Lea; Margareta - 4

Total number of words is 1901
Total number of unique words is 1061
18.5 of words are in the 2000 most common words
25.2 of words are in the 5000 most common words
30.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
silmäni sumeaksi näin. Ah, kuinka toisin ennen, piennä poikaisena ennen
tullessani koulun helteisestä ilmasta, koska kuulin kohinan lapsuuteni
kuusistosta ja kodon katto kuumotti mua vastaan tuolta kantosen kunnaan
kaltehelta kuin pyhäinmiesten kaupunki!--Mutta miksi samea ja synkeä
sauvu nyt? Miksi pimitetään eteheni maa ja taivas? Mitä taisin minä?
(Karin juoksee itkien Anianin luo.)
KARIN. Armas Anian, anna anteeksi, unohda mitä lausuin äsken minä
sokea, minä vallaton liekkiö? Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja
kilvoitellaan täällä mailman reitillä, minä kurja hempilapsi? Ah,
kärsinyt olet sinä hirmuisesti! Mutta siirrä kuitenkin jo pois nuo
pilvet otsaltasi. Minä lohdutan sinua; me kaikki, kaikki sinua
lohdutamme! (Kääntyen kohden isäänsä.) Isäni!
CONON. Anian, minä en tuomitse sinua, muistaen kuuliaisuuden tärkeyttä
sodassa. Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään
mitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö. Anna siis mieles
tyyntyä, nuorukainen. Sinä täytit valas ja velvos vaateen, totellen sun
herraas, ja samoin tekivät sun veljes ja kumppanis. Mutta olisi
parvessanne löytynyt yksi jalopeura-sankari, silmällä syöksevä
toiminnon tulta, niin olisipa nousnut siinä melskettä, tiedän minä.
Mutta niin ei tapahtunut, vaan toteltiin peikkoa, ja himmentyi Suomen
kunnian kilpi. Toki, rauhassa, mun Anian, me olemme jo tehneet
sovinnon, ja hän tekee väärin, joka sinua soimaa ja kiroo.--Anian, ota
Margaretas ja elä onnellisna, jos niin taidat. (Eriks.) Mutta voi, maan
mullassa nyt ennen makaisin mä itse! (Ääneensä.) Anian, tule
vieraakseni tänä iltana ja nauti, jos taidat; murheisena kuitenkin
kohtaat isäntäsi, tiedät sinä. Sillä nyt on hänen elämänsä kylmä ja
tyhjä ja hänen ilons on kuolema, o! (Poistuu vinhasti oikealle.--
Margareta on seisnyt ja seisoo vielä hetken eteenpäin ylevästi
innostuneena kuin näyssä.)
ANIAN. (Eriks.) Kurja vanhus, mun sydämmeni kärsii sun murheestas.--
Mutta katso: seisoohan tuossa Margareta eriskummallisna, kirkkahana,
korkeana kuin olento ylhäältä. Miksi katselet noin tummaan ilmaan?
KARIN (Anianille, pyhkäisten kyyneleet poskiltansa pois). Niin, tule
vieraaksemme ja heitä mielestäsi kaikki pimeät asiat. Kaikki ei
kadotettu vielä!--Terve tuloa! (Lähenee sisartansa.)
ANIAN. (Eriks.) Sinä hyvä Karin!
KARIN. Lähtekämme, sisar.
MARGARETA. Mitä tahdot?
KARIN. Mitä? Uneksutko? Nyt mennään.
MARGARETA. (Kärsimättömyydellä.) Jätä minä.
KARIN. No tulkaat sitten käsi kädessä, te kaksi kultasta, kuiskaellen
sovinnon ja lemmen kieltä. Minä riennän edellä ja askartelen,
tyttö-leijo, emäntänänne. Tulkaat! (Poistuu kiirehtien oikealle.--Tieno
on vähittäin muuttunut kuun valkasemaksi.)
MARGARETA. (Eriks.) Tämä oliko unelma?--Ah, eihän ollut tämä unelma,
vaan pyhä, ihmeellinen henkinäky.
ANIAN. (Eriks.) Kuinka ihastuneena seisoo hän tuossa kuin katselis hän
jumalten kokousta. Kauniina hän seisoo, ja kuitenkin pelkään häntä
lähestyä, mutta kuitenkin vetää hän minua puoleensa taas, vaihka olis
hän kuolemani. En kultatynnörien tähden pettäisi täällä kerjäläistä,
mutta palkintona tämä taivaanolento--oi kiusaus verraton! Kuinka
tekisin sillon?--Mutta nyt tahdon liketä ja herättää hänen unehen
vaipunutta korvaansa, ehkä kammoonkin. (Ääneen.) Margareta!
MARGARETA. Anian, oi Anian!
ANIAN. Sinä käännät pois sun kasvos, sinä hylkäät minun!
MARGARETA. Miksi, onneton?
ANIAN. Onnettomuuteni tähden. Mutta älä heitä minua, minä vaipuisin
pimeyteen! (Margareta kääntyy äkisti ympär ja syleilee häntä.)
MARGARETA. Lemminhän sinua, mun armas ystäväni. Mutta,--korkeuden
Jumala!--nyt mun lemmessäni, voi mikä ahdistus ja tuska, Anian, tuska
ijankaikkinen! (Kääntyy pois hänestä.)
ANIAN. Älä poistu minusta, sä ihanin! Kuin jumalilmestys sä väikyt
tässä edessäni, loistaen kuutamon kelmeässä päivässä!
MARGARETA. Anian, oi Anian!
ANIAN. Miksi käännät pois sun kasvos?
MARGARETA. Miksi antavat he kamalan varjon?
ANIAN. (Eriks.) Mitä meinaa hän?
MARGARETA. Oi katala Anian!
ANIAN. Pimeä, tuskista menehtynnä.
MARGARETA. Tuskan pimeys tämän rinnalla on halpa.
ANIAN. Minkä sitten? Sano, ja poista se pimeys, sinä taivaan kiiltävä
haamu tämän kuutamon kelmeessä päiväs!
MARGARETA. Ah! niin heljänä ennen kiilsi myös Anian lempivän silmäni
edessä. Mutta voi tuota kehnoa sumua hänen otsallansa nyt!
ANIAN. Näkösi harhailee!
MARGARETA. Jos niin olis! Oi, lemminhän sinua; mutta äkistihän taasen
kauhistuen ammahtaa sinusta sydämmeni pois. Ah! mun rakkauteni, äsken
lämmin, nyt heti jälleen kylmenee, ja tämä on vaikeampi kuolon tuskaa.
Sillä huomaa, huomaa mikä pimeyden pilvi, kiukkuinen varjo häväistyksen
päivästä vainoo sinua lakkaamatta,--laupeuden Jumala!--vainoo,
hämärtäen sieluas.
ANIAN. (Eriks). Surma ja kuolema! Siinähän muutaman rikoksesta meille
mustin, poistumaton perintö; ja alas tämän päälle hän katsahtaa nyt,
puhtahana jalosta korkuudesta. (Ääneensä ja tuskallisna.)
Tämänkaltaisena seison tässä: mitä tahdot? Sinä tahdot että siirryn
sinusta aina maitten ääriin? Minä teen sen; ylös Pohjanmaalle
kamppailemaan urostemme kanssa; ja kuuleman sinun pitää kuinka
taistelen, säästämättä vertani ja henkeäni! Mutta sano kaunoinen, jos
sodasta viimein voittajana palajan, minä saanko sinua kokonaan kutsua
omakseni taas?
MARGARETA. Mitä tekisit, sen tekisit vimmasta, saattaakses tuon pilkun
kilvestäsi pois. Sinä taistelisit siellä minun tähteni, vaan et meidän
maamme tähden, jonka olet kerran unohtanut. Mutta riennä sotaan ja
kaadu kuin sankari maan ja taivaan otollisna uhrina. Sillon tekee
meidän henkemme ikuisen sovinnon ja kohtaavat toinentoisensa viimein
tuolla yllä pilvein.
ANIAN. Mutta heittää lemmittynsä, kaunihimman ihanimman, kuin taivas
koskaan loi! Ah! senkaltaisena katselen häntä nyt, ja hänenkö
heittäisin ijäksi? Mahdotonta taivastani!
MARGARETA. Koska hänen heität, sillon hänen voitat; mutta tiedä, jos
tässä viivyt, sumuhaamuna aikailet, sillon hänen kadotat ainiaaksi.--
Sun taivaas! Oi, tahtoisinhan se olla, mutta enhän enään täällä, vaan
tuolla. Toki pelkäänpä nyt, ettei millonkaan ollut lempesi täällä
kohonnut ylemmäksi maamme piiriä.
ANIAN. Eikö ollut hän? Sinä loukkaat uskollista lempeä, jonka siivet
syleilevät ijankaikkisuutta! Margareta!
MARGARETA. (Ryhtyy häneen.) Oi Anian, anna anteeksi! Ijäisyyteen
pyrkivät siis meidän molempain lemmet. Kuitenkin, nyt avara juopa on
laskettu heidän välillensä niin täällä kuin siellä, elles sinä
kuolemalla kuole. Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen
kesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä
taasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni
kultasen sillan sun luokses.
ANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden
kyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en
kuolisi kultani edestä ja edestä mun maani! Margareta, miksi lausuin
kehnon sanan? Sen tein minä hourien, katsellessani taivastani, koska
kuulin pyövelin äänen kutsuvan minua kuoleman kitaan. Mutta kas: kuolon
öisestä kohdusta nousen minä sinua aina kirkkahampana katselemaan
taasen. Ja kuolla kunnialla synnyinmaamme edestä, oi ankaruus!
MARGARETA. Sinä haastelet kuin sankari ja sieluni ihastuu!
ANIAN. Taisteloon ja kuolemaan! Ja enkö tiedä että nuorena urona
kuolen? Mitä sanoi hän poikaiselle kerran pimeäsilmänen vaimo?
»Varahinpa sinä pienoiseni kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas
jylisevään jylhistöön.» Haa, siinähän sankarin kuolema!
MARGARETA. Niin hän sanoi, synkeä, vakaa vaimo.
ANIAN. Ja niin nyt aavistaa sieluni, jännittäen kaiken olentoni sodan
veriseen temmellykseen. Ennen päivän koittoa lähden, mun lemmittyni!
(Vetää häntä rinnoillensa.)
MARGARETA. Ah alas kyynelten virtaan minä tahtoisin vaipua! Mutta
kuule, kuule mitä näin minä näyssä juuri tässä, tällä hetkellä, tuossa
isäni poistuessa.
ANIAN. Sinä olet siis näkijä?
MARGARETA. Näinpä sinun kuolemas!--Oi Aniani onhan tämä lakkaamaton
murheen yö. Mustat, veren pallistamat pilvet sen taivahalla yhä
ylitsemme kiirii, toinentoistaan kaahaten kuin hurjat kotkat ja korpit.
Kauhistuksen henki vallitsee, luonnon rakennot syrjähtyvät ja moni
halpa, kaino tyttö ennustaa tulevista päivistä. Järistys läpi sielun
tunkee, sielua kuvottaa, ja se rupeaa tuskissaan tirkistelemähän ulos
ruumiinsa peitteestä. Oi mitkä aijat!
ANIAN. Mutta kerro mitä näit.
MARGARETA. Ankaran näyn. Eteheni avettiin kappale aution Pohjanmaan
rantaa, jossa riehui sodan liekki jynkän vuoren liepeillä ja lähellä
laakeaa merta. Kiivas oli kamppaus, ja tekivät siinä ihmeitä Suomen
sankarit. Toki ensimmäisnä, ylimmäisnä aina taistelit sinä, sodan
tulessa hehkuen kuin kilvoitteleva enkeli. Niin taistelit, kunnes
monesta haavasta kaikki veres ja voimas olit virranneet ulos; ja sun
henkes raukeni. Mutta ympärilläs huudettiin kuin Juuttaan jalopeuralle:
»ah että sankari kaatuu!» Ja nyt, kuoleman sinua suudelles, sinä
myhäilit kuin myhäilee autuas sielu riemun ja kunnian pauhussa. Ah mikä
näky! Kuin taivaan tulesta mun sydämmeni leimahteli koska katselin
kunnian hetkeäs meren aavalla rannal.
ANIAN. Sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun
ruumiin, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah, heti
rynkäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urian-leikkiin!
MARGARETA. Oi sä jalo sotilas! Kunnias retkelle lähde ja ota myötäs mun
lempeni aarre ja rukousteni taivaanlauma.
ANIAN. Heidänpä kanssaan halkasen Suomen salot ja vuoret, kunnes
vasamana ehdin sodan pauhinan ja sen tulta-tuiskivat louhikärmeet.
MARGARETA. Ja taistelet kuin sankar; ja koska kuolet...
ANIAN. (Äkisti.) Ja koska kuolen--
MARGARETA. Sillon sädehtien sielus sodan liekistä väikkyy ylös
puhtahana, viatonna kuin foeniks, jälleen syntyneenä kuolemastaan.
ANIAN. Ja kiidän ylös korkeuden salihin, sen heljjässä ilmas onnellisna
sinkoilen, mutta kaukana sinusta, kaukana morsiusseppelis tuoksusta!
MARGARETA. Minä sillon tämän elämäni lyhykäisen iltapäivän täällä
pyhitän sinulle: lumivalkeaan itseni vaatehdin ja kukkaskedoilla
seppelöittynä morsiamenasi käyn. Niin käyn minä monena kesän
raukenevana ehtoona, kunnes pian toki riennän sun luokses ja ilosena
helmani avaan.
ANIAN. Ja sillonhan häitämme vietettäköön, sillon taivaan tuulet,
pyhiltä vuorilta tullen, jalosti ravisitelkoot morsiushuntuasi
korkeassa luhdis.--Oi suo mun lempeni houria, sillä minä kiirehdin
kohden kuolemaa!
MARGARETA. Ja kuolemasta elämään taasen.
ANIAN. Sinä kelmeä yöseen ruusu! sinä täytät mun poveni voimalla,
pyhillä aavisteilla, ja, kuin omihin häihimme, nyt riennän sotaan ja
kuolemaan. Valani on vannottu ja lähtöni lähestyy; älköön nähkö tässä
nuorta sotilasta enään tulevan aamun koitto. Hetken vielä tuolla
armaassa kodossani viivyn, lyhyen hetken viivyn.--Hyvästi, mun impeni!
MARGARETA. Ah eihän vielä! Vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä ystäväsi
kanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua
kuitenkaan ei saavuta aamun koi. Kuullelkamme kerran vielä kuinka
synnyinlaaksom kevätyönä soi, eron viimeisenä yönä, kuun paistaessa
kirkkahasti.
ANIAN. Kuullelkamme, ystäväni.
MARGARETA. Kuullelkamme!
ANIAN. Tyyni, ihmeellinen yö!
MARGARETA. Kaikkialla hiljaisuus; ainoastaan männistössä yölintu
ääntää.
ANIAN. Ja rauhallisna pauhaa kaukahinen koski.
MARGARETA. Kaimalan koski pauhaa ja kultana kuumottaa kuu.
ANIAN. Ja tuolla hongisto helottaa alla kultasen kuun.
MARGARETA. Ja joki sinivyönä välkkyy tuolla niitun helmas.
ANIAN. Ja aavistaen kajastaavi tuolla vuoren komeroinen jyrkkä.
MARGARETA. Ja tähdet taivahalla hymyilee.
ANIAN. Kas, tuossahan jalona kuin sota-orhi loistaa seitsentähti ja
pohjaan viittaa levotonna kaulansa, alas kohden sodan valkeita hän
viittaa, sinne mihen retkeni on kulkeva nyt. Minä tahdon rientää.
Hyvästi, mun lemmittyni!
MARGARETA. Hyvästi mun sankarsulhasein!
ANIAN. Kyyneleissä myhäilet sä taivaallinen!
MARGARETA. Valkeuden ja pimeyden häiriössä vaikyn. Oi viivy vielä,
Anian!
ANIAN. Minua huutaa isäinmaa.
MARGARETA. Riennä, riennä!
ANIAN. Hyvästi sä armas! (Tahtoo mennä, mutta Margareta vetää häntä
takaisin.)
MARGARETA. Viivy hetki vielä, sinä kaunoinen, jota sydämmeni tahtoo
poistaa kauvas ja taasen takasin temmata.
ANIAN. Kuitenkin, mun täytyy lähteä.
MARGARETA. Kuolemaan! (Viskaa vinhasti kiharansa poskeltansa taaemmas.)
Kuolemaan!
ANIAN. Oi, tuskastako viskelet sä kiharias kuutamon kiillossa?
MARGARETA. Ah, mun laupeuteni riutuu, mutta älköön käyttäkö hän
valtaansa.
ANIAN. Ei; vaan miekkaani minä. Hyvästi! (Pyrkii poispäin, mutta
Margareta vetää häntä puoleensa.)
MARGARETA. (Haastellen vaikertelevalla, melkein kiljuvalla mutta
hiljaisella äänellä.) Anian, sinä kuolet uhrina, seppelöittynä uhrina
sinä kuolet!
ANIAN. Ilman murhetta, mun tyttöni; minä kuolen kuin mies. (He
tempoilevat hetken molemmat puoleensa, mutta hellästi.)
MARGARETA (aina samalla äänellä). Ylevänä uhrinahan kuolet edestä
isiesi maan!
ANIAN. Sankarina verratonna! Mutta päästä minua, armas!
MARGARETA. Ei! Vaan kunnian ylkänä vaivut, kallistaen pääs kuin syksyn
kukkanen! Mutta voi, siinä oli verta! Voi, tuhannen kertaa voi, ja
valita korkeasti, sydämmeni kurja! Sinä vaivut kuin syksyn kukkanen!
ANIAN. Sun rinnoilles kuin lapsi, jos kauvemmin ma viivyn. Sentähden
kuin villi aalto minä kiirehdin merelleni ja vaivun myrskyyn. (Lähtee
vauhdilla, mutta Margareta, pitäen häntä kädestä, temmasee hänen kerran
vielä takasin.)
MARGARETA. Toki temmaa sun vieläkin syliinsä toinen aalto. (Syleillen
häntä.) Nyt hyvästi ainiaaksi!
ANIAN. Ei! vaan sulje mua ainiaaksi helmahas, sinä kirkas laine,
kimmeltävä liehaus hopea-kuutamos.
MARGARETA. Ei! vaan tässä näit sinä naisheikkouteni viimeisen
liehauksen. Nyt taas kuin voimallisin laine sun viskaan ulos
kuolemattomuuden mereen, Sieltähän sä ijankaikkisuuden otsalta mun
sydämmeen aina heleänä aamutähtenä säteilet.
ANIAN. Mi autuas onni!--Hyvästi siis viimein! (Anian poistuu.)
MARGARETA. Hyvästi, kunnes tervehdin sua tuolla ylähällä Tähtelässä!
(Lankee polvillensa.)--Vallitsija korkuudessa, tee hänen tiensä
ankaraksi kuolon-tieksi kilvoituksen vainiolla, että kunnian hänestä
saapi isäimme maa ja mun orpo-lempeni uneksua rauhas!--Taivaan
ruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mitä etelässä vaipui
meren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin,
moninkerroin kirkastettuna taas!--Jaa, mun sieluni jo ihanuuden näkee,
jo loistaa korkealla sankar-kunniamme; ja mailma on imehtivä
urostöitämme Suomen autioilla ahoilla.
You have read 1 text from Finnish literature.
  • Parts
  • Lea; Margareta - 1
    Total number of words is 3611
    Total number of unique words is 1819
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.4 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lea; Margareta - 2
    Total number of words is 3629
    Total number of unique words is 1915
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    28.7 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lea; Margareta - 3
    Total number of words is 3618
    Total number of unique words is 1948
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lea; Margareta - 4
    Total number of words is 1901
    Total number of unique words is 1061
    18.5 of words are in the 2000 most common words
    25.2 of words are in the 5000 most common words
    30.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.