Lukemisia lapsille 7 - 2

  VlISlVUOTIAAN SANKARILAULU.
  
   Nyt laulan lauluani
   Niin ylen ihanaa,
   Sä katso äidin lasta
   Ja isän nallikkaa!
   Mä suuri olen, usko se,
   Kun asetun mä pöydälle
   Niin olen, hei sen, hei, hei sen,
   Noin peninkulmainen.
   Ei ollut Simson ennen
   Niin julma voimaltaan,
   Sen sisko saat sä tietää
   Jos sormeen tartut vaan.
   Ja jos saan sarvet mullikan
   Niin kirkontornin korkeimman
   Mä nostan ilmaan, hei, sei, saan,
   Jos raskas ei oo vaan!
   Äl' pelkää sisko pieni
   En sulle pahaa tee,
   Jollet käy suden turkkiin!
   Kas, mua vainoilee
   Nuo sudet julmat; siksipä
   Mä ammun ne tän'päivänä!
   Joll'en, niin hei sun, hei, hei sun,
   Ne syövät vihdoin mun.
   Ja mietis mitä teen mä
   Ja mitä taidankin:
   Mä kiekun kuperkeikkaa
   Syön paljo leipääkin.
   Mä hypin helpost' harakkaa
   Ja osaan oivast' ratsastaa
   Laukalla, hei sän, hei sän, sä
   Isäni seljässä.
   Ja kuules kuinka kilkkaa
   Nyt rahat taskussan,
   Ne hilisee ja hilkkaa
   Vaan sulaa rikkauttan!
   Mä ostan puodin leipurin
   Ja jollei mulla miljoonin
   Niin on, niin hei sen, hei sen, sen
   Niin on viiskymment' pen'.
   Ja keisari, kas hällä
   Ei hyvä ole niin.
   On mulla mäet uljaat
   Jos linnat hälläkin.
   Mut hevosta ei parempaa
   Oo hällä, eikä somempaa
   Kuin Polle, hei sen, hei sen, son
   Vaikk' jalaton se on.
   Kas kun mä kerran saanen
   Vaan viikset huulellen,
   Niin sotilaaksi pääsen,
   Kenraaliks' toisillen!
   Senjälkeen ylioppilas
   Ja sitte ajur' urhokas
   Minusta tulee, hei sin, sin,
   Niin ajan kotihin.
   Mut nyt oon äidin poika
   Ja isän nallikka!
   Ja apelsiinin tästä
   Voin laulust' ansaita.
   On nälkä mulla äitini,
   Voileipää etkös antaisi
   Niin suurta, hei sen, hei sen, sen
   Kuin olen nälkäinen!
  
  
  PYHÄN YÖN LAPSET.
  Joulusatu.
  
  Muistatko vielä sadun "pyhästä yöstä?" Pitkän vuoden kuluessa on
  vaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta
  satua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta
  kaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on
  olemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä
  kukaan saa tehdä pahaa toiselleen.
  Kerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että
  jotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä
  ei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa.
  Mikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta
  Aldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän
  välillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan
  salaperäisesti: siskoni, en tiedä!... Luoteisella taivaalla oleva
  Vega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se
  ihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennyt _milloin_, enemmän kuin
  Aldebaran oli tiennyt _mikä_. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli
  joka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta
  kului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet
  heille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi
  kaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo
  enempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki,
  sillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat
  toisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät
  roomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.
  Siihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän
  oli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa
  alkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä
  ja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli
  majatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. -- Hän oli
  kuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku,
  jolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska
  Betlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee
  moni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy
  laajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.
  Sitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita
  matkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten.
  Davidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata
  matkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan
  ainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että
  majatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin
  yksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja
  komein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle
  tahi ruhtinaalle.
  Amrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja
  tyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja
  heidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon,
  vaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin
  jo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs
  kirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa
  väsymyksestä vavisten.
  -- Täällä ei ole enää huoneita, -- sanoi Amrah tylysti, sillä hän
  näki että tulijat olivat köyhiä.
  -- Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku
  pieni komero, jossa voimme levähtää, -- pyysi mies. -- Me olemme
  matkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. --
  Amrah nauroi. -- Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä
  kultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?
  -- Ei, sitä ei meillä ole, -- sanoi mies. -- Mutta olkaa armollinen
  meille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!
  -- Isä! Isä! -- rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. -- Katso miten
  väsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua
  satulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää
  saada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana.
  Salli hänen nukkua siellä tämä yö!
  -- Mitä vielä! -- huudahti Amrah ilkeästi. -- Sehän on juuri
  kuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.
  Niin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi
  suruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin
  maata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.
  Mutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi
  lasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. --
  Seuratkaa meitä! - huusivat lapset. -- Meidän isällämme on täällä
  vuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt
  hyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on
  sielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.
  Mies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena
  ystävällisiä lapsia. -- Niin, -- sanoi hän, -- miksi emme voisi
  nukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren
  koloissa paetessaan kuningas Saulia.
  Kun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja
  he valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja
  lakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli
  levitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä
  lähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä
  heidän aasillensa.
  -- Mutta, -- sanoi Tirza, -- nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua
  mukanamme.
  -- Ja teillä on nälkäkin, -- arveli Eli. -- Tahdotteko että juoksen
  kotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta
  kun riisuin hänen aasinsa eilen.
  -- Kiitos, kiitos, -- sanoi mies, -- me emme tarvitse lamppuja, me
  olemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä
  vielä vähän eväs-säkissämme.
  -- Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! -- sanoivat lapset.
  Nuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti
  heille kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Jumala on kuuleva rukoukseni.
  Koska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille
  suojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku
  teistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa
  saadakseni teille autuuden Jumalalta.
  Mietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion
  louhikosta. Silloin huusi Tirza: -- Oi, katsopas Eli, katso!
  Ylhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas
  tähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut.
  Taivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä
  kallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.
  Tuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat
  tummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin
  Eli ja Tirza. -- Mitä tuo vieras valo merkitsee? -- sanoi Regulus
  naapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa.
  Ja ne vastasivat: -- nyt tulee se suuri _uusi_ maailmaan, mutta mitä
  se on, sitä ei kukaan tiedä.
  Algol sanoi Alamakille: -- minä näen kolme kuningasta vaeltavan
  itäiseltä maalta.
  Arcturus sanoi Gemmalle: -- minä näen kuningas Herodeksen vapisevan
  valtaistuimellansa.
  Pohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä,
  niin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin
  tähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: -- minä näen pienen
  lapsen Betlehemissä seimessä!
  Samassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain
  miljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa.
  -- Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät
  kaikki sen nimen: -- maailman vapahtaja, Jesus Kristus.
  Pari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan
  maalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan.
  Paimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista
  kuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle,
  joka makasi seimessä.
  Itara Amrah hämmästyi. -- Tällä kerralla olin tuhma, --
  ajatteli hän. -- Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo
  ihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät
  nyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja
  mirhamista.
  Sitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.
  -- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni
  toissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat
  nyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.
  Puuseppä Josef vastasi: -- emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme
  vaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi
  kovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä
  tallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä
  koskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on
  joutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava
  kultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.
  -- Voi sentään! -- huokasi Amrah itsekseen. -- Kuinka voinkaan
  olla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet
  juomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?
  -- Olemme, -- sanoi Eli. -- Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei
  jano, eikä kodin puute täällä maailmassa.
  -- Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jota
  Jumalalta halajamme.
  -- Vai niin, -- sanoi Amrah miettien. -- Ne olivat kuninkaallisia
  juomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.
  
  
  UUSI JOULULAULU.
  
   Ilta pimeäksi käy,
   Takan tuli loistaa.
   Joulua ei vielä näy,
   Joka surut poistaa.
   Yö jo peittää kaupungin...
   Joudu joulu riemuisin
   Tuoden suloisia
   Rauhan antimia.
   Oi, kuin sua odotin,
   Luin päivät, hetket!
   Auringonkin unohdin,
   Kaikki kuunkin retket.
   Mutta sinä jouduitkin
   Joulu armas varahin,
   Tulit illan teitä,
   Muistit taaskin meitä.
   Kun ol' isä lapsena,
   Äiti pienoisena,
   Tulit yhtä iloisna,
   Monilahjaisena.
   Isä on jo harmennut,
   Äitikin on vanhennut,
   Sinä vaan et muutu,
   Sult' ei ilo puutu.
   Sin' et koskaan vanhene.
   Muutu harmajaksi,
   Aina oot' sä luonamme
   Iloinen kuin lapsi;
   Aina laulat, leikitset,
   Huonehemme valaiset,
   Joulu rakkahamme,
   Kallis vierahamme.
   Rakas joulu, matkasi
   Kyllä tuntenemme,
   Jesus ompi seurasi,
   Jesus ainoisemme.
   Hän on yhä lapsille,
   Suurille ja pienille
   Uskollinen, hyvä,
   Armonlähde syvä.
   Rakas Jesus, luoksemme
   Saavu iltasilla!
   Ilahduta mielemme
   Rauhas antimilla!
   Linnahan ja mökkihin
   Saapuu rauha suloisin,
   Saapuu juhla parhain
   Sinun kanssas varhain.
  
  
  KAATUNUT JOULUPUU.
  
  Siellä se makasi!
  Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti
  Pitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa
  oli pöydältä pudonnut.
  Matti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä
  tupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä!
  Meri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia
  alamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois
  tieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja
  olivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä.
  Kyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi
  oli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas
  elämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja
  hoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne,
  niin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa
  on. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa
  pelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka
  kunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän
  enempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.
  Niin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli
  koko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä,
  milloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat
  jäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat
  luotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina
  keisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna
  kerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen
  saaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon
  voi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen?
  Matti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello
  sai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna
  vedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta.
  Rintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin
  vaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran
  Hankoniemeen tulisivat.
  Nyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain
  iloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä
  rantoja oli jäätä ja kohovettä. -- Vanhusten tuvassa ei puuttunut
  jouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan;
  mutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa,
  joka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä
  olivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä
  odotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.
  Matti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin
  joulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä
  tuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta
  hyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!
  -- Mutta kuuleppas, -- oli vaimo sanonut -- eikös tuo kuusi ole liian
  korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.
  -- Sen täytyy mahtua, -- oli Matti sanonut. -- Eikös laivanmasto
  mahdu taivaankannen alle?
  -- Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, -- väitti
  vaimo. -- Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. --
  -- Sen _täytyy_ seista -- sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä
  vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt
  kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.
  Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja
  piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka
  seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme
  tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi
  naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan
  pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin
  luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen!
  Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!
  Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois
  mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän
  maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan
  ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui
  komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia
  käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi
  nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat
  irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina
  valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli
  ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle,
  peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen
  mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!
  Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen
  pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja
  pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. --
  Tuolla se makaa, -- sanoi Matti.
  -- Niin, sen näen, -- sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.
  -- Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen _piti_ seisoa!
  -- Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, -- arveli eukko.
  -- Mahtoi olla maanjäristys, -- arveli Matti. Hän oli kuullut tähän
  aikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.
  -- Tahi ilmanjäristys -- nauroi muori. -- Kuules, ukkoseni,
  muistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?
  -- Älähän! -- murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut
  vastata.
  -- No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että
  korkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.
  -- Senhän tietää kajuutan vahtikin, -- arveli Matti.
  -- Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja
  varalasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä
  maailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi,
  arvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki
  muut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen
  vakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?
  -- Senhän lapsikin ymmärtää.
  -- Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko,
  esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään
  viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi
  käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean
  joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?
  -- Se kaatuu ensi tuulessa -- sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä
  pohjasta.
  -- No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy
  taittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso,
  niin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja
  purjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne
  jalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme
  ja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos,
  näin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.
  -- Hyvänen aika! -- huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen
  koristivat kuusta. -- Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien
  kilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!
  
  
  AMMATTILAULUJA
  
  
  PlKAKIRJURI.
  
   On kirjoitus mulla
   Kuin harakan kulku,
   Jost' hangelle tulla
   Voi koukero polku.
   Tai niinkuin kärpänen musteessa maannut
   Mut sitte innolla
   Paperin pinnalla
   Ristihin, rastihin marssia saanut.
   Se kynästä juoksee
   Kuin valtava vuoksi,
   Ja kirjaimen liittää
   Nyt kirjaimen luoksi.
   Kuin sävelet neitosen sormen alta,
   Niin sanatkin tässä
   On hyppelemässä
   Ja rientävät painoon puhelijalta.
   Se tiedäpäs tarkoin
   Nyt maisteri suuri,
   Ett' pieninkin viiva
   On tärkeä juuri!
   Ei pilkkua mulla, mi joutava on!
   Vaan kaikissa näissä
   Jaloissa ja päissä
   Sun sanasi nokkelast' tallella on.
   Jos kirjuri koettaa
   Nyt kiirettä panna,
   Ei puhuja sanaansa
   Hitaasti anna,
   Niin jääpi hän jäljelle! Naurankos mie?
   Mut kun hän nyt vahtaa
   Ja sanoja ahtaa
   Niin "pikainen-kirjuri" voiton se vie!
   Mut kun ovat läsnä
   Nuo valtiopäivät,
   Kun puheita tulvivi
   Yöt sekä päivät,
   Niin silloinpa mullakin kiirettä on.
   Jos eksyn? Ei vuota!
   Voi, kuule en tuota!
   Jos mull' olis korvat kuin kissalla on!
   Jo yks' tuossa pauhaa
   Kuin rakeiden myrsky,
   Ja sanat ne vyöryy
   Kuin valtava hyrsky,
   Mun kättäni kynä se kutkuttavi!
   Mä kauhistun, tenään,
   En hengitä enään...
   Jos siunausta sanat tois Suomelleni!
  
  
  KELLOSEPPÄ.
  
   Tikitak, tikitak
   Minun kelloni käy,
   Ilolintuseni,
   Surun päivää ei näy.
   Sulla kiire on ain,
   Sull' on puuhat ja työs',
   Sinä aika oot vain,
   Elo rientävä myös.
   Kaikki päivät ja yöt
   Aina työssä sä oot,
   Kaikki leikit ja työt
   Sua seurakohot.
   Huone siistinä on,
   Kello kahdeksan lyö;
   Kello kakstoista alkavi
   Keisarin työ.
   Antti läksyjen luo
   Kello kuus herättää,
   Sohvi naapuriin suo
   Kello viis lähettää!
   Joudu, riennä nyt vaan
   Pekan kanss' tätilään,
   Täti matkustamaan
   Johda määrällään.
   Sade, pakkanen ois,
   Sota, rauhakin viel',
   Tai jos posti on pois,
   Sinä esillä siell'. --
   Sanat katkerimmat
   Katumus mitkä tuo:
   _Liian myöhään_, saat
   Kuulla surkeat nuo.
   Mutta mestaris on
   Ukko harmaja pää,
   Luja, muuttumaton,
   Tarkka veitikka tää.
   Pienet sekunnit hän,
   Joill' on väärähän tie
   Heti meisselillään
   Oikopoluille vie.
   Ja hän hymyssä suin
   Sua asettelee,
   Ja ihmisten riennot
   Näin määräelee.
   On toimensa hällä
   Vaan Ijäisen työtä,
   Mi hallitsee maata
   Ja päivää ja yötä.
   Tikitak, tikitak,
   Seppä napsuta vaan!
   Kuva liikkehes on
   Elon riennosta maan.
   Miltä näyttävi maa
   Kun et sä enää käy? --
   Aika lopun kun saa
   Kelloseppää ei näy.
  
  
  KUKKAISTEN MYYJÄ.
  
   Muistatko armaan
   Kielojen ajan,
   Mättähät varmaan
   Ruohaisat muistat?
   Ja muistat kun morsian toukokuu
   Jo helmihin, kukkihin kietoutuu.
  Silloin piti jokaisella pojalla olla vuokko napinlävessä ja
  jokaisella tytöllä kielokimppu hatussa. Silloin oli kukkaisten
  markkinat, kaikki ostivat, kaikki olivat iloiset kun näkivät minun
  tulevan kori käsivarrella. Mutta onni on epätasainen, mieli muuttuu.
  Nyt, kun kesä on edistynyt, eivät kukkaseni ole enää uutuus. Nyt
  sanotaan minulle: Oletkos taas täällä? Rakas ystävä, tule jälleen
  ensi toukokuulla!
   Ei ystävämme
   Sua tarvis aina!
   On mättähämme
   Nyt kukkaismaina!
   Me kuljemme kukkias tallaten vaan
   Läpi laaksot, vuoret ja koko maan.
  Ah niin, tallaa vaan minun kukkais-raukkojani! Tulee päivä, jolloin
  kaikki lakastuu. Silloin poimit mielelläsi viheriän heinänkorren
  kellastuneitten lehtien seasta jäiseltä maalta. Silloin tahdot maksaa
  enempi sinikellosta, kuin nyt ihanimmasta ruususta. Mutta silloin
  ei minulla mitään ole! Puutarhuri, niin, mitäs ei hänellä olisi,
  joka luulee voivansa tehdä talven kevääksi? Usko häntä ja hänen
  paperireunaisia rautalankakimppujansa! Se on ainoastaan vapaan,
  terveen luonnon haamu, -- sairaita, puolikuolleita, tukehtuneen ilman
  ja kummittelevan auringon lapsia. Osta mieluummin kedonkukkanen, kun
  se vielä tuoksuu, eli odota, odota, odota...
   Taas kukkaisia
   On toukokuussa,
   Vaan talven lumet
   On ensin puussa.
   Jo kesä pian taas rientää mailta
   Kuin tuoksu kukilta armahailta.
  
  
  KADUNLAKAISIJA.
  
   Onpas tämä häpeää,
   Tomu päälle lentää!
   Eikös muori mua nää
   Sametissa sentään?
   Parempien ihmisten
   Lakaisette silmillen?
   Pois jo pankaa luuta
   En mä sano muuta!
   Rakas rouva kulkekaa,
   Tulee tuhat toista.
   Parempia? -- Kulkevaa
   Onhan kaikenmoista
   Jos mä käynen vuottamaan
   Siistiks' en saa milloinkaan
   Tietä polisille,
   Enkä paremmille.
   Mihin katu kelvannee
   Jos ei saane la'asta?
   Lätäköt vaan lätisee,
   Rikat, roskat, saasta.
   Mietin juuri mimmoiset
   Kengät, silkkihamehet
   Teidän ovat nähdä,
   Jollei tätä tehdä.
   Niin on, rouva, katsokaa,
   Meidän muurahaisten!
   Meidän täytyy ahertaa
   Onnen tähden toisten.
   Kadut, torit lakaistaan,
   Teille siistiks' siivotaan,
   Käydäksenne siellä
   Mukavalla tiellä.
   Vaunuissanne ajakaa!
   Ken on vaunut tehnyt?
   Nikkaria taitavaa
   Lienettekö nähnyt?
   Aina meitä tarvitaan! --
   Työnsä kukin tehköön vaan,
   Herra palkan tuopi,
   Arvon myöskin suopi.
   Siisti, siisti luutani
   Puhtahaksi maata!
   Synti, lika tieltäsi
   Poi'es kaikki saata!
   Siisti, siisti minutkin...
   Tuossa näen ajurin --
   Sill' ei ole mieltä
   Mennä poi'es tieltä.
  
  
  PAIMENEN LAULU.
  
   Hyv' iltaa ja yötä nyt meri, maa,
   Lailaa, larilaa, lal-luolen!
   Kas ranta ruohoja kasvattaa,
   Mä niistä piippuja vuolen.
   Uus' kuukin taivaalta pilkistää,
   Lailaa, larilaa, lal-lahtoi.
   Miss' ukko parkakin myllertää
   Mi kuuta tervata tahtoi.
   Ja maa se suurelta haamoittaa
   Lailaa, larilaa, lal-laitsee,
   Ja soitto paimenta huvittaa,
   Kun karjaa täällä hän kaitsee.
   Mut kun mä suureksi kasvaa saan
   Lailaa, larilaa, lal-luistan,
   Niin vankka oon kuin keisari vaan
   Ja karhua kaulast' puistan.
   Mä Kalle Pekka oon nimeltän
   Lailaa, larilaa, lal-luksen,
   Se kunnian on, eikä häpeän
   Ja on kanness' katkismuksen.
   Mä Uustalon istun hilalla
   Lailaa, larilaa, lal-laikuu,
   Ja soittelen Martin-Wappua
   Mi iltatuulessa kaikuu.
   Jos tanssit sä, minä soittelen
   Lailaa, larilaa, lal-leinuu,
   Vaikk' aamuhun asti lystiksen
   Ett' lehdet ja oksat keinuu.
   Pata kiehuu! Pois mua kiirehtää
   Nyt soitosta lusikkani.
   Jos leiviskä voita kellertävää
   Ois silmänä puurossani!
  
  
  KORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA.
  
  Oi, tuota suurta metsää, noita korkeita puita, tuota raivoisaa
  myrskyä ja niitä pieniä lapsia, jotka eivät osaa mennä kotiinsa
  iltasilla!
  Tuulien asunto oli Lapinmaassa, Ounastunturin juurella. Siellä istui
  tuulien äiti Myrsky ja keitti puuroa pojilleen iltaiseksi. -- Mitähän
  minun poikani nyt taas puuhaavat, kuin viipyvät näin kauvan? --
  murisi eukko.
  Ensimmäinen, joka tuli, oli jäidenkuningas Pohjola: -- hän tulee aina
  kiltisti illalliselle. No, mitäs olet tehnyt tänään, rakas poikani?