Lukemisia lapsille 6 - 04

vehreään puistoon; siellä hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut
kuninkaallisessa asunnossa. "Ah", huokasi kuningas, "nyt minä olen
vanha, lapseton mies, jolla ei enää ole mitään, jota rakastaa maan
päällä. Jospa minä olisin kuollut ja minun uskottomat lapseni vielä
eläisivät!"
"Herra kuningas", sanoi prinsessa, "mitäpä sanoisit, jos Allah antaisi
sinulle uskollisia lapsia niiden sijaan, jotka olet kadottanut?"
"Ei, se ei ole mahdollista", sanoi kuningas. "Olihan minulla tosin
vielä yksi poika Mirtsa ja yksi tytär Mirjam, mutta he jo ammoin
minusta luopuivat."
Silloin ei prinsessa Mirjam enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan
halasi isäänsä, suuteli häntä ja kertoi hänelle kaikki, ja prinssi
Mirtsa lankesi polvilleen isänsä eteen ja antoi hänelle takaisin
valtakuntansa. Vanha kuningas tuli niin iloiseksi, siunasi uskollisia
lapsiansa ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta
uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa
poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka,
kuin maan päällä voi olla.
Ja satavuotinen Enok-munkki siunasi Mirtsaa ja Mirjamia, että he,
niinkuin Jumalan neljäs käsky lupaa, kauan eläisivät maan päällä; ja
siihen se tarina loppui, ja Allah elää vielä tänäkin päivänä.


JÄTTILÄISSATU.

Ol' ennen jättiläinen vanha, vankka,
Kymmentä syltä pitkä ukko-ranka.
Ja pohjoismetsiss' asui voimakas
Tuo jättiläisten aimo kuningas.
Häll' oli honka-, vuori-, louhimaita,
Ja karhut, hukat, kotkat voi hän kaita,
Työ paha hänestä, jos ihminen
Vain koski hänen metsääns kauniisen.
Hänellä akka, vanha niinkuin vuori.
Ja vaarain jättilaulut tais se muori,
Ja kun hän lauloi erämaalle, niin
"Kas, ukko jyriseepi!" sanottiin.
Iloksi ukollen ja akallenkin
Myös oli heiliä pikku poikanenkin,
Kaks syltä pitkä vain, ja maitoa
Se kerrallaan joi kaksi korvoa.
Ei leikkiin menemistä vanhain kanssa,
He kumoon saivat vuoret voimillansa,
Tempoivat hongat sauvaks kulkeissaan,
Merissä vettä heille polviin vaan.
Vaan kun he katseen pikku poikaan loivat,
Kuin kanto sammaleen he hymyn soivat:
Hienoista poikaa, sievää, pyöreää!
(Se painoi neljätoista leiviskää.)
Ei tiennyt kenkään ihmislapsi täällä,
Mi oli nimi aimo jättiläällä;
Se syntysana hänen voimansa
Perustus oli ja myöskin sukunsa.
Saapuipa Pyhä Lauri rantaan kerran,
Saattaakseen sen maan pakanat luo Herran
Ja Jumalalle kirkon laittaakseen,
Sen alttarille uljaan koristeen.
Ei aineita; työ kulki hitaisesti,
Ja jättiläinen nauroi ilkkuisesti.
Hän sanoi: "moisen myyränkuoppasen
Kolmessa päivässä mä tekasen."
"No," lausui Lauri, "laita kirkkosemme;
Ykskaikki, kun vain Herraa palvelemme.
Min palkan tahdot, tehtyäsi sen?"
"Sun silmäs!" kuului vastaus pikainen.
Pyhimys virkkoi innoin: "senkö verran?
Ilolla kaikkeni suon hyväks Herran;
Rakenna, hyvä mies! Mä kernaasti
Lahjoitan sulle valon silmäini."
"Niin olkoon", ärjyi tuo, ja muurausta
Het' alkoi, laittain kirkon perustusta.
Hän höyrysi, kun muuriin ahkeraan
Hän vuorta särki nyrkin-iskullaan.
Ja määräaikaan kirkko valmistuikin
Uljaaksi, jotta Lauri riemastuikin;
Vaan synti sentään oli hänestä
Sen tekijälle suoda silmänsä.
Hän silloin kuuli ääntä samanlaista
Kuin meren maininkia vienonlaista:
Noin hellin jättiläisen akkapa
Pojalleen lauloi metsän lauluja.
Hän lauloi: "nuku, iltapilvein nuori!
Viel' isäs valta vahva on kuin vuori,
Viel' ihmiset ei tiedä ollenkaan,
Ett' on Finn kuninkaana erämaan."
"Finn?" tuumi pyhimys. "No, mitä kuulen!
Salaisuus jokin siinä on, mä luulen;
Koettaa mielin, min se vaikuttaa." --
Aamulla työllens jättiläinen saa.
"Kas, koira, nyt on kirkko valmis aivan,
Molemmat silmäs saan nyt palkaks vaivan!"
-- Pyhimys virkkoi: "saat ne kylläkin;
Vaan jutelkaamme hiukan, ukko Finn!"
Se sana vuoret, kivet peitti savuun
Ja räiski tulta metsäpuiden havuun.
Kuin kivi seisoi siinä itse Finn.
Sen liikkumatta kädet, jalatkin.
Hän vihdoin joutui valtaan raivon, vihan
Ja vannoi: "murran koko kirkon ihan!"
Hän tarttui patsaihin, ja temppeli
Tuo suuri, korkea nyt tärisi.
Voi, pyhä templi sortuu! Malta, malta!
Jo voittaa jättilään ja peikkoin valta! --
Ei, kuuleppas, jo tornikellot soi,
Kivenä Finn on, liikkua ei voi.
Niin; alla Lundin kirkon alusholvin,
Mi säilynyt on nykyisihin polviin,
Kaks kivihaamua on vieläkin:
Ne ovat ukko ynnä akka Finn.
He kuollein käsin syleilevät siellä
Patsasta kahta kirkkoholvin vielä;
Vaan Lundista läks kristinoppi nyt,
Se pohjoismaisen yön on häätänyt.
Sai Lauri silmäns pitää. Vaan ei näistä
Ajoista nähty muuta jättiläistä
Kuin yksi ainoa, ja arvaa ken!
Tuo äsken nimitetty poikanen.
Hän aivan yksinään jäi metsään laajaan.
Nyt kaskenlyöjät ynnä aurat taajaan
Haaskaamaan saapui hänen korpeaan;
Suureksi, vahvaksi, hän kasvoi vaan.
Harventui Ruotsi, koitti aamutähti:
Hän halki meren kahlaamahan lähti.
Toist' erämaata sieltä hakemaan
Ja saapui vidoin rantaan Suomenmaan.
[Suomi = Finland eli Finnin maa.]
Se hänen isäins koti, sama juuri
Myös nimeltään kuin hänen isäns suuri.
Ja satapeninkulmaisella sen
Kankaalla tila hällä kylläinen.
Ja vihdoin tännekin kun joukko saapui
Rististä saarnaamahan munkkikaapuin,
Ja kynti aura, jauhoi myllykin,
Ja iski kirves, niitti vikahdin;
Niin nuori jättiläinen kauemmaksi
Etääntyi korven kodin vartiaksi.
Hän vielä asukas on tämän maan.
Ihmistä vastaan sotii toisinaan.
Kun pellon vilja runsahalta näyttää,
Hän pohjatuulen sitä syömään käyttää;
Kun kasvaa rikas aatteen tähkäpää,
Sensuurin saksineen hän lähettää.
Pimeys, erämaa häll' ilon tuottaa.
Mit' auttaa meitä valohonkaan luottaa,
Kun kenkään häll' ei tiedä nimeä,
Mi tuntematon on kuin Finnillä?
Jos, lapset, joku teistä tahtoo koittaa
Kuin Pyhä Lauri jättiläistä voittaa,
Niin tietkää: katsoa ei autakaan,
Jos joutuis silmänsäkin antamaan.
Ken Suomesta yön poistaakseen sen jalo
Työn tekee: antaa silmäinsäkin valon?
Ken uhraa kätensä ja hengenkin,
Laittaakseen tänne valon temppelin?
Ken todella sen tehdä halajaapi,
Se jättiläisen nimen kuulla saapi,
Saa syntysanan, joka muuttaapi
Tuon jättiläisen kivipatsaaksi.
Työ suuri vaatii suurta uskallusta,
Elämän, onnen, kaiken uhrausta,
Päätöstä varmaa, tointa rohkeaa;
Niin jättiläisten mahti raukeaa.


JOULUKUUSI.

Isäni vuorten valtia
Ja jättiläinen oiva!
Mun äitin mättään kanerva,
Kuin ilta purppuroiva.
Mun siskoin tähti taivainen,
Vaan veljein koski kuohuinen,
Säveltä Ahdin soiva.
Kankaalla kasvoin kauniisti
Luon' järven syvän kovin.
Valt'istuimeni tunturi
Muodosti, hongat hovin.
Valaisi tähti latvassain,
Ja kuuhut riippui oksallain
Ja huurre helmin somin.
Mä metsän prinssi suorana,
Iloisna kasvoin, elin.
Oravan muistan: rannalla
Se riemuin hypiskeli.
Latvassain rastas raksutti,
Ja kaiku amen vastasi,
Kun metsä rukoeli.
Talvella joulutähtineen
Sai poika vierelleni,
Mua katsoi: kuoreen, ytimeen
Sen kirveen-isku meni.
Vehreenä kaaduin, nuorna niin,
Iloksi muille kanerviin;
Sep' oli mielelleni.
Ja silloin herrastalohon
Minulle tuli retki.
Sain siellä äitin hoitohon,
Sain sievät seppeletki.
Kuin morsian mä puettiin
Somasti silkkiin, kukkasiin,
Kun oli juhlahetki.
Sain sisään joulu-iltana,
Kun tulet loisti siellä
Ja lapsijoukko huimana
Siell' leikki riemumiellä.
Mä muistin kankaan autian
Ja rastaan laulun, oravan;
Niit' ikävöitsin vielä.
Riemusta muiden riemuitsin
Mä muuten surevainen.
Vaan myöskin mulle enkelin
Soi laulu taivahainen;
Kerubin valkosiivestä
Sai heijastusta heleintä
Mun oksain vihantainen.
Unohdun, ystävittä jään,
Kun jonkin päivät meni.
En takaisin mä metsäänkään
Voi mennä juurelleni.
Nuoruuden kevähällä mä
Pois kuihdun; yhtään kyyneltä
Ei suoda muistokseni.
Tok' iloitsen mä, että sain,
Laps, tähtes uhrautua.
Se suurempaa kuin paikallain
Kuninkaaks vaurastua,
Uljaasti pilviin kasvaen,
Tiedotta, kuink' on riemuinen,
Ken iloittaa voi sua.
Itsensä antaa alttiiksi,
Se ilo suurenlaista.
Kaikk' antaa muiden hyväksi,
Eik' itse saada maistaa,
Se ilo -- jota Jumala
Vain lapsilleen suo taivaassa --
On enkel'ilon laista.


PAREMPI TIE.

Oli kerran luutamummo, jolla oli kaksi lasta, Putteli ja ja Tytteli.
Putteli oli poika, vaan Tytteli tyttö. Eräänä päivänä oli mummo
ansainnut 20 penniä ja hän sanoi lapsille; "Tässä on kaksi kymmenen
pennin rahaa: menkää kaupunkiin ostamaan leipää!"
Lapset eivät olleet koskaan ennen käyneet kaupungissa ja he sentähden
kysyivät tietä. "Se ei ole mikään kumma", sanoi mummo. "Astukaa ensin
suurta maantietä, ja kun tulette katajamäen kohdalle, eroaa kaksi
haaraa. Astukaa sitte sitä tietä, joka on parempi."
Se oli lapsista hyvä neuvo ja he läksivät iloisesti astumaan
rahoinensa, sillä olihan hauska päästä kerran kaupunkiin.
Kun he pääsivät katajamäen kohdalle ja näkivät edessänsä kaksi tietä,
alkoivat he itsekseen ajatella, kumpikohan tie se nyt on parempi. Mutta
molemmat näyttivät heistä yhtä hyviltä ja he seisattuivat neuvottomina
hetkiseksi arvelemaan.
Silloin istui leppälintu koivussa oikean tien varrella ja lauloi:
kuivaa leipää, kovaa leipää, kviririvit! Mutta varis istui katajikossa
vasemman tien varrella ja raakkui: rinkilöitä piparkakkuja, rinkilöitä
piparkakkuja, koa, koa!
"Kuules, Putteli", sanoi Tytteli, "leppälintu laulaa kuivaa leipää;
paras on mennä sinnepäin ja suorittaa asiamme."
"Ei", sanoi Putteli Tyttelille, "varis lupaa rinkilöitä ja
piparkakkuja. Sehän tie tietysti on parempi."
Lapset eivät voineet sopia, vaan päättivät ottaa kumpikin
kymmenpennisensä ja lähteä edelleen eri teitä.
Mutta kaikki tiethän ne Roomaan vievät, ja molemmat tiet veivät
tässäkin kaupunkiin. Astuttuaan kotvasen tuli Putteli toiselle
kaupungin portille, ja siinä istui matami pöydän vieressä ja huusi:
"kaksi pennistä, kaksi pennistä!"
Mitähän tuossa on? ajatteli Putteli ja astua tallusteli matamin pöydän
luo. Siinä häneltä silmät vasta aukesivat, sillä pöytä oli ladottu täpö
täyteen piparkakkuja ja pieniä rinkilöitä nauhoissa. "Saanko kaksi
rinkilää pennistä?" kysyi Putteli.
"Saat", sanoi matami. "Piparkakut maksavat kaksi penniä, vaan menkööt
yhdestä."
"Ah, miten huokeat!" ajatteli Putteli itsekseen. "Miten äiti ihastuu,
kun saa niin paljon hyvää niin vähällä rahalla!" Ja hän osti puolella
rahallansa rinkilöitä; -- montako hän sai? -- ja lopulla hän osti
piparkakkuja; -- montako hän niitä sai?
Sitte läksi Putteli katselemaan kaupunkia, ja se oli hyvin merkillinen.
Siellä oli korkeita kartanoita, koreita mamseleja ja kiiltäviä
messinkipeilejä kaikissa puodinikkunoissa. Kas, se oli jotakin! Putteli
katseli katselemistaan, ja hänelle alkoi jo tulla nälkä.
"Saattaisinhan syödä yhden rinkilän, kun ovat niin huokeita. Mutta ei
muuta kuin yhden!" ja hän söi rinkilän.
Vähän ajan perästä oli hänellä taas nälkä ja mieli teki lisää.
"Voisinhan maistaa piparkakunkin, koska matami tinki", ajatteli hän.
"Mutta ei muuta kuin yhden!" Ja hän söi myöskin piparkakun.
Mitä enemmän hän söi, sitä enemmän rupesi nälkä tuntumaan. Ja niin meni
taas yksi rinkilä ja yksi piparkakku. Mutta ei muuta kuin yksi. Sitte
alkoi Putteli arvella jo kotiin lähtöä, sillä ilta oli jo tulossa.
Putteli astuskeli hitaasti kotiin päin, sillä häntä väsytti ja nälkä
oli myöskin. Ja rinkilä ja piparkakku toisensa jälkeen menivät samaa
tietä alas hänen pikku vatsaansa, mutta vain yksi kerrallaan. Sillä
joka kerran maistaessaan ajatteli hän: ei muuta kuin tämä!
Viimein oli hänellä enää yksi rinkilä ja yksi piparkakku taskussa
jäljellä. "Niin, yksihän se vain enää on", ajatteli hän, "eikä se
kuitenkaan riitä kaikille illalliseksi." Ja hän söi siis viimeisenkin.
Putteli saapui viimein kotiin, ja siellä istuivat luutamummo ja Tytteli
tyytyväisinä syömässä illallista siitä leivästä, jonka Tytteli oli
ostanut. Sillä Tytteli oli tullut kaupungin toiselle portille ja siellä
heti suorittanut asiansa leipurin puodissa.
"No, Putteli", sanoi luutamummo, "missä on leipä?"
Putteli pyöritteli lakkiaan, niin että se rypistyi aivan
nelikulmaiseksi, ja alkoi kertoa kaikista kaupungin ihanuuksista,
suurista kartanoista, koreista mamseleista ja kiiltävistä
vaskipeileistä, joita riippui puodinikkunoissa.
"Mutta missä on leipä?" kysyi luutamummo.
Putteli teki lakkinsa nelikulmaisesta kolmikulmaiseksi ja kuvaili
matamia, joka istui pöytänsä vieressä kaupungin portilla, ja miten
uskomattoman huokeasta hän möi kaikkein parasta tavaraa.
"Mutta missä se sinun leipäsi on?" kysyi mummo kolmannen kerran.
Nyt täytyi Puttelin puhua totuus, ja pahinta oli se, että hänellä yhä
vielä oli nälkä ja suurempi kuin sudella jouluaamuna.
"Käy syömään!" sanoi mummo.
Putteli väänsi lakin jälleen pyöreäksi ja istuutui syömään. Ja
merkillistä, miten paljon paremmalta kuiva leipä maistui kuin sekä
rinkilät että piparkakut.
"No", sanoi mummo, "osaatko nyt sanoa, kumpiko tie oli parempi, sekö,
joka vei ahneuteen, vai sekö, joka vei äitiä tottelemiseen?"
"Äitiä tottelemiseen", sanoi Putteli.
"Muista se!" sanoi mummo.
Ja Tytteli raivasi kiltisti pöydän ja teki tilan. Ja Putteli ja Tytteli
paneutuivat maata luutamummon kanssa.


PEKAN SEIKKAILUT.
(Nälkävuonna, keväällä 1868.)

Ken on tuo poika murheeton,
Mi kulkee tuolla tiellä?
Se reipas Pekka itse on;
Kas, hän ei nolomiellä.
Hänestä kulkee huhuja
-- Sen syy, jos puhun valhetta:
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Hän oli köyhä poika, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ja häntä oli
kasvatettu sukulaistensa luona niin kauan, kun heillä oli hänelle
leipää antaa. Mutta tuli suuri katovuosi maahan, sukulaiset itse
köyhtyivät ja sanoivat Pekalle:
Nyt loppui leipä viimeinen,
Eik' yhtään rahaa meillä.
Sun täytyy leipäs, poikanen,
Ansaita mieron teillä.
Saat selkääs, Pekka, pussin tään,
Ja sinäkin käy kerjäämään!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti pussin, sulloi sen täyteen sammalia metsänrinteestä ja
läksi ulos avaraan maailmaan. Eipä hän etäälle ehtinyt, ennenkuin
hänelle tuli vastaan nälkäinen susi, näytti julmaa kitaansa ja sanoi:
Sinusta oivan paistin saan.
Mä olen _Näljänhätä_,
Käyn kelmeänä kautta maan,
En henkiin hevin jätä.
Varroppa, nyt ei toivoa;
Mä syön sun heti paikalla!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Mutta kun susi aukasi kitansa, niin Pekka viskasi siihen sammalet ja
juoksi tiehensä. Sitte hän otti pussinsa täyteen vettä (sillä se oli
vedenpitävä) ja astui edelleen. Ei hän pitkälle päässyt, kun tuli
vastaan takkuinen karhu, jonka silmät leimusivat, ja karhu sanoi
hänelle:
Tervekkö tänä vuonnakin
Sä vehnäleivän lailla?
Mä _Tauti_ olen, kuljeksin
Ja toimin näillä mailla:
Lyön maahan vanhan, nuorenkin,
Ja, katso, nyt lyön sinutkin!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Samassa nosti karhu mahtavan käpälänsä; mutta Pekka heitti sille kylmää
vettä selkään ja juoksi tiehensä. Sitte hän katkoi pussinsa täyteen
koivun vitsoja ja astuskeli edelleen, vaan jo vähän matkan päässä näki
nälkäytyneen härjän tien vieressä loikovan ja heiniä päivänpaisteessa
pureksivan. Härkä sanoi hänelle:
Miks käydä viitsit ollenkaan?
On puuhas turha aivan.
Mä _Laiskuus_ olen, nautin vaan
Ja hylkään kaiken vaivan.
En jaksa tulla luoksesi;
Käy tänne puskeakseni!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti koivun vitsat pussista ja antoi härjälle niin oivallisen
selkäsaunan, että härkä lähti pakoon, minkä suinkin pääsi. Pekka poimi
sitte kiviä pussiin ja astui edelleen. Kuljettuaan kappaleen matkaa
tapasi hän ketun, joka sanoi hänelle:
Miks kerjäät leipäs, narri, noin?
Varasta se tai ryöstä!
Mä olen _Kavaluus_ ja voin
Niin hyvin muiden työstä.
Käy, pidä kiinni hännästäin,
Ja kaikki käy kuin tanssi näin.
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti kivet pussista ja viskeli niillä kettua, niin että sillä
korvat soivat. Kettu livisti käpälämäkeen aika hojakkaa, ja Pekka
nauroi niin, ett'ei muistanut mitään pussiinsa poimia. Kun hän sitte
astui kotvasen, tuli vastaan leijona, joka hänelle sanoi:
Minussa näet _Kohtalon_,
Mi kurjan henkes hukkaa.
Mik' oikeus sun elää on?
Mult' elos kerjää, rukka!
Sä muuten, orja sattuman,
Saat vilu-, nälkäkuoleman.
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Hän heitti pussin, tarttui leijonan tuuheaan harjaan ja alkoi
painiskella. Sepä oli ponnistelua se. Ylpeä leijona kiljui niin, että
vuoret vapisivat, ja kohotti hirveän käpälänsä, kaataakseen Pekan
maahan. Pianpa olisi hänestä loppu tullut. Mutta voima maan päällä
rakastaa säikähtymätöntä uljuutta, ja leijona rupesi ystävälliseksi
Pekalle. Huolimatta häntä ruhjoa otti se hänet kuin lapsen syliinsä ja
sanoi:
Ken vastaan kovaa onnea
Jalosti käydä koittaa,
Hänelle annan voimia,
Niin hädän voi hän voittaa.
Siis elä! Maalles voiton suon;
Sen onnen moiset pojat luo.
-- Hoo, virkkoi Pekka.


PEIPON KEHTOLAULU.
(Kesäkuussa 1870.)

Uinu vaan
Rauhaisaan!
Pääsi paina
Siiven alle!
Nukkuvalle
Rauh' on aina,
Kun on Luojan turvassa.
Niin, ja metsäpolulla
Hyvät lapset kulkevat,
Pienokaista suojaavat.
Pieni sä,
Ylistä
Suurta Luojaa!
Kiitä kielin
Riemumielin
Kevään tuojaa!
Laulain nouse taivaisiin,
Laula riemuks lasten, niin
Enkelit sua kuulevat,
Lapsiakin suojaavat!

JOULULAULU.

Lumisella portilla
Joulu kolkuttaapi:
Sisään sievään laskeppa!
Vilun täällä saapi.
Raskas, täys on korini.
Sulle, muille kulleki
Lahjoja on mulla.
Saanko luokses tulla?
-- Joudu, joulu, jo!
Kynttilät ja kuusen tuon
Varsin vihannoivan,
Rauhan, riemun runsaan suon,
Ystävyyden oivan.
Köyhä mies myös avun saa,
Jota nälkä ahdistaa;
Suru, murhe musta
Löytää lohdutusta.
-- Joudu, joulu, jo!
Pahan kaiken poistelen
Piireist' iloisista,
Virttä siivin enkelten
Tuotan taivaallista.
Silloin silmät lapsien
Loistaa lailla tähtösten;
Sydammet ne uuden,
Saavat valoisuuden.
-- Joudu, joulu, jo!
Parhaan lahjan, jonka suon
Viimeks tahdon säästää:
Jesus-lapsi, jonka tuon,
Vieraaks mieli päästä.
Mailman valon povehes
Huolitko ja huoneeses?
Onko riemus vainen
Rauha Taivahainen?
-- Joudu, Jesus, jo!


ENSI LEIVO.

Mä kuljin puistotiellä
Kylämme takana.
Talv' oli maassa vielä
Ja talvi taivaalla.
Sävelen silloin selkeän
Ylhäältä kuulin helkkyvän;
Se ensi leivon ääni,
Ennustus kevähän.
"Min, kevään sisko, löydät
Pohjassa?" kysäsin.
"Niin köyhät meill' on pöydät,
Niin kolkko talvisin.
Käy Guadalqvivirille sä,
Rypälten maassa viserrä!
Ei siellä tyhjää kättä,
Ei hyistä sydäntä."
Ylhäältä kuulin vielä
Heleän laulelon:
"Mit' teen mä riemumiellä,
Mi aina murheeton,
Ja leivällä, mi milloinkaan
Ei näljänhätää tunnekkaan,
Ja sydämmillä, jotka
Ei Herraa halaakkaan?
"Olenhan toivon hellä,
Iloinen sanoma.
Minusta riemu kellä,
Jos juur' ei kurjilla?
Olenhan ääni enkelin,
Rinnasta luonnon kotoisin,
Tuon kevään viestin maihin
Talvesta kolkkoihin.
"Siks luota rikkahitten
Käyn ahdistettuin luo
Ja köyhäin, surevitten:
Mun käsittävät nuo;
Kun kärsivät ja surevat
Vain ilon oikein tuntevat
Ja Herraa hyvyydestä
Ylistää osaavat.
"Jos maasi peittää hanki
Ja osas kurja on,
Valoa ennustanki,
Paistetta auringon.
Sun maatas lemmin enemmin
Kuin rantaa Guadalqvivirin,
Kun maasi kärsi, luottain
Herraansa kuitenkin."


MYRSKY JA PÄIVÄNPAISTE.

HENKILÖT:
Myrsky (Puhuri).
Päivänpaiste (Sees).
Köyhä mummo.
Leikkipaikka on maantie, joka kulkee metsän Läpi. On kevättalvi, lumi
sulaa ja linnut laulavat. Muuten voidaan asetella miten hyvänsä; lunta
vain näkyy ja linnunlaulua kuuluu. Päivänpaiste on pieni valkopukuinen
tyttö, päässä vaaleanpunainen huivi tai huntu. Hän istuu kalliolla ja
syö pois lunta ympäriltään. Kädessä hänellä on värttinä, jolla hän
kehrää punaista silkkiä. Hän näyttää hyvältä tytöltä ja hänellä on
hyvin iloiset silmät.
_Päivänpaiste_ (puhuu). Tässä minä olen taas maan päällä. Jopa siitä on
pitkä aika, kun viimeksi näin vehreän kuusimetsän ja lehdettömät
koivut. Ohi, miten ikävä minulla oli tuolla ylhäällä tyhjässä
avaruudessa! Oli niin väsyttävä matkustaa tähdestä tähteen. Minun
papallani, auringon kuninkaalla, on monta lasta, joita hän lähettelee
lämmittämään kiertotähtiänsä ja kuitansa, ja minä olen hänen
maatyttönsä. Tänä aamuna hän sanoi minulle: Lennä, Sees Päivänpaiste,
ja toimita itsellesi jalansija maan päällä! Minä lensin ja lensin:
Merkurius-tähdestä Venus-tähteen, Venuksesta kuuhun ja kuusta maan
päälle. Kahdeksassa minuutissa se matka oli tehty. Mutta kun pääsin
maan ilmapiiriin, oli siinä edessä raskaita pilviä kuin muuri. Kyllä
minä tiedän, kuka ne kokoon puhalsi; kukas muu kuin Puhuri Myrsky. Oh,
sen herran minä hyvin tunnen; eipä ole vallattomampaa poikaa maan ja
taivaan välillä. Miten minä niitä pilviä taputtelin! Mutta hajosivatko
ne? Jopahan nyt. Ei sinne päinkään; ne pakkautuivat yhä tiheämmäksi
eteeni, kunnes viimein aloin katsella niitä. Sepä oli kummallista;
jotakin lienee tapahtunut pilvissä. Mitä enemmän minä katsoin, sitä
enemmän väistyivät pilvet syrjään, ja viimein pääsin maan päälle.
Mutta mitä nyt ryhdyn tekemään? Lumen syöminen tulee ajan pitkään
ikäväksi: se on vain vesivelliä ilman rusinoita... Enköhän tuudittaisi
pajupensasta eloon? Koetanpahan sitä.
(Ottaa oksan pajupensaasta, tuudittaa sitä polvillaan ja laulaa:)
Paju pieni, uinahda,
Viel' on talven tavat.
Ruusu, lilja, kanerva,
Koivu uinahtavat.
Paljo aikaa tarvitaan
Kukkaa saamaan pihlajaan.
Paju pieni, uinu,
Viel' on talven tavat.
(Puhuu.) Mutta älä ole tuosta pahoillasi, pikku pajulapsi. Kun minä
sinua katselen, alkaa nesteet nousta hienoon kuoreesi, rupeaa tuntumaan
lämpimältä viluisen sydämmesi ympärillä ja sinä tunnet olevan jotakin
ilmassa, joka sanoo, että kevät jo tulee. Niin, niin on. (Laulaa.)
Syleiles ja silmäilee
Sua päivän terä.
Kukat kohta komeilee,
Ruohot, lehdet herää.
Päivän pyyntö pieni vaan
Pajun saa jo puhkeemaan.
Syleilee ja silmää
Sua päivän terä.
(Puhuu.) Niin, niin se oli. Mitä nyt, pajulapsi, luulenpa, että jo
aukaset pienet untuvasi, pehmeät kuin kissanpoika. Häpeä vähän äläkä
hätiköi; luuletko sopivan poikanulikkain pitää partaa? Muista Puhuri
Myrskyä! Yht'äkkiä hän saattaa ajella pois sievät pikku untuvasi, ja
niin olet taas parraton kuin kuus'viikkoinen lapsi. Mitä jo sanoin?
Tuossa hän on; kuuluuhan hänen räikkänsä melu tuolta mäntyjen
latvoista.
(Puhuri Myrsky tulla rymistää meluten ja räikkäänsä
kaikin voimin päristellen.)
_Myrsky_. Hei, pois tieltä, risut ja männynkävyt! Joutua pitää,
eteenpäin ja sukkelaan; en siedä kuhnailemista. Maailma on kilpikonnan
vetelys; kyllä minä panen sen jalat liikkeelle. (Laulaa.)
Ilmojen kautta lintujen teitä
Syöskäämme pois yli vetten ja maan.
Hopeasauvalla Aamutar meitä
Viittaavi nousehen maailmahan...
(Puhuu.) Mitä mä näen? Sees Päivänpaiste on taaskin nähnyt hyväksi
kunnioittaa maatamme korkealla läsnäolollansa. Mitenkä sinä pääsit
pilvien läpi, pikku raukka? En minä luullut sinun ruususormiasi niin
vahvoiksi.
_Päivänpaiste_. Tulinpa kuitenkin sinun kiusaksesi. Luulet varmaankin
olevasi niin hirmuisen väkevä, mutta onpa joku sinuakin väkevämpi.
_Myrsky_. Tokkohan? No, kuka se joku sitte olisi, jos saan kysyä?
_Päivänpaiste_. Minä.
_Myrsky_ (räikkäänsä päristäen). Sinäkö? Ohoh, sepä hullua. No, koska
olet niin väkevä, niin koetapas vetää sormikoukkua minun kanssani.
_Päivänpaiste_. Kiitoksia paljon, en. Mutta pannaanko vetoa?
_Myrsky_. Etkö tiedä, että minä jaksan kaataa suurimmatkin metsät?
_Päivänpaiste_. Mutta minä nostan ne maasta pystyyn.
_Myrsky_. Minä nostan valtameren aallot pilviin.
_Päivänpaiste_. Mutta minä voin rauhoittaa meren.
_Myrsky_. Minä ajelen pilviä.
_Päivänpaiste_. Ja minä ne hajoitan.
_Myrsky_. Minä peitän maan tuiskuavalla lumella.
_Päivänpaiste_. Ja minä sulatan lumen.
_Myrsky_. Minä puhallan maailman supi puhtaaksi.
_Päivänpaiste_. Ja minä sen nuorennan.
_Myrsky_. Minä surmaan...
_Päivänpaiste_. Ja minä annan elämän.
_Myrsky_. Kas, kas, pienokaista, miten suurelliseksi hän nyt on
muuttunut!
_Päivänpaiste_. Minä en kehu, vaan minua huvittaa suurisuisten
kerskailijain kukistaminen.
_Myrsky_. No, mitä pannaan vetoon?
_Päivänpaiste_. Tuolla maantiellä tulee köyhä mummo. Häntä viluttaa ja
hän käärii paremmin ympärilleen vanhaa turkkiansa. Se meistä on
väkevämpi ja voittaa vedon, joka saa riistetyksi mummon yltä turkin.
_Myrsky_. Hyvä, hyvä. Ja voittaja saa voittonsa merkiksi kiskaista
höyhenen toisen siivestä. Kyllä minä sinut höyhennän, Sees
Päivänpaiste; usko se kerrassaan.
_Päivänpaiste_. Saammepahan nähdä.
(Köyhä mummo tulee,)
_Myrsky_. Kuules, akka! Mistä sinä olet turkin varastanut?
_Mummo_. Hyvänen aika, rakas herra; minä olen rehellinen mummo parka;
en minä ole ikänäni mitään varastanut, ja turkki on aivan omatekoinen
turkkini. Tottapahan itse tiennen, että se on tehty sarvipässistä, joka
puski itsensä kuoliaaksi viistoista vuotta sitte.
_Myrsky_. Siitä minä vähät. Minä tahdon turkkisi, ja jos et sitä anna
hyvällä, niin pudistelen sinua, että villatöpyt lentelevät kuin
lumihöytäleet ympärilläsi.
_Mummo_. Auttakaa, täällä on rosvoja metsässä! Eikö täällä ole ketään?
Auttakaa!
_Myrsky_ (pudistellen mummoa). Kas, nyt otan turkin, pikku akka!
_Mummo_ (ponnistellen vastaan). Et ota, sen jätät tekemättä, vaikk'en
olisi ikänäni suurusta nähnyt. Omatekoinen pässiturkkini! Rosvo,
tahdotko kokea kynsiäni?
_Myrsky_ (päästäen hänet). Kas vain semmoista vanhaa kissaa! Hänellähän
on kynnet kuin parsinneulat.
_Päivänpaiste_. No, Puhuri Myrsky, kuinka käy vedon?
_Myrsky_. Ei sille pahukselle voi itse myrskykään mitään. Hän rimpuilee
kuin raivokas vastavirtaan.
_Mummo_ (häärien turkkia paremmin ympärilleen). Eipähän saanut tuo
Puhuri! Hui, miten on kylmä, aivan on sielu jäätyä köyhältä