Lukemisia lapsille 6 - 06

kaksi tyttöä, Antonia ja Mana, vanhempinensa. Molemmat olivat nuoret,
kauniit ja iloiset, molemmat vallattomat ja mieleltään keveät, mutta
eri tavalla; Antonia riippui nuoren sydämmensä koko kiihkolla kiinni
päivän huvituksissa ja hetken pauhuisissa iloissa, vaan Marialla oli
lämpöisempi sydän ja avoin kaikille vaikutuksille; ja juuri sentähden
voi hän olla sitä iloisempi, että hän välistä osasi olla surullinenkin.
Paitsi vanhempia, sisaruksia ja koko perhettä, joka oli muuttanut tänne
maalle kesäksi, asui siellä myöskin tyttöjen vanha mummo omassa pikku
kammarissaan ylhäällä toisessa kerrassa. Hän oli lähes 90 vuoden
ikäinen ja ihan sokea: mitä milloinkin tapahtui nyt hänen vanhana
ollessaan, siitä hän tiesi ja muisti hyvin vähän, mutta mitä oli
tapahtunut monen miespolven aika sitte, sen hän kaiken osasi ulkoa kuin
kirjasta. Hän istui kammarissaan veisaten virsiä eikä ollut kenenkään
tiellä; joka aamu tulivat kaikki lapset vuorotellen suutelemaan hänen
kättänsä ja hymyilivät toisilleen, kun hän jo sadannetta kertaa kysyi,
mikä kunkin heidän nimensä oli.
Enemmin kuin kukaan muu lapsista rakasti Maria vanhaa mummoa, ja hänen
nimensä oli ainoa, jonka mummo muisti. Sentähden muut lapset häntä
leikillä sanovat pikku mummoksi, "sillä sinä olet niin vanhan mummon
näköinen, kun hän istuu tuolissansa", sanoivat he. Ja vaikka Maria
rakasti mummoa, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta monia ryppyjä
ja harmaata, lakastunutta ihoa hänen kasvoistansa; ja kun muut sanoivat
häntä niin mummon näköiseksi, itki hän.
Sen kuuli 90 vuoden mummo siinä istuessaan ja sanoi lohdutellen: "Älä
itke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"
Sillä kotona kaupungissa, suuressa ja kauniissa vierashuoneessa riippui
seinällä kaksi hyvin vanhaa taulua soikeissa, kullatuissa kehyksissä.
Siinä oli nuori herra, 30 vuoden ikäinen, tukka puuteroituna ja
palmikko niskassa, frakissa suuret, kiiltävät napit, hienotekoiset
kalvokkaat käsissä ja komea pitsikaulus ja rintamus; ja hänen
vieressään toisessa taulussa näkyi nuori, kaunis ja iloinen, noin 20
vuoden ikäinen rouva, tukka ylös kammattuna ja mekon liivi pitkä, aivan
ruumiin mukainen, pönkkähame suurikukkaisesta triumfantti-kankaasta,
hienotekoiset, pitkät kalvokkaat riippumassa puolitiehen asti paljailla
käsivarsilla. Molemmissa tauluissa oli vuosiluku 1775. Ne olivat vanhan
äitinisän ja äitinäitin muotokuvat, maalatut Tukholmassa heti heidän
jouduttuaan naimisiin. Isoisä oli jo ammoin kuollut, mutta nuori,
kaunis rouva, kasvojen juonteet ylpeät, hymyilevät ja kuitenkin niin
hyvänluontoiset, hienoissa, kukoistavissa poskissa sievät pikku kuopat
ja kirkkaissa sinisilmissä suloinen, lempeä loiste, hän oli nyt sama 90
vuoden ikäinen sokea mummo, jonka poskissa oli niin monta ryppyä, jonka
iho oli harmaa ja kädet niin köhmyiset ja joka istui yksinäisessä
kammarissaan: niin, hän oli sama vanha äitinäiti 70 vuotta sitte. Hän
muisteli vielä nuoruutensa iloisia päiviä, jolloin hän kuuli
kauneudestaan niin monta imartelevaa sanaa, ja sentähden hän
hiljaisesti ja hyvänluontoisesti sanoi, vähääkään katkerasti
ajattelematta kaiken maallisen kauneuden katoavaisuutta: "Älä itke,
pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"
Muutamana aamuna nousi aurinko merestä niin punaisena ja suurena kuin
vaununpyörä ja päivä tuli hyvin lämpimäksi. Antonia ja Maria ottivat
korinsa ja läksivät poimimaan mesimarjoja eli maaramia. Oli niin
kaunista, niin hiljaista metsissä, koivujen ja leppäin alla oli varjo
niin taivaallisen suloinen. Suuret tummanpunaiset marjat kiiluivat
tiheäin lehtien alta mätästen laidoista; semmoisia marjoja eivät tytöt
olleet koskaan poimineet, niin pulleat, kauniit ja mehuiset ne olivat.
Mitä etemmäksi he joutuivat lehtimetsään ja tuoksuville, vielä
niittämättömille niityille, sitä enemmän marjoja he löysivät ja sitä
sukkelammin täyttyivät korit. Se oli viehättävän hauskaa ja he yhä
poimivat iltapäivälle asti.
"Nyt jo olisi aika lähteä kotiin, sillä aurinko alkaa paahtaa
polttavasti kuin leipäuuni", sanoi Antonia.
"Odotahan vähän", sanoi Maria, "parikymmentä marjaa mahtuu enää vain
koriini." Ja he astuivat edelleen mättäältä toiselle.
"Täällä minä en ole koskaan ennen ollut", sanoi Antonia. "Näetkö tuota
vanhaa tuvan hökkeliä tuolta puiden välistä? Se näyttää juuri tontun
asunnolta. Kun vielä antavatkin tonttujen asua tällä kauniilla
saarella!"
"Tupa on ruma ja vanha", vastasi Maria, "mutta ei ole oikein halveksia
sitä vanhuutensa tähden. Onhan mummokin ruma ja vanha, mutta on
kuitenkin niin hyvä, ja hän on ollut nuorena kauniskin."
"Lorua sinä tuommoisesta vanhasta ladosta!" sanoi Antonia nauraen.
"Mutta meidän pitää lähteä kotiin; minun vuoroni on laittaa teetä tänä
iltana."
"Helppo kyllä sanoa, mutta mihin päin?"
"Lähtekäämme tänne vasemmalle."
"Nyt erehdyit, oikealle päin on mentävä."
"Sieltähän tulimme."
"Mutta sitä ennen käännyimme monta kertaa vasemmalle."
"Tiedäpäs, Maria, me olemme eksyneet."
"Aivan samoin luulen minäkin, Antonia."
"Mitä nyt teemme?"
"Astutaan pitkin rantaa, niin pääsemmehän viimein Albanoon."
"Niin, huomenna. Etkö tiedä, että saari on ympäri mitaten peninkulmaa
laaja?"
"Mitä hullua! Ja nyt alkaa sataa."
"Huh, kun nousee noin sysimusta pilvi auringon eteen; tulee hirmuinen
rajuilma."
"Jo jyrisee ilmassa..."
"Näitkö ukontulta... Antonia!"
"Pisarat putoilevat kuin suuret kirsikat."
"Ja meidän uudet hameemme!"
Ja molemmat tytöt alkoivat juosta, minkä jaksoivat, tietämättä oikein
minne. Mutta sade kiihtyi yhä rajummaksi ja yhä tiheämmin leimahtelivat
ukontulet; pilvissä vieriskeli ukkonen kovasti ja räjäkästi jyristen,
niinkuin raskaat vaunut kiivaassa ajossa kivikadulla. Se oli oikea
Herran ilma.
"Nyt minä en enää jaksa", sanoi Antonia läpimärkänä, uuvuksissa ja
pelosta kalpeana.
"Levätkäämme tämän koivun alla!" kehoitti Maria.
"Ei, ei, ei millään lailla! Etkö ole kuullut, että ukkonen usein iskee
korkeihin puihin?"
"Se on totta! Meidän pitää juosta muuanne." Ja he läksivät uudestaan
juoksemaan. Mutta hetkisen kuluttua olivat he taas ihan samassa
paikassa.
Silloin tyttö raukat olivat jo menettää kaiken rohkeutensa. Antonia
tarttui puun runkoon ja sanoi: "Nyt minä en enää lähde mihinkään,
vaikka ukkonenkin tähän iskisi." Maria alkoi itkeä.
Mutta samassa harveni hetkiseksi synkkä pilvi, ja tytöt näkivät aivan
edessään mäellä vanhan tuvan puoli lahon seinän. "Tule, sisko!" sanoi
Maria ja parissa minuutissa ehtivät molemmat katon suojaan.
Miksipä olikaan Antonia äsken niin halveksivasti puhunut vanhasta
tuvasta? Huiskin haiskin siinä kyllä kaikki oli ja Albanoon verraten
oli paljokin muistuttamisen aihetta; mutta rajuilmaa vastaan siinä oli
hyvä suoja, ja jos vain ei tunkeutunut aivan lähelle nurkkia, joihin
sade tippui rikkinäisestä katosta, oli siinä kyllin hyvä ja turvallinen
istua.
"Tässähän meillä on hyvä kuin palatsissa", sanoi nauraen Maria, joka
aina tyytyi vähään. "Katsos, tonttu on odottanut vieraita. Mitäpä muuta
varten se olisi levitellyt tuoreita lehtiä lattialle ja pannut
tuoreita, tuoksuvia heiniä vuoteihin? Nyt satakoon ja iskeköön tulta
kuinka hyvänsä; tupa on kyllä kestänyt monta sadetta aikoinaan."
"Täällä on ollut tänään kalastajia ennen meitä", huomautti Antonia, "ja
saattavatpa he nytkin palata minä hetkenä hyvänsä. Ovathan ne jättäneet
rautapannun tuohon liedelle, ja tuollahan näkyy ahvenen paitakin."
"Ah, jospa olisi vähä tulta kuivata vaatteitamme!"
"Katsotaanpas! Kyllä tässä vielä hehkuu hiiliä tuhkassa."
"Puhu, Antonia, puuh! Vielä kerran, puuh! No, nyt se jo syttyi, ja
lastut palavat aika hyvästi, Tässä on kuivia lepän risuja; niistähän
saamme kunnon valkean: Vielä yksi risu... kas niin; johan sanoin, että
me olemme tässä kuin palatsissa."
Puhellessaan ja sisartansa rohkaistessaan oli Maria todellakin saanut
kirkkaasti palavan tulen tehdyksi. Vanhat risut räiskivät ja säkenöivät
ja hetkisen kuluttua olivat molempien tyttöjen vaatteet melkein kuivat.
He olisivat nyt mielellään lähteneet umpimähkään tavoittelemaan kotia
kohti, mutta satoi vielä rankasti, niin että oli mahdoton semmoiseen
säähän mennä korkeaan heinikkoon hapuilemaan.
Tyttöjen täytyi siis odottaa ja odottelijasta tuntuu aika pitkältä. He
ryhtyivät tarkemmin tutkimaan tupaa; kukapa voi tietää, mitä siitä ehkä
vielä löytyi?
Antonia löysi vanhasta savustuneesta ja tomuisesta seinästä monta sekä
hellää että naurettavaa värsyä, jotka hän saneli hullunkurisen
juhlallisesti. Yksi oli näin:
"Namusias syö, sä ihanaisin!
Varjonas jos luonas olla saisin!"
Ja sen alle oli joku koiranhammas kirjoittanut:
"Olis oikein, jos sua tukistaisin."
Toinen oli tämmöinen:
"Arkaadiassa tuolla
Oon käynyt minäkin.
En enää viihdy siellä,
Palaan jo takaisin."
"Ah, miten hellää ja liikuttavaa!" huudahti Antonia. "Mutta tässä on
vielä tuntehikkaampi värsy:
"Hyvästi, armahain!
Jos kuinka kävis mulle,
Beata Sofie, mä sulle,
Niin sulle elän vain!"
"Beate Sofie, sehän on mummon nimi!" kummasteli Maria.
"Kyllähän monen muunkin nimi on saattanut olla Beate Sofie kuin
ainoastaan mummon", vastasi Antonia ja saneli vain seinistä. Mutta
viimein tuli niin hämärä, ett'ei hän enää nähnyt, ja silloin molemmat
sisarukset istuutuivat yhdessä lieden luo.
"Tiedätkö mitä?" huokasi Maria.
"Mitä sitte?" kysyi Antonia.
"Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Kun noin yhä näkyy satavan ja iskevän
tulta, emme me voi lähteä ulos eksymään yöksi metsään."
"Niin kyllä!" huokasi Antonia. "Mutta minulla on nälkä."
"Siihen minä keinon keksin", vastasi Maria (joka muuten aina keksi
keinoja). "Minä olen lukenut jostakin kirjasta, että arabialaiset
aavikoillansa usein syövät illallisekseen vain kourallisen keitettyjä
riisejä."
"Vitsa-riisiäkö vai mistä sinä aiot keittää?" ivaili Antonia.
"Maltahan, niin saat nähdä!" Ja Maria otti hameensa taskusta
riisiryynejä, joita hän mielellään söi kuiviltaan, niinkuin tytöillä on
tapana, kunnes aikaihmisinä unhottavat lasten tavat. Sitte pyyhki hän
pannun hyvin puhtaaksi, pani sen ulos sateesen, sai kokoon vähän vettä
ja pani riisiryynit kiehumaan. Hetkisen kuluttua olivat ne kypset, ja
kun päälle puserrettiin vähän mesimarjan mehua, maistuivat ne oikein
hyviltä.
"No, sinä kaikkia keksit, sinä!" sanoi Antonia.
Syötyään etsivät tytöt puhtaimman vuoteen, jossa oli aivan kuivia
heiniä, ja laskeutuivat levolle, koetettuaan ensin sulkea ovea niin
hyvin, kuin taisivat. Kohta nukkuikin Antonia.
Mutta Marian silmiin ei uni tullut. Hän ajatteli, miten nyt vanhemmat
olivat levottomat, kun ei heitä kuulunut iltasilla kotiin; hän muisteli
vanhaa mummoa, Beate Sofielle kirjoitettua värsyä ja kenties mitä
kaikkea, joka johtuu nuorelle tytölle mieleen, milloin ei uni ota
tullakseen. Hän koetteli kaikki keinot, kuin tiesi, houkutellakseen
unta silmiin, hän ajatteli ikävimpiä asioita, kuin osasi, ajatteli
vanhaa, nuuskaavaa sotaneuvosta, joka aina tahtoi suudella häntä
hampaattomalla suullaan, hän luki kolmeensataan kolmeenkymmeneen
kolmeen; mutta ei mistään tullut apua.
Viimein hän kääntyi toiselle kyljelleen. Silloin silmät sattuivat
pimeään vastapäiseen nurkkaan. Siinä paistoi kuin tulikipinä, vaan
kuitenkin oli valo valkeampi ja kalvakampi kuin tulen valo. "Mikä se
oli? Olenkohan todellakin saattanut sinne tulisen hiilen liedestä?"
ajatteli hän.
Hänen piti nousta katsomaan. Hän meni nurkkaan. Ei, ei se tulta ollut,
vaan jotakin muuta; vanha, laho puu se loisti pimeässä. Maria katseli
sitä vähän aikaa mielihyvällä. Vaan silloin huomasi hän toisen pienen
kohdan seinässä, joka myöskin loisti, vaikka vielä vaalakammin. Se on
myöskin lahoa puuta, ajatteli hän ja koetti kädellään. Mutta ei, se oli
pieni sormus, pistetty syvälle seinän rakoon. Vaivalla sai hän sen pois
ja näki, vaikka pimeässäkin, valon tulevan pienestä timantista, joka
oli kiinnitetty sormuksen kantaan. Mikä löytö! Ja miten Marian
kärsivällisyyttä kiusasi, kun ei nyt heti saanut katsella sormusta
tarkemmin. Hän pani sen sormeensa ja palasi vuoteelle. Nyt ei hänen
enää tarvinnut kauan odotella unta.
Olettehan varmaankin kuulleet höyhensaarista? Siellä oli Maria kuin
kotonaan, niinkuin kaikki hyvät lapset, ja kultaiset unet lentelivät
taivaan sinisillä siivillään hänen vuoteensa ympärillä. Ne ottivat
häntä kädestä ja veivät seitsemänkymmentä vuotta taemmaksi ajassa. Hän
näki mummon seitsemäntoista vuoden ikäisenä, niin iloisena ja
hymyilevänä, niin hellänä ja kauniina kuin Maria itse. Hän istuu tässä
samassa vanhassa tuvassa, jossa Maria nyt makaa; mutta tupakin on
silloin uusi ja valkoinen ja siisti! Seitsentoista-vuotisen mummon
vieressä istuu kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen merimiehen puvussa.
He puhdistavat marjoja, he katselevat toinen toistaan. Miten kirkkaat,
ystävälliset silmät! Olivatko ne mummon silmät? Niin, ne samat ne
olivat, mutta seitsemänkymmentä vuotta sitte! Silloin kaunis,
valkotukkainen poika ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä, juoksee ulos
ja purjehtii laivalla pois merelle. Ja miten vanha mummo itkee... (aina
minä sanon vanha mummo; vastahan hän oli seitsemäntoista vuoden
ijässä!)... Miten hän itkee, se kaunis, suloinen, nuori tyttö! Hänen
sisaruksensa tulevat tupaan, korit täynnä marjoja. He asettuvat vanhan
mum... rakkaan nuoren sisaren ympärille, he tanssittavat häntä,
tahtovat lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mutta hän itkee vain ja katselee
tuota sinimeren kirkasta, pohjoiseen katoavaa reunaa!
Maria heräsi ja katsoi ympärilleen. Poissa oli nuori, itkevä tyttö;
poissa oli myöskin poika ja kaunis tupa. Kotona Albanossa istui vanha
mummo 90 vuoden ikäisenä ja sokeana, ja Maria makasi rappeutuneessa,
harmaassa tuvassa, joka oli kokoon luhistumaisillaan. Marian sydämmessä
tuntui niin kummalliselta.
Kuitenkin vaipui hän uudestaan ystävällisten unien syliin, ja nyt ne
veivät häntä seitsemänkymmentä vuotta eteenpäin ajassa. Mitä hän nyt
näkee? Onko tämä sama saari? Miten toisennäköinen hän itse on ja
samalla kuitenkin miten samannäköinen! Poissa on vanha tupa, niin
ett'ei ole merkkiäkään jäljellä, eikä kukaan ihminen sitä tiedä edes
olleenkaan; Maria vain yksin tietää sen. Siinä paikassa, jossa tupa oli
ja jossa huvilat olivat, ja yli koko sen ennen niin vehreän saaren
ulottuu nyt katuja, toreja ja korkeita taloja; vaunuja vierii, ihmisiä
hyörii, siinä on elämää, melua ja liikettä, kaupunki on muutettu tänne
entisestä paikastaan manterelta, ja sen muuton jälkeen on se kasvanut
neljä kertaa suuremmaksi, väkirikkaaksi ja vauraaksi... Ah, mutta missä
nyt ovat kauniit mesimarjat ja suloinen lintujen laulu, joka ennen soi
metsien yksinäisessä hiljaisuudessa? Ne ovat paenneet melua, linnut
eivät viihdy kauneissa puutarhoissa, joita on istuteltu kaikkialle
pitkin rantoja. Kas, tuossa tulee hyvin vanha mummo, ympärillä
lastenlasten lapsia. Hänen toinen jalkansa on rampa, hän ei enää jaksa
astua, häntä kannetaan tuolissa; hän on kuuro, niin ett'ei kuule
mitään, mutta sokea hän ei ole, niinkuin vanha mummo. Hän näyttää
vanhuudessaan niin hyvältä ja rakastettavalta: sanokaas, kuka hän on.
Maria näkee hänet unissaan, katselee häntä tarkkaan, mielistyy häneen
ja suutelee hänen kättänsä, vaan ei tunne häntä. Silloin kuiskaa joku
ääni hänelle korvaan: sinä itsehän se oletkin, Maria, yhdeksänkymmenen
ijässä! Maria säpsähtää unissaan, tuntuu taaskin niin kummalliselta
hänen sydämmessään; hän itkisi sekä surusta että rakkaudesta mutta ei
osaa. Hän tuntee olevansa niin vanha, hänhän onkin tuo rampa ja kuuro
90 vuoden ikäinen mummo, joka istuu tuossa kantotuolissa. Hän katsoo
kauas, hyvin kauas taapäin! Hän katselee nyt sitä paikkaa, jossa ennen
oli vanha tupa, vaan jossa nyt on pieni huvihuone, ikkunoissa
vaaleanpunaiset silkkiverhot ja pieni viiri katolla. Hän sanoo lastensa
lasten lapsille: Voitteko uskoa, että tässä ennen muinoin oli vanha,
rappeutunut tupa, joka tiesi kertoa niin monia vanhoja muistoja? Sata
neljäkymmentä vuotta sitte seisoi tässä samassa paikassa minun äitini
äiti ja otti jäähyväiset iloiselta pojalta, joka purjehti pois merelle
eikä koskaan palannut. Ja seitsemänkymmentä vuotta sitte, kun minä
vielä olin nuori ja lapsellinen, eksyimme minä ja sisareni Antonia
metsään. Me olimme yötä vanhassa tuvassa ja minä löysin sieltä
sormuksen; silloin minä olin seitsentoista-vuotinen! Ja nuori tyttö,
joka seisoi lähinnä nuorta ja kaunista Mariaa... no, mitä sanonkaan?
sitä yhdeksänkymmenen ikäistä, kuihtunutta, rampaa ja kuuroa mummoa!...
nuori tyttö katsahti kummastuen kantotuolissa istuvaan vanhukseen ja
sanoi luonnollisessa viattomuudessaan: oletko todella, mummo, ollut
seitsemäntoista vanhana?
Silloin taaskin niin ahdisti Marian sydäntä, hän näki sumua laskeutuvan
punaisilla silkkikartiineilla ja kattoviirillä koristetun huvihuoneen
ympärille, se himmensi kaikki esineet, mummonkin kantotuolinensa ja
lapset, jotka iloiten leikkivät hänen ympärillään. Ja Maria samassa
heräsi ja tunsi lämpimiä kyyneliä poskillansa. Säikähtäen hypähti hän
ylös. Oliko hän todellakin niin vanha ja kuihtunut, kuin juuri äsken
oli nähnyt itsensä kantotuolissa? Ah ei, hän oli yhtä nuori, yhtä keveä
jalalta kuin ennenkin; hänen poskensa olivat hienot, lämpöiset, pehmeät
ja punakat, hän katsoi käsiänsä, ne olivat valkoiset ja pehmeät kuin
ennenkin! Niin, hän oli vieläkin seitsemäntoista ijässä, ja kaikki,
jonka hän oli nähnyt ja joka oli niin kummallisesti liikuttanut hänen
sydäntänsä ja saanut hänet oikein itkemään, se kaikki oli vain unta!
Oliko se todella kaikki unta?
Oli, sillä nyt paistoi aurinko niin kirkkaasti vanhan, harmaan tuvan
rikkinäisistä ruuduista; ukkonen ja sade olivat lakanneet, ja suloista
tuoksua tuli vehreästä metsästä.
Maria pyyhkäsi otsaansa kädellään. Unta se oli, sanoi hän hiljaa
itsekseen; mutta millaista unta!
Antonia vielä nukkui. Maria herätti hänet suutelolla, ja he käärivät
ylös helmansa, sillä ruoho oli vielä märkä, ja sanoivat tuvalle
jäähyväset. Mutta eivätpä he kauas ehtineet, kun jo lähellä rantaa
näkivät veneen; heidän huolestunut isänsä itse oli soutanut heitä
etsimään. Vajaassa tunnissa he nyt ehtivät kotiin Albanoon.
Antonialla oli paljo kertomista kotiin päästyä, ukkosesta, vanhasta
roskaisesta tuvasta ja hullunkurisista värsyistä, joita oli tuvan
seinissä. Mutta Maria meni heti vanhan mummon luo, syleili häntä,
suuteli hänen ryppyisiä käsiään ja hyväili häntä kaikin tavoin. Hän ei
voinut unhottaa untansa, hän ajatteli: minun kaltaiseni on mummokin
ollut, ja mummon näköiseksi minäkin tulen! Ja samalla hän ajatteli
kaunista merimiestä, joka purjehti pois ainiaaksi, ja hän ajatteli,
vaan en huoli sanoa, ketä, ja miten ihmeellistä onkaan muistella
seitsemänkymmenen ijässä häntä ja kaikkia näitä suloisia nuoruuden
päiviä, jotka hän nyt leikin iloissa on kuluttanut. Silloin nousivat
kyynelet Marialle silmiin; ainahan ne olivatkin väjymässä, milloin hän
vain oli suruinen tai hyvin iloinen, se hyvä, hellä Maria.
"Mummo", sanoi hän, "minä olin vanhassa tuvassa! Siellä oli seinässä
sinun nimesi, ja koko yön minä unissani näin sinusta kummallisimpia
asioita."
Mutta vanhus ei kuullut; hän vain piti kiinni Marian kättä ja
tunnusteli tarkkaan timanttisormusta, joka oli nimettömässä sormessa.
"Sormus, sormus!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Mistä sait
sormuksen?"
"Vanhasta tuvasta minä sen löysin, syvältä seinän raosta."
"Sama sormus se on!" virkkoi mummo, kumartui, suuteli sitä ja painoi
sen kuivettuneesen sormeensa. "Kiitos, pikku Maija, ihan sama se on,
ihan sama! Minä etsin sitä eilen, etsin koko päivän enkä löytänyt.
Mutta nyt minä sen sain."
"Eilenkö, mummo? Eilenkö."
"Eikö se ollut eilen? Ei, sinä olet oikeassa, johan siitä on monta
viikkoa. Silloin, kun hän purjehti pois."
"Sekö nuori, kaunis merimies, jolla oli yllä sininen mekko?"
"Niin, juuri hän. Tunnetko sinä siis hänet?"
"Hänetkö, joka puhdisteli sinun kanssasi marjoja vanhassa tuvassa ja
sitte purjehti pois merille?"
"Hänet juuri. Sinä et ehkä tiedä, että me hyvin rakastimme toisiamme.
Me olimme rakastaneet toisiamme aina pienestä asti; hän oli vain kolme
vuotta vanhempi. Hän oli minulle kuin veli, mutta hän rakasti minua
enemmän kuin sisartansa. Lähtiessään pois muutama viikko sitte, sanoi
hän minulle: Beate Sofie, sinä et rakasta minua, niinkuin minä sinua;
minä nyt lähden merille enkä ehkä koskaan palaa. Mutta tähän tupaan
minä kätkin sormuksen, jonka näit eilen; etsi se, sinä saat sen? Kun
sormus on kädessäsi, silloin tiedät, että minä kohta palaan luoksesi;
mutta jos et sitä löydä, niin emme koskaan enää näe toisiamme."
"Etsitkö sinä, mummo, sormusta?"
"Etsinkö? Yöt päivät, päivät ja yöt, mutta en löytänyt. Minä etsin sitä
joka kesä, eikä hän koskaan palannut. Sanopas, pikku Maija, onko siitä
kauankin, kun hän purjehti pois. Ehkä jo monta kuukautta?"
"Ah, mummo, siitä on kulunut seitsemänkymmentä vuotta!"
"Seitsemänkymmentä vuotta! Lapsi, sinä olet oikeassa, minä en tullut
ajatelleeksi. Se päivä on minusta niinkuin eilen; kaikki, mitä on
välillä, on juossut ohitseni kuin virta, ja minä olen jäänyt yksin
rannalle. Sanopas, mitä on kirjoitettuna sormuksen sisäpuolella?"
"1772. Minä palaan luoksesi."
"Hän palaa luokseni! Niin, nyt minä tiedän, että hän tulee, mutta ei
hän minun luokseni, vaan minä hänen luoksensa. Hän on nyt niissä
valoisissa saleissa, joissa ei ole mitään eroa enää. Sinne minäkin
kohta joudun. Silloin hän tulee minun luokseni!"
"Ei mummo, et sinä saa kuolla pois meiltä!"
"Älä sure, pikku. Maija! Pitkällä päivällä on ehtoonsa niinkuin
lyhyelläkin. Mutta samapa se, onko päivä ollut lyhyt vai pitkä, kunhan
vain joka hetki on vienyt meidät lähemmäksi Jumalan valtakuntaa.
Silloin otetaan ilta vastaan ilolla ja lepo rauhallisella mielellä, ja
ijankaikkinen aamu valkenee autuaana entisyyden yön jälkeen."
Niin puhui vanha mummo niin taivaallisella luottamuksella, kuin
ainoastaan sillä on, joka on saanut paljon kokea, vaan joka kuitenkin
on pitänyt uskonsa loppuun asti. Kun seuraava kesä tuli, kasvoi hento,
lapsellinen ruoho jo hänen haudallansa. Mutta Antonia ja Maria
purjehtivat vanhempinensa saareen, ja se tapahtui samaan aikaan
elokuussa. "Lähtekäämme, sisko", sanoi Maria, "katsomaan, vieläkö vanha
tupa on pystyssä!" "Mennään vain", sanoi Antonia, "mutta nyt panemme
tien tarkkaan merkkiin, ett'emme eksy." Ja he läksivät.
Kun he saapuivat kauniille mäelle järven rannalle, ei vanhaa tupaa
ollutkaan enää siellä. Se oli kukistunut viime syksyn marraskuun
myrskyillä ja osa hirsistä oli vedetty pois, vaan lahoimmat olivat
jäljellä ynnä suuri harmaakivinen uuni, jossa tytöt olivat keittäneet
riisiryynejä. Ainoastaan hyttyset yhä vielä tanssivat kuin ennenkin
tuvan raunioilla ja laskeutuva aurinko levitti lempeitä kultasäteitänsä
entisten muistojen autioon asuntoon.
"Mitä nyt!" huudahti Antonia. "Kotitonttu on koditonna, sen linna on
kukistunut, ja nyt se ehkä muuttaa kotinsa Albanoon!"
Maria ei tuota kuullut. Hän katseli tuvan jäännöksiä, joita aurinko
kultasi, katseli tulevaisuutta ja sanoi hiljaa itsekseen:
"Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua on tässä suuri kaupunki laivoineen
ja tehtaineen ja tässä samassa paikassa pieni huvihuone, ikkunoissa
vaaleanpunaiset silkkiverhot ja katolla viiri. Silloin ei kukaan enää
muista tässä olleenkaan vanhaa tupaa, jossa hyviä, iloisia ihmisiä on
asunut. Eräs vanha mummo sen vain muistaa."
"Tule, Maria!" huusi Antonia. "Täällä on kauneimpia ja punaisimpia
mesimarjoja. Katsos, miten ne kiiltävät! Tunne, miten ne tuoksuvat! Ah,
en minä tiedä mitään ihanampaa maan päällä kuin oikein suuret, kirkkaat
tummanpunaiset mesimarjat. Eikö niin?"
"Niin, niin, poimikaamme niitä!" sanoi Maria hymyillen. Ja siihen
lapsuuden raittiisen, suloiseen, viattomaan hymyyn haihtuivat sekä
entisyys että tulevaisuus.


PÄIVÄNSÄDE MARRASKUUSSA.

Muurahaiset tekivät työtä täydessä puuhassa. Paljo heillä olikin
tekemistä. Ensiksikin piti heidän muurata kammarinsa muurahaiskeossa
oikein tarkoiksi ja lämpimiksi talven varalle. Sitte piti heidän vielä
tarkastaa kaikki ruokahuoneet ja katsoa, oliko kylliksi muonaa
viideksi tai kuudeksi vankeuskuukaudeksi. Olipa vielä linnoitettava
kekokaupungin portitkin vihollisten hyökkäystä vastaan. Sitte oli
laistavat muurahaisten tiet ja toimitettava pois kaikki kuivaneet
havut, ja viimeisenä työnä oli kiipeäminen lähimpään puuhun pitämään
vaaria maailman menosta ja töllistelemään pilviä, olikohan talvi jo
hetikin tulossa.
Mutta kaiken tämän lisäksi oli muurahaisilla vielä sittekin yksi
vaivaloinen ja surullinen työ; heidän piti kaivaa hauta suurelle
emovainajallensa Luonnolle, ja siinä työssä olivat kaikki maan pikku
elukat, kaikki tyyni eli 94 kvintiljoonaa, 18 kvadriljoonaa, 400,000
triljoonaa, 888,000 miljoonaa 954,367. Kirjoitapas se luku; niin monta
niitä sanottiin olevan, vaan minä en tiedä niin tarkkaan; ehkäpä niitä
oli 954,368.
Jo oli hallanhärmää maassa, seitsemäntuhatta miljoonaa helmeä, eikä
kukaan niitä koonnut. Kaikki kuihtuneet ruohonkorret ja kaikki
lehdettömät puut olivat jo syvässä surupuvussa; mutta honkain ja
kuusten, jotka aina pitivät tummanvehreätä turkkia, ei tarvinnut tehdä
muuta kuin harjata pois sammal päällyksestä. Tuulet, nuo ilman
tyttäret, istuivat pilvissä ja karttasivat lumivillaa käärinliinoiksi;
jäätyvät aallot lauloivat surullisia lauluja rannalla, kunnes nukkuivat
pois jääpeitteen alle, ja pikku linnut, joita vielä oli jäljellä
muuttoajan jälkeen, harjoittivat pientä viatonta surumessua honkain
iltahuminan säestykseen. Kaikki oli niin kolkkoa, niin pimeätä, niin
syvällisen surullista.
Mutta silloin pilkisti pilven raosta yksi päivänsäde.
Yksi päivänsäde, oikeaa taivaista kultaa, paistoi mustasta lumipilvestä
hallanhärmän helmille, lakastuneelle ruoholle, elottomille puille,
jylhille hongille, uutteroille muurahaisille ja kaikille 94
kvintiljoonalle pikku elukalle -- jopa unohtui, miten monta niitä
olikaan -- ja yht'äkkiä muuttui kaikki tyyni.
"Mitä tämä on?" sanoi huuhkaja, joka istui viiritangon nenässä ja
harjoitteli alinta ääntä lauluun, joka alkaa näin: "Syksy on tullut ja
myrskyelee." Ja käreä ääni hänellä oli, mutta tyydyttiin siihenkin nyt,
kun laululinnut jo olivat poissa. "Mitä tämä on? Minä hämmennyn, minä
laulan väärin, minä en näe ainoatakaan nuottia, kun päivä noin paistaa
ihan vasten silmiä."
"Ei tämä käy päinsä", huokailivat muurahaiset, jotka juuri äsken olivat
suurella vaivalla siistineet hallanhärmän kauneiksi helminauhoiksi
ruohonkorsille, että näyttäisivät surukauluksilta, ja nyt alkoivat
kaikki helmet sulaa; "ei tämä käy mitenkään päinsä, siitä tulee vain
likaa ja rapaa. Eikö ole mitään päivänvarjoa, joka ulottuisi
pohjoisesta etelään?"
Heinäsirkka oli koko kesän positiivia vinguttanut eikä ollut huolinut
minkään työn teosta. Sentähden se nyt makasi näljästä puoli kuolleena
lakastuneen haavanlehden alla, mutta virkistyi päivänsäteestä ja luuli
jo kesän palanneen. Ja hän alkoi heti vääntää positiiviansa, niin että
haavanlehti hypähteli, mutta samalla hän väännälsikin kätensä ja
jalkansa poikki, sillä ne eivät enää olleet oikein kunnolla koossa, ja
siihen se hupi loppui.
Sen kaiken näki päivänsäde pilkistäessään mustan ja paksun syyspilven
raosta. Mutta väräjävillä siivillä liiteli se alaspäin läpinäkyvän
ilman halki, etsien jotakuta lohduttaakseen ja ilahuttaakseen maan
päällä.
Päivänsäde tuli jäätyneelle lammikolle ja välkkyi kirkkaassa
syysjäässä. "Onko täällä ketään surevaista?" kysyi hän. "Ei",
vastasivat koulupojat, tehden jäähän kauneimpia piirtoja äsken
teroitetuilla luistimillaan sekä nauraen ja riemuiten, ja koulutytöt
seisoivat rannalla, koetellen vuorottain kummallakin jalalla, kestikö
jää. Se oli niin erinomaisen hauskaa.
Päivänsäde lensi edelleen ja tuli lehdettömään koivikkoon. "Onko täällä
ketään surevaista?" "Ei", sanoi koivu, "mitäpä minä surisin? Tiedänhän
minä viheriöiväni vielä ihanammin uudestaan, kun kerran tulee kevät."