sieluamme!
   Valaise Suomen ruhtinas
   Ja köyhää kansaa loistollas.
   Myös viimein hautojamme!
  
  
  Neljästoista Luku.
  Painosta ja liikunnosta.
  
  Tule, luetaanpa wielä, sillä luonnon kirja on sanomattoman rikasta.
  Tämä kiwi on _kowaa_, tämä sawi on _pehmeää_ ja tämä lasipalanen on
  niin _haurasta_. Helpommasti se murtuu rikki kuin tämä witsa, joka on
  _sitkeä_. Tämä pihlajakeppi on _notkea_; se sujuu helposti. Tämä
  teräswieteri lukossa on _pontewa_; sujutettua potkasee se itsensä
  jälleen entiselle muodolleen. Pallini on myös pontewa; se kimpoaa
  takaisin lattiasta. Plyijy ja sawi eiwät ole ollenkaan pontewia. Niitä
  en saa kimpoamaan takaisin.
  Tämä höyhen on _keweä_, mutta tämä kiwi on _raskas_. Kun sitä pidän
  kädessäni, tunnen sen selwästi painawan alaspäin. Jos se on maassa,
  täytyy minun käyttää woimaa nostaakseni sitä ylös; ja jos sen päästän
  kädestäni irti, putoaa se kohta maahan. Miksikä niin? Siksi että maa
  wetää sitä itseensä jonkunlaisella woimalla, joka tulee sen tiweydestä
  ja suuruudesta. Se on _painowoima_. Siitä tulee kiwen _paino_. Raskaita
  owat ne kappaleet, joita maa wetää kowasti itseensä, ja keweitä owat ne
  kappaleet, joita maa wetää heikosti itseensä. Mutta walolla,
  lämpimällä, sähköllä ja magneetiwoimalla ei ole painoa.
  Jos kiwi woisi pudota maan sisään, niin se putoaisi aiwan maan
  sisustaan; siellä se wasta pysähtyisi. Ja jos tahdon nähdä, mihin
  painowoima wetää, annanpa plyijyluodin riippua wapaana nuorassa. Siitä
  saan minä _luotilaudan_, jota rakennusniekat käyttäwät huoneita
  rakentaessa. Luoti ja nuora riippuu suorana alaspäin, ja sitä kutsun
  minä _pystysuoraksi_. Mutta tywentä wettä järwessä eli meressä ja
  kaikkea, joka on suorana pitkinpäin, kutsun minä _tasasuoraksi_.
  Nyt _punnitsen_ jotakuta kappaletta, tietääkseni sen _painoa_. Silloin
  otan _waa'an tahi puntarin_. Jos waa'assa owat yhtä pitkät siwut ja
  yhtä raskaat painot molemmissa kupissa eli molemmilla lewyillä, niin on
  waaka _tasapainossa_. Jos siinä eiwät ole yhtä pitkät siwut, waan owat
  yhtä isot painot, niin painuu pitempi siwu alaspäin. Jos siinä owat
  yhtä pitkät siwut, mutta ei yhtä raskaita painoja, niin laskeupi
  raskaampi paino alaspäin. Puntarissa muutan minä kanninta siksi että
  puntarin paino peräpuolella kanninta tulee yhtä raskaaksi kuin paino on
  puntarin päässä olewassa koukussa. Samallaista olet usein nähnyt
  kiikkuissasi laudalla. Tässä on kaksi poikaa, jotka owat panneet laudan
  hirren päälle kartanolla. Lauta on waa'an siwuin lainen. Jos pojat owat
  yhtä raskaat, niin asettawat he laudan niin, että sen molemmat puolet
  owat yhtä pitkällä. Silloin owat ne tasapainossa ja wuorottain
  kiikkuwat ylös- ja alaspäin. Mutta jos ne panewat laudan toiselle
  puolelle pitemmälle, niin jääpi pitemmällä puolella istuwa poika maahan
  istumaan eikä pääse ylöspäin. Ja jos toinen poika on keweempi,
  tarwitsee hän pitemmältä lautaa puolelleen, muutoin jääpi hän ylös eikä
  pääse laskeumaan.
  Jos kumarrun kowin alaspäin niin kaadun kumoon. Jos kannan wesiämpäriä
  kädessäni, niin kumarrun käydessäni toiselle puolelle. Jos juoksen
  hirttä myöten eli käwelen porraspuuta myöten, niin huiskin käsiäni,
  pysyäkseni tasapainossa. Konstiniekat, jotka käwelewät köyttä myöten,
  pitäwät silloin tankoa käsissään. Miksikä niin? Siksi että jokaisessa
  kappaleessa on paikka, jota kutsutaan _painokeskustaksi_. Jos ei sillä
  paikalla ole tukea alla, niin kaatuu kappale, juuri kuin kirja, jota
  koetan saada seisomaan yhdellä nurkalla. Jos ei minun painokeskustani
  ole kohdastaan sen jalan päällä, jolle astun, niin lankean. Pieni lapsi
  oppii wähitellen tuntemaan painokeskustansa, ja sitten alkaa hän
  käwellä. Kepin saatan pitää wiippumassa pystössä sormeni päässä, niin
  että se seisoo suorana ilmassa.
  Jos minulla on kaksi yhtä isoa plyijypalasta, niin yksi niistä painaa
  saman werran kuin toinenkin. Mutta jos minulla on plyijypalanen ja
  puupalanen, jotka owat yhtä isoja, niin painaa plyijypalanen enemmän
  kuin puupalanen. Silloin sanon: plyijy on raskaampi kuin puu.
  Miksikä uppoaa kiwi weteen? Siksi kuin kiwi on raskaampi kuin sama koko
  wettä. Miksikä pysyy hirsi weden päällä? Siksi että se on kewyempi kuin
  kokonsa wettä. Miksi makaa hirwen alapuoli wedessä? Siksi kuin se
  painaa altaan pois saman painomäärän wettä kuin se itsekin painaa. Jota
  raskaampi se on, sitä sywemmälle se painuu. Mutta se tulee kappaleen
  muodostakin. Wene painaa pois altaan wähemmän wettä, kuin jos sen puut
  olisiwat lauttana. Ulkomaalla rakennetaan laiwoja rautalewyistä.
  Jokainen rautalewy yksityisenä uppoaisi pohjaan; mutta laiwan muoto
  tekee sen, ettei se paina niin paljo wettä altansa pois. Jos nostan
  kiweä wedessä, tunnen sen siinä keweämmäksi, mutta kun olen saanut sen
  weden pintaan, tuntuu se raskaammalta. Jos putoan weteen, painunpa
  pohjaan, jos en osaa uida. Mutta jos minulla on airo kainaloin alla,
  niin pysyn weden päällä. Näin kerran pojan, joka oli hukkunut. Jonkun
  ajan perästä nousi hän weden päälle; mutta se tuli siitä, että ruumis
  oli turpunut isommaksi.
  Ihmiset ja eläwät _liikkuwat itse_ paikasta toiseen. Mutta muut
  kappaleet eiwät liiku itse. Tuolla menewät kärryt. Eiwät ne liikkuisi
  paikalta, jos ei hewonen niitä wetäisi. Tuolla lentää palli. Se olisi
  aiwan yhdessä kohti, jos ei sitä olisi nakattu menemään. Puun oksat
  liikkuwat, kun tuuli niihin puhuu. Kerä wierii pöydältä alas, koska
  painowoima wetää sitä alaspäin.
  Jos laudan tai tien tai jonkun muun tasaisen toinen pää on ylempänä
  kuin toinen, niin kutsun sitä _wiettäwäksi pinnaksi_. Jos lasken
  jotakin pyöreää eli kuperaa yläpuolelta pintaa, niin se wierii
  painollansa alaspäin. Mutta jos tahdon sitä wierittää ylöspäin, niin
  tarwitsen siihen enemmän woimaa kuin silloin, jos lauta tai tie olisi
  tasapinnassa. Siksi mennään mäkeä alaspäin hywää wauhtia, mutta ylös
  mäkeen wetäwät hewoset waikeammasti kuin tasaisella tiellä.
  Kellon napsauttaissa sekunnin, saatan käwellä kaksi kyynärää eteenpäin;
  mutta samalla ennätän juosta 12 kyynärää. Ja samalla ajalla ennättää
  hewonen täydessä laukassa 25 kyynärää, kyyhkynen lentää 45 kyynärää,
  pyssyn luoti kulkee 500 kyynärää, ja walo lentää eteenpäin 29,000
  peninkulmaa. Niin erilainen on _liikkeen nopeus_.
  Jos on kaksi yhtä raskasta kiweä, ja yhtä niistä nakkaan wäkewämmästi
  kuin toista, niin lentää se kiwi nopeammasti, jota nakkasin
  wäkewämmästi. Mutta jos minulla on raskas kiwi ja keweä kiwi, niin
  tarwitsen enemmän woimaa raskasta kiweä nakatessa, että se menee yhtä
  nopeasti kuin keweä kiwi.
  Nakkaanpa pallin ilmaan. Se lentää ensin winoon ylöspäin, sitten
  wähenee sen wauhti, sitten alkaa se winoon laskeuda alaspäin, ja
  tehtyänsä kaaren, putoaa se alas ja makaa maassa. Miksikä niin? Siksi
  kuin ilma tekee sille wastusta ja maa wetää sitä alaspäin. Jos nakkaan
  kiekun pyörimään, niin pidättää sitä wielä hierominenkin maata wasten.
  Kaikki tämä wähentää ja estää liikettä. Ja jos ei olisi niin,
  tapahtuisipa se ihme, ettei pallini eikä kiekkani kerran kädestäni
  nakattuina enää koskaan pysähtyisi.
  Muuan poika pani kelkalle kiwen ja weti kelkkaa. Toinen poika, joka oli
  yhtä woimakas, tuli kumppanillensa awuksi wetämään. Nyt wetiwät he
  kelkkaa kahta wertaa nopeammasti, kuin ensimäisen pojan yksinään
  wetäessä. Wähän ajan perästä alkoiwat he riidellä. Toinen weti kelkkaa
  eteenpäin, toinen taaksepäin. Eipä kelkka paikalta liikahtanut. Mutta
  wiimein wäsyi ensimäinen poika, ja nyt weti toinen poika niin paljo
  takaperin, kuin oli eroitusta poikain woimain wälillä. Kerran sitoiwat
  molemmat pojat nuoransa rekeen ja wetiwät sitä, kumpikin puoleltaan,
  winoon syrjään. Menipä reki aiwan suoraan eteenpäin, siksi kuin
  molemmat wetiwät sitä yhtä lujasti. Mutta kun toinen wäsyi, weti toinen
  poika re'en enemmän puolellensa. Kulkeissaan surwasi reki kelkkaa, ja
  kelkka poikkeusi syrjään, kun oli rekeä keweämpi, ja reki meni
  hitaammasti eteenpäin. Sitten surwasi reki olkikuormaan, mutta
  olkikuorma ei mennytkään syrjään, kun oli raskaampi, waan reki
  pysähtyi. Jos raskas olkikuorma olisi surwaisnut rekeä, niin olisi se
  antanut reelle kowemman wauhdin, kuin reki antoi olkikuormalle. Näinpä
  kerran weneen purjehtiwan hywää wauhtia ja paukahtawan laiwaan, joka
  purjehti hywin hitaasti. Kuitenkin meni laiwa esteettä eteenpäin, mutta
  wene musertui rikki.
  Kartanollamme oli suuri kiwi. Isä halusi saada sitä pois siitä, mutta
  ei yksikään saanut kiweä paikalta liikahtamaan. Ottipa isä _wiwun_,
  jonka näet tässä kuwattuna. Hän pisti kiwen alle lujan kangin ja pienen
  kiwen pani kangin alle aiwan likelle sitä suurta kiweä. Kun hän painoi
  wiwun yläpäästä alaspäin, jaksoipa nostaa kiwen, joka sitten wedettiin
  pois lujalla re'ellä. Samalla lailla oli kaiwon wintin kanssa, ja aiwan
  niin oli lautakiikunkin (liekunkin) kanssa. Siinä oli hirsi alustukena;
  tässä oli sinä pieni kiwi. Ja pitemmällä puolella wipua oli sama woima,
  kuin pitemmällä puolella lautakiikkua. Olisi isä saattanut panna
  alapuolen wipupuuta kiwen alle ja wiwuta yläpään ylöspäin. Silloin
  olisi alustukena ollut wipupuun alapää.
  Wintturi laiwassa ja wesiratas myllyssä owat myös wipuja. Weden, joka
  on wetäwänä woimana, annetaan pudota wäkewimmästi rattaasen; mutta
  myllynkiwet, joiden pitää pyöriä, owat kiinni lyhdyssä, jota pyörittää
  hammasratas, joka taas on akselineen yhdistyksessä wesirattaan
  keskustan kanssa. Sellaiset woimat enenewät sanomattomasti
  _wuoroliikuntokoneella_, jossa suuremmat rattaat iskeywät hampaineen
  pyörittämään pienempiä; sillä jokainen ratas tulee wiwuksi.
  Toinen wipukone on _ruuwi_, jossa on kaksi osaa, wäännettäwä ruuwi ja
  ruuwin torwi eli mutteri, joiden kierteet sopiwat toisissaan pyörimään.
  Saatan nyt tehdä kahdella tawalla, joko niin että mutteri on kiinni ja
  ruuwi irtanaisena, niinkuin näet tässä kuwatussa pusertimessa. Siinä
  enenee woima ruuwissa olewalla tangolla. Taikka on itse ruuwi kiinni ja
  mutteri irtanaisena niinkuin oikeissa kärryin rattaissa pidetään. Siinä
  lisäypi mutterin woima sillä lailla että sitä wäännetään awaimella.
  Wielä tiedän sittenkin wipukoneen. Isä aikoi halkaista pölkkyä, mutta
  eipä woinutkaan saada sitä kirweellä halki. Siksi löi isä _nalkin_
  pölkyn päähän, ja nyt halkesi pölkky muutamalla lyönnillä. Siitä
  ymmärsin wipukonetten olewan monellaisia. Puukkoni ja hakkurautani
  waikuttawat kuin kiilat. Keritsimien ja saksien terät owat kuin kaksi
  kiilaa ja waikuttawat kuin wiwut. Mutta kairi on samassa ruuwina ja
  nalkkina.
  Jos tahdon käyttää _pyöriä_ ja _kinunkia_ nostaakseni suuria painoja,
  niin panen ne riippumaan irtanaisina köysissä. Jos sidon ne kiini, eipä
  olekkaan niillä enää wipuwoimaa. Mutta silloinkin on minulle niistä
  suurta hyötyä; sillä silloin nostan painoa ylöspäin köydestä wetämällä
  alaspäin, ja silloin enenee woimani oman ruumiini painolla.
  Aiwan wähän olen ennen ajatellut sellaisia asioita kuin painoa ja
  liikettä. Mutta jota enemmin niitä ajattelen sitä mieluisempi on niistä
  kaikista ottaa waari. Enpä ole ennen kysynyt kiweltä: miksikä uppoat?
  eli weneeltä: miksikä pysyt weden päällä? En ole ennen arwellut
  pallista: miksikä lennät kaaressa? eli koskesta: miksikä juokset? eli
  myllystä: miksikä pyörit ja käytät? Mutta nyt olen oppinut kysymään ja
  waarin ottamaan monesta asiasta. Niin tahdon katsella kaikkia
  ympärilläni ja ajatella: miksikä on se niin? Kyllä on Jumala pannut
  paljo oppimista tawallisimpiinkin asioihin. Mutta sitä ei näe
  ajattelematon. Hän ei ajattele pitemmälle omaa nenäänsä.
  
  Wiidestoista Luku.
  Suuresta avarasta maailmasta.
  
  Tässä kirjassa olemme nähneet kaksi lasta tutkivan Jumalan luotuja
  kappaleita. Antti oli pojan ja Liisa tytön nimi. Nämäpä menivät
  syys-iltana isänsä kanssa ulos. Ilma oli selkeä, mutta kylmällainen.
  Tyven ja hiljaisuus oli ulkona. Tummansinisenä, korkeana, juhlallisena
  ja kupevana oli taivas lasten pään päällä. Sen kupeva puolisko, oli
  kuin suulleen käännetty malja ja loisti lukemattomilla tähdillä niin
  kauvas kuin silmä voi kantaa. Tämä oli juhlallista ja hyvin kaunista.
  Molemmat lapset luulivat olevansa aivan pienet Jumalan edessä.
  Mutta katseltuaan ympärillensä luulivat he seisovansa keskellä suurta
  ontta palloa. Antti sanoi, piammiten hämmästyksellä: kah, nyt seisomme
  keskellä maailmaa!
  Isä sanoi: kaikkein silmissä näyttää se siltä. Jumala on tällä tahtonut
  osottaa, että hän on asettanut ihmiset kauniin luodun maailmansa
  keskustaan. Kun koko maailma kunnioittaa Jumalaa, kuinka paljo eikö
  ihmisen sitten tulisi kunnioittaa Luojaansa, joka on asettanut hänet
  keskelle maailmaa! Kaikkea, mitä huomaitsemme aistimillamme: kaikkea,
  mitä näemme, kuulemme, maistamme, haistamme ja tunnemme, sitä kaikkea
  kutsumme _luonnoksi_. [Muistutus: Luonnon erilaiset aineet tottelevat
  joitakuita määrättyjä _luonnonlakeja_. Näiden lakien oppia kutsutaan
  _luonnon-opiksi_, ja niitä, joilla ovat suuret tiedot näistä asioista,
  kutsutaan _luonnon-oppineiksi_.] Mutta sitä loppumatointa, jota ei
  yksikään silmä näe, ei korva kuule, vaikka se on ihmisessä ja
  maailmassa, sitä kutsumme _hengeksi_. Luonto on katoavainen, mutta
  henki on katoamaton. Ja molemmissa on Jumala kaikkivaltias, joka kaikki
  kaikissa vaikuttaa.
  Aurinkoa, kuuta ja tähtiä, jotka taivaalta paistavat meille, kutsutaan
  _taivaankappaleiksi_. Ovatko ne kiinni taivaan katossa? Eivät, ne
  liikkuvat kaikki suunnattoman suurissa piireissä maailman avaruudessa.
  Kuinka ne liikkuvat? Sen sanon sinulle. Olemme nähneet, kuinka
  kummallisesti maa painovoimalla vetää itseensä kaikki. Jos tätä voimaa
  ei olisi, putoaisi kaikki tyyni pois maan pinnalta, ja me itsekin mennä
  hurahtaisimme äärettömään avaruuteen. Mutta ei ole se ainoastaan maa,
  joka vetää kaikki itseensä, vaan aurinko, kuu ja kaikki tähdet tekevät
  samoin, kukin niistä suuruutensa jälkeen. Jos nyt painovoima olisi
  ainoasti vallassa maailmassa, vetäisivätpä suuret taivaankappaleet
  pienemmät itseensä. Maa lentäisi aurinkohon, ja kuu putoaisi maahan.
  Siksi on Jumala pannut kappaleisin toisen voiman, jonka heti saat
  nähdä. Otappa vanne ja pane sen sisäpuolelle litteä kivi. Heiluta
  vannetta sukkelasti ympäriinsä. Ei kivi sentähden putoa pois;
  heiluttaessa saapi se vauhdin ulospäin, niin että se pysyy kiinni,
  vaikka luulisi sen putoavan pois vanteesta. Jos otan sinun
  käsivarsistasi kiinni ja pyöritän sinua ympäri, niin lentävät jalkasi
  ulospäin. Jos ratsastan hevosella ympyrään, täytyy minun kumartua
  sisällepäin, muutoin putoan hevoisen selästä. Ja jos käännän rekeä
  yht'äkkiä, niin kiepsahtaa se ulospäin. Miksikä niin? Se tulee
  _pyörimävoimasta_, joka tahtoo juurikuin lennättää ulospäin kaikkea,
  jota sukkelasti pyöritetään. Tuo suuri aurinko vetää siis maatamme
  itseensä painovoimalla, ja maa vetää itseensä kuuta. Mutta samassa
  vetää pyörimävoima maata ja kuuta ulospäin. Näiden molempain voimain
  näin yhtaikaa vastapainossa ollen, ovat ne tasapainoisina; yksi vetää
  ulospäin ja toinen sisällepäin, ja niin pakottavat ne maan juoksemaan
  pyöreässä piirissä auringon ja kuun ympäri. Ja juuri niin on se
  yleesensä laajassa maailman avaruudessa. Suuremmat taivaan kappaleet
  vetävät pienempiä eivätkä päästä niitä irti; pienemmät juurikuin
  pyrkisivät niistä irtautua vapaiksi, mutta eivät pääse pois, eivätkä
  putoa isompain päälle. Niin juoksee aurinko, maa, kuu ja kaikki tähdet
  alinomaa suurissa pyöreissä piireissä, pienemmät isompain ympäri.
  Jos kuljen veneessä, näyttää minusta ranta juuri kuin juoksevan sivu,
  ja vene näyttää olevan yhdessä kohden. Samalla lailla tuntuu meistä
  tämäkin suuri maa olevan yhdessä kohden ja koko taivaan piiri liikkuvan
  ympäri meitä. Mutta maa menee eteenpäin hirveää vauhtia maailman
  avaruudessa, lähes kolme peninkulmaa sekunnissa, jona kello kerran
  napsahtaa. Ja tässä liikkuu maa kolmella tavalla. Ensiksikin pyörii se
  ympäriinsä, samassa kulkee se auringon ympäri ja samassa seuraa se
  aurinkoa eteenpäin avaruudessa. Siitä tulee päivä ja yö ja vuodet ja
  vuoden ajat ja paljo muuta, jota kerron sinulle.
  Nakkaanpa pallin ilmaan. Sepä pyörii ympäri, niin että, jos pistän
  sukkapuikon sen keskustan läpi, se pyörii puikon ympäri, juurikuin
  ratas pyörii akselinsa ympäri. Niin pyörii maakin ympäriinsä. Jos
  minulla olisi niin pitkä sukkapuikko, että voisin pistää sen läpi maan
  keskustan, niin olisi puikko _maan akselina_, jonka ympäri se pyörii.
  Ja molempia puikon päitä kutsuisin maan _navoiksi: pohjoisnavaksi ja
  etelänavaksi_. Ei maan läpi ole pistettynä sellaista tikkua, mutta niin
  ajattelen, että se on sillä lailla.
  Jos olisi taikina taikka jotakin pehmeää ainetta, ja se saisi pyöriä
  akselinsa ympäri ilmassa, niin se pyöriessään muodostuisi pyöreäksi
  palliksi, mutta vähä tasautuisi napainsa kohdalta. Sillä lailla on
  maakin pyöristynyt palloksi ja tasautunut vähä napainsa kohdalta. Sillä
  alussa on maa ollut tulisen kuuma ja pehmeä niinkuin taikina, vaikka se
  sittemmin on päältäpäin jäähtynyt ja kuoreunut kovaksi. Luultavasti on
  niin käynyt kaikkein taivaan kappalten, sillä kaikki ovat ne pyöreitä
  kuin pallo. Ei se tee mitään jos täällä on vuoria ja laaksoja maan
  päällä; kyllä pallo on sentään pyöreä, vaikka sen pinnalle pannaan
  hietamurunen. Ja meistä näyttää, missä seisomme, maa olevan tasainen
  kuin hyrrä tai pyöreä pannukakku. Mutta sentähden on se niin, että me
  näemme aivan pienen osan maata sen pyöreän piirin sisällä, jota
  kutsumme _taivaan ranteeksi eli näköpiiriksi_. Havaittuamme laivan
  kaukana merellä, näemme siitä ensin vaan mastoin huiput, ennenkuin
  näemme koko laivan, ja se tulee siitä, että meren pinta, juurikuin
  maakin, on vähän kupera ja estää laivan näkymästä. Setäni, joka oli
  merimies, oli purjehtinut laivalla ympäri koko maan, ja hän näytti
  minulle paperista tehdyn pallon, jota hän kutsui maapalloksi ja johon
  koko maa oli kuvattu niin pyöreäksi, kuin se onkin. Kun hän näytti
  minulle sitä paikkaa, jossa me asuimme, ja puhui ihmisten asuvan
  toisella puolella maapalloa aivan jalkaimme alla, enpä tahtonut ensin
  uskoa häntä. Luulin niiden ihmisraukkain seisovan päällään ja
  välttämättömästi putoavan pois, jos ei heillä ole jotakin jaloissa
  kiinni pitämässä, niinkuin kärpäsillä katossa. Mutta muistin
  painovoiman ja niin ymmärsin niiden ihmisten täytyvän kävellä yhtä
  vakavasti jaloillaan kuin meidänkin.
  Sanommehan joka päivä: aurinko nousee, aurinko laskeuu. Mutta ei se ole
  aurinko, joka nousee ja laskeuu, se on maa, joka juhlallisesti pyörii
  lännestä itäänpäin. Ja sen mukaan kuin se kääntyy ja me sen muassa,
  alamme me _aamulla_ nähdä auringon idässä ja sitten _puolenpäivän_
  aikana korkeimmillaan taivaalla etelässä, siksi kuin me ja maa jälleen
  käännymme siitä pois, ja silloin vaipuu aurinko pois silmistämme
  länteen _illalla_. Niinkauvan kun aurinko valaisee sen paikan maata,
  jossa me asumme, on _päivää_; ja kun tämä paikka kääntyy pois
  auringosta, tulee pimeä ja yö. _Päivä ja yö_ yhteensä on _vuorokausi_.
  Siinä on kulunut 24 _tuntia_, ja sillä ajalla on maa kääntynyt kerran
  akselinsa ympäri. Tunti jaetaan 60 _minuuttiin_ ja minuutti 60
  _sekuntiin_. Sitä varten on laitettu kello, jossa tuntiviisari näyttää
  kaksitoista tuntia jokaisessa puolessa vuorokaudessa. Mutta seitsemästä
  vuorokaudesta tulee yhteensä _viikko_; se alkaa sunnuntaina, joka on
  pyhitetty Jumalan palvelukseen. Sitten seuraa kuusi työpäivää:
  maanantai, tiistai, keskiviikko, tuorstai, perjantai ja lauvantai.
  [Kun sanotaan vuotta, kuukautta ja päivää, niin mainitaan kuukauspäivä.
  Viikkopäivät ei ole joka vuosi samoina kuukauspäivinä. Sitä saadaan
  tietää allakasta.]
  Kyllä meistä on maa hirmuisen suuri. Keskipaikasta ympäri mitaten on se
  3,750 (kolmetuhatta seitsemänsataa viisikymmentä) Suomen peninkulmaa.
  Tiedämme jo sen olevan kaksitoista sataa peninkulmaa keskustan läpi
  mitaten. Mutta aurinko on kuitenkin paljoa suurempi. Jos sulattaisimme
  yhteen 1,400,000 (miljonan ja neljäsataa tuhatta) samallaista palloa
  kuin maa on, niin tulisi niistä kaikista yhteensä niin suuri kuin
  aurinko on. Ja jos panen neulan nupin suuren nauriin viereen, saatan
  verrata neulan nupin olevan maan, ja nauriin auringon. Sentähden vetää
  aurinko maata puoleensa, vaikka se on niin kaukana siitä, Juurikuin
  pallikin kulkee eteenpäin samalla kun se pyörii ympäri, niin pyörii
  myös koko tämä suuri maakin samalla ympäriinsä, kun se kulkee auringon
  ympäri. Pitkä matka on maalla auringon ympäri kuljettavana: aina 88
  miljonaa peninkulmaa. 365 (kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä)
  päivässä ja piammiten kuudessa tunnissa siihen lisäksi on maa kulkenut
  koko tämän pitkän piirin, ja sitä aikaa kutsumme _vuodeksi_. Sata
  vuotta kutsutaan _vuosisadaksi_. Mutta kun ne kuusi tiimaa tulevat
  siihen lisäksi, niin säästämme ne yhteen ja panemme joka neljänteen
  vuoteen päivän lisäksi. Sellaista vuotta kutsumme _karkausvuodeksi_.
  Tasavamman laskun vuoksi jaamme vuoden kahteentoista _kuukauteen_,
  vaikka niitä pitäisi olla vähäisen enemmänkin; sillä kuukaudeksi
  kutsutaan sitä aikaa, jonka kuu tarvitsee maan ympäri kulkeakseen, ja
  siinä kuluu 29 ja puoli päivää. Mitkä ovat siis kuukaudet? Ne ovat
  tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu,
  elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu, joulukuu. Ja koska ei kaikissa ole
  yhtä monta päivää, niin tulee muistaaksesi seuraava värsy:
   Syys-, huhti-, kesä-, marraskuussa
   On päivää kolmekymmentä,
   Kahdeksan kolmatt' helmikuussa,
   Vaan muissa yksi neljättä.
  Tuossa on palava kynttilä; pidämme sitä aurinkona. Otanpa kerän ja
  pistän sukkapuikon sen lävitse; kerä on maana, ja puikko on sen
  akselina. Asetanpa puikon seisomaan vähä vinoon ja kuljetan sitä ja
  kerää tällä kannalla ympäri kynttilää. Kun nyt samassa pyöritän kerää
  akselinsa ympäri, saanpa nähdä, kuinka päivä ja yö muuttelevat maan
  päällä. Näen senkin, että kun meillä on päivä, on ihmisillä toisella
  puolella yö; ja niin täytyy kaikkein kelloin käydä sitä enemmän edellä,
  jota etempänä asutaan idässä päin, koska aurinko siellä ennen tulee
  näkösälle. Näen senkin, kun maa vinossa kulkee auringon ympäri, että
  aurinko määrätyllä ajalla enemmän paistaa maan pohjoiseen puoleen, ja
  taas jälleen toisella ajalla enemmän eteläiseen puoleen. Tästä syystä
  tulevat vuoden-ajat. Auringon lämpimimmästi paistaessa pohjoseen, jossa
  me asumme, on meillä kesä, ja talvi on silloin eteläpuolella maata. Ja
  taas kun eteläisillä kansoilla on kesä, on meillä talvi. Ja kun meillä
  on kevät, on niillä syksy. Samasta syystä, aina sen mukaan kun aurinko
  paistaa enemmän tahi vähemmän sille paikalle, jossa asumme, eivät
  päivät ole yhtä pitkiä. Lyhyin päivä täällä pohjosessa on aina kohta
  joulun edellä. Silloin on aurinko aivan matalalla taivaalla ja laskeuu
  pian. Pohjoisnavan tienoilla on silloin alin-omainen pimeys, ja