Lehtori Hellmanin vaimo - 2

Total number of words is 3664
Total number of unique words is 1871
26.2 of words are in the 2000 most common words
35.8 of words are in the 5000 most common words
41.2 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Ja mitä sinä sanot, etevin ja parhain! Sinun silmissäsi, kenties--
--Ja myös muiden. Luuletkos, että lehtori Hellman olisi sinua kosinut,
ellet olisi hänenkin silmissään ensimmäinen kaikista.--Ei, mutta mitähän
Nanni sanoo, kun saa pitkän nenän. Kyllä sitä harmittaa.
--Ole nyt vaiti! Ronninmäellä ei ollut tietääkseenkään lehtori
Hellmanista, Kornerin kanssa vain metsiä kulki kasveja etsimässä.
--Kun näki, ettei ollut mitään toivoa lehtori Hellmanin suhteen.
Luuletko, että hän muuten välittäisi Kornerista. Tuosta tuommoisesta
tunkion nuuskijasta.
--Hyi, Anni, kuinka sinä puhut!
--No sano, oletko koskaan kuullut Kornerin puhuvan mistään korkeammista
aatteista? Ja tiedätkös, minä pelkään, ettei hän pane suurta arvoa
uskonnollekaan. Katsopas vaan, kuinka hajamielisenä hän aina seisoo
rukouksissa. Minä olisin hirveän levoton, jos sinusta tulisi Kornerin
vaimo, sillä mitä tukea hänestä olisi ajan pitkään? Epäilen, voisiko hän
pysyä edes uskollisenakaan.
--Älä, herran tähden, puhu niin kovaa, jos kuka kuuntelisi seinän
takana.--Kyllä sinä muuten olet oikeassa, en minä suinkaan uskaltaisi
mennä Kornerille, en millään ehdolla maailmassa.
Koko iltapäivän mietiskeli Selma kaiket tunnit luokalla istuessaan,
miten hän sepittäisi vastauksensa lehtori Hellmanille. Kotiin tullessa
illalla se oli hänellä jotakuinkin päässä. Konseptin hän sentään ensin
kirjoitti.
Valitsi sitten sileimmän ja puhtaimman paperiarkin, johon alkoi:
»Korkeasti kunnioitettava Herra Lehtori!»
Mutta K oli vähän vino; hän siirsi sen arkin syrjään ja otti toisen.
Siihenkin tuli jotain vikaa ja kolmanteen samoin. Kahdeksan arkkia meni
sillä tavoin hukkaan, mutta yhdeksännestä tulikin sen sijaan komea.
Kirjoitus tasaista ja kaunista, hän katseli sitä läheltä ja kaukaa.
»En ole ansainnut tätä onnea, Jumalan suuresta armosta se on osakseni
tullut.»
Siihen kohtaan hän varsinkin oli tyytyväinen. Hellman kun oli uskonnon
opettaja, muuttui Selmankin huomaamattansa yhtäkkiä erinomaisen
uskonnolliseksi. Ja periaatteiden, velvollisuuksien ihminen hän myös
tahtoi olla samoin kuin Aarnold.
Hellmanin ristimänimi oli näet Aarnold. Selma opetteli sitä jo lausumaan
ja koetti saada sille mitä kauniimman soinnun. A:n hän veti hyvin
pitkäksi, ja o:n, jonka hän äänsi puolittain u:na, hän myöskin venytti.
Sillä tavoin hän Aarnoldista sai jotain tähän tapaan: Aaaarn-uooldd.
»Olen vielä nuori ja kokematon,» niin oli kirjeen lopussa, »mutta
luottaen Teidän apuunne ja ohjaukseenne uskallan kuitenkin ottaa vastaan
vaimon kalliit velvollisuudet.»
Hän pani kirjeen Erkon »Tietäjän» sisään ja kääri sen paperiin. Tunnin
loputtua hän vei kirjan lehtorille käteen kaikkien nähden.
--Lehtori pyysi minulta kerran »Tietäjää» lainaksi, tässä se olisi.
Lehtori otti kirjan, kiitti, ja meni menojaan. Ei katsonut Selmaan
ollenkaan.
--Pahastuiko hän? kysyi Selma Annilta, vai eikö hän arvannut, että
siellä oli kirje sisällä. Olisiko minun pitänyt ehkä lähettää se? Taikka
odottaa portailla ja siinä joten kuten pujauttaa se hänen käteen?
--Eikö mitä. Laita itsesi vaan nätiksi, tänä iltana hän on luonasi.
--Nätiksi? Ei, päinvastoin, siinä tapauksessa niin yksinkertaiseksi kuin
suinkin. Luuletko, että lehtori Hellman hyväksyy turhamaisuutta
naisissa?
--Vaikkei hyväksyisi, mutta miellyttää se häntä kuitenkin. Luuletko,
että olisi rakastunut sinuun, ellet olisi muita kauniinpi, ja ellet
olisi komein kaikista tytöistä?
--Vaan puvun suhteen--
--Niinpä niin, puvunkin suhteen. Hiuksista alkaen. Annapa tänne, kun
minä ne käherrän taas otsalta.
--En minä, ihan varmaan hän ei siitä pidä.
--Kas nyt taas, kun väittelee turhia. Minä sanon sinulle, että olkoon
miehillä minkälaiset periaatteet hyvänsä, niin kauniit ja komeat naiset
niitä, vaan miellyttävät, ei rumat eikä huonosti puetut, vaikka olisivat
enkeleitä sydämen puolesta. Olen minä sen niin monta kertaa pannut
merkille. Meidän pitäjässäkin oli apulaispappi, aivan kerettiläinen ja
niin ankarasti jumalinen kuin ikinä olla saattoi. Pappilan Emilia neiti,
joka oli tavattoman hiljainen ja vakava tyttö, rakastui häneen. Mutta
luuletkos, että apulainen hänestä huoli? Ei ollenkaan! Ja juuri sen
vuoksi, että Emilia oli vaatimaton koko olennossaan ja kävi aina
yksinkertaisissa, kotikutoisissa vaatteissa. Mutta kas vallesmannin
Natta neiti, se miellytti. Mitä varten? Kun tukka aina oli käherrettynä
otsalla, ja kun kaikki leningit tehtiin Helsingissä, viimeisen muodin
mukaan. Ja kun hän oli iloinen ja mielisteli kaikkia herroja.
Apulaisesta hän ei välittänyt vähän vähääkään, pappansa kirjuriin oli
rakastunut, mutta kun näki, ettei siitä miestä kumminkaan tullut, niin
apulaiselle sitten meni yhtäkaikki. Semmoisia ne ovat herrat, niin yksi
kuin toinenkin. Enkä usko että lehtori Hellman siinä tekee poikkeuksen,
olkoon puheissaan kuinka ankara tahansa.
--Tekee, olen varma, että tekee. Selma oikein punastui.
--No, tehköön. Mutta käherrettynä sinulla oli hiukset, kun hän sinuun
rakastui ja nyt emme rupea niitä muuttelemaan. Sitten rouvana saat
heittää sileäksi, jos miehesi niin tahtoo, mutta seuraa nyt kiltisti
minun neuvoani.
Selma antoi myöten. Hiukset käherrettiin ja sininen leninki tuli päälle.
--Ompelijan kunnosta se usein riippuu miesten rakkaus, tuumaili Anni
Selmaa laitellessaan.
--Älä, hyvä Anni, puhu tuolla tavalla, se minua niin vaivaa.
--No, no. Saatan kait minä olla puhumatta, mutta kyllä asia niin on yhtä
kaikki.--Nyt sinä jo olet kuin toinen ihminen. Katsopas peiliin! Kun hän
vaan tulisi, ennenkuin ehtivät suoristua.
Hän tuli. Astui vakavana ja suorana, aivan yhtä tyyneesti kuin
seminaariinkin käydessään, ehkä sentään hiukkaista kiireemmin.
Ikkunasta he hänet näkivät. Anni sieppasi nuttunsa käsivarrelleen ja
juoksi toista tietä pois, talon huoneiden läpi.
Selma jäi odottamaan. Hän seisoi pöydän luona, nojasi kädellään pöytään
ja oli vuoroin punainen, vuoroin valkoinen. Miten hänen tuli
käyttääntyä, mitä sanoa, kuten olla?
Mutta hän pääsi pian kaikesta huolesta. Lehtori Hellman otti häntä heti
kohta vyötäisistä ja suuteli arastelematta. Vei sitten rinnalleen
istumaan sohvaan, sanoi häntä Selmakseen ja sinuksi ja hyväili häntä.--
Selma ei paljon näille ilmoille tajunnut, niin hän oli hämillään ja
sekaisin. Se oli tullut niin äkkiä kaikki. Lehtori Hellman, jota hän
niin kauheasti oli kunnioittanut, jota kaikki oppilaat pitivät
puolijumalana--hän heidän uskonnon opettajansa, heidän ohjaajansa istui
nyt tuossa sulhasena hänen rinnallaan, aivan kuin olisi ollut joku muu
tavallinen mies! Ja lähestyi häntä tunteilla, joilla ei tähän saakka
vielä yksikään mies ollut häntä lähestynyt. Ne heräsivät hänessäkin--nuo
hyväilyt vaikuttivat kuin tulikipinät hänen elimistöönsä.
Puhe taukosi, Hellman vaan kuiskaili jotain silloin tällöin. Selma oli
illan kuluessa muutamia kertoja saanut lausutuksi Aarnold.
Mutta nyt oli jo myöhäistä, tunnit olivat vierineet heidän
huomaamattansa. Hellman katsoi kelloaan ja hymyili.
--Ai, ai--!
--Ei sinun enää tarvitse mennä seminaariin tunnille, hän sanoi
jäähyväiset otettuaan. Aamupäivällä teemme visiitin johtajan luona ja
ilmoitamme hänelle kihlauksemme, tovereillesi saat antaa tiedon, milloin
vain tahdot.
Seuraavana päivänä tuli Selma huomaamaan, mistä merkityksestä tämä
kihlaus hänelle oikein oli. Toverit tulivat häntä onnittelemaan ja
osoittivat jo tervehtiessään niin suurta nöyryyttä ja kainoa ihailua,
että Selmaa ensin kummastutti. Mutta hän huomasi samassa, mikä siihen
oli syynä. Olihan hän lehtori Hellmanin morsian ja semmoisena siis
osallinen siihen kunnioitukseen, jota häntä kohtaan tunnettiin. Hän oli
yhtäkkiä noussut heidän silmissään, he katsoivat häneen ylös kuin
johonkin korkeampaan olentoon ikään. Heidän silmänsä seurasivat hänen
pienimpiäkin liikkeitään ja kaikissa niissä kuvastui harrasta
ihmettelyä. Selman koko olemus myös muuttui aivan kuin itsestään kahta
arvokkaammaksi entisestään. Mutta hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen
kaikille, ei kukaan voinut sanoa häntä ylpeäksi tai mahtavaksi. Hän
istui yksin huoneen perällä sohvassa, mutta hän oli istunut siinä jo
heidän tullessaankin. Toverit asettuivat loitommalle, hän vaati heitä
lähemmäksi, joku siirtyi hiukan pöytää kohden, mutta useimmat pyrkivät
vain taakse päin. Annikin istuutui hymyilevänä ja onnellisen sinne
vallan ovensuuhun, Hilma Veijolan tuolin reunalle.
--Anni, mitä varten sinne. Tule tänne sohvaan, onhan täällä tilaa.
--Tässä toki on niin hyvä olla, sanoi Anni ja piti paikkansa.
Samaan suuntaan oli hänen kihlauksensa vaikuttanut seminaarin johtajaan
ja opettajattariinkin. Hän oli yhtäkkiä siirtynyt oppilaan asemasta pois
ja istui nyt saman arvoisena heidän seurassaan.
--He ihmettelivät, etteivät olleet mitään huomanneet.
--Mutta lehtori Hellman osaa niin mainiosti hallita itseään, nauroi
johtajatar.
Lehtori Hellman hymyili vain heille. Muutaman minuutin he istuivat
itsekunkin luona, eikä Selman tarvinnut monta samaa lausua, Aarnold piti
huolen keskustelusta heidän puoleltaan. Mutta salavihkaa he loivat
silmänsä aina Selmaan, ja heistä tuntui, kuin vasta nyt olisivat oikein
huomanneet, kuinka suloinen hän todella oli ja kuinka hienosti hän
käyttääntyi.
Aarnold määräsi mihin heidän aina tuli mennä ja milloin. Hänestä myöskin
riippui, kuinka kauan viipyivät kussakin paikassa. Välistä hän antoi
vain silmillään merkin poislähdöstä, välistä taas tuli hänen luokseen ja
sanoi:
--Emmekös jo lähde, Selma?
Ja Selma oli silloin heti valmis.
Yleinen mielipide sekä oppilailla että opettajilla oli, että he sopivat
erinomaisen hyvin toisilleen. Lehtori Hellman oli järkevä, voimakas ja
päättäväinen, hän oli mies, sanan täydellisessä merkityksessä.
Selma taas tunteellinen, suloinen, älykäs, hieno. Mutta samalla hän oli
hentoja taipuvainen: oli nainen.
Hellman oli vankka vahva honka, joka pysyi pystyssä myrskyjenkin
pauhatessa. Selma kukoistava köynnöskasvi, joka sen ympäri kietoutui.
Honka oli köynnöksen tukena, köynnös hongan kaunistuksena.
Ihmiset ennustivat onnea, tulevaisuus häämötti edessä täynnä lupauksia
ja hyviä enteitä.


II

Joulun aikaan oli Selma tullut nuorena rouvana seminaari-kaupunkiin.
Koti oli hyvässä kunnossa häntä odottamassa. Kolme huonetta heillä oli,
yksi Aarnoldille, toinen hänelle ja kolmas vieraita varten. Sitä paitsi
oli heillä keittiö, jossa palvelija asui.
Huonekalut olivat uusia, puleerattuja. Niitä tuli varoa, sanoi Aarnold,
ei pyyhkiä kostealla rievulla, etteivät himmenisi. Ruokakaappi oli
erittäin komea. Se oli maksanut sata markkaa. Ja Aarnold näytti
sisustaa. Kellertävillä hyllyillä oli joukko porsliini- ja
lasi-astioita, tusina kutakin lajia, ilmoitti hän.
--Täytyy laittaa paperit hyllyille, sanoi Selma, ja oli hiukan
olevinaa, että hän sen keksi.
--Se on totta, se, myönsi Aarnold.
Selma päätti leikata ne kauniille koukeroille. Hän tiesi osaavansa.
Kotona oli hän useasti saanut leikata niitä mammalleen.
Mutta kaikessa muussa hän oli tykkänään oppimaton. Koulun lopetettua hän
oli tullut seminaariin, milloin olisi hänellä ollut aikaa harjaantua
taloustöihin? Hän olisi tahtonut siirtää häitä kesään, voidakseen kevään
kuluessa opiskella kotona, mutta Aarnold ei siihen suostunut, tahtoi
saada Selman kokonaan omakseen niin pian kuin mahdollista.
--Tarvitseeko naisen tosiaan opiskella talouden askareita? Luulisin,
että se taito on hänellä jo luonnossa. Ei muuta kuin tarttuu kiinni
vain.
Selmaa kuitenkin pelotti. Hän oli ostanut kokkikirjan varoilta. Se oli
hänen ainoa turvansa.
Johtajan rouva oli Aarnoldin pyynnöstä hankkinut heille palvelijan.
Hänen nimensä oli Miina; oli tottunut laittamaan ruokia, osasi leipoa,
silittää vaatteita, y.m.
--Mutta ruuan laitto kuuluu oikeastaan emännälle, sanoi Aarnold. Ei sitä
piian huostaan sovi jättää. Se tapa täytyy ottaa meidän taloomme heti
alusta alkaen.
--Pyytäisinköhän Miinaa neuvomaan minua? kysyi Selma.
--Ei millään muotoa, Selma kulta, kuinka voit semmoista ajatellakaan.
Mitä arvoa sinulla olisi emäntänä, jos piikasi näkee sinut
oppimattomaksi? Kysy ennemmin muilta rouvilta semmoista, jota et tiedä.
Mutta tarvinnetko sitäkään. Eikö siellä kokki-kirjassa ole kaikki
tarkkaan selitettynä?
--Onhan siellä. Jos sitten koettaisin sen mukaan.
--Kaiken mokomin. Äläkä anna hänen siellä huomata mitään epäröimistä.
Tuolla yhdentoista aikaan tuli Miina kysymään mitä laitettaisiin
päivälliseksi. Hän oli jo pessyt astiat aamiaisten jälkeen.
Selma oli arvellut, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä itse keittäisi
päivällistä, määräsi ainoastaan ja antaisi hänen valmistaa. Oli kysynyt
Aarnoldilta kävisikö se laatuun.
--No, miksei, oli Aarnold vastannut. Voithan sinä orienteerata itseäsi
yhden päivän.
Sen vuoksi hän nyt olikin aivan huolettomana. Aikoja ennen aamiaista hän
jo oli tuumannut valmiiksi, mitä määräsi laitettavaksi.
--Tänä päivänä keitetään lipeäkalaa ja hernesoppaa, hän ilmoitti
Miinalle.
--Ei niitä saa ostaa lipeäkaloja täällä.
--Saa. Minä juuri luin »Keski-Suomessa». Niitä on monessa puodissa
kaupan.
--Niin, vaanpa valmistettuja.
--Ei valmistettuja, tietysti. Kodeissahan ruoka aina valmistetaan.
Miinan silmät repesivät auki. Selma seisoi suorana ja arvokkaana hänen
edessään; puolta päätään hän ainakin oli Miinaa pitempi, sekin oli
suureksi eduksi.
--Arvelen, että jos ostaisimme viidenkymmenen pennin edestä, siitä
saisimme ehkä kahdesti laittaa päivällistä.
Miina puhkesi nauramaan.
--Ei, hyvä lehtorska, ei se käy. Niitä täytyy ensin pitää lipeässä
vuorokauden tai pari vähintäin ja sitten lioittaa vedessä, ennenkuin
niitä voi keittää.
Ja Miina nauroi, että hytkähteli, koetti talttua, pani kämmenensä suun
eteen, mutta nenän kautta tyrski pidätetty nauru kahta hullummin
ilmoille. Eikä auttanut muu, kuin lähteä keittiöön ja antaa täysi valta
halulleen: hän hahatti niin, että oli katketa, silmistä juoksi vesi ja
sydänalaan koski.
Selma oli punastunut aina ohimoita myöten. Hän kääntyi ikkunaan päin ja
katseli kadulle. Kun Miina oli mennyt keittiöön, hän kiiruhti ottamaan
kokki-kirjaansa esille.
Aivan oikein, niin oli, kuin Miina sanoi. Mutta niitä voi myöskin
laittaa toisella tavalla. Voi pitää sekaporossa, ja siitä ei varmaankaan
Miina tiennyt mitään. Hän päätti laittaa niitä sillä tavalla jonkun
päivän kuluttua, näyttääkseen, ettei hän osaamaton ollut. Mutta kuinka
selittäisi hän erehdyksensä tänään?
Hän päätti olla puhumatta siitä mitään, sillä tavoin se ehkä parhaiten
unohtuisi. Päivällisestä täytyi kumminkin pitää huolta. Hän lujensi
mieltään, nosti päänsä pystyyn ja meni keittiöön.
--Laitetaankin vain hernesoppaa ja pannukakkua.
--Laitetaan!
Miina oli jo vallan tyyntynyt, suupielissä vielä vähäisen nytki, mutta
Selma ei ollut sitä huomaavinaan.
Kello löi yhtä. Aarnold tuli kammaristaan.
--No, pikku eukkoseni, joko sinä annat päivällistä?
--Minä menen katsomaan.
Hän painoi keittiön oven kiinni jälkeensä ja läheni hellaa, jonka luona
Miina puuhaili.
--Onko ruoka pian valmista?
--Ei toki hetikään. Millä ajalla se olisi ehtinyt. Herneet, jotka
sietävät kiehua ainakin kolme tuntia.
Kolme tuntia! Selman sydän kouristi.
--Milloinkahan se sitten joutuu?
--Tuolla neljättä käydessä, ei ennen mitenkään. Hän palasi Aarnoldin
luokse.
--Vasta neljättä käydessä voimme saada päivällistä.
--Ohhoh!
Hän katseli kelloaan ja näytti tyytymättömältä. Selma ei tiennyt, mitä
sanoa.
--No niin, sitä ei nyt voi auttaa tällä kertaa. Hän pisti kellon
taskuunsa ja vetäisi Selman luokseen. Vastedes pitää pikku vaimoni
huolta siitä, että ruoka on säännölliseen aikaan pöydässä. Aamiainen
kello 9, päivällinen kello 1.
Hän suuteli Selmaa ja naurahti, kun näki hänellä olevan kyynelet
silmissä.
--Sinä kyllä totut, älä ole milläsikään. Mutta tästä näet, ettei ole
palvelijan varaan jättämistä.
Hän suuteli vielä kerran Selman punastunutta poskea ja lähti.
Ei ainoatakaan nuhteellista sanaa hän lausunut, mutta Selma tiesi, että
hän Aarnoldin mielestä oli laiminlyönyt tehtävänsä, koko hänen
olemuksensa sen ilmaisi, yksin syleilyssä ja suutelussakin sen tunsi.
Hän oli pahoillaan, mutta päätti, ettei se enää toista kertaa
tapahtuisi. Päivällinen pantaisiin vastaedes tulelle heti aamiaisen
jäljestä. Ja sittenpä kumma ellei joutuisi.
Selman ajatukset pyörivät tästä lähtien alituisesti ruuan laitossa. Hän
luki kokki-kirjaa salaa, ettei Miina älyäisi; keittiössä hän koetti
näyttää varmalta ja tottuneelta, vaikka sydämessään epäili joka ainoata
toimenpitoaan. Ja kuinka monta kertaa hän sai punastua, kuinka monta
kertaa niellä harmin kyyneleen, kun Miina tirskui hänen selkänsä takana
tai ivallisesti nyrpisti huuliaan jollekin erehdykselle!
Niinkuin silloin, esimerkiksi, kun hän keitti imelääsoppaa. Suurustetaan
lusikallisella perunajauhoja, luki kokki-kirjassa. Hän otti
perunajauhopussin käteensä, lusikan toiseen ja meni hellan luokse.
Miina katsoi syrjäsilmin,--Niinkö luuli ettei hän tätä tietäisi?
Soppa kiehui poristen, veskunat ja ryynit hyppelivät ja liemi räiskähti
aina väliin kastrullin laidan ylitse. Selma otti lusikallisen jauhoja
pussista ja hämmensi soppaan.
--Kauhistus! Ne menivät paakuiksi! Hän hämmensi ja hämmensi, koetti
kiertää, koetti vispata. Käytti vuoron lusikkaa, vuoron kapustaa. Ei
tullut apua. Valkoisia paakkuja oli soppa aivan täynnä. Tuskan hiki
nousi hänelle otsaan. Hän ei uskaltanut katsoa Miinaan päin. Lieneekä
hän jo huomannut onnettomuutta? Jos koettaisi saada niitä pois? Hän otti
muutamia kapustaan ja viskasi ne vierellä olevaan vesipataan. Mutta
niitä uiskenteli siellä lukemattomia, eivätkä ne näyttäneet vähentyvän.
Ja kello oli jo neljännestä vailla yksi. Tuossa paikassa tulisi Aarnold
ruokasaliin. Mitä oli tehtävä? Hänen avuttomat silmänsä etsivät vihdoin
Miinaa. Tämä vain seisoi selin, leikkasi leipää koriin eikä ollut
hänestä eikä sopasta tietävinäänkään.
--Miina hyvä, tulkaas katsomaan. Mikähän näissä jauhoissa oli, kun ne
menivät paakkuihin?
--Milläs tavalla te ne sinne panitte?
--Lusikalla vaan otin pussista ja kaasin.
Jo ilmestyi Miinalla taas tuo ivallinen nyrpistys suupieliin.
--Eihän sitä milloinkaan pidä niin tehdä. Perunajauhot pitää ensin
kastella kylmässä vedessä ja sitten ne vasta hämmennetään soppaan.
--Voi, kun minä en muistanut--
Hänen olisi pitänyt sanoa, ettei tiennyt. Mutta Aarnold oli häntä
varoittanut ilmoittamasta taitamattomuuttaan.
--Mitäs nyt tehdään? Tätä on mahdoton viedä pöytään. Miina keksi neuvon.
--Kieheutetaan maitoa. Minä juoksen leipurista pullia.
Hän kaasi sopan pois, pesi kastrullin ja pisti maidon tulelle. Selma
seisoi vieressä ja katseli. Oli nolo, hävetti kovasti. Mutta hän koetti
sitä peittää.
Kertoi sitten pöydässä Aarnoldille, kuinka sopan oli käynyt. Teeskenteli
leikillisyyttä ja pakotti huulensa hymyyn.
Mutta Aarnold kuunteli totisena. Katsoi alas lautaseensa eikä virkkanut
mitään. Selmalta hymyileminen loppui. Hän kiusaantui sanomattomasti.
Olisiko pitänyt olla kertomatta--?
--Siinä tärventyivät sitten kaikki aineet?
--Niin meniväthän ne.
--Hm...
--Ei siinä sentään tullut kuin noin markan vahinko.
--Asiaa se on sekin.
Ja sitten hän ei enää puhunut mitään koko päivällisaikaan.
Silloin he olivat olleet kolme viikkoa naimisissa. Selma tunsi
kummallisen kouristuksen kurkussaan. Maitoon putosi kyynel hänen
silmistään, mutta Aarnold ei sitä huomannut, söi vain vakavan näköisenä.
Lopetettuaan hän antoi kellonsa Selmalle käteen.
--Herätä minut sitten, kun kello on kymmenen minuuttia vailla kolme.
Hän lähti kammariinsa. Ei silittänyt poskea, ei suudellut, eikä
lohduttanut häntä ainoallakaan sanalla.
Miina korjasi ruokia pöydästä. Selma istui sohvassa toisella puolen
huonetta ja katseli mekaanisesti kelloa sylissään.
--Ei ainoatakaan sanaa--
Jos Aarnold olisi tiennyt, kuinka raskas mieli hänellä oli niin varmaan
hän olisi jotain virkkanut. Mutta miksi ei tiennyt. Häneltä ei
milloinkaan jäisi huomaamatta, jos Aarnold olisi pahoillaan.
Ensi kerran tunsi Selma pelkoa tulevaisuudesta. Hän oli kuullut paljon
onnettomista avioliitoista ja hänelle oli sanottu, ettei maailmassa
voinut olla mitään kauheampaa. Mutta tähän asti ei hänessä ollut
herännyt pienintä ajatustakaan siitä, että heidän avioliittonsa voisi
tulla onnettomaksi. Kuinka se olisi mahdollista? Aarnold ei koskaan
rupeisi juomaan, eikä olisi uskoton, niinkuin monet muut miehet. Ja
velvollisuutensa perheen isänä hän aina täyttäisi.
Mutta--? Voisivatko he sittenkin tulla onnettomiksi? Elleivät he sopisi
toisilleen? Ellei Aarnold häntä oikein rakastaisikaan?
Niin kylmä ja kova hän oli äsken pöydässä. Niin välinpitämätön hänestä.
Yhden markan vahinko häntä harmitti niin, että antoi hänelle tylyjä
sanoja,--mitä sitten, jos suurempi syy sattuisi!
Nyt hän oli yksin, nyt hän sai itkeä rauhassa. Häntä palelsi, hän kietoi
saalin ympärilleen, heittäytyi pitkälleen sohvalle ja nyyhkytti.
Vakuutti kyllä itselleen, että hän oli onnellinen, ettei hänellä ollut
mitään syytä itkeä, muuten hän vaan--kun oli paha mieli, ja kun täytyi
itkeä.
Oikeastaan hän itki omaa taitamattomuuttaan, omaa kykenemättömyyttään,
niin sitähän hän itkikin. Aarnold oli niin hyvä, niin liian hyvä. Hänen
olisi pitänyt saada erinomainen vaimo. Taitava, oppinut, parhain
kaikista.
Häntä olivat seminaarissa pitäneet niin etevänä. Miksi hän oli nyt
yhtäkkiä tullut typeräksi, kunnottomaksi? Sillä typerä ja kunnoton hän
oli joka ainoa uusi päivä toi hänelle todistuksia siitä. Kolmessa
viikossa oli hän menettänyt kaiken luottamuksen itseensä. Ennen ei
epäillyt milloinkaan.
Hänelle tuli seminaari mieleen. Luokkahuoneet, portaat, eteinen.
Edellisenä päivänä olivat kulkeneet siitä ohi, hän oli katsonut ylös
ikkunoihin. Siellä ei näkynyt mitään, mutta hänelle juohtui mieleen koko
iloinen, uhkuva elämä siellä. Huokaus pääsi rinnasta, hänen täytyi
kääntää päänsä pois.
Oli väitetty että seminaarin oppilaita vangittiin liian paljon, ettei
heille suotu vapautta. Selma oli itsekin oppilaana usein puhunut siihen
tapaan.
Mitä turhia! Heiltäkö olisi puuttunut vapautta. Väliaikoina he saivat
tehdä mitä ikinä halusivat, ei yksikään silmä heitä vartioinnut. Saivat
tulla, mennä, kysymättä keneltäkään. Ei tarvinnut kenellekään tehdä
tiliä, jos esimerkiksi hame sattui repeytymään, josta voi olla monen
markan vahinko.
Mutta nämä olivat pahoja ajatuksia. Hän kiskaisi itsensä niistä irti,
nousi ylös ja valeli silmiään kylmällä vedellä. Ne veristivät vielä, kun
hän katsoi peiliin. Huomaisiko Aarnold sen, ja kysyisikö, mitä hän on
itkenyt? Hän lankeaisi kaulaan silloin ja kertoisi kaikki, Aarnold
lohduttaisi häntä ja hyväilisi. Ja sitten hän olisi taas onnellinen.
Mutta Aarnold ei huomannut mitään. Hän nukkui vielä raskaasti, kun Selma
meni häntä herättämään. Eikä tahtonut selvitä unestaan, nousi istumaan,
haukoitteli, kysyi kelloa. Se oli jo pikkuisen yli kolme.
--Et herättänyt minua ennen kolmea, minullahan on kolmelta tunti.
Ei siitä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta myöhempänä illalla, kun
Selma sattumalta meni keittiöön, siellä istui eräs tuttava Miinan luona.
He hiljaa supattelivat keskenään ja tirskuivat, vaan hänet älytty ään he
lakkasivat kuin naulaan ja kävivät nähtävästi hämilleen. Selma kyllä
ymmärsi, mistä he olivat puhumassa. Hän punastui, kun tuo vieras piika
loi häneen silmänsä, sillä hän luki katseessa jonkunlaista pilkallista
halveksimista.
Arvatenkin tuo juttu leviäisi ympäri koko kaupungin, kaikki nauraisivat
hänelle ja toiset rouvat ihmettelisivät hänen typeryyttään.--
Joitakuita aikoja oli kulunut, kun Aarnold eräänä päivänä sanoi, että
heitä oli pyydetty illalla Laurelliin. Sinne tulisi muitakin, kaikki
toverit perheineen olivat kutsutut ja ehkä joitakuita seminaarin
ulkopuoleltakin.
Selma ei oikein tiennyt, kuinka hän pukeutuisi, ollakseen muiden
mukaan. Ajatteli kumminkin hienon, vaalean leninkinsä sopivaksi, koska
kerran oli pidot. Missäpä hän sitä muutenkaan käyttäisi.
Se oli somasti tehty ja vallan uudenaikainen, pitkä ja kaitainen,
sametilla koristeltu. Hän katseli itseään mielihyvällä peilissä ja
käherteli hiuksensakin taas monesta aikaa otsalta. Tietysti hänen tuli
olla hieno, koska ensi kerran ilmestyi rouvana suurempaan seuraan.
Valkoinen töyhtö päälaella, hiukan kallellaan toiselle sivulle, teki
mahdottoman hyvän vaikutuksen.
Aarnold tarjosi hänelle käsivartensa. Tiellä johtui mieleen Almanzor ja
Zuleima, mutta sivumennen vain. Oikeastaan häntä kammotti tuo vieras,
outo seura. Ja rouvat, joiden parissa hänen tuli istua. Rouvia hän aina
oli kummallisesti pelännyt ja väistynyt heidän näkyvistään niin paljon
kuin mahdollista. Niillä tavallisesti oli niin terävät silmät, ne
näkivät kaikki viat ihmisessä ja kaikki heikkoudet. Itse he olivat
nuhteettomia.
Nyt hänkin oli rouva, hänenkin tuli olla täydellinen ja nuhteeton.
Tietää kaikki, olla kaikesta varma, arvostella kaikkea, päättää
kaikesta. Ja juuri nyt oli hän niin epävarma, niin sekaantunut, niin
tykkänään pois tolalta, pois omasta itsestään.
Tervehdyksiä, valoa, huoneet täynnä ihmisiä, muutamat tuttuja, toiset
ventovieraita. Kylmiä, tarkastavia silmiä, kohteliaita kumarruksia.
Hän tuli tajuihinsa vasta, kun istui sohvassa, ja puhelu, joka heidän
sisään tullessaan oli tauonnut, otti taas uuden vauhdin hänen
ympärillään.
Kuinka hän oli tullut sohvaan istumaan, ja aivan yksin? Muita vanhempia
rouvia istui tuoleilla. Mutta he olivat käskeneet häntä siihen--»tänne
sohvaan», oli emäntä sanonut. Voi, sitähän sanottiin kaikille, vaan
kukaan ei silti sohvaan mennyt. Ei kukaan pitänyt itseään kyllin
arvokkaana, sen vuoksi kieltäytyi. Hän istuutui, kun oli puoli
pyörryksissä eikä huomannut. Kuinka nyt mahtoivat pitää häntä typeränä!
Hän katseli arasti ympärilleen. Kaikki puhelivat toistensa kanssa, mikä
iloisesti, mikä vakavasti. Kaikilla näytti olevan jotain sanottavaa,
kaikki he olivat tuttuja keskenään.
Selma tunsi itsensä oudoksi ja yksinäiseksi. Ei kukaan virkkanut
hänelle mitään. Rouva Vilén, joka istui häntä lähinnä, käänsi koko
huomionsa toiseen, mustaveriseen, terhakan näköiseen naiseen, jota Selma
ei tuntenut lainkaan.
Kovin alkoi rintaa ahdistaa. Tässä seurassa hän ei milloinkaan
kotiutuisi. Tämäkö oli iloa, tämä jäykkä, säädyllinen istuminen yhdessä
kohden? Tuo keskustelu pikkuasioista, joutavanpäiväisistä, siinäkö
heidän huvinsa? Toista olivat toki ennen heidän iltaseuransa
seminaarissa. Siellä kumminkin soitettiin, laulettiin, lausuttiin
runoja. Ja naurettiin, tanssittiin, lasketeltiin leikkipuheita. Mutta
täällä--?
Rouva Vilén korotti äänensä, nähtävästi, että Selmakin kuulisi, mitä hän
sanoi, vaikka hän tosin ei kääntänyt päätänsä kertaakaan häneen päin.
--Hän on erinomainen nainen.
Selmalla ei ollut aavistusta, kenestä oli kysymys.
--Hän on erinomainen nainen, vaatimaton ja nöyrä koko olennossaan ja käy
aina niin kovin yksinkertaisesti puettuna. Hän ei milloinkaan tahdo
vetää huomiota puoleensa ja kumminkin hän on niin etevä, oikea nero--
Eikö tämä ollut oikeastaan aiottu hänelle, joka istui siinä
kunniapaikassa täydessä komeudessaan? Selma vilkaisi ympärilleen.
Tosiaankin! Kaikki muut olivat tummissa, yksinkertaisissa vaatteissa,
hän yksin vaaleissa. Ja tuo onneton töyhtö hänen päälaellaan--semmoista
ei ollut kellään. Useimmilla ei ollut hiuksissa mitään, vanhoilla
rouvilla vain joku pieni yksinkertainen musta harso.
Rouva Vilén nyrpisti ohuita huuliaan ja näytti ihmeellisen nenäkkäältä,
ja tuo mustaverinen nainen, jolle hän oli puhuvinaan, koetti vaivalla
pidätellä nauruaan.
Selma olisi tahtonut vaipua maan alle, taikka paeta pois, tuhansien
peninkulmien päähän.
Onneton töyhtö--siihen heidän silmänsä varsinkin pyrkivät. Jos hän olisi
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lehtori Hellmanin vaimo - 3
  • Parts
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 1
    Total number of words is 3614
    Total number of unique words is 1801
    25.4 of words are in the 2000 most common words
    36.4 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 2
    Total number of words is 3664
    Total number of unique words is 1871
    26.2 of words are in the 2000 most common words
    35.8 of words are in the 5000 most common words
    41.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 3
    Total number of words is 3688
    Total number of unique words is 1809
    26.4 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lehtori Hellmanin vaimo - 4
    Total number of words is 756
    Total number of unique words is 496
    33.1 of words are in the 2000 most common words
    42.6 of words are in the 5000 most common words
    47.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.