Lukemisia lapsille 6 - 06

  kaksi tyttöä, Antonia ja Mana, vanhempinensa. Molemmat olivat nuoret,
  kauniit ja iloiset, molemmat vallattomat ja mieleltään keveät, mutta
  eri tavalla; Antonia riippui nuoren sydämmensä koko kiihkolla kiinni
  päivän huvituksissa ja hetken pauhuisissa iloissa, vaan Marialla oli
  lämpöisempi sydän ja avoin kaikille vaikutuksille; ja juuri sentähden
  voi hän olla sitä iloisempi, että hän välistä osasi olla surullinenkin.
  Paitsi vanhempia, sisaruksia ja koko perhettä, joka oli muuttanut tänne
  maalle kesäksi, asui siellä myöskin tyttöjen vanha mummo omassa pikku
  kammarissaan ylhäällä toisessa kerrassa. Hän oli lähes 90 vuoden
  ikäinen ja ihan sokea: mitä milloinkin tapahtui nyt hänen vanhana
  ollessaan, siitä hän tiesi ja muisti hyvin vähän, mutta mitä oli
  tapahtunut monen miespolven aika sitte, sen hän kaiken osasi ulkoa kuin
  kirjasta. Hän istui kammarissaan veisaten virsiä eikä ollut kenenkään
  tiellä; joka aamu tulivat kaikki lapset vuorotellen suutelemaan hänen
  kättänsä ja hymyilivät toisilleen, kun hän jo sadannetta kertaa kysyi,
  mikä kunkin heidän nimensä oli.
  Enemmin kuin kukaan muu lapsista rakasti Maria vanhaa mummoa, ja hänen
  nimensä oli ainoa, jonka mummo muisti. Sentähden muut lapset häntä
  leikillä sanovat pikku mummoksi, "sillä sinä olet niin vanhan mummon
  näköinen, kun hän istuu tuolissansa", sanoivat he. Ja vaikka Maria
  rakasti mummoa, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta monia ryppyjä
  ja harmaata, lakastunutta ihoa hänen kasvoistansa; ja kun muut sanoivat
  häntä niin mummon näköiseksi, itki hän.
  Sen kuuli 90 vuoden mummo siinä istuessaan ja sanoi lohdutellen: "Älä
  itke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"
  Sillä kotona kaupungissa, suuressa ja kauniissa vierashuoneessa riippui
  seinällä kaksi hyvin vanhaa taulua soikeissa, kullatuissa kehyksissä.
  Siinä oli nuori herra, 30 vuoden ikäinen, tukka puuteroituna ja
  palmikko niskassa, frakissa suuret, kiiltävät napit, hienotekoiset
  kalvokkaat käsissä ja komea pitsikaulus ja rintamus; ja hänen
  vieressään toisessa taulussa näkyi nuori, kaunis ja iloinen, noin 20
  vuoden ikäinen rouva, tukka ylös kammattuna ja mekon liivi pitkä, aivan
  ruumiin mukainen, pönkkähame suurikukkaisesta triumfantti-kankaasta,
  hienotekoiset, pitkät kalvokkaat riippumassa puolitiehen asti paljailla
  käsivarsilla. Molemmissa tauluissa oli vuosiluku 1775. Ne olivat vanhan
  äitinisän ja äitinäitin muotokuvat, maalatut Tukholmassa heti heidän
  jouduttuaan naimisiin. Isoisä oli jo ammoin kuollut, mutta nuori,
  kaunis rouva, kasvojen juonteet ylpeät, hymyilevät ja kuitenkin niin
  hyvänluontoiset, hienoissa, kukoistavissa poskissa sievät pikku kuopat
  ja kirkkaissa sinisilmissä suloinen, lempeä loiste, hän oli nyt sama 90
  vuoden ikäinen sokea mummo, jonka poskissa oli niin monta ryppyä, jonka
  iho oli harmaa ja kädet niin köhmyiset ja joka istui yksinäisessä
  kammarissaan: niin, hän oli sama vanha äitinäiti 70 vuotta sitte. Hän
  muisteli vielä nuoruutensa iloisia päiviä, jolloin hän kuuli
  kauneudestaan niin monta imartelevaa sanaa, ja sentähden hän
  hiljaisesti ja hyvänluontoisesti sanoi, vähääkään katkerasti
  ajattelematta kaiken maallisen kauneuden katoavaisuutta: "Älä itke,
  pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"
  Muutamana aamuna nousi aurinko merestä niin punaisena ja suurena kuin
  vaununpyörä ja päivä tuli hyvin lämpimäksi. Antonia ja Maria ottivat
  korinsa ja läksivät poimimaan mesimarjoja eli maaramia. Oli niin
  kaunista, niin hiljaista metsissä, koivujen ja leppäin alla oli varjo
  niin taivaallisen suloinen. Suuret tummanpunaiset marjat kiiluivat
  tiheäin lehtien alta mätästen laidoista; semmoisia marjoja eivät tytöt
  olleet koskaan poimineet, niin pulleat, kauniit ja mehuiset ne olivat.
  Mitä etemmäksi he joutuivat lehtimetsään ja tuoksuville, vielä
  niittämättömille niityille, sitä enemmän marjoja he löysivät ja sitä
  sukkelammin täyttyivät korit. Se oli viehättävän hauskaa ja he yhä
  poimivat iltapäivälle asti.
  "Nyt jo olisi aika lähteä kotiin, sillä aurinko alkaa paahtaa
  polttavasti kuin leipäuuni", sanoi Antonia.
  "Odotahan vähän", sanoi Maria, "parikymmentä marjaa mahtuu enää vain
  koriini." Ja he astuivat edelleen mättäältä toiselle.
  "Täällä minä en ole koskaan ennen ollut", sanoi Antonia. "Näetkö tuota
  vanhaa tuvan hökkeliä tuolta puiden välistä? Se näyttää juuri tontun
  asunnolta. Kun vielä antavatkin tonttujen asua tällä kauniilla
  saarella!"
  "Tupa on ruma ja vanha", vastasi Maria, "mutta ei ole oikein halveksia
  sitä vanhuutensa tähden. Onhan mummokin ruma ja vanha, mutta on
  kuitenkin niin hyvä, ja hän on ollut nuorena kauniskin."
  "Lorua sinä tuommoisesta vanhasta ladosta!" sanoi Antonia nauraen.
  "Mutta meidän pitää lähteä kotiin; minun vuoroni on laittaa teetä tänä
  iltana."
  "Helppo kyllä sanoa, mutta mihin päin?"
  "Lähtekäämme tänne vasemmalle."
  "Nyt erehdyit, oikealle päin on mentävä."
  "Sieltähän tulimme."
  "Mutta sitä ennen käännyimme monta kertaa vasemmalle."
  "Tiedäpäs, Maria, me olemme eksyneet."
  "Aivan samoin luulen minäkin, Antonia."
  "Mitä nyt teemme?"
  "Astutaan pitkin rantaa, niin pääsemmehän viimein Albanoon."
  "Niin, huomenna. Etkö tiedä, että saari on ympäri mitaten peninkulmaa
  laaja?"
  "Mitä hullua! Ja nyt alkaa sataa."
  "Huh, kun nousee noin sysimusta pilvi auringon eteen; tulee hirmuinen
  rajuilma."
  "Jo jyrisee ilmassa..."
  "Näitkö ukontulta... Antonia!"
  "Pisarat putoilevat kuin suuret kirsikat."
  "Ja meidän uudet hameemme!"
  Ja molemmat tytöt alkoivat juosta, minkä jaksoivat, tietämättä oikein
  minne. Mutta sade kiihtyi yhä rajummaksi ja yhä tiheämmin leimahtelivat
  ukontulet; pilvissä vieriskeli ukkonen kovasti ja räjäkästi jyristen,
  niinkuin raskaat vaunut kiivaassa ajossa kivikadulla. Se oli oikea
  Herran ilma.
  "Nyt minä en enää jaksa", sanoi Antonia läpimärkänä, uuvuksissa ja
  pelosta kalpeana.
  "Levätkäämme tämän koivun alla!" kehoitti Maria.
  "Ei, ei, ei millään lailla! Etkö ole kuullut, että ukkonen usein iskee
  korkeihin puihin?"
  "Se on totta! Meidän pitää juosta muuanne." Ja he läksivät uudestaan
  juoksemaan. Mutta hetkisen kuluttua olivat he taas ihan samassa
  paikassa.
  Silloin tyttö raukat olivat jo menettää kaiken rohkeutensa. Antonia
  tarttui puun runkoon ja sanoi: "Nyt minä en enää lähde mihinkään,
  vaikka ukkonenkin tähän iskisi." Maria alkoi itkeä.
  Mutta samassa harveni hetkiseksi synkkä pilvi, ja tytöt näkivät aivan
  edessään mäellä vanhan tuvan puoli lahon seinän. "Tule, sisko!" sanoi
  Maria ja parissa minuutissa ehtivät molemmat katon suojaan.
  Miksipä olikaan Antonia äsken niin halveksivasti puhunut vanhasta
  tuvasta? Huiskin haiskin siinä kyllä kaikki oli ja Albanoon verraten
  oli paljokin muistuttamisen aihetta; mutta rajuilmaa vastaan siinä oli
  hyvä suoja, ja jos vain ei tunkeutunut aivan lähelle nurkkia, joihin
  sade tippui rikkinäisestä katosta, oli siinä kyllin hyvä ja turvallinen
  istua.
  "Tässähän meillä on hyvä kuin palatsissa", sanoi nauraen Maria, joka
  aina tyytyi vähään. "Katsos, tonttu on odottanut vieraita. Mitäpä muuta
  varten se olisi levitellyt tuoreita lehtiä lattialle ja pannut
  tuoreita, tuoksuvia heiniä vuoteihin? Nyt satakoon ja iskeköön tulta
  kuinka hyvänsä; tupa on kyllä kestänyt monta sadetta aikoinaan."
  "Täällä on ollut tänään kalastajia ennen meitä", huomautti Antonia, "ja
  saattavatpa he nytkin palata minä hetkenä hyvänsä. Ovathan ne jättäneet
  rautapannun tuohon liedelle, ja tuollahan näkyy ahvenen paitakin."
  "Ah, jospa olisi vähä tulta kuivata vaatteitamme!"
  "Katsotaanpas! Kyllä tässä vielä hehkuu hiiliä tuhkassa."
  "Puhu, Antonia, puuh! Vielä kerran, puuh! No, nyt se jo syttyi, ja
  lastut palavat aika hyvästi, Tässä on kuivia lepän risuja; niistähän
  saamme kunnon valkean: Vielä yksi risu... kas niin; johan sanoin, että
  me olemme tässä kuin palatsissa."
  Puhellessaan ja sisartansa rohkaistessaan oli Maria todellakin saanut
  kirkkaasti palavan tulen tehdyksi. Vanhat risut räiskivät ja säkenöivät
  ja hetkisen kuluttua olivat molempien tyttöjen vaatteet melkein kuivat.
  He olisivat nyt mielellään lähteneet umpimähkään tavoittelemaan kotia
  kohti, mutta satoi vielä rankasti, niin että oli mahdoton semmoiseen
  säähän mennä korkeaan heinikkoon hapuilemaan.
  Tyttöjen täytyi siis odottaa ja odottelijasta tuntuu aika pitkältä. He
  ryhtyivät tarkemmin tutkimaan tupaa; kukapa voi tietää, mitä siitä ehkä
  vielä löytyi?
  Antonia löysi vanhasta savustuneesta ja tomuisesta seinästä monta sekä
  hellää että naurettavaa värsyä, jotka hän saneli hullunkurisen
  juhlallisesti. Yksi oli näin:
   "Namusias syö, sä ihanaisin!
   Varjonas jos luonas olla saisin!"
  Ja sen alle oli joku koiranhammas kirjoittanut:
   "Olis oikein, jos sua tukistaisin."
  Toinen oli tämmöinen:
   "Arkaadiassa tuolla
   Oon käynyt minäkin.
   En enää viihdy siellä,
   Palaan jo takaisin."
  "Ah, miten hellää ja liikuttavaa!" huudahti Antonia. "Mutta tässä on
  vielä tuntehikkaampi värsy:
   "Hyvästi, armahain!
   Jos kuinka kävis mulle,
   Beata Sofie, mä sulle,
   Niin sulle elän vain!"
  "Beate Sofie, sehän on mummon nimi!" kummasteli Maria.
  "Kyllähän monen muunkin nimi on saattanut olla Beate Sofie kuin
  ainoastaan mummon", vastasi Antonia ja saneli vain seinistä. Mutta
  viimein tuli niin hämärä, ett'ei hän enää nähnyt, ja silloin molemmat
  sisarukset istuutuivat yhdessä lieden luo.
  "Tiedätkö mitä?" huokasi Maria.
  "Mitä sitte?" kysyi Antonia.
  "Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Kun noin yhä näkyy satavan ja iskevän
  tulta, emme me voi lähteä ulos eksymään yöksi metsään."
  "Niin kyllä!" huokasi Antonia. "Mutta minulla on nälkä."
  "Siihen minä keinon keksin", vastasi Maria (joka muuten aina keksi
  keinoja). "Minä olen lukenut jostakin kirjasta, että arabialaiset
  aavikoillansa usein syövät illallisekseen vain kourallisen keitettyjä
  riisejä."
  "Vitsa-riisiäkö vai mistä sinä aiot keittää?" ivaili Antonia.
  "Maltahan, niin saat nähdä!" Ja Maria otti hameensa taskusta
  riisiryynejä, joita hän mielellään söi kuiviltaan, niinkuin tytöillä on
  tapana, kunnes aikaihmisinä unhottavat lasten tavat. Sitte pyyhki hän
  pannun hyvin puhtaaksi, pani sen ulos sateesen, sai kokoon vähän vettä
  ja pani riisiryynit kiehumaan. Hetkisen kuluttua olivat ne kypset, ja
  kun päälle puserrettiin vähän mesimarjan mehua, maistuivat ne oikein
  hyviltä.
  "No, sinä kaikkia keksit, sinä!" sanoi Antonia.
  Syötyään etsivät tytöt puhtaimman vuoteen, jossa oli aivan kuivia
  heiniä, ja laskeutuivat levolle, koetettuaan ensin sulkea ovea niin
  hyvin, kuin taisivat. Kohta nukkuikin Antonia.
  Mutta Marian silmiin ei uni tullut. Hän ajatteli, miten nyt vanhemmat
  olivat levottomat, kun ei heitä kuulunut iltasilla kotiin; hän muisteli
  vanhaa mummoa, Beate Sofielle kirjoitettua värsyä ja kenties mitä
  kaikkea, joka johtuu nuorelle tytölle mieleen, milloin ei uni ota
  tullakseen. Hän koetteli kaikki keinot, kuin tiesi, houkutellakseen
  unta silmiin, hän ajatteli ikävimpiä asioita, kuin osasi, ajatteli
  vanhaa, nuuskaavaa sotaneuvosta, joka aina tahtoi suudella häntä
  hampaattomalla suullaan, hän luki kolmeensataan kolmeenkymmeneen
  kolmeen; mutta ei mistään tullut apua.
  Viimein hän kääntyi toiselle kyljelleen. Silloin silmät sattuivat
  pimeään vastapäiseen nurkkaan. Siinä paistoi kuin tulikipinä, vaan
  kuitenkin oli valo valkeampi ja kalvakampi kuin tulen valo. "Mikä se
  oli? Olenkohan todellakin saattanut sinne tulisen hiilen liedestä?"
  ajatteli hän.
  Hänen piti nousta katsomaan. Hän meni nurkkaan. Ei, ei se tulta ollut,
  vaan jotakin muuta; vanha, laho puu se loisti pimeässä. Maria katseli
  sitä vähän aikaa mielihyvällä. Vaan silloin huomasi hän toisen pienen
  kohdan seinässä, joka myöskin loisti, vaikka vielä vaalakammin. Se on
  myöskin lahoa puuta, ajatteli hän ja koetti kädellään. Mutta ei, se oli
  pieni sormus, pistetty syvälle seinän rakoon. Vaivalla sai hän sen pois
  ja näki, vaikka pimeässäkin, valon tulevan pienestä timantista, joka
  oli kiinnitetty sormuksen kantaan. Mikä löytö! Ja miten Marian
  kärsivällisyyttä kiusasi, kun ei nyt heti saanut katsella sormusta
  tarkemmin. Hän pani sen sormeensa ja palasi vuoteelle. Nyt ei hänen
  enää tarvinnut kauan odotella unta.
  Olettehan varmaankin kuulleet höyhensaarista? Siellä oli Maria kuin
  kotonaan, niinkuin kaikki hyvät lapset, ja kultaiset unet lentelivät
  taivaan sinisillä siivillään hänen vuoteensa ympärillä. Ne ottivat
  häntä kädestä ja veivät seitsemänkymmentä vuotta taemmaksi ajassa. Hän
  näki mummon seitsemäntoista vuoden ikäisenä, niin iloisena ja
  hymyilevänä, niin hellänä ja kauniina kuin Maria itse. Hän istuu tässä
  samassa vanhassa tuvassa, jossa Maria nyt makaa; mutta tupakin on
  silloin uusi ja valkoinen ja siisti! Seitsentoista-vuotisen mummon
  vieressä istuu kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen merimiehen puvussa.
  He puhdistavat marjoja, he katselevat toinen toistaan. Miten kirkkaat,
  ystävälliset silmät! Olivatko ne mummon silmät? Niin, ne samat ne
  olivat, mutta seitsemänkymmentä vuotta sitte! Silloin kaunis,
  valkotukkainen poika ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä, juoksee ulos
  ja purjehtii laivalla pois merelle. Ja miten vanha mummo itkee... (aina
  minä sanon vanha mummo; vastahan hän oli seitsemäntoista vuoden
  ijässä!)... Miten hän itkee, se kaunis, suloinen, nuori tyttö! Hänen
  sisaruksensa tulevat tupaan, korit täynnä marjoja. He asettuvat vanhan
  mum... rakkaan nuoren sisaren ympärille, he tanssittavat häntä,
  tahtovat lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mutta hän itkee vain ja katselee
  tuota sinimeren kirkasta, pohjoiseen katoavaa reunaa!
  Maria heräsi ja katsoi ympärilleen. Poissa oli nuori, itkevä tyttö;
  poissa oli myöskin poika ja kaunis tupa. Kotona Albanossa istui vanha
  mummo 90 vuoden ikäisenä ja sokeana, ja Maria makasi rappeutuneessa,
  harmaassa tuvassa, joka oli kokoon luhistumaisillaan. Marian sydämmessä
  tuntui niin kummalliselta.
  Kuitenkin vaipui hän uudestaan ystävällisten unien syliin, ja nyt ne
  veivät häntä seitsemänkymmentä vuotta eteenpäin ajassa. Mitä hän nyt
  näkee? Onko tämä sama saari? Miten toisennäköinen hän itse on ja
  samalla kuitenkin miten samannäköinen! Poissa on vanha tupa, niin
  ett'ei ole merkkiäkään jäljellä, eikä kukaan ihminen sitä tiedä edes
  olleenkaan; Maria vain yksin tietää sen. Siinä paikassa, jossa tupa oli
  ja jossa huvilat olivat, ja yli koko sen ennen niin vehreän saaren
  ulottuu nyt katuja, toreja ja korkeita taloja; vaunuja vierii, ihmisiä
  hyörii, siinä on elämää, melua ja liikettä, kaupunki on muutettu tänne
  entisestä paikastaan manterelta, ja sen muuton jälkeen on se kasvanut
  neljä kertaa suuremmaksi, väkirikkaaksi ja vauraaksi... Ah, mutta missä
  nyt ovat kauniit mesimarjat ja suloinen lintujen laulu, joka ennen soi
  metsien yksinäisessä hiljaisuudessa? Ne ovat paenneet melua, linnut
  eivät viihdy kauneissa puutarhoissa, joita on istuteltu kaikkialle
  pitkin rantoja. Kas, tuossa tulee hyvin vanha mummo, ympärillä
  lastenlasten lapsia. Hänen toinen jalkansa on rampa, hän ei enää jaksa
  astua, häntä kannetaan tuolissa; hän on kuuro, niin ett'ei kuule
  mitään, mutta sokea hän ei ole, niinkuin vanha mummo. Hän näyttää
  vanhuudessaan niin hyvältä ja rakastettavalta: sanokaas, kuka hän on.
  Maria näkee hänet unissaan, katselee häntä tarkkaan, mielistyy häneen
  ja suutelee hänen kättänsä, vaan ei tunne häntä. Silloin kuiskaa joku
  ääni hänelle korvaan: sinä itsehän se oletkin, Maria, yhdeksänkymmenen
  ijässä! Maria säpsähtää unissaan, tuntuu taaskin niin kummalliselta
  hänen sydämmessään; hän itkisi sekä surusta että rakkaudesta mutta ei
  osaa. Hän tuntee olevansa niin vanha, hänhän onkin tuo rampa ja kuuro
  90 vuoden ikäinen mummo, joka istuu tuossa kantotuolissa. Hän katsoo
  kauas, hyvin kauas taapäin! Hän katselee nyt sitä paikkaa, jossa ennen
  oli vanha tupa, vaan jossa nyt on pieni huvihuone, ikkunoissa
  vaaleanpunaiset silkkiverhot ja pieni viiri katolla. Hän sanoo lastensa
  lasten lapsille: Voitteko uskoa, että tässä ennen muinoin oli vanha,
  rappeutunut tupa, joka tiesi kertoa niin monia vanhoja muistoja? Sata
  neljäkymmentä vuotta sitte seisoi tässä samassa paikassa minun äitini
  äiti ja otti jäähyväiset iloiselta pojalta, joka purjehti pois merelle
  eikä koskaan palannut. Ja seitsemänkymmentä vuotta sitte, kun minä
  vielä olin nuori ja lapsellinen, eksyimme minä ja sisareni Antonia
  metsään. Me olimme yötä vanhassa tuvassa ja minä löysin sieltä
  sormuksen; silloin minä olin seitsentoista-vuotinen! Ja nuori tyttö,
  joka seisoi lähinnä nuorta ja kaunista Mariaa... no, mitä sanonkaan?
  sitä yhdeksänkymmenen ikäistä, kuihtunutta, rampaa ja kuuroa mummoa!...
  nuori tyttö katsahti kummastuen kantotuolissa istuvaan vanhukseen ja
  sanoi luonnollisessa viattomuudessaan: oletko todella, mummo, ollut
  seitsemäntoista vanhana?
  Silloin taaskin niin ahdisti Marian sydäntä, hän näki sumua laskeutuvan
  punaisilla silkkikartiineilla ja kattoviirillä koristetun huvihuoneen
  ympärille, se himmensi kaikki esineet, mummonkin kantotuolinensa ja
  lapset, jotka iloiten leikkivät hänen ympärillään. Ja Maria samassa
  heräsi ja tunsi lämpimiä kyyneliä poskillansa. Säikähtäen hypähti hän
  ylös. Oliko hän todellakin niin vanha ja kuihtunut, kuin juuri äsken
  oli nähnyt itsensä kantotuolissa? Ah ei, hän oli yhtä nuori, yhtä keveä
  jalalta kuin ennenkin; hänen poskensa olivat hienot, lämpöiset, pehmeät
  ja punakat, hän katsoi käsiänsä, ne olivat valkoiset ja pehmeät kuin
  ennenkin! Niin, hän oli vieläkin seitsemäntoista ijässä, ja kaikki,
  jonka hän oli nähnyt ja joka oli niin kummallisesti liikuttanut hänen
  sydäntänsä ja saanut hänet oikein itkemään, se kaikki oli vain unta!
  Oliko se todella kaikki unta?
  Oli, sillä nyt paistoi aurinko niin kirkkaasti vanhan, harmaan tuvan
  rikkinäisistä ruuduista; ukkonen ja sade olivat lakanneet, ja suloista
  tuoksua tuli vehreästä metsästä.
  Maria pyyhkäsi otsaansa kädellään. Unta se oli, sanoi hän hiljaa
  itsekseen; mutta millaista unta!
  Antonia vielä nukkui. Maria herätti hänet suutelolla, ja he käärivät
  ylös helmansa, sillä ruoho oli vielä märkä, ja sanoivat tuvalle
  jäähyväset. Mutta eivätpä he kauas ehtineet, kun jo lähellä rantaa
  näkivät veneen; heidän huolestunut isänsä itse oli soutanut heitä
  etsimään. Vajaassa tunnissa he nyt ehtivät kotiin Albanoon.
  Antonialla oli paljo kertomista kotiin päästyä, ukkosesta, vanhasta
  roskaisesta tuvasta ja hullunkurisista värsyistä, joita oli tuvan
  seinissä. Mutta Maria meni heti vanhan mummon luo, syleili häntä,
  suuteli hänen ryppyisiä käsiään ja hyväili häntä kaikin tavoin. Hän ei
  voinut unhottaa untansa, hän ajatteli: minun kaltaiseni on mummokin
  ollut, ja mummon näköiseksi minäkin tulen! Ja samalla hän ajatteli
  kaunista merimiestä, joka purjehti pois ainiaaksi, ja hän ajatteli,
  vaan en huoli sanoa, ketä, ja miten ihmeellistä onkaan muistella
  seitsemänkymmenen ijässä häntä ja kaikkia näitä suloisia nuoruuden
  päiviä, jotka hän nyt leikin iloissa on kuluttanut. Silloin nousivat
  kyynelet Marialle silmiin; ainahan ne olivatkin väjymässä, milloin hän
  vain oli suruinen tai hyvin iloinen, se hyvä, hellä Maria.
  "Mummo", sanoi hän, "minä olin vanhassa tuvassa! Siellä oli seinässä
  sinun nimesi, ja koko yön minä unissani näin sinusta kummallisimpia
  asioita."
  Mutta vanhus ei kuullut; hän vain piti kiinni Marian kättä ja
  tunnusteli tarkkaan timanttisormusta, joka oli nimettömässä sormessa.
  "Sormus, sormus!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Mistä sait
  sormuksen?"
  "Vanhasta tuvasta minä sen löysin, syvältä seinän raosta."
  "Sama sormus se on!" virkkoi mummo, kumartui, suuteli sitä ja painoi
  sen kuivettuneesen sormeensa. "Kiitos, pikku Maija, ihan sama se on,
  ihan sama! Minä etsin sitä eilen, etsin koko päivän enkä löytänyt.
  Mutta nyt minä sen sain."
  "Eilenkö, mummo? Eilenkö."
  "Eikö se ollut eilen? Ei, sinä olet oikeassa, johan siitä on monta
  viikkoa. Silloin, kun hän purjehti pois."
  "Sekö nuori, kaunis merimies, jolla oli yllä sininen mekko?"
  "Niin, juuri hän. Tunnetko sinä siis hänet?"
  "Hänetkö, joka puhdisteli sinun kanssasi marjoja vanhassa tuvassa ja
  sitte purjehti pois merille?"
  "Hänet juuri. Sinä et ehkä tiedä, että me hyvin rakastimme toisiamme.
  Me olimme rakastaneet toisiamme aina pienestä asti; hän oli vain kolme
  vuotta vanhempi. Hän oli minulle kuin veli, mutta hän rakasti minua
  enemmän kuin sisartansa. Lähtiessään pois muutama viikko sitte, sanoi
  hän minulle: Beate Sofie, sinä et rakasta minua, niinkuin minä sinua;
  minä nyt lähden merille enkä ehkä koskaan palaa. Mutta tähän tupaan
  minä kätkin sormuksen, jonka näit eilen; etsi se, sinä saat sen? Kun
  sormus on kädessäsi, silloin tiedät, että minä kohta palaan luoksesi;
  mutta jos et sitä löydä, niin emme koskaan enää näe toisiamme."
  "Etsitkö sinä, mummo, sormusta?"
  "Etsinkö? Yöt päivät, päivät ja yöt, mutta en löytänyt. Minä etsin sitä
  joka kesä, eikä hän koskaan palannut. Sanopas, pikku Maija, onko siitä
  kauankin, kun hän purjehti pois. Ehkä jo monta kuukautta?"
  "Ah, mummo, siitä on kulunut seitsemänkymmentä vuotta!"
  "Seitsemänkymmentä vuotta! Lapsi, sinä olet oikeassa, minä en tullut
  ajatelleeksi. Se päivä on minusta niinkuin eilen; kaikki, mitä on
  välillä, on juossut ohitseni kuin virta, ja minä olen jäänyt yksin
  rannalle. Sanopas, mitä on kirjoitettuna sormuksen sisäpuolella?"
  "1772. Minä palaan luoksesi."
  "Hän palaa luokseni! Niin, nyt minä tiedän, että hän tulee, mutta ei
  hän minun luokseni, vaan minä hänen luoksensa. Hän on nyt niissä
  valoisissa saleissa, joissa ei ole mitään eroa enää. Sinne minäkin
  kohta joudun. Silloin hän tulee minun luokseni!"
  "Ei mummo, et sinä saa kuolla pois meiltä!"
  "Älä sure, pikku. Maija! Pitkällä päivällä on ehtoonsa niinkuin
  lyhyelläkin. Mutta samapa se, onko päivä ollut lyhyt vai pitkä, kunhan
  vain joka hetki on vienyt meidät lähemmäksi Jumalan valtakuntaa.
  Silloin otetaan ilta vastaan ilolla ja lepo rauhallisella mielellä, ja
  ijankaikkinen aamu valkenee autuaana entisyyden yön jälkeen."
  Niin puhui vanha mummo niin taivaallisella luottamuksella, kuin
  ainoastaan sillä on, joka on saanut paljon kokea, vaan joka kuitenkin
  on pitänyt uskonsa loppuun asti. Kun seuraava kesä tuli, kasvoi hento,
  lapsellinen ruoho jo hänen haudallansa. Mutta Antonia ja Maria
  purjehtivat vanhempinensa saareen, ja se tapahtui samaan aikaan
  elokuussa. "Lähtekäämme, sisko", sanoi Maria, "katsomaan, vieläkö vanha
  tupa on pystyssä!" "Mennään vain", sanoi Antonia, "mutta nyt panemme
  tien tarkkaan merkkiin, ett'emme eksy." Ja he läksivät.
  Kun he saapuivat kauniille mäelle järven rannalle, ei vanhaa tupaa
  ollutkaan enää siellä. Se oli kukistunut viime syksyn marraskuun
  myrskyillä ja osa hirsistä oli vedetty pois, vaan lahoimmat olivat
  jäljellä ynnä suuri harmaakivinen uuni, jossa tytöt olivat keittäneet
  riisiryynejä. Ainoastaan hyttyset yhä vielä tanssivat kuin ennenkin
  tuvan raunioilla ja laskeutuva aurinko levitti lempeitä kultasäteitänsä
  entisten muistojen autioon asuntoon.
  "Mitä nyt!" huudahti Antonia. "Kotitonttu on koditonna, sen linna on
  kukistunut, ja nyt se ehkä muuttaa kotinsa Albanoon!"
  Maria ei tuota kuullut. Hän katseli tuvan jäännöksiä, joita aurinko
  kultasi, katseli tulevaisuutta ja sanoi hiljaa itsekseen:
  "Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua on tässä suuri kaupunki laivoineen
  ja tehtaineen ja tässä samassa paikassa pieni huvihuone, ikkunoissa
  vaaleanpunaiset silkkiverhot ja katolla viiri. Silloin ei kukaan enää
  muista tässä olleenkaan vanhaa tupaa, jossa hyviä, iloisia ihmisiä on
  asunut. Eräs vanha mummo sen vain muistaa."
  "Tule, Maria!" huusi Antonia. "Täällä on kauneimpia ja punaisimpia
  mesimarjoja. Katsos, miten ne kiiltävät! Tunne, miten ne tuoksuvat! Ah,
  en minä tiedä mitään ihanampaa maan päällä kuin oikein suuret, kirkkaat
  tummanpunaiset mesimarjat. Eikö niin?"
  "Niin, niin, poimikaamme niitä!" sanoi Maria hymyillen. Ja siihen
  lapsuuden raittiisen, suloiseen, viattomaan hymyyn haihtuivat sekä
  entisyys että tulevaisuus.
  
  
  PÄIVÄNSÄDE MARRASKUUSSA.
  
  Muurahaiset tekivät työtä täydessä puuhassa. Paljo heillä olikin
  tekemistä. Ensiksikin piti heidän muurata kammarinsa muurahaiskeossa
  oikein tarkoiksi ja lämpimiksi talven varalle. Sitte piti heidän vielä
  tarkastaa kaikki ruokahuoneet ja katsoa, oliko kylliksi muonaa
  viideksi tai kuudeksi vankeuskuukaudeksi. Olipa vielä linnoitettava
  kekokaupungin portitkin vihollisten hyökkäystä vastaan. Sitte oli
  laistavat muurahaisten tiet ja toimitettava pois kaikki kuivaneet
  havut, ja viimeisenä työnä oli kiipeäminen lähimpään puuhun pitämään
  vaaria maailman menosta ja töllistelemään pilviä, olikohan talvi jo
  hetikin tulossa.
  Mutta kaiken tämän lisäksi oli muurahaisilla vielä sittekin yksi
  vaivaloinen ja surullinen työ; heidän piti kaivaa hauta suurelle
  emovainajallensa Luonnolle, ja siinä työssä olivat kaikki maan pikku
  elukat, kaikki tyyni eli 94 kvintiljoonaa, 18 kvadriljoonaa, 400,000
  triljoonaa, 888,000 miljoonaa 954,367. Kirjoitapas se luku; niin monta
  niitä sanottiin olevan, vaan minä en tiedä niin tarkkaan; ehkäpä niitä
  oli 954,368.
  Jo oli hallanhärmää maassa, seitsemäntuhatta miljoonaa helmeä, eikä
  kukaan niitä koonnut. Kaikki kuihtuneet ruohonkorret ja kaikki
  lehdettömät puut olivat jo syvässä surupuvussa; mutta honkain ja
  kuusten, jotka aina pitivät tummanvehreätä turkkia, ei tarvinnut tehdä
  muuta kuin harjata pois sammal päällyksestä. Tuulet, nuo ilman
  tyttäret, istuivat pilvissä ja karttasivat lumivillaa käärinliinoiksi;
  jäätyvät aallot lauloivat surullisia lauluja rannalla, kunnes nukkuivat
  pois jääpeitteen alle, ja pikku linnut, joita vielä oli jäljellä
  muuttoajan jälkeen, harjoittivat pientä viatonta surumessua honkain
  iltahuminan säestykseen. Kaikki oli niin kolkkoa, niin pimeätä, niin
  syvällisen surullista.
  Mutta silloin pilkisti pilven raosta yksi päivänsäde.
  Yksi päivänsäde, oikeaa taivaista kultaa, paistoi mustasta lumipilvestä
  hallanhärmän helmille, lakastuneelle ruoholle, elottomille puille,
  jylhille hongille, uutteroille muurahaisille ja kaikille 94
  kvintiljoonalle pikku elukalle -- jopa unohtui, miten monta niitä
  olikaan -- ja yht'äkkiä muuttui kaikki tyyni.
  "Mitä tämä on?" sanoi huuhkaja, joka istui viiritangon nenässä ja
  harjoitteli alinta ääntä lauluun, joka alkaa näin: "Syksy on tullut ja
  myrskyelee." Ja käreä ääni hänellä oli, mutta tyydyttiin siihenkin nyt,
  kun laululinnut jo olivat poissa. "Mitä tämä on? Minä hämmennyn, minä
  laulan väärin, minä en näe ainoatakaan nuottia, kun päivä noin paistaa
  ihan vasten silmiä."
  "Ei tämä käy päinsä", huokailivat muurahaiset, jotka juuri äsken olivat
  suurella vaivalla siistineet hallanhärmän kauneiksi helminauhoiksi
  ruohonkorsille, että näyttäisivät surukauluksilta, ja nyt alkoivat
  kaikki helmet sulaa; "ei tämä käy mitenkään päinsä, siitä tulee vain
  likaa ja rapaa. Eikö ole mitään päivänvarjoa, joka ulottuisi
  pohjoisesta etelään?"
  Heinäsirkka oli koko kesän positiivia vinguttanut eikä ollut huolinut
  minkään työn teosta. Sentähden se nyt makasi näljästä puoli kuolleena
  lakastuneen haavanlehden alla, mutta virkistyi päivänsäteestä ja luuli
  jo kesän palanneen. Ja hän alkoi heti vääntää positiiviansa, niin että
  haavanlehti hypähteli, mutta samalla hän väännälsikin kätensä ja
  jalkansa poikki, sillä ne eivät enää olleet oikein kunnolla koossa, ja
  siihen se hupi loppui.
  Sen kaiken näki päivänsäde pilkistäessään mustan ja paksun syyspilven
  raosta. Mutta väräjävillä siivillä liiteli se alaspäin läpinäkyvän
  ilman halki, etsien jotakuta lohduttaakseen ja ilahuttaakseen maan
  päällä.
  Päivänsäde tuli jäätyneelle lammikolle ja välkkyi kirkkaassa
  syysjäässä. "Onko täällä ketään surevaista?" kysyi hän. "Ei",
  vastasivat koulupojat, tehden jäähän kauneimpia piirtoja äsken
  teroitetuilla luistimillaan sekä nauraen ja riemuiten, ja koulutytöt
  seisoivat rannalla, koetellen vuorottain kummallakin jalalla, kestikö
  jää. Se oli niin erinomaisen hauskaa.
  Päivänsäde lensi edelleen ja tuli lehdettömään koivikkoon. "Onko täällä
  ketään surevaista?" "Ei", sanoi koivu, "mitäpä minä surisin? Tiedänhän
  minä viheriöiväni vielä ihanammin uudestaan, kun kerran tulee kevät."