Lukemisia lapsille 6 - 02

poika!" Ja silloin otti maaherra poikaa kainaloista, nosti hänet ylös
ja suuteli häntä, niin että hattu putosi pikku mieheltä, sapeli kalisi
ja kaikki mummon neulat pääsivät frakista ja housuista.
"Älä, maltahan!" sanoi Pikku maaherralle. "Johan sinä pudotit hatun ja
ukko toruu."
"Hyvä armollinen herra", sanoi mummo hyvin häpeissään Pikun puolesta,
"olkaa niin armollinen, ett'ette pahastu, että poika puhuu suutansa
myöten; hän, Herra paratkoon, ei ole tottunut ihmisten seuraan."
"Ukko saa paremman hatun sijaan", sanoi maaherra. "Ja te, hyvä mummo,
olkaa huoletta pojan pikku suusta; onhan hyvä olla mies puolestaan.
Kuules, Pikku, sinusta näyttää voivan tulla aikaa myöten aika mies.
Tekeekö mielesi kunnon sotilaaksi, niinkuin ukkosikin on ollut?"
"Ukko sanoo, että riippuu siitä, ketä vastaan saan taistella", vastasi
Pikku.
"Oletpa sinä aika veitikka", sanoi maaherra nauraen. "Eipä sinulta näy
rohkeutta puuttuvan."
"Niin, armollinen herra, se tulee siitä, että hänellä tänäpäivänä on
ensi kertaa housut jalassa, ja rohkeus tulee housujen mukana."
"Sanokaa ennemmin, että se tulee porilaisten univormun mukana", sanoi
maaherra. "Paljo ruudinsavua ja paljo kunniaa on tuossa kuluneessa
univormussa, ja semmoiset muistot kulkevat suvusta sukuun. Mutta nyt on
jo toinen aika, ja pojasta voi vielä tulla tuki isänmaallensa. Oletko
sinä väkevä, pikku mies?"
Pikku ei vastannut; hän vain ojensi oikean keskisormensa, vetämään muka
sormikoukkua maaherran kanssa.
"Kyllä jo näen", sanoi maaherra hymyillen, "että sinusta tulee väkevä
kuin karhu, kunhan vain kätesi ehtii kasvaa. Tahdotko lähteä minun
kanssani syömään pehmeätä leipää ja juomaan maitoa joka päivä? Ehkäpä
saat siellä joskus myöskin lakritsia ja vesirinkelejä, jos olet
kiltti."
"Saanko hevosenkin ratsastaa?" kysyi Pikku.
"Kyllä, se on tietty, se", sanoi maaherra.
Pikku Matti mietti hetkisen asiata. Hänen pikku silmänsä katsoivat
milloin maaherraa, milloin isoisää ja milloin mummoa ja sitte taas
maaherraa. Viimein hän hiipi ukon seljän taakse ja sanoi: "Minä jään
ukon ja mummon luo."
"Mutta", sanoi sotamies-vanhus liikutetulla äänellä, "rakas Pikku, ukon
luona saat vain kovaa leipää ja vettä ja muikun silakkaa. Etkö kuule,
että armollinen herra tarjoaa sinulle pehmeätä leipää ja maitoa ja
muuta hyvää, ja ajatteles, että saat hevosen ratsastellaksesi!"
"Minä jään ukon luo; en minä lähde ukon luota!" kiisti Pikku Matti itku
kurkussa.
"Sinä olet hyvä poika", sanoi maaherra kyynelsilmin ja taputellen
poikasta pullealle poskelle. "Niin, jää sinä vain ukon luo; minä kyllä
pidän huolta, ett'ei ukon, mummon eikä sinun tarvitse koskaan nähdä
nälkää, ja kun sinusta kerran tulee kunnon mies maailmaan, niin tule
minun luokseni, jos silloin enää olen elossa; minä annan sinulle maata
kyntää ja metsää hakata, ja tulkoonpa sinusta sotamies tai talonpoika,
sama se, kunhan vain pysyt isänmaasi rehellisenä ja uskollisena
poikana. Tahdotko pysyä, Pikku?"
"Tahdon", vastasi poika vakavasti ja jyrkästi.
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!" sanoivat ukko ja mummo liikutettuina.
"Ja Jumala siunatkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta niin
uskollista poikaa kuin sinä, Pikku", sanoi maaherra. "Sillä", jatkoi
hän, "moni karkaa pois köyhältä, kovalta leivältä etsimään pehmeitä
kakkuja, ja mitä he sillä voittavat, tietää yksin Jumala ja heidän
omattuntonsa; ei ainakaan heidän maansa siitä hyödy. Mutta kunnioita
isääsi ja äitiäsi heidän köyhyydessänsä, että menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä!"
"Sehän on aapisessa", sanoi Pikku Matti.
"Niin on. Mutta se ei ole kaikkien sydämmessä", vastasi maaherra.


LUISTELLESSA

Mä olen lintu, mi kiidän täällä
Nyt järven jäällä
Kirkkaalla säällä
Ja ohjaan suuntani etäisille
Ja riemuisille
Maan rantamille.
Hei, talvikotkani, lennä vain!
Olen tuuli: kiertelen kiiruisasti
Ja hartahasti
Jään rantaan asti.
Karkasee kylmä, ja notkein säärin
Saan mailman ääriin:
Näin lennän, häärin.
Hei, talvituuleni, lennä vain!
Olen vapaa henki, mi siteet raastan
Ja poistan saastan
Mun synnynmaastan'.
Uljuutta suosin, pois korskan suistan,
Hilpeenä luistan
Ja määrän muistan.
Kevääsen kasvaos, talvimaa!


MITEN SATUJA LÖYTYY.
Suvenkorennon keskustelu syksyllä pikku Maijun kanssa.

"Hyvää päivää, Maiju!"
"Hyvää päivää, hyvää päivää, suvenkorento!"
"Nyt on syksy."
"Niin on, suvenkorento."
"Lehdet kellastuvat ja illat tulevat niin pimeiksi."
"Mutta sinä vain lentelet. Sinusta on sama, onko syksy vai kevät."
"Se tulee siitä, että minä olen yksi niistä, jotka lapsena ovat
istuneet luonnon sylissä, ja siinä minä niin lämpisin, ett'ei minua
koskaan palele. Ja onhan meillä nyt sitä paitsi pyhän Briitan kesä."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"7 päivä lokakuuta on Briitan päivä, ruotsalaisen pyhimyksen Briitan
muistoksi. Hän oli hurskas ja hyvä, ja sentähden pukeutuu koko luonto
jäähyväisiksi kauneimpaan pukuunsa hänen rakastetun muistonsa
kunniaksi. Joka syksy, kun jo luullaan talven olevan aivan lähellä ja
kaikki on niin kolkkoa ja lakastunutta metsissä, silloin tulee vielä
muutamia kauniita päiviä pyhimys Briitan nimipäivän aikaan, niin että
on päivänpaistetta, lauhkeaa ja melkein kevään kaltaista ilmassa. Syksy
istuu, korea, keltainen juhlapuku yllänsä, ja ottaa vastaan
lähtövierailulle viimeisiä muuttolintuja. Silloin katsoo kesä vielä
kerran ovesta, yllä vehreä, kulunut metsästyspuku, ja sanoo syksylle;
onko lupa astua sisään? -- On, ole niin hyvä, sanoo syksy; tässä on
sammalpenkki; tahdotko, serkku, käydä istumaan, vaikka minulla
sattumalta on siistimiset vielä vähän kesken näin aamukorvalla? -- En,
kiitoksia, vastaa kesä; minä tulin vain ranskalaiselle vierailulle; ei
ole aikaa, sillä pohjoisnavan juna lähtee Egyptiin tänä iltana kello
seitsemän. -- Oh, ei mitään kiirettä, sanoo syksy; lähteehän pyhä
Briittakin Roomaan tervehtimään paavia, ja hän vielä istuu kuorimassa
omenia nälkäisille lapsilleen. -- No, jos niin on, sanoo kesä, niin
viivynpähän vielä vähän ja katson, miten olet hoitanut minun kaalejani
ja vieläkö georgiinit kukkivat... Ja kesä käy istumaan vehreälle
mättäälle, ja syksy tarjoilee hänelle päärynöitä, puoloja ja
paistettuja sieniä, ja niin -- huuuu, puhaltaa myrsky lähtömerkin, ja
pohjoisnavan juna lähtee Afrikkaan kaikkine matkustajineen,
viheriävarpusineen ja peipponeen, niin että vinkuu ilmassa. Varis on
aikonut lähteä mukaan; hän päivittelee ilmanlaatua ja aikoo muuttaa
Viroon, mutta ehtii aina liian myöhään rautatielle. Harakka on
vuokrannut talveksi huoneen, vaikka tosin vain ulkohuoneen, ja nauraa
hänelle lähimmästä koivusta. Ja nyt ryhtyy syksy siistimään asuntoansa,
ja luuta viiltää yli vetten ja maan; kaikki hän lakasee pois, lehdet
puista, ankat lammikoista ja lapset karviaispensaista. Nyt on läksyjen
ja makkarain aika..."
"Ja satujen aika, suvenkorento! Muista, että olet velkaa minulle yhden
sadun!"
"Mitä? Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalmiinan
helmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?"
"Eivät toki, mutta..."
"Kerro sinä jotakin minulle, vaikkapa vain vaihteeksi."
"En minä muista yhtään."
"Etsi!"
"En minä löydä."
"Tahdotko oppia löytämään satuja?"
"Tahdon, tahdon niin mielelläni, suvenkorento!"
"Oli kerran muutamia pikku lapsia panttisilla, ja he olivat sopineet,
että ken ei osannut lunastaa panttiansa, hän sai istua ja tyhjin suin
katsella, kun toiset söivät mansikkamaitoa. Eräs poika tuomittiin
lunastamaan panttinsa sadun kertomisella, mutta hän ei muistanut
yhtään. Hän läksi koulumestarin luo ja sanoi: Hyvä maisteri, olkaa
hyvä, antakaa minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Vai niin,
sanoi koulumestari; mitä on 9 kerta 7? -- Eihän se ole satu, arveli
poika. -- Onpa kyllä, sanoi koulumestari, se on hyvä satu ja sen nimi
on kertotaulu; tyydy siihen, ei minulla muuta ole.
"Poika läksi etsimään satuja ja saapui enonsa luo, joka oli kenraali.
Mitä? sanoi kenraali; tiedätkö, mitä merkitsee: osoittaa kunniaa! --
Eihän se ole satu, arveli poika. -- Onpahan toki, vastasi kenraali, se
on oivallinen satu, ja sen nimi on aseharjoittelu. Tyydy siihen, ei
minulla muuta ole.
"Vielä meni poika kumminsa luo, joka oli valtioneuvos. Rakas kummi,
anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Hyvin mielelläni,
vastasi kummi; tässä on ritarikunnan tähti, kaulassa kannettava
Stanislain toisen luokan merkki kruunuineen ja miekkoineen. -- Vaan
eihän se ole satu, nyyhkytti poika. -- Tottahan, sanoi kummi: se on
kunnia: ei minulla muuta ole; tyydy siihen!
"Poika käveli edelleen ja saapui tätinsä luo, joka oli
sala-vaatetusrouvana armollisen herttuattaren palveluksessa. Rakas
täti, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa! -- Heti
paikalla, sanoi täti; kas, tässä on irtanainen tukkapalmikko, muuta ei
minulla ole. -- Eihän tuo ole mikään satu, huokasi poika. -- Onhan
toki, sanoi täti; se on täydellisyys; tyydy siihen.
"Vielä läksi poika kävelemään ja tuli teurastajan luo, joka möi lihaa
torilla. Varsin mielelläni, sanoi teurastaja, jos niin vähällä voin
palvella: kas tässä on sianjalka ja kaksi sylttykoipea, ei minulla ole
muuta. -- Mutta se ei ole satu, arveli poika. -- Mitä lorua? vastasi
teurastaja; eikö kelpaa? Onhan se silavaa!
"Poika käveli vielä ja joutui täti Ullan luo, joka kirjoitteli kirjoja,
ja sieltä hän ainakin luuli saavansa hyvän sadun. Täti Ulla olikin heti
valmis ja antoi hänelle kirjan, jossa oli siveyttä opettavia
kertomuksia 'sivistyneelle nuorisolle'. -- Mutta ovatko nämä sitte
satuja? huokasi poika. -- Mitä nyt? vastasi täti Ulla. Eikö kelpaa?
Onhan se suurinta viisautta, se on siveysoppia.
"Nyt oli poika parka aivan neuvoton ja meni torpparin luo, joka hakkasi
puita metsässä. Hyvä torppari, anna minulle satu, muuten en saa
mansikkamaitoa. -- No, sanoi torppari, se nyt ei ole mikään konsti;
mene vain metsään; siellähän kasvaa satuja joka oksalla.
"Poika meni metsään, ja kun hän katseli ympärilleen, kasvoi satuja joka
puun latvassa ja joka oksalla. Ne kurkistelivat koivun lehtien takaa,
niitä riippui kuin käpyjä kuusissa, ja katajapensaat olivat niin
täpötäynnä kauniita kertomuksia, että tuskin näkyi marjojakaan. Poika
alkoi poimia, ja kohta olivat taskut täynnä. Kun taskuihin ei enää
mahtunut, poimi hän lakkiinsa, ja kun sekin täyttyi, otti hän vielä
syliinsä niin paljon, kuin suinkin jaksoi kantaa. Onpa tämä
merkillistä, ajatteli hän itsekseen: tästä ei eno, ei kummi eikä
kumpikaan täti, ei teurastaja eikä koulumestari tiedä niin mitään.
"Niin, näetkös, sanoi kataja, joka aina oli luonnostaan vähän
pisteliäs, se tulee siitä, että he ovat olleet liian kylläiset eikä
heidän ole koskaan tehnyt mieli mansikkamaitoa.
"Mutta koulumestari on niin laiha; hän ei suinkaan ole koskaan ollut
kylläinen, sanoi poika.
"Hän on kylläinen suuresta opistansa, vastasi kataja ja rapsautti niin
veitikkamaisesti teräviä neulojansa.
"Sitte palasi poika suurine taakkoineen kotiin ja sai mansikkamaitoa,
ja satuja oli hänellä kyllin kyllä koko pitkäksi talveksi aina kevääsen
asti. Mutta nyt minä kerron, mitenkä satuja löytyy monesta muustakin
paikasta kuin katajapensaista."
"Kerro, kerro, suvenkorento!"
"Kesällä lähde aikaisin aamusilla ulos, kun on kastetta vielä ruohossa,
ja etsi pitkin ojanvarsia; siellä on satuja kuin helmiä tuhansittain.
Mene sitte järven rannalle, milloin pieniä väreitä kulkee pitkin
vedenpintaa, kirkkaita raitoja välillä; ne ovat satuja sinikirjaimilla
kirjoitettuja; niitä pitää sinun oppia lukemaan. Syksyllä
kuuntele korkeain honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja
muinaisajoilta. Taikka etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman
paljon, ja keltaisista lehdistä, jotka tietävät vielä enemmän; mutta ne
ovat ikäviä, surullisia satuja, jotka on kirjoitettu keltaisilla ja
vaaleanpunaisilla kirjaimilla; niistä tullaan niin helposti
surumieliseksi. Talvella lue jääkukkien hienoja värsyjä
ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, jotka kuura maalailee
metsän oksille. Kun tulee kevätpuoli, katsele tarkkaan värien välkyntää
iltataivaalta; sieltä löydät kaikkien satujen lumolinnan, ja se on
kirkas kuin kulta. Syksyt, talvet ja keväät lue tähtien hopeasatuja; ne
ovat kaikista saduista korkeimmat, paraimmat ja puhtaimmat koko
luonnossa, sentähden että Jumala on itse kirjoittanut ne korkealle,
siniselle iltataivaalle.
"Oi, pikku Maiju, jospa tietäisit, miten sanomattoman paljon suuri,
rikas, kaunis luonto vielä osaa kertoa sinulle paljon, paljon enemmän,
kuin minä nyt osaisin luetellakaan! Kaikilla vuorilla ja kivillä,
kaikilla puilla, pensailla ja pikku ruohoilla, kaikilla metsän, ilman
ja meren eläimillä on omat kertomuksensa. Ei mikään ole kuollutta,
kaikki elää, kaikki henkii ja tuntee, ajattelee ja puhuu; miten täyteen
saisitkaan sydämmesi ja esiliinasi, jos vain tahtoisit niitä kuunnella!
Jos luonto milloin vaikenee, niin ett'et sen enää kuule puhuvan, niin
merkitsee se että sinun sielusi on tullut harmaaksi ja vanhaksi; mutta
miksi rupeisit kantamaan harmaita hiuksia sielussasi? Ole aina nuori,
sinä pikku Maiju, ole aina Jumalan hyvä lapsi sydämmeltäsi, vaikka
tulisitkin niin vanhaksi ja harmaaksi kuin mummo, joka istuu
kiikkutuolissa. Silloin kuulet aina luonnon puhuvan, kuulet aina
enkelien laulavan Jumalan kiitosta kirkkaassa korkeudessa, ja silloin
eivät myöskään maailman huolet sinua koskaan palele."
Kas, niin se oli se tarina.


TUNTEMATON MUSTA LINTU.

[Talvella 1871 nähtiin tuntemattomia, mustia lintuja monin paikoin
Ruotsissa ja Suomessa. Ei tiedetä, miksikä ne keskellä talvea olivat
eteläisistä kotiseuduistansa muuttaneet, vaan muutamat luulevat, että
niitä oli tykkien jyske peljästyttänyt.]
Musta lintu, musta lintu,
Mistä oletkaan?
-- Etelästä, etelästä,
Lintu kaukomaan.
Miksi saavuit, miksi saavuit,
Maihin pohjaisiin?
-- Siks kun Ruotsin, siks kun Suomen
Hanki hohtaa niin.
Miks kuin murheen, miks kuin murheen,
Rukous musta sä?
-- Lunta vastaan, lunta vastaan
Niin voin näkyä.
Musta lintu, musta lintu,
Miksi ilkut sä?
-- Kun nyt täytyy, kun nyt täytyy
Monen itkeä.
Kenties maas on, kenties maas on
Murheen vallassa?
-- Oikein: Ranska, oikein: Ranska
Vuotaa hurmetta.
Senvuoks saavuit, senvuoks saavuit
Murhepuvussa?
-- Etkö suris, etkö suris
Synnyinmaata sa?
Musta lintu, musta lintu,
Ymmärrän nyt tään?
-- Jos sen tiedät, jos sen tiedät,
Miksi kysytkään?
Tammikuussa 1871.


NÄHKÄÄS RATSASTAJAA!

Mä tiedän tarinan, jonka kaikkikin tietävät, vaikk'ei kukaan arvaa,
mitä se merkitsee. Se on laulu, jota kaikki laulavat, vaan ei kukaan
laula sitä loppuun asti. Sitä jo mummo lauloi pienenä ollessaan ja sitä
kuunteli jo isoisä kyynärän pituisena; ja eilen vanha Doora sen vielä
lauloi kaksvuotiselle pojalle. Ja hänen laulaessaan ratsasti pikku,
poika hänen polvellaan niinkuin mies ratsullansa, ja hepo juoksi, vaan
ei päässyt paikasta, eikä päässyt poikakaan sen etemmäksi. Mutta laulu
ei ollut nykyajan lauluja, se oli muinaisajoilta; siinä oli iloa ja
siinä oli murhetta, oli miekan kalsketta ja oli lapsen vienoa ääntä. Ja
mitenkä olikaan, niin sydämmeni heltyi; mitä enemmän kuulin, sitä
enemmän yhä kuuntelin; minä kapsahdin vanhalle Dooralle kaulaan ja
pyysin häntä laulamaan uudestaan. Silloin Doora hymyili: siinä lienee
muuta, paljo muuta kuin laulun sävel ja kuin lapsen leperrys! siinä
asuu menneet ajat; ja jos tahdot kuulla, niin kyllä minä laulan; kuule
nyt, nyt alkaa se laulu uudestaan:
Nähkääs ratsastajaa!...
Kerran, enemmän kuin viisi sataa vuotta sitte, oli pieni
kuninkaanpoika. Hookan hän oli nimeltään ja kahdeksan vuotta vanha,
kaunis ja valkoverinen, lempeän lempeät sinisilmät ja pehmoiset posket,
punakat kuin omena.
Hänen isänsä Maunu-kuninkaan omana oli koko Ruotsin valtakunta ja koko
Suomi, kaikki sen vuoret ja metsät, järvet ja meret, kaupungit ja
kylät; hänellä oli monta laivaa ja urhollisia sotajoukkoja, muhkeita
ritareja, välkkyviä miekkoja, sotaratsuja, jousia, keihäitä ja
kiiltäviä sotapukuja. Oli siellä kuninkaan hovissa myöskin monta
ylhäistä rouvaa ja suloisia neitosia; mutta kaunein ja muhkein kaikista
oli kuninkaan puoliso Blanka-kuningatar, pikku Hookan-prinssin äiti.
Hän istui kerran purpuraan puetussa huoneessaan kuninkaan linnassa,
pikku prinssi sylissä. Poikanen ratsasti äitinsä polvella, niinkuin
lapsilla on tapana, ja silloin lauloi kaunis kuningatar:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankolla se ajaa.
Olihan se kauniisti tehty, että niin muhkea kuningatar tahtoi olla
rakkaimman pikku poikasensa hevosena.
Ratsastaminen hyvin miellytti prinssiä. Hän oli mielihyvällä monesti
katsellut, miten ritarit ja asemiehet ohjasivat korskuvia ratsujaan
linnanpihaan tai ajaa lennättivät ulos portista, niin että kaviot
säkenöivät. Hän oli kesällä istunut äitinsä vieressä kunnia-istuimella
katselemassa suuria turnausleikkejä, joita pidettiin aituuksen sisässä.
Siinä olivat kreivit ja herttuat ratsastaneet vastakkain, pitkät
keihäät ojossa; torvet pärisivät, höyhentöyhdöt häilyivät hatuissa,
hevoset hirnuivat ja tomupilvessä kupertui ritareja toinen toisensa
päälle avaralla kentällä, joka oli lipuilla koristeltu. Sitä ei prinssi
Hookan voinut unhottaa; hän oli niin monesti uneksinut kerran
pääsevänsä hänkin istumaan ratsun selkään ja saavansa miekan,
haarniskan ja kannukset, niinkuin muillakin kuninkaanpojilla oli. Ja
silloin hän tahtoi ratsastaa kauas, kauas pois, maailman ympäri,
urhotöihin ja seikkailuihin! Sentähden kun hän siinä ratsasti äitinsä
polvella, alkoivat hänen kauniit silmänsä loistaa, ja kun äiti lauloi:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankalla se ajaa;
niin poika lapselliseen tapaansa kysyi:
Mihin ratsu rientää?
Sepä kysymys! Kenties hän odotteli äitin vastaavan: turnausleikkeihin,
taikka: tuonne pyhälle maalle, jonne niin moni urhollinen ritari on
ratsastanut edeltä, vaikk'ei moni ole sieltä palannut. Vai aikoiko hän
ratsastaa Suomen synkkiin metsiin, joissa hänen isoisänsä isoisä
kuuluisa Birger Jaarli oli ennen muinoin taistellut noitia ja pakanoita
vastaan? Mutta hänen äitillään kuningattarella oli muuta mielessä; hän
oli viisas kuningatar, ja hän mietti, mitenkä pikku prinssi oli kerran
saava uusia maita ja valtakuntia aivan ilman miekan iskua. Siispä kun
poikanen kysyi:
Mihin ratsu rientää?
niin äiti käänti hänen pikku päätään taapäin, suuteli häntä ja lauloi:
Kosimaan sun vievä
On se neitiä sievää.
Oli sievä pikku neiti, jota kuningatar ajatteli, ja se neiti makasi
vielä kätkyessä. Mutta hänpä olikin morsian, jota kannatti ajatella,
sillä hän oli kuninkaan tytär ja sitä paitsi mahtavan valtakunnan
perijä. Sen tiesi kuningatar, vaan ei pikku prinssi. Kun kuningatar
lauloi:
Kosimaan sun vievä
On se neittä sievää,
kysyi poika vain:
Mikä nimi armaan?
Niin, se oli suuri salaisuus. Kuningatar ei olisi mistään hinnasta
ilmaissut sitä kellekään kammarirouvalle, munkille eikä ritarille, eipä
edes puolisollensakaan kuninkaalle. Sillä hänen ajatuksensa
tarkoittivat kokonaista kuningaskuntaa, eikä sitä sovi kertoa kaikille
lörpöttelijöille. Saattoipa muutenkin tulla vaikeaksi semmoisen
morsiamen saaminen: sinne saattoi kyllä karttua kosijoita joka
ilmansuunnalta. Vaan kuitenkin, kun prinssi niin viattomasti kysyi:
Mikä nimi armaan?
ei kuningatar voinut hillitä äitinsydäntänsä, vaan taivutti prinssin
kiharaisen pään syliinsä, peitti hänen molemmat silmänsä ja kuiskasi:
Margareetta varmaan.
Niin se oli. Margareetta oli Tanskan kuninkaan Valdemarin tytär ja
kruunun perijä. Hänet piti prinssi Hookanin kerran saada morsiameksensa
ja hänen kanssansa koko Tanskan valtakunta. Sen tulevaisuusajatuksen
tahtoi viisas Blanka-kuningatar ikäänkuin laulaa pojan sydämmeen jo
hänen pienenä ollessaan, että hän mieheksi vartuttuaan panisi sen
toimeen. Prinssi Hookanin piti kerran kantaman päässänsä Ruotsin,
Norjan ja Tanskan kaikkia kruunuja. Sentähden hän vielä kerran suuteli
poikaa ja kuiskasi vielä kerran puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan:
Margareetta varmaan.
Samassa astui Maunu-kuningas kuningattaren huoneesen ja hänen
jäljissään tuli kaksi kammarirouvaa, jotka olivat kuningatarta
palvelemassa. Kuningas rakasti kauniita lauluja, ja ilokseen hän
kuunteli kuningattaren laulua. Ja kun hän nyt tullessaan kuuli
kuningattaren laulavan, vaan ei kuullut sanoja, kysyi hän, mikä laulu
se oli.
Kuningatar Blankalla, kuten jo sanottiin, ei ollut halua ilmaista
tulevaisuusaikeitaan kuninkaalle, joka ei juuri osannut pitää asioita
salassa, ja vielä vähemmin hän niitä halusi ilmaista kammarirouville.
Niinpä hän vastasi laulaneensa vain lasten leperrystä pikku
poikaselleen.
"Laulakaapas se kuitenkin vielä kerran", sanoi kuningas. "Minusta se
oli kaunis laulu."
"Se on hullunkurinen", sanoi kuningatar. "Siinä puhutaan, miten eräs
nuori ritari kosii hovineitoa, ja alussa kävi hyvin, vaan viimein
huonosti. Tahdotteko, kuninkaallinen majesteetti, kuulla lopun?"
"Tahdon kyllä, laulakaa vain!" kehoitti kuningas. Kuningatar lauloi:
Hovihin kun saapui hän
Muut kaikki oli poissa,
Vaan vanha akka koissa...
"Sepä lienee tuntunut nuoresta ritarista oikein kiusalliselta", virkkoi
kuningas. "No, mitä se vanha lohikäärme teki, joka kotoa vartioitsi?"
... Tytärtään
Kehräämään
Hän neuvoi rohdinlankaa.
"Vai niin, olipahan siellä kuitenkin nuorikin tytär kotona. No, mitenkä
sitte kävi?" kysyi kuningas.
Kehrää, kehrää tyttöni!
Huomenna saapuu sulhosi.
Maunu-kuningas nauroi. "Kas vain! Akka tahtoi huvittaa tytärtään,
ett'ei työ tuntuisi liian ikävältä. Kuinkas sitte kävi?"
Kehrätessään
Siin itkikin hän...
"Voi pikku raukkaa!"
Vaan sulho ei tullut ensinkään.
"Sehän oli hyvin liikuttavaa", sanoi kuningas. "Vai ei se sulho tullut
ensinkään."
Vuotta kun vieri toista,
Tuli se kullasta loistain...
"Ahah, sen kyllä luulin", sanoi kuningas. "Muuten olisikin ollut perin
surullista. No, sittehän oli, niinkuin olla pitikin. Vai eikö nuori
ritari saanut sydänkäpystänsä?"
Ei kenkään käsitä moista,
lauloi kuningatar, ja siihen se laulu loppui.
"Mitä sillä tarkoitat, rakkahin kuningattareni?" kysyi kuningas.
"Minusta laulu oli kyllin selvä."
"Herrani ja kuninkaani", vastasi Blanka-kuningatar, "tavallisesti on
tämmöisissä lauluissa aina jotakin, joka jää arvattavaksi. Ja se se
juuri onkin asian sukkela puoli."
"Kyllä kai!" sanoi kuningas. "Ikäänkuin ei tuosta ymmärrettäisi, että
siinä tuli muhkeat häät. Kiitos laulusta, kyllä se oli huvittava. Ja
nyt minä otan pikku Hookanin kanssani; hänen pitää oppiman ratsastamaan
muillakin hevosilla kuin äitinsä polvella. Lähdetkö minun kanssani
tallimestarin luo, pikku renki?"
"Lähden, lähden", sanoi poika, hypähti isänsä syliin, ja siihen ne
unohtuivat Margareetat ja koko laulut.
* * * * *
Kuningas Valdemarin tytär Margareetta kasvoi isänsä kodissa Tanskassa
viisaaksi pikku prinsessaksi, jolla oli vilkkaat mustat silmät ja
reipas mieli. Jo kuuden vuoden ijässä oli hänellä monta kosijaa, jotka
kaiketi enemmän ajattelivat Tanskan kruunua kuin pikku prinsessaa. Se,
mikä ennen oli salaisuus, oli nyt kaikille tiettynä, sillä ritareja ja
neuvosherroja ratsasteli Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisten hovien
väliä neuvottelemassa prinssin ja prinsessan liitosta. Välistä oli
kihlaus sovittuna, sitte se purjettiin ja sitte taas sovittiin
uudelleen. Kymmenen vuoden ijässä Margareetta tuskin tiesi itsekään,
oliko hän kihloissa vai eikö; ylhäiset herrat eivät viitsineet kysyä
täyskasvuistenkaan morsianten mieltä, mitäpä sitte lasten. Pikku
Margareetasta oli hupaista, että häntä niin tavoiteltiin, mutta vielä
hupaisempaa oli hänestä vedellä vanhoja neuvosherroja parrasta, kun he
tulivat hänen isänsä luo kosinta-asioille. Ja silloin prinsessan ankara
hovirouva Mertta antoi Margareetalle vitsaa; sillä siihen aikaan oli
vielä tapana antaa myöskin prinsseille ja prinsessoille vitsaa, milloin
olivat vallattomat.
Yhdentoista vuoden ijässä läksi Margareetta kauniina kesäaamuna
lapsuutensa ystävän Ingegerd Knuutintyttären kanssa leikkimään isänsä
linnan puistoon, joka oli meren rannalla. Valkoisia purjeita näkyi
ulapalla, ja molempia lapsia huvitti litteiden kivien heitteleminen
pitkin vedenpintaa, että saivat "voileipiä".
"Nyt leikimme niin", sanoi Margareetta, "että minä heitän yhden kiven
kullekin kosijalleni, ja kenen kivellä tulee enin voileipiä, hänet minä
otan."
"Niitä kiviä tulee paljo", sanoi Ingegerd. "Minä toivoisin, että
Ruotsin ja Norjan prinssi Hookan saisi enimmän voileipiä."
"Saammepahan nähdä, miten sukkela hän on", sanoi prinsessa nauraen.
"Nyt minä heitän Meklenburgin kreivin. No, se upposi paikalla, hän saa
heti rukkaset. Kuka sitte?"
"Brandenbnrgin rajakreivi."
"Kas niin! Brandenburgin rajakreivillä sain yhden voileivän; siitä en
tule kylläiseksi. Kuka sitte?"
"Holsteinin herttua."
"Olkoon menneeksi herttua punatukkineen. Kolme voileipää! Pitänee tästä
ruveta herttuattareksi. Kuka sitte?"
"Flanderin kreivi."
"Häh! Flander upposi. Onko vielä ketä?"
"On Saksin prinssi."
"Hänkö, jonka nenä on melkein halki miekan iskusta? -- Jopahan! Hänellä
sain neljä voileipää. Jo nyt riittää, Ingegerd. Eihän millään voi saada
enempää."
"Koetahan vielä; ehkäpä tästä löytyy joku." Ja Ingegerd valitsi oikein
hyvän litteän kiven.
"Älä luulekaan, että prinssi Hookan koskaan saa edes minun pikku
sormeanikaan", sanoi Margareetta nauraen ja pyörähtäen korkeilla
punaisilla kannoillaan sekä heittäen vallattomasti kiven, katsomatta
sinne päinkään. Mutta Hookan teki kuusi voileipää.
"Äh", huusivat molemmat tytöt yht'aikaa.
Silloin rapisi lehdikossa ja nuori, muhkea ritari ratsasti puistoon, ja
hänen kanssansa kullasta ja purpurasta loistavia asemiehiä. Hänen
haarniskansa välkkyi auringonpaisteessa ja valkoinen höyhentöyhtö
häilyi vienossa kesätuulessa. Hän hypähti ratsunsa seljästä maahan,
astui kohteliaasti tyttöjen luo, laskeutui toiselle polvelleen
Margareetan eteen ja sanoi:
"Kaikkein suloisin neiti, minä olen tullut maiden ja merien yli
osoittamaan teille ritarillista kunnioitustani. Minä olen prinssi
Hookan, ja teidän korkean isänne suostumuksella lasken Ruotsin ja
Norjan kruunut teidän jalkainne juureen."
Margareetta punastui näistä sanoista, niinkuin olisi jo ollut
kuudentoista ijässä. Mutta koska hän todella vasta oli täyttänyt
yksitoista, rohkasihe hän pian ja sanoi:
"Sinäkö se teit kuusi voileipää?"
Prinssi Hookan ei oikein tiennyt, mitä hänen piti vastata niin
hullunkuriseen kysymykseen, jonka kuuli kuninkaallisen morsiamensa
huulilta; mutta huomaten hänen säihkyvistä silmistään, ett'ei hän
suinkaan ollut niin ymmärtämätön, kuin oli olevinaan, sanoi hän:
"En kuutta voileipää, jalo neiti, vaan kuusi kruunua minä tahtoisin
voivani tarjota teille, jos vain sallisitte minun panna tämän sormuksen
sormeenne." Ja hän painoi arvaamattoman kalliin timanttisormuksen
morsiamen pienoiseen sormeen.
Neiti Margareetta salli sen estelemättä tapahtua, sillä syystä kyllä
oli nuori prinssi hänen mielestänsä suloisin sulhanen, kuin hän saattoi
toivoa. Mutta niin ilman mitään hän ei tahtonut antautua. Hän päästi
sormuksen sormestaan, oli katselevinaan sitä hyvin tarkkaan ja sanoi:
"Onko tuo harmaata kiveä, tuo tuossa?"