Lukemisia lapsille 7 - 6

   (Tuleva juna viheltää.)
  SIIPILEKKU (Kovalla äänellä.) Juna n:o 1 tulee auringosta!
  (Itsekseen.) Onpa jo aika kääntää taulu.
   (Hän Mäntää taulun, jonka toisella puolen seisoo:)
   "Eläköön tulevaisuuden kuningas, suurivaltias
   'Tähdekäs 1892' tuhannen vuotta!"
  KALLE (Kuninkaalle.) Katsokaapas, herra kuningas, mitä tuolla seisoo?
  Hyi, miten suuri häpeä on noin ilkeästi pettää uskollisuudenvalansa!
  KUNINGAS. Oi, mikä inhottava kiittämättömyys! Elektriki, lennä nuolen
  nopeudella ja räjähdytä tuleva juna ilmaan.
  SIIPILEKKU (Tarttuu Elektrikin kaulukseen.) Pysytkös hiljaisena,
  räisky varsa! Etkös huomaa, että kaikki jättävät vanhan kuninkaan,
  palvellaksensa uutta?
   (Koko seurue kääntää vanhalle kuninkaalle selkänsä.)
  KUNINGAS. Tämä on petosta! Missä ovat minun neljätoista miljoonaa
  sotilastani? Mars tänne, pyssyjen ja rumpujen kanssa! Almanakka,
  kuningattareni, aijotko sinäkin olla minulle uskotoin?
  ALMANAKKA (Pyörähtäen kantapäällään.) Minä olen ollut naimisissa 349
  kertaa tätä ennen!
  KUNINGAS. Äläpäs vaan, sitä povari-akkaa! Kaksitoista kuukautta on
  hän valhetellut minusta 20 pennin maksua vastaan. Mutta (Huokaa) hän
  on oikeassa! Sellainen on maailman meno! Kansani kunnioittaa nousevaa
  aurinkoa, ja minä, -- minä olen enää vaan historian oma! Tule, Kalle
  Muinais, sinä ainoa, joka olet jäänyt minulle uskolliseksi, sinä saat
  kuljettaa minun junaani, sinä saat olla viimeinen rymymestarini.
   (Lähtevä juna soittaa kolmannen kerran. Käki kukkuu
   kaksitoista kertaa. Kuningas nojautuu Kallen käsivarteen
   ja menee rykien ulos. Väliaika. Kuuluu, miten juna
   vierii pois.)
  ÄITI (Huutaen.) Kalle! Missä on Kalle?
  SIIPILEKKU. Tyyntykää, rouvaseni! Hän matkusti juuri entisen
  majesteetimme kanssa aurinkoon.
  ÄITI. Minun Kalleni, minun onneton Kalleni!
  LOTTA. Älä ole pahoillasi äiti. Ei Kalle kauvan auringossa pysy! Hän
  tulee takaisin ensi junalla.
  ISÄ (Nuuskaten.) No, kyllä minun täytyy se sanoa, että lähinnä
  tyttöjä en tiedä mitään juonikkaampaa kuin pojat! Mutta katsos, äiti,
  tuossahan sinun Ressusi ovat!
   (Pienet pojat kömpivät esille tavarakääröjen takaa.)
  ÄITI (Huudahtaen ilosta.) Ressuseni! Minun omat, omat poikaseni!
  (Miettii.) Mutta vitsaa teidän pitäisi saada..
  RESSUT. Uhuu...
   (Tuleva juna jyrisee ja pysähtyy.)
  ÄÄNI ULKONA. Sylvesterin pysäkki, 15 minuuttia!
  SIIPILEKKU. Tehkää sijaa hänen majesteetillensa, tulevaisuuden
  kuninkaalle Tähdekäs 1892:lle!
   (Tuntematoin kantaa sisään uutta kuningasta, joka vielä
   on kapalolapsi; kuningasta tervehditään yleisellä
   eläköön-huudolla.)
  MAISSI. Sissi, mene lypsämään paras lehmämme ja tuo lämmintä maitoa
  pikku simasuun maitosarveen!
  SISSI (Itsekseen.) Ei, mutta nyt minun täytyy katsoa! Vai niin, hän
  on vaan tuollainen pieni nallikka; minun täytyy puhua niin, että
  hän käsittää. (Niiaten.) Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, ole
  niin äärettömän armollinen ja erinomainen ja anna minulle pieni
  palkankoroitus! Minä liehun täällä seitsemän päivää viikossa...
  FONOGBAAFI. Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, vaan pieni, pieni
  palkankoroitus...
  TUNTEMATOIN (Istahtaa, huntu silmillä, lapsi sylissään
  valtaistuimelle. Fonograafille.) Hiljaa, papukaija! (Sissille.) Voi
  sinua tyttö-riepu! Jos suuri kuningas, joka asuu tuolla ylhäällä
  tahtoisi antaa sekä sinulle että meille sellaisen palkan kuin olemme
  ansainneet, mitä saamme silloin?... Ja sinä pyydät koroitusta?
  RESSU N:o 1. Äiti, kuka tuo on?
  RESSU N:o 2. Äiti, tuta tuo on?
  ÄITI. Hiljaa, hiljaa rakkaat lapset. Se on eräs, joka tekee teidät
  päätänne pitemmäksi, jos olette kiltit?
  LOTTA. Se on eräs, joka tulee ratsastamaan maailman ympäri
  keppihevosella, niin että nurkat räiskää!
  ISÄ. Se on ajan pieni ressu, jota te syötte aamiaiseksi ja me äidin
  kanssa illalliseksi.
  ÄITI. Älä nyt rupata, isä. Laittautukaamme kuntoon! Juna lähtee
  tuossa tuokiossa. Ei ole mikään hassumpaa kuin myöhästyä junasta.
  Voi, Kalle, Kalle! Miksi matkustit luotamme aurinkoon!
  TELEGRAAFI (Kirjelmä kädessä.) Tässä on sähkösanoma aamutähdestä!
  Juna n:o 365 on suistunut radalta ja sattunut Venus-tähteen.
  Kukaan ei ole vahingoittunut, mutta seitsemän vaunua on palanut
  sydelle. Onnettomuus on tapahtunut sentähden, että eräs nuori
  veturinkuljettaja, nimeltä Kalle Muinais, on ajanut valon nopeudella
  kaksi miljoonaa peninkulmaa minutissa.
  LOTTA. Niin, kyllä hän osaa ajaa!
  ÄITI. Mutta sehän on hirveätä! Saapas vaan nähdä, eivätkö paista
  Kallea tulikouralla auringossa.
  RESSUT. Uhuu...
  ISÄ. Paista tulikouralla? Ei, äiti, ei meidän aikanamme paisteta
  edistyksen tähden, ei suinkaan! Siitä saa päinvastoin kunniarahan!
   (Juna soittaa ensi herran.)
  SIIPILEKKU. Juna n:o 1 lähtee maahan.
  ALMANAKKA (Kapalolapselle.) Tervetullut maanpallolle, sinä
  kolmassadasviideskymmenesensimäinen puolisoni!
   Kuukaudet esiintyvät.
  TAMMIKUU (Valkoinen.)
   Mä vuoden vanhin laps' sua tervehdin
   Nyt jäisin aalloin, tähdin kiiltävin;
   -- Aurinko nosta alta lumenkin!
  HELMIKUU (Valkoinen.)
   Oo tervetullut meille vihdoinkin!
   Sun kanssas lähdemme nyt riemuhun,
   Sä tunnet mäenlaskun, luistelun!
  MAALISKUU (Tummansininen.)
   Pois suru katsehesi tieltä, pois!
   Aurinko iloasi katselkoon,
   Ja leivo onneksesi laulelkoon!
  HUHTIKUU (Kirjava.)
   Jos uskoton oon minä, sinuhun
   Kiinnittäköhön huomionsa maa,
   Ett' jalot aattehet siell' sijan saa!
  TOUKOKUU (Viheriäinen.)
   Ja kun sä kevät-aalloin purjehdit
   Ja maata puet vienoon vihantaan,
   Sä kylvä siemeniä hyveen vaan!
  KESÄKUU (Viheriäinen.)
   Mut silloin kun sä olet ihanin,
   Oo myöskin hellä, hyvä, voimakas
   Ja terve, raitis, jalo, urhokas!
  HEINÄKUU (Punanen.)
   Ja parhaillansa kukoistaessas
   Äl' elä toimetoinna milloinkaan
   Vaan pyri parhaimpaan ja jaloimpaan.
  ELOKUU (keltainen, tähkäpäillä koristettu.)
   Mit kylvänyt oot, sen mä korjaan pois.
   Suo leipää, hedelmiä parhaita,
   Ain hyvyyttä, puhtautta, totuutta.
  SYYSKUU (Kirjava.)
   Ja syksyn lehdet kellastuneetkin
   Meit vievät aatoksien iloihin --
   Hedelmistänsä puun mä tunnenkin.
  LOKAKUU (Harmaa.)
   Tee työtä, kuningas! Työ voimaa on!
   Mit synkemmäks' käy polku elosi,
   Sit' enemp' valo loistaa sielusi.
  MARRASKUU (Musta, hopealla koristettu.)
   Oi, ällös sano, elo lopuss' on!
   Kiinnitä luistin nopsaan jalkahas
   Ja riennä kohti sun päämaalias.
  JOULUKUU (Valkoinen, joulukynttilöillä koristettu.)
   Sun joulus saapuu! Siitä iloitse!
   Mut kuule Jumalasi kutsua!
   Sytytä silloin tuli taivainen,
   Maan aurinko kun alkaa sammua.
  SUNNUNTAI MUIDEN VIIKONPÄIVIEN KANSSA.
   Työpäivää kuusi saat sä perinnöks.
   Yks' päivä Herrallesi pyhitä!
   Mut kaikki ovat Herranpäiviä.
  TUNTEMATON.
   Täss' ajan nuorin lapsi nukahtaa.
   Tään vuosisadan viimekymmeneen,
   Mi voittoisana, madonkaivamana
   Ja valoisana maata hallitsee,
   Hän saapuu, nuorna, tuntemattomana.
   Hän puhu ei, ei vielä vastaakaan,
   Vaan uneksii jo tulevaisuuttaan.
  
  
  KYÖKKIPIIKA.
  
   Kenpä keittäjän vaivat maksais!
   Hellin ääressä yhtenään
   Paistaa, maistaa, vaikk'ei jaksais,
   Polttaa pellissä kynsiään.
   Kun käy haltijat nukkumaan,
   Touhua hällä on parhaillaan,
   Huolta on vielä vehnäsistä:
   Uunihin paistumaan ne pistä!
   Ennen herralle kelpas puuro,
   Kaisa Varg sanoi "otetaan";
   Nyt jos Hagdahl'ille oot kuuro,
   Rouvan nokka on norpallaan.
   Nyt on ohjeena M. Langlet;
   Nyt on tehtävä frikassee
   Vaikkapa kengän anturoista,
   Vohvelit sienistä kuivakoista.
  [Kaisa Varg on kirjoittanut vanhimman kokkikirjan, tohtori Hagdahl ja
  Mathilda Langlet ovat tehneet uusimmat ja muodikkaammat keittokirjat.]
   Vaikka ma kirjaa käyttää koitin,
   Voita ei tullut tarpeheks',
   Nuori maisteri soppaa moitti,
   Pihviä sätti nahkaiseks.
   Lehmässä ol' vaan nahka ja luu;
   Milläpä moinen murjentuu!
   Enkö mä lyökkiä pannut paistiin?
   Mistä mä arvaan kaikkein maistin?
   -- "Fiia, vieraita saapuu meille,
   Kello kolmeksi herraa viis!
   Hieno atria laita heille!"
   -- Kaks' on kello jo. Mitäs siis?
   Meill' on pernuja, silakkaa,
   Marjasoppaa... "Ei, parempaa?
   Paistia laita ja hyydykkeitä!" --
   -- Herranen aika, auta meitä!
   Mistä ihmeestä herkut ottaa?
   Enhän Ranssua paistaa voi!
   Enkä hilloksi keittää Lottaa!
   Tästäpä syntyy juoksua, oi!
   Lainata hiukan siellä, tääll',
   Saada haukkuja kaupan pääll'.
   Jos nyt hiuksia liemess' uivi,
   Harmahiks' huolestain ne kuivi.
   Pestä, pyhkiä, kantaa puita,
   Kunnes jalkoja säilöstää,
   Itse syömättä syöttää muita,
   Köksä raukan on elämää.
   Viel' on köksän huolena työ,
   Että läävässä lehmä syö,
   Että se onnella vasikoipi...
   Pyörälle pääni jo tulla voipi.
   Talon puolesta vaan oon visu,
   Joskus lasken leikkiäkin,
   Leivottaissa kun lapsia nisu
   Kiusaa ja joutuvat jauhoihin:
   Pikku kultuni, ruususuu,
   Leipomaan nisupulla tuu!
   Leivo kakkuja hohtavia,
   Hyvänä pitäös vanha Fiia!
  
  
  KIRJAKAUPPIAS.
  
   Ei muurahaisilla ahkerampaa
   Kuin meill' on kurjilla touhinaa,
   Kun liepeissä liikkuu
   Ja kintuilla kiikkuu
   Pappoja, mammoja jout'aikana!
   -- Herra Hyllberg, yks' kirjanen Valjollen
   -- Kuva kiiltävä katsokaa Elmalleni
   -- Minullen sotioita!
   -- Minullen elukoita!
   -- Minullen kuvakorttia kukkasineen!
   -- Mitäs kirjaa rouva nyt saada sois?
   -- Kai hauska ja sukkela parhain ois,
   Jos on tekijä tuttu...
   Tuo entinen juttu,
   Tuo tiikerin metsästys, pankaa pois!
   Tuli nokkela neiti: -- ma vaihtaisin
   Jo toisehen pois tämän romaanin
   -- Mut on lehdissä likaa,
   On jo rauskanki vikaa!
   Kai ehti jo kierrellä kaupungin!
   Tuo nyrpyssä suin meni, koht' elamoi
   Läjä lapsia, kirkuen: -- myymäri hoi!
   Yks' kynä, penaali!
   Yks' gummi, linjaali!
   Yks' vihko! se kirja, kun kantelo soi!
   Maanukko nyt alnakkaa haluais,
   Kun viidellä pennillä halvennettais.
   -- Tuo tienneekö ilmat
   Ja kuumat ja kylmät?
   Valehdella se viimeisvuotinen tais.
   Vaan eukkopa pyysi: -- no, näyttäkää
   Se virskirja uus! Miltä kuuluu tää?
   Vai Jumalan kansa
   Siin' on veisaavinansa!
   Enhän tässä _tainkaltoja_ ollenkaan nää!
   Pääs' vihdoin yks' pienoinen tiedusteloon
   Sitä kirjaa, mi kaikista kaunein on
   -- Nimi suustasi suista?
   -- No en nimeä muista!
   Kai Perjantai on se, tai Robinson.
   Kukot ottelevat, kana kaakottaa
   Ja kirjoissa valkia leimuaa,
   Ja kannet ne läikkyy,
   Yhä kirkkaammin väikkyy,
   Vaan viisastummeko? arvatkaa!
   Kiireesti ne kirjat nyt unhotetaan,
   Paras eilinen kelpaa nyt hiirille vaan,
   Vaan kirjainsa työhön
   On aamusta yöhön
   Herra Hyllberg kiintynyt ainiaan.
  
  
  KIRJANSITOJA.
  
   Mit' ompi ihminen vaattehitta?
   Sään kylmän kynsissä suojuksitta,
   Pyy parka värjyvä höyhenittä,
   Vaan uiva aave ja saunamies.
   Mi kirja kansitta? Rauska takki,
   Tai pystykorvainen ruma rakki,
   Uros jonka päästä jäi rautalakki,
   Varkaiden murtama kotilies.
   Kas siks' oon luotu ma mestariksi,
   Kuin nuoltu, vuoltu, ma räätäliksi,
   Teen kirjat kaikki takillisiksi
   Ja portit varkailta salpajan.
   Kirjailjat, laihat on teillä aatteet:
   Ma uuteen kuosiin teen niille vaatteet,
   Mult' ehta-pariisin housut saatte,
   Ma kultaa selkiinne kirjoitan.
   Täss' pöydän ääressä liimaellen,
   Kiristäin, kynttäen, leikeskellen
   Teen kielioppeja maistereillen
   Ja maalaan kukkoja aapisiin.
   Jos vitsa seljässä joskus paukkuu,
   Ei luista kiel'oppi, maister haukkuu,
   Suo namut suihin taas kukon maukku;
   Sen viran hälle mä säätelin.
   No, minkä kunnian tästä saisin?
   Täss' seisoo kirjoja kaikin laisin,
   Kuin sotajoukkoa sarjottaisin,
   Ja _minun_ työtäin on kaikki tää!
   Hikipäin kun kaunista laittaa koittaa,
   Niin niukkaa mainetta sillä voittaa,
   Kirjailijoista vain mailma soittaa.
   Hyi, kiittämättömät hävetkää!
   Jos kirjanvyöttäjä ottais eron,
   Pian hukka perisi opin, neron,
   Ja koulun toimi sais takaperon,
   Kun kirjat kansitta oisi näin! --
   Vaan niinpä nurja on mailman kanta:
   Se laiskureille vaan arvon antaa,
   Ken päivän helteen ja kuorman kantaa,
   Jää tyhjin suin... se on hulluin päin!
  
  
  LEIPURIPOIKA.
  
   Vehnäisiä rinkuloita
   Persopekka mauskuttaa,
   Viiltää päälle paksuun voita,
   Voiss' on kakku kauttaaltaan;
   Ja kun Kaisa keittolassa
   Korppujaan on leipomassa,
   Leipomaan käy Pekkakin,
   Joutuakseen jauhoihin.
   Mitä leipur'poika raiska
   Kärsii, sit'et arvaakaan.
   Mestar' ärjyy: Ylös laiska,
   Taikina on kuohullaan! --
   Nukuin hyvin turkin alla;
   Nyt saan seista arinalla,
   Jotta Pekka aikasin
   Kystä sais -- no herraakin!
   Kuumuuteensa liesi halkee,
   Ilma velloo hillona;
   Höyryhyn mun tappaa valkee,
   Ellen hikeen liukoa.
   Sällit unteloisna häärii,
   Paidanhihans' ylös käärii,
   Sotkee, kaulaa taikinan,
   Torkkuissaan saa tillikan.
   Näin mä maireeks' pullan paistan
   Kellerrän ja voidellun;
   Haitaks' vaan niin tuoksun haistan,
   Että tää jo täyttää mun.
   Oi, jos Persopekka oisin,
   Leivän kanssa kermaa joisin,
   Lihoisinpa leivilläin,
   Oisin oikein mielissäin!
   Miepä ruokin maan ja kansan. --
   Jos ei enää leivottais,
   Eipä mailma mahdillansa
   Mistään leipäpalaa sais.
   Kaiken muun voi laimin lyödä,
   Paitsi syödä, syödä, syödä
   Tahtoo köyhät, rikkahat.
   Leivän laittaa leipojat.
   Näljissään kun mailma huokaa,
   Mull' on kaura kaunaton,
   Mit' on elo ilman ruokaa,
   Ruoka leivättä mit' on?
   Jos en leipää paistaa huoli,
   Kuninkaankin naukuu suoli;
   Ell'en leipää kypsentäis,
   Urho nälän uhriks' jäis.
   Leipur hänpä raivaa rataa,
   Hän on mailman valtias.
   Mikä kaukalossa mataa?
   Hyi, tuo ruma turilas!
   Pekka, virkas anna mulle!
   Mailman vallan heitän sulle,
   Kun ma täysin vatsoin vaan
   Kello kuuteen maata saan.
  
  
  PIKKU PRINSSI.
  (Lähtee ajelulle kasvattajansa kanssa.)
  
   Nyt luettu on;
   Siis ajelohon;
   Ylhäisyydellenne
   Se raitista on.
   -- Jos astella voisi,
   Se hauskempi oisi.
   -- Jalan astelemaan?
   Oi, ylhäisyytenne,
   Mitä hourittekaan!
   Mit' arvelis kansa
   Suurruhtinaastansa,
   Jok' itsekseen loikkii
   Maanteitä ja voi
   Jalkansakin poikki
   Viel' astua -- oi!
   Aja vaunut, lakeija,
   Esihin! Pöly leijaa;
   Siis viittanne päälle!
   Jo kaikki sain säälle;
   Siis vaunuihin, herra,
   Nyt istukaa!
   Ja niin ajellaan
   Me puistohon kohta.
   Kuink' ilmassa hohtaa
   Ja maa vihannoi!
   Ja lintujen laulu
   Puun oksilla soi.
   Oi, armas on taulu:
   Joka heinässä helmi,
   Sade sinne ne loi.
   Kas poikia telmii,
   Aroll' ilakoi!
   Ken reimasti koitti,
   Se kilpansa voitti.
   Kas tuota, kun karkaa...
   Vaan niskaansa sai
   Hän pallon -- hyi arkaa! --
   Punestui, huus' "ai!"...
   Ah, poikain luo päästä
   Mua juoksemaan!
   -- Ei, ylhäisyys säästää
   Nyt arvoaan!
   Vai moukkain kanss' juosta!
   Jo kauhistun tuosta.
   Ajur', ohitse suista,
   Ann' luistaa, ann' luistaa!...
   Kas siin' kävelyllään,
   Puvut silkkiset yllään,
   Hovinaisia käy,
   Iäkkäitä ja nuoria.
   Nepä vast' ovat suoria
   Tervehtiessään.
   Me vastaten armossa
   Tervehditään.
   Prins' kavahtakaa!
   Teki vahti "smirnaa";
   Kas' ylös! kas niin
   Sama toistamisiin!
   Tuo porvarismuori
   Noin niiuunsa suori.
   No, nyökätkää tälle,
   Se mieleen on hälle,
   Sitt' Armolle koittaa
   Hän kiitosta soittaa.
   Kyll' iloita saa
   Vaan prinssi, kun näkee
   Noin nöyränä eessänsä
   Pienoista väkee.
   Aja lentoon, mies, pois!
   Kotiin prinssimme sois.
   Siis retkest' ei suur'
   Apu ollutkaan juur'.
   Voi prinssiä rukkaa!
   Hän arvonsa hukkaa,
   Jos juoksee kuin Jukka
   Tai Matti hän vaan
   Ja on ilossaan.
   Pois pienestä virma!
   Hän taivutellaan
   Haukottelemaan,
   Kun muut nuoret kirmaa.
   Jos joukossa juosta
   Sais paljahin säärin,
   Ah, voi ylenmäärin,
   Iloitsis hän tuosta!...
   Mut vait! arvaas, mi
   Mun riemastutti,
   Kun kotia päästiin!
   Ma huomasin, että
   Ol' pihaamme vettä
   Yöll' lammikko tullut.
   Sutii! kuin muut hullut
   Ma lammessa loiskin;
   Ves' ylhäälle roiski,
   Se sukille pirskui
   Ja kengistä tirskui!
   Ja kolttukin kastui,
   Olin märkä kuin lastu.
   Kun leikitä saa
   Näin vaan lammikolla
   Ja prinssi saa olla --
   Ei ihanampaa
   Tässä mailmassa saa!
  
  
  PEPPELI.
  
   Ol' kerran herra kolmevuotinen,
   Se Peppeli ol', poika iloinen.
   Ja hyötyä jo teki pikku veikka:
   Harakkaa hyppi, pyöri kuperkeikkaa.
   Hän reipas oli poika pallukka,
   Ja muuten kiltti, kelpo mallukka;
   Mut eipä totellut hän mielellänsä,
   Vaan usein piti Peppe oman päänsä.
   Niin valvojanpa Peppe tavallaan
   Sai näppärästä Elsa siskostaan.
   Hän seitsemän ol' vuoden tienohissa;
   Kun Peppe leikki hiirtä, hän ol' kissa.
   S'ei ollut oikein mieliin Peppelin;
   Kuink' ikävää, jos missä liikkuikin,
   Ettei saa koskaan tehdä mielin määrin,
   Saa katsoa, vaan koskea on väärin.
   Kesällä kerran marjat punertaa
   Jo alkoivat, kun Elsa tarkastaa
   Ei muista hiirtään -- Peppe veräjästä
   Kuin tuhka tuuleen haihtui näkymästä.
   Hän juosta julkuttelee riemuiten,
   Karitsaa, koiraa, heppaa katsellen
   Ja laihaa lehmää, puolan raakiloita
   Ja ylvästellen nauroi vartioita.
   Pian poika maata, metsää oudoksuu;
   Taivaalta paistoi kirkas illan kuu,
   Ja Pepen vatsa hämillään ei tiennyt,
   Mik' iltapuuron hältä oli vienyt.
   Hän huutaa vanhempiaan, siskoaan,
   Ja huutoon vastaa metsän kaiku vaan.
   Hän istuu mättähälle, itkee, huokaa;
   Ah, arvoton on vapaus ilman ruokaa!
   Niin tuli -- sus'ko? -- älä säikähdä!
   Tul' akka rahjus, ryysyt yllänsä,
   Ja pussi kainalossa; kaunihisti
   Yht'äkkiä hän Pepen pussiin pisti.
   Huus' poika, rehki, potki vihasta;
   Ei potkienkaan pääse pussista.
   Puks' pussi puhkui. Kissi paistin sieppas,
   Ja haukka kanan iski, lentoon kieppas.
   -- Mut miss' on Peppe? -- äiti kyselee.
   -- Kai veräjällä vielä leikitsee.
   -- Käy tuomaan ressu! -- Elsa läksi hakoon,
   Mut ota kiinni lintu, kun lens' pakoon!
   Tää ilta senkin sekamelskan toi!
   Jo kadunkulmissakin rumpu soi:
   Ken Pepen harhateiltä opastaapi,
   Viistoistatuhat nekkaa palkaks saapi.
   Nyt kaikki persot lapset jalkeillaan
   Ja kynttilöillä nurkat nuuskimaan;
   Ne märin sorkin sotki allikoissa,
   Mut eipä löydy poika, jok' on poissa.
   Ja Elsa itkee, äiti nyyhkyttää.
   - Voi Peppe parka, puuros sulta jää!
   Näin isä huokaa, nyyhkii, nenää niistää:
   Sun aamuherkukseen kai susi riistää.
   Näin itkettäiss' tul' akka tupahan:
   -- Ostaisko herra multa porsahan?
   Se röhki tuolla metsässä niin pahoin;
   Ma korjasin sen pussiin lihoin, nahoin.
   -- Ei, muori, nyt on laita onneton,
   Meilt' oma possu karkuun juossut on.
   -- Tää rasvakas on, koetelkaapas kaulaa!
   Tää painaa kyllä kuusitoista naulaa.
   Ja muksis! pussi maahan laskettiin,
   Sen suulta nuora auki päästettiin;
   Ja tössähdykseen heräs poika nassu,
   Hän nukkunut oli pussiin, Peppe hassu!
   -- Kah! Peppe! Oothan pikku Peppeli! --
   Vaan Peppe, tuntein itsens vapaaksi,
   Iloisna marssi juteltaissa siellä
   Ja katsoi, saisko puuroa hän vielä.
   -- Mut pussissa? -- Niin millä pyydyksin
   Sen muuten oisin saanut kotihin?
   En muilla keinoin potkureita suista,
   Vaan pussin perään annan herran luistaa!
   -- Vaan muori kulta, tehän saatteki
   Nuo viistoist' tuhat löytäjäisiksi...
   -- Viistoista kahvikuppia antakaatte
   Kernaammin! Kai nyt Pepen pitää saatte.
  
  
  TYTTÖKOULU MUMMUN AIKANA.
  
   Olinpa miekin pieni tyttö --
   Kyll' on jo siitä aikoja --
   Punottu tukka nauhoissa,
   Taskussa sokerryynimyttö.
   Sun laillas tulin välistä
   Ma kotiin liepeet märkänä.
   Ei Hanna tantti ollut hellä,
   Kun kysyi huoneentaulua:
   Kuin kynttilöinä suorina
   Me luimme, käsi sydämmellä.
   Ken salavihkaa naurahti,
   Sen tukkaa tantti pörrötti.
   Me kirjoitus ja yhteenlasku
   Opittiin, että Pariisi
   On Ranskan uljain kaupunki,
   Niin Pietarista joku kasku,
   Ja muut'; ei pitkä läksy, sen
   Osata täytyi täsmällen.
   Myös korko-ompeluun pit' olla
   Ja neulomuksiin näppärä.
   Se joll' ei oma tekemä
   Hameensa ollut, hänpä nolla.
   Ol' merkkuuliina kullakin
   Kirjaimin A:sta alkavin.
   Mun oli sini-punervainen,
   Kirjattu silkkiin -- seinällään
   Se riippuu vielä kehissään.
   Kyll' teill' on koulu toisenlainen;
   Vaan meiltä neula liukkaammin
   Sujui ja Vapun-juoksukin.
  
  
  KUKKAISPRINSSIN JA VELLAMON NEIDON SATUJA.
  
  
  7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.
  
   Näitkö koivujen suortuviaan sukivan,
   Kuulit oksissa tuulosien suhinan?
   Lehdet aamusen kasteella pestyähän,
   Kevyesti ne näyttävät hengittävän.
   Tuoll' lampesi vierellä kukkulallaan
   Oli yks', lumivalkea vartaloltaan,
   Kiharans' oli pehmeä, leht' vihannoi;
   Koreampata ei saloss' ilmetä voi.
   Ilokoivuni alla ma istuskelin,
   Ja sen latvassa lauleli lintujakin:
   Suvivirttänsä koivu se lauleli siell'...
   Sata vuotta sa koivuni laulele viel'!
   Tuli yövilu lehtiä jäytelemään;
   Polosilta mun lämpöni suuteli jään.
   Palo raivosi metsiä sortelemaan,
   Sadevihmalla suojasin koivuni vaan.
   Tuli mies, piti kirveellä pirstata puun,
   Kivehen minä syrjäytin teränsuun;
   Emänt' aikoili lehtiä lampahillen,
   Verihaava sen vihlautui kätehen.
   Sokee soittajakin tuli, pyyntönsä toi:
   Sulokoivu, jok' aamusin tuulessa soit,
   Jätä kylkesi kantelon aineheks' sie,
   Paras laulaja sulta ei voittoa vie.
   Käten' oikasin suojaksi armahallen;
   Sanoi puu: nyt mä kaatua voin iloiten! --
   Tuli kantelo siitä nyt oivallisin,
   On maailman soitoista tää parahin.
  
  
  8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.
  
   Joko merta sa soutelit aaltoavaa,
   Jolla kuuvalo kultina vaan vilajaa?
   Vedet kaartavi ääretön välkkyvä vyö,
   Näet kalvolla kiiltoa, alla on yö.
   Kun Antillien aaltoja iltasin uin,
   Meri hohteli kuin hopeoin sulatuin,
   Alus Afrikan rannalta matkoa loi,
   Ja se orjia viissataa kuormana toi.
   Sidotuit' oli miehiä, naisia siin',
   Emon helmasta vietyjä lapsiakin,
   Hätä, ahtaus, nälk' oli valloillaan --
   Tyly ihmisten ryöstäjä naureli vaan.
   Sukelsin hopeoituhun Ahtolahain,
   Isältäin kopan kalliita helmiä sain,
   Kurotin kopan laivasen laitetuelle:
   Mulle myy tavaras, hinta täss' ota, heh!
   Tuli laivuri ylpeä laitehellen,
   Meren kultia tähtävi vaan himoten.
   Sanoi: -- Keijukka, olkohon menneeksi nuot,
   Meren täydeltä jos mulle kultoa tuot! --
   Kohos riutta korallihampahillaan,
   Meri huuhteli tuot' ikivaahdoissaan;
   Sinne työnsin mä laivan, ja kiinni se ui,
   Kumohon rymähtäin meni, murskautui.
   Jopa aaltojen kullassa on vilinää,
   Joka laineella ui musta villainen pää;
   Mutta rantojen turvahan nuo pelastin,
   Vapahiksi ne voitin ja vein kotihin.
   Näkyvistäni vaan himokas voro jäi;
   Kivinen sydän tuon meren pohjahan vei.
   Janokas ikävöityä herkkua joi,
   Meren täydeltä kultia, joit' ihannoi.
  
  
  9. Vellamon neito kertoo helmestä.
  
   Joko Pohjolan koski sun nähtyjäs lie?
   Sydänyön valon näitkö Kajaanissa sie?
   Lohen loiskivan kuohussa kirmaillen,
   Padon pääss' uron väijyvän siimoineen?
   Vesiss' on hopeaa, puna taivahall' on,
   Vajotessa sen äärelle auringon;
   Tämä yön ovet hiljakseen sivuaa,
   Sävähtää, tulen välkkyvä, luo valoaan.
   Rukouksen on hiljuus, ei hyminää;
   Luonto nuortunut nous', Jumalaa ylistää;
   Tuhat lintuakin heräs oksillaan
   Ilorinnoin aamua laulelemaan.
   Ivalonjoen rannalla huuhtelevan
   Soraa kimmeltävää näin ahnastajain.
   Vilu vaivasi kurjia, nälkä ja työ,
   Ketun luolissa maattava ol' moni yö.
   Eräs sulhonen myös tuli kaivelemaan;
   Yhä lempien muisteli morsiantaan,
   Haki, kaiveli aarretta, mieliessään
   Kodin laatia -- mutt' eipä löytänytkään.
   Joess' simpsukka ryömivi hiljakseen,
   Unohdettu ja harmaja, liejuinen,
   Ja ne muut ruman potkivat pois mutahan,
   Kylän poialle heitin mä simpsukan,
   Tämä naurahti: mulleko tuo kala vai? --
   Minä kuiskasin: etsi! Hän etsi ja sai,
   Mitä luulette? Kuoren kun aukasi hän,
   Ivalonjoen helmistä hempeimmän.
   Majan valmisti hän, kävi kaskeamaan,
   Haki neitoa katselemaan kotoaan,
   Ja ne nai, ja niill' on koti hauska ja uus',
   Pari vuohta ja lehmä ja peuroa kuus.
   Mutta poikapa väitti, ja totta se on:
   Kodin pohjaksi kulta on kelpaamaton.
   Usko, rakkaus, työ kodin valmistavat;
   Siten saa koti helmensä kallihimmat.
  
  
  TUHKIMO.
  (Kolmen seikkaelman pituinen satuleikki.)
  
  Ensimmäinen seikkaelma.
  HENKILÖT:
   Thora, | maastaan pakosalla olevia Burgundin prinsessoja.
   Superba. |
   Trilla, näiden kamarineito.
   Dina, eli toisella nimellä Tuhkimo, köyhä tyttö, heidän
   kasvattisisarensa.
   Barbra, hanhipiika.
  
  Köyhänläntä tupa, siinä iso takka.
  Thora ja Superba pukeutuvat tanssikemuihin. Trilla auttelee heitä.
  Dina istuu takalla kutoen sukkaa, paljain jaloin, harmaa retuinen
  nuttu yllään, tanu päässä.
  THORA (katsellen pieneen hopeiseen käsipeiliin).
   Trilla, mihin pannaan koru,
   Olkapäähänkö vai tukkaan?
   Lausu joku neuvon loru!
  TRILLA.
   Loru? Enpä neuvo hukkaan.
   Pankaa olkaan! Siltä kohtaa
   Ehkä kauniimmin se hohtaa.
  THOEA.
   Eikös tässä hiuksissain
   Ois se sentään loistokkain?
  TRILLA.
   Pankaa koru vaikka minne,
   Herrain silmä lentää sinne.
   Verraten näin somiin naisiin
   Vivahtaa muut kummajaisiin.
   Sulosti nyt hymyilkää,
   Ylpeästi silmäilkää,
   Nyt se näyttää mainiolta!
   Kallelle nyt vielä pää,
   Hieman suipemmalle suu!
   Nytkös herrat hullastuu.
  (Thora sulostaa suutansa, sirostaa silmiänsä peilin edessä, Superba
  ottaa esiin vaatevakasta kirjavia pukimia, joita koetteeksi sitelee
  yllensä vöiksi.)
  SUPERBA.